Taivassinellään
se muistuttaa,
että on maan
päällä muutakin –
taivahista,
pyhää, ihanaa –
paljon muutakin
kuin leipä vaan.
”Sinikaunokki”,
J. H. Erkko 1881
Taide, kuten
nyt vaikkapa runous, ei kuvaa (imitoi) kohdetta (vaikkapa omenaa)
suoraan, vaan kiertää sen ja kuvaa ”Asiaa sinänsä”.
Taolaisuudessa kaikkien ilmenevien taustalla vaikuttava näkymätön
ja kuvaamaton voima on Tao. Länsimaisessa filosofiassa tuo vastaava
kaiken takana oleva läsnäolematon läsnäolo on Asia (das Ding,
la Chose, the Thing), joka usein on käännetty myös Olioksi
(Olio sinänsä), mutta nyt se on Asia. Philippe
Lacoue-Labarthe selventää asian: ”Suhteessaan taiteeseen,
oikeastaan tekhnēn
rekisteriin, Asia on ensinnäkin Heideggerin ruukku, toisin sanoen
esine sikäli kuin sen olemuksena on tyhjyys.”
Jacques Lacan vertaa
Asiaa kirjansa The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960 (1992)
luvussa Introduction to the Thing
hunajaan, se voi olla kovaa, juoksevaa, hankalasti katkaistavaa, se
leviää kaikkialle ja sotkee kaikki paikat. Mitä sanookaan Laozi
Taosta: ”Äänetön se on, aineeton, yksinäinen, muuttumaton,
kaikkialle tunkeutuva, mutta tyhjentymätön.” Myöhemmin
Lacanin Asian varjoista nousee Taokin kryptisempi (tyhjyyden) käsite
objekti a, joka avaa
näkemisen ja kokemisen tilan – sen ansiosta meillä on maailma. Se
mahdollistaa esim. taideteoksen näkemisen, sillä näkeminen ei ole
katseessa – näkemistä ei voi nähdä.
Taiteen
tehtävänä on Asian esiin tuominen (paljastaminen), mutta
myös sen kätkeminen. Lacanin mukaan ”objekti, joka on tuotettu
representoimaan tyhjyyden olemassaoloa reaalisen keskuksessa” on
ei-mikään, sen paljastuminen ”on aivan samaa kuin aukon,
halkeaman tuonti reaaliseen”, sillä ”Asiaa luonnehtii
mahdottomuus olla meidän kuviteltavissamme”. Taide on tyhjyyden
hahmottamista tyhjyyden seinälle, joka lopulta johtaa illuusion
ilmaantumiseen, siis Lacanin varauksella, ”sikäli kuin maalaustaide
oppii asteittain hallitsemaan tätä tyhjyyttä”.
Taideteoksen
ytimessä on mimesis – jäljittely, esittäminen – vaikka se aina
johtaakin (esillepanossaan) todellisuuden todellisten objektien
tuolle puolen, siis tuohon harmilliseen Asiaan hyläten meille niin
rakkaat esineet oman onnensa nojaan. Tämä esillepano on ehkä ainoa
taiteen kohtauspaikka, mutta sekään ei ole kovin tärkeää, kuten
Lacan valaisee, ”paitsi silloin kun, sallinette hieman alatyylisen
ilmaisun, kolmas silmämme ei ole tarkkana ja tanassa — esillepano
hieroo sitä hivenen”. Eikö tämä ole tismalleen sama neuvo,
jonka Dizzy Gillespie antoi torvensoittajille?
Millainen
sitten on tämä ”Asia sinänsä” (das Ding an sich), joka
jää meiltä ikuisesti tavoittamatta ja jonka taide tuo (väläyttää)
esille ”lumokaavussaan” tai kuten kreikkalaiset sanoivat
”sulokaipuussaan” (himeros enargēs).
Lacan antaa tähänkin vastauksen, sillä lumouksen tuolla (tai
tällä) puolen avautuu ”ammottava löyhkän ja turmeluksen kuilu”
– ”sillä elämä on mätää”. Tällainen Asian
(oliollisuuden) raadollisuuden meditaatio on tuttua myös zenin
harjoittamisessa. Marcus Aurelius, joka ei taatusti ollut perillä
sen enempää zenistä kuin Taostakaan, kutsui sitä
vieraannuttamiseksi.
Vain taide
pitää yllä elämän ylväyttä ja kauneutta brutaalissa
maailmassa. Me kaikki olemme sen taikapiirissä – nekin jotka
kuvittelevat olevansa omillaan omien ajatustensa herrana. Taide on
kuin rokotus, se toimii vaikka kaikki eivät sitä ottaisikaan. Ja
maailma näyttää yhä edelleen lumoavalta – ja me kuulemme sen
seireenin kutsun. Seuraan tässä tiiviisti (siis huterasti keikkuen)
Lacoue-Labarthen artikkelia Etiikasta: Lacan ja Antigone
(2001), jos tässä joku menee metsään niin minä menen. ”Metsän
poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston”, laulaa runoilija
suoraan suomalaisesta sielusta.
Taide-lehdessä
(4/2015) minut on todettu ja nimetty vähän vanhemmaksi.
Taidemaailmassa on monia vanhempia ja nuorempia (kuten Brueghel
vanhempi ja Brueghel nuorempi), mutta en ole koskaan kuullut näistä
vähän vanhemmista. S. J. Tanninen vähän vanhempi. Kaikilla mahdollisilla
kunnianosoituksilla ja palkinnoilla huomioimaton
taiteilijamitättömyys, se vähän vanhempi. Se kuulostaa pätevältä,
mutta maailma (elämä) ei tyydy tähän, ei toki – se haluaa tehdä
minusta ikivanhan kääkän. Mikään muu ei sille riitä. Laozia
mukaillen, kun tunnemme rumuuden, tunnemme kauneudenkin.
Löysin roskista tyhjentäessäni nipun
muistiinpanoja, jotka olin tehnyt tasan vuosi sitten John Cagen
lauluissaan käyttämien E. E. Cummingsin, James Joycen ja Gertrude
Steinin teksteistä. Kaikki saman aikakauden maineikkaita
kirjailijoita. Joyce on tunnettu vaikeaselkoisuudestaan, Stein
yksitoikkoisuudestaan ja Cummings sanojen ripottelusta holtittomasti
pitkin sivuja. Nämä helposti tunnistettavat tekstit uppoavat Cagen
sävelkudelmaan kuin mitkä muut tekstit tahansa: ”it's spring and the
goat-footed balloonMan whistles far and wee” / ”Twenty years
after as much as twenty years after in as much as twenty years after
after twenty years” / ”og gneiss ogas gnasty, kikkers, brillers,
knappers and bands, handsboon and strumpers, sminkysticks and
eddiketsflaskers”
Muistiinpanojen loppuun olen
kirjoittanut jonkin sortin runon. Se on kirjoitettu Cummingsin
tyyliin mutaisen mehevästi, kun jossakin kylänraitilla ”pieni
ontuva ilmapallomies viheltää kaukana ja kusee”. Sitä paitsi tuo
”onnellisessa varjossa” keikkuvan hölmön kirjoittama runo osuu
suoraan Asian ytimeen, joten otin sen pois roskiksesta. Huomenna
heitän sen sinne takaisin.
Varjojen
lohdutus
E.
E. Cummings ajautuneena hetkien
raakaan
onttouteen unelmoituaan juuri
hänen
silmiensä harvinaisesta viihdytyksestä.
Samaa
huumaa kokee James Joyce runossaan, jossa
kohtaavat
Isobelin villimetsäsilmät ja yön hiljaisuus
malvanpunaisessa
näsiänmärkyydessään.
Mutta
siinä missä Cummings on viaton kuin pulmunen
rypee
Joyce korviaan myöten eurooppalaisessa
tapojen
turmeluksessa.
Eurooppalaisella
brutaalisuudella on puolensa,
kaikki
ei ole kaunista – on pakko myöntää
että
meillä on rumat vehkeet.
Siitä
huolimatta meillä menee hyvin,
taiteen
kauneus ympäröi meitä
ja
taivaallinen musiikki soi korvissamme.
Se
on ihmeellistä – hengen valtakunta on meidän!
(SJT
2014)
Philippe
Lacoue-Labarthe: Etiikasta: Lacan ja Antigone,
suom. Jaana Jalkanen, Loki-Kirjat 2001.
Jacques
Lacan: The Ethics of Psychoanalysis 1959-1960, The Seminar of
Jacques Lacan, translated Dennis Porter, Tavistock/Routledge
1992.
John Cage: As
it is, Alexei Lubimov / Natalia Pschenitschnikova, CD 2012.