SISÄAVARUUDEN VALLOITUS

                      S. J. Tanninen: Internal Clouds III, 2012, acrylic on canvas.

”Kun katsomme eteemme, emme näe sitä, mikä on takanamme. Olemme täällä sillä ehdolla, että luovumme tuonpuoleisesta: raja pitää meitä otteessaan, se pidättelee meitä ja työntää meitä kohti sitä, mitä olemme, ja tekee meistä poiskääntyneitä olentoja.”

Maurice Blanchot

Toiselle puolelle pääseminen vapauttaisi meidät rajattomaan tilaan, jossa me näkisimme sekä eteen että taaksepäin. Jotenkin näin juoksee Blanchotin ajatus – myönnän että oikaisin kaikki mutkat. Emme ehkä näe sitä mikä on edessämme, mutta emme me näe sitäkään mikä on takana. Me kuvittelemme sen ja teemme siitä historiaa – valehtelemme silmät päistämme. Me olemme muualla kuin siellä missä olemme – representaatiomme on lumonnut meidät. ”Tietoisuuden ansiosta vapaudumme siitä, mikä on läsnä, mutta jäämme esityksen vangeiksi.”

Toinen puoli on siellä mistä me olemme kääntyneet pois – tai mistä meidät on käännytetty pois. ”...jo pienen lapsen / käännämme katselemaan taaksepäin, / ei avoimeen...(...) Tuhansin silmin katsoo eläimet / avoimeen. Meillä vain on silmät / kuin nurin päin...”, kirjoittaa Rilke. Tässä täytyy olla runoilijan vapautta, miten me voisimme tietää mihin eläinten silmät katsovat. Mutta runoilija jatkaa ja kääntää meille avautuvan avaruudenkin nurin päin: ”Avoimella emme tarkoita taivasta, ilmaa, avaruutta – jotka jäävät huomioijan objekteiksi ja siten läpitunkemattomiksi.”

Caprin lomallaan Rilke koki mystisen kokemuksen, jossa runoilijan sisäinen subjektiivinen maailma karkasi lintujen huutojen mukana käsittämään koko ulkoisen aistimaailman. Tuon kokemuksen (ja ehkä myös Lou Salomén kanssa käytyjen keskustelujen) innoittamana Rilke lanseerasi käsitteen ”maailman sisäavaruus”. Kaikki ulkopuolinen konkreettisista objekteista abstrakteihin käsitteisiin ja taideteosten sijaismaailmoista kaukaisempaankin maailmankaikkeuden kolkkaan saakka on meidän yksityistä ja samalla myös kollektiivista tietoisuuttamme, havainnonmuodostuksemme sisäavaruutta. Rilken kokemuksessa on selvä yhteys Husserlin ”fenomenologisen reduktion” teoriaan, joka juuri noihin aikoihin oli muotoutumisensa kynnyksellä. ”Ainoa avaruus, maailman sisäavaruus, / lävistää kaikki olennot. Linnut lentävät hiljaa / lävitsemme. Voi minua joka tahdon kasvaa, / katson ulos, ja puu kasvaakin minussa.” Ikään kuin tätä Rilken runoa kommentoiden Merleau-Ponty huomauttaa: ”Me katsomme maailmaa mutta maailma katsookin meitä.”

Me voimme kuvitella ulkoavaruuden, samoin kuin taivaan ja taivaan oliot, mutta me emme niitä näe ”rajoitettua elämää kohti kääntyneessä” katseessamme. Tietoisuutemme ei ole kylliksi sisäistä vapautuakseen objektien muodostamasta kahleesta. ”Huonoa tietoisuutta kuten huonoa ulkopuoltakin hallitsevat objektit, huoli tuloksista, omistushalu, meidät omistamiseen sitova ahneus, turvallisuuden- ja vakaudentarve, taipumus varmistua tietämällä, taipumus ymmärtää tavalla, josta tulee väistämättä taipumus laskemiseen ja kaiken muuttamiseen laskelmiksi”, kirjoittaa Blanchot, joka tässä ilmiselvästi viittaa Heideggerin meditatiivisen ajattelun vastakohdaksi leimaamaan ”laskevaan ajatteluun”. Laskeva ajattelu kaipaa mielipiteen kaltaista todistusta kaikesta, vaikkapa olemassa olemisen varmuudesta. "Filosofian skandaali ei ole siinä, ettei todistusta vielä tähän mennessä ole annettu, vaan siinä, että sellaista todistusta aina vain odotetaan ja yritetään saavuttaa." (Heidegger)

Blanchot kehottaa meitä kääntymään yhä enemmän pois – kun kerran kääntymään on ryhdytty – sillä paluuta todellisuudeksi kutsumaamme maailmaan ei ole. Rilken mukaan meidät on ”hylätty ja jätetty suojattomina sydämen vuorille”, jossa suuren käännöksen vaikutuksesta ”sisäinen ja ulkoinen kokoontuvat yhdeksi ainoaksi jatkuvaksi avaruudeksi”. Päivänselvää on, että kysymys on taiteesta, runoudesta – ja kaikesta sellaisesta taiteesta jossa sisäisyyteen tunkeutuminen on mahdollista. Taiteen kautta koetussa valaistumisessa (valaistuksi tulemisessa) me ”lähestymme maallisessa olemassaolossa annettuja asioita riippumatta ajasta ja tilasta” ja näemme ne uudelleen kirkkaammin ja selkeämmin.

”Kääntymys ilmeneekin valtavana muodonmuuttumistyönä, jonka myötä asiat, kaikki asiat, muuttavat muotoaan ja sisäistyvät tullen sisäisiksi meille ja sisäisiksi omalle itselleen: se on muodonmuutos näkyvästä näkymättömäksi ja näkymättömästä aina vain näkymättömämmäksi tilassa, jossa valaisematta jääminen ei tarkoita yksinkertaista privaatiota vaan pääsyä toiselle puolelle.” ”Jos kaiken näkyvän on tultava näkymättömäksi ja jos päämääränä on tällainen muodonmuutos, meidän osallisuutemme tähän muodonmuutokseen on nähtävästi hyvin pinnallinen: muodonmuutos toteutuu täydellisesti itsessään, koska kaikki on katoavaista sillä, niin kuin Rilke sanoo samassa kirjeessä, katoavainen vajoaa kaikkialla syvään olentoon.” Näin kirjoittaa Blanchot ja lainaa jälleen Rilkeä: ”Minnekään ei ole jäämistä. Ken sulkeutuu viipymisen tosiasiaan on jo jähmettynyt.”

”Olemme Näkymättömän mehiläisiä. Kokoamme silmittömästi näkyväisen hunajaa kootaksemme sen Näkymättömän suureen kultakekoon. Tehtävänämme on kyllästää henkemme tällä väliaikaisella ja katoavaisella maalla niin syvästi, niin intohimoisesti ja kärsivällisesti, että sen olemus saa meissä aikaan näkymättömän ylösnousemuksen.” (Rilke)

Yksin pois tämä vaeltaa, vuorille alkutuskan.

Ei edes askel kajahda soinnuttomasta kohtalosta.

Vaan jos nuo, loputtomasti kuolleet, vertauskuvan soisivat meille,

katso: ehkä he näyttäisivät tyhjän pähkinäpensaan

riippuvat norkot, tai kukaties

kevätsateen, kuinka se vaipuu tummaan maahan. –

Ja meidät, jotka uskomme onnen

nousevaksi, valtaa liikutus,

tyrmistyttävä melkein,

kun jokin onnekas vajoaa.

Kymmenes elegia

Rainer Maria Rilke (1923): Duinon elegiat. Suom. Aila Meriluoto (1974)

Maurice Blanchot (1955): Kirjallinen avaruus. Suom. Susanna Lindberg (2003)