SYVÄÄ SYKSYÄ

Tuhansia vuosia sitten näitä kallioita vasten löivät Litorianmeren levottomat aallot, jotka olisivat huuhtoneet kulkijan rantakiviltä meren syvyyksiin. Kuva SJT.

Tänään on jälleen sellainen yllättävä syyspäivä, joka saa uskomaan harhaan, että kesä ei vielä ole aivan kokonaan mennytkään. Synkänvihreät kuuset tuoksuvat ja aurinko paistaa, lämmintä on kymmenkunta astetta. Ei viime kesänäkään juuri tämän lämpimämpiä päivä ollut vai oliko – yhtään ainoaa ei tule mieleen. Sen sijaan orastavaa huimausta koen jo tulevasta pimeydestä ja kylmistä säistä. Olisipa edes tällaista keliä jouluun saakka. Turha toivo!

Korvassani mölyävässä radiossa seuraa aikamerkin jälkeen uutiset. Lukija paasaa tohkeissaan, miten Suomi on saanut kultaa Rion paraolympialaisissa. Loppukesästä Suomi taas ei saanut Riossa juuri mitään, mikä aiheutti maansurun. Urheilujohtajat – nuo huippupalkkoja ja mahtietuuksia nauttivat auguurit – olivat kuin häntäänsä pierreitä koiria. Ahdinkoon tarjottiin samantien tuttuja keinoja: lisää rahaa urheiluvalmennukseen ja eritoten urheilujohtajille. Tuttuun tyyliinsä ”kurheiluministeri” (kulttuuri + urheilu) nyökytti päätään – ja nyökyttää yhä.

Tilanteen absurdius paljastuu vasta, jos ja kun koeponnistamme tilanteen taiteiden maailmassa. Suomi sai toisen sijan Cardiffin laulukilpailussa. Kunpa Suomi saisi ensimmäisen sijan edes Sibelius-viulukilpailussa. Suomi sai erittäin huonot arvostelut S. J. Tannisen Madridin näyttelyssä, sen lisäksi Suomi sai porttikieloon paikalliseen yökerhoon Tannisen riehakkaan avajaisseurueen setviessä siellä välejään. Miltä tämä nyt kuulostaa? Eikö meidän suomalaisten olisi korkea aika jättää tuo personifioitu Suomi – oudoin subjekti subjektien joukossa – rauhaan.

Kärsikööt yksittäiset suomalaiset tappionsa ja menetyksensä omaan piikkiinsä ilman kansallista Suomi-hurmiota. Sitä paitsi eivät suomalaiset noita Suomi-mitaleita ja menestyksiä ihan oikeasti tarvitse. Urheilupomot niitä tarvitsevat pitääkseen urheiluteollisuuden bisnekset kuumina. Lähipubien penkkejä kuluttava tuulipukuinen urheilukansa ei kultamitalistakaan paljon kostu. Vain hetkeksi jaksetaan nostaa raskas pää ulvomaan kohti kattoa. Seuraavan kaljan jälkeen tarvitaan jo uutta mitalia. Perkele!

Susilauman johtajaksi älä rupea, sanoo eläinaktivisti radiossa. Se saattaa sujua ensin juohevasti, mutta sillä voi olla arvaamattomat seuraukset. Mahdollisia ammatteja: susilauman johtaja. Eipä ole tullut mieleenkään. Sitten keskustellaan hygieniasta. Jos suomalaiset pesisivät käsiään, toteaa asiantuntija, puolittuisi flunssaan sairastuvien määrä. Turha toivo tämäkin. Suomalaiset miehet – ja suurin osa naisistakin – eivät pesisi koskaan käsiään, jos olisi jokin mahdollisuus jättää ne saunoessa saunan ulkopuolelle. Rapulle niitä ei uskaltaisi jättää – ohi jolkottava susi saattaisi viedä ne. Ja syötyään ne, se kuolisi metsän siimeksessä ruokamyrkytykseen.

Varjot pitenevät iltapäivän taittuessa kohti iltaa. Valaistuksessa on syksyn syvät sävyt, ne eivät huijaa enää ketään uskomaan kesäisiin päiviin. Seuraan kallioista vuorenkuvetta kiertävää polkua, kallion juuressa on suopursua kasvavaa kosteikkoa – vanhan ikiaikaisen suon rippeitä. Tuhansia vuosia sitten näitä kallioita vasten löivät Litorianmeren levottomat aallot, jotka olisivat huuhtoneet kulkijan rantakiviltä meren syvyyksiin. Mutta vuorelta olisi voinut katsoa kauas länteen näkemättä mitään – mitään muuta kuin vettä ja taivasta.

Käännän taskuvehkeen soittimen puolelle. Löysin eilen kirjastosta Keith Jarretin levyn Last Dance (2014), jota en ole aiemmin kuullut. Levyn ensimmäinen raita My Old Flame solahtaa käyntiin unettavan meditatiivisesti. Vaikutelmaa syventää Charlie Hadenin tummissa vesissä uiva basso. Muita soittajia levyllä ei olekaan. Round Midnight tarjoaa basistille kokonaisen yön harharetket, ja siellä hän tapaa kuin sattumoisin varjoihin eksyneen pianistin. Jälleen kerran ihmettelen Jarretin kepeästi tunnelmasta toiseen juoksevaa improvisaatiota ja kykyä hallita detaljien paljoutta lähes kontemplatiivisessa tilassa. Ehkäpä tuo taustalta aavistuksenomaisesti kuuluva soittajan ”hyminä” auttaa pitämään aihioiden kaikkeuden kasassa. Yhtäkkiä olenkin jo kotiovella.

Illalla katson televisiota. Ennen mainoskatkoa ruutuun ilmestyy tv-julkkiksia toljottamaan suoraan olohuoneeseeni. Yksi nauraa ja yksi näyttää kieltään. Minä olen tämän ansainnut, tietämättäni, mutta ansainnut kumminkin. Ensi viikolla sieltä näytetään luultavasti pers... no niin. Ehkä tämä on parasta ja ainutta mahdollista ohjelmaa näinä vihapuheen aikoina. Sitten seuraa uusinta jostakin viihdeohjelmasta. Ruudun alalaitaan ilmestyy hysteeristen kansalaisten twiittauksia, joissa ylistetään ainutlaatuista mahdollisuutta saada yhtä aikaa sekä nauraa että itkeä. Ohjelman lopuksi joku toistaitoinen tuikataan tuleen ja tyrkätään jokeen. Tuikkaajat pomppivat sillalla riemusta kiljahdellen. Ohjelmassa heiluu hullun lailla pari jo vuosikymmenten takaa tuttua komiikan konkariakin – vaikuttaa siltä, että vanhuudenhöperyydeltään he tuskin edes tajuavat minne ovat joutuneet. Tuntuu kuin ei enää asuisi kenenkään kanssa samassa maassa. Parasta olisi vetää virsu päähän ja mennä nurkan taakse ulisemaan.

Ennen mainoskatkoa ruutuun ilmestyy tv-julkkiksia toljottamaan suoraan olohuoneeseeni. Huom! Turhaan ei uutisklippi ennusta globaalia pienipäisyyden epidemiaa! Kuva SJT.