MITEN TÄSSÄ NÄIN KÄVI?

Viime vuosisadan merkittävin hiihtävä filosofi Martin Heidegger ja tyylikästä menoa lumisessa rinteessä. Ei tämä toki mitään hirvenhiihtoa ole.

Huonoja uutisia on tullut talviolympialaisista; me Kalevan kankaitten asujat olemme kadottaneet hiihtämisen taidon. Saamme aiheesta kysyä, keitä me oikein olemme? Me jotka olemme keksineet hiihtämisen, tuon kahdella liukkaalla laudankappaleella kiitämisen taidon. Miten tässä näin kävi? Palataanpa ajassa taaksepäin, myyttien aikaan, kun lieto Lemminkäinen kävi Lyylikin pajaan sivakoita tilaamaan.

Lyylikki, lylyjen seppä, Kauppi, kalhujen tekijä,
syksyn lylyä laati, talven kalhua kaverti,
päivän vuoli sauvan vartta, toisen sompoa sovitti.

Sai lyly lykittäväksi, kalhu kannan lyötäväksi,
sauvan varret valmihiksi, sompaset sovitetuksi.
Saukon maksoi sauvan varsi, sompa ruskean reposen.

Eivät olleet aivan halvat merkkivälineet noina aikoina ammoisinakaan. Seuraavassa säkeessä tavataan Lemminkäinen oman itsensä voitelumestarina rasvaamassa suksiaan. Lopuksi hän virkkaa tuon ikiaikaisen kysymyksen, joka niin monesta suusta on viime päivinä kuultu.

Voiti voilla suksiansa, talmasi poron talilla;
itse tuossa arvelevi, sanovi sanalla tuolla:
Liekö tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa,
tuon lylyni lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista?

Lemminkäinen vastaa kysymykseensä myöntävästi tarkoittaen nuorella lupauksella itseään. Hän survaisee sauvan käteensä ja lähtee lylyä lykkimään. Ja vauhti on melkoista, ennennäkemätöntä.

Hiihti soita, hiihti maita, hiihti aukkoja ahoja:
tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä.

Mitä me tästä opimme? Vancouverissa ovat kilpaurheiluvalmentajat ja muu porras valitelleet rahan ja resurssin puutetta ja sanoneet itseään irti näistä talkoista. Kulttuuriministeri taas vakuuttaa, että rahaa on jaettu urheiluun kahmalokaupalla. Vastaus on aivan nenän edessä: kilpaurheilu täytyy tietenkin yksityistää. Mikä muukaan toimiala on kunnallisessa tai valtiollisessa hoidossa toiminut. Ei mikään. Mitä kaikkea muuta pitäisi yksityistää?

Kuvassa kiitää hyvin rasvatuin sivakoin hiihtomestari Heidegger. ”Kun maailma katsahtaa meitä, se antaa meille kuvan”, on tämä filosofi sanonut. Ja näin meidän on valmistauduttava hyppyyn, näkemisen hyppyyn, ei vain kerran vaan alituisesti. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Tämä hyppy on kuitenkin taaksepäin katsova hyppy. Se katsoo taaksepäin hypyn ponnistusalueelle pitääkseen sen näkyvissä. Ponnistusalue on piiri jolla perusteen periaatetta ei aina pidetä prinsiippinä, mutta kuitenkin usein enemmän tai vähemmän selvästi käsitettynä johtoajatuksena. Tarkoittamani ponnistusalue on tavanomaiselle mieltämiselle länsimaisen ajattelun historia.

– Martin Heidegger 

LUMITÖITÄ

´
Ehtivän illan kaupunki on ollut hukkua lumeen, mutta lumitöitäkin on paiskittu niin kaupungilla kuin Villenraitin ateljeetalon pihassakin.


Tänä talvena lumitöitä on tehty ankarasti, mutta menestys on ollut keskinkertaista. Naapuri työntää lunta katoltaan tälläkin hetkellä; hänellä on tuo suomalaisten nerokas keksintö, tasakatto, josta lumi ei tule alas kesälläkään. Mutta jos menestys on ollut huonoa, on kilpa ollut sitäkin rehdimpää, aivan kuten Vancouverissa ikään. Olympiakylässäkin lumityöt ovat mättäneet ja sen seurauksena kilpailijat suistuneet laduiltaan.

Eilen illalla saimme TV:stä tietää, että jos ei ensi yönä ala mitaleita Suomelle tulla, niin me emme enää tiedä keitä me olemme. Jossain vaiheessa selostajan mukaan suorastaan satoi mitaleita Suomen laariin, mutta mitalisade yltyi niin rankaksi, ettei urheilijoistamme kukaan päässyt edes loppukilpailuun. Mutta kisa oli rehtiä, toisin kuin ulkomaalaisilla, jotka jättivät suomalaiset kuin seisomaan.

Vaan aamuyön tunteina joku suomalainen onnistui 'pössyttelemään' hopeaa niinkin kummallisessa lajissa kuin puolipiipussa (Half pipe). Tänään sitä juhlitaan raivolla myös ehtivän illan kaupungissa. Jo aikaisin aamusta ovat ns. kaikkien alojen asiantuntijat kokoontuneet kahvilaan Epstorin avoimen taivaan alle. Keskustelu käy kuumana, vaikka kukaan ei ole aikaisemmin kuullut koko piipusta, puolikkaasta nyt puhumattakaan.

Kerran itsekin osallistuin tällaiseen luovaan keskusteluun, jossa etsittiin innovaatioita kaupunkimme ilmeen kohottamiseksi. Lopulta päädyttiin ideaan julkisesta taideteoksesta, jonka taiteilijat olisivat saaneet 'vapaasti' toteuttaa omalla kustannuksellaan. Teos olisi sijoitettu Hiljaa yössä -puistoon, jossa hitaasti lipuvan joen rannalla valkoposkiset koivut kuiskivat ikiaikaisia totuuksia tangon sävelin.

Ehdotin teokseksi joen yli rakennettavaa Kolmen suutelon siltaa. Se sai valtavaa kannatusta, mutta hanke on edelleenkin toteuttamatta. Nyt sen voisi toteuttaa lumiveistokilpailuna. Syntymäkaupungissani Alavudella viedään joka vuosi näihin aikoihin Väinö-eno seisomaan Kirkkojärvelle. Sitten kansalaiset saavat arvata, koska eno putoaa jäihin. Keväällä Viiskunta-lehdessä julkistetaan voittaja, joka palkitaan kahden päivän ostosmatkalla Keskisen kyläkauppaan Tuuriin.

Kolmen suutelon sillalle ei aseteta Väinö-enoa vaan suuteleva pari. Netissä avataan kansainvälinen arvauskilpailu: Milloin suutelijat romahtavat hyiseen jokeen? Voittaja saa tietenkin liput ja matkan tangomarkkinoille. Hiljaa yössä!

LOISTAVA LATU II

´

Arkipäivän 'köyhtynyt elämä' latistaa lähes kaiken itsestäänselvyyksiksi. Jopa sellainen käsittämättömän outo tapahtuma kuin hiihtäminen vaikuttaa arkisen luonnolliselta toiminnalta. Mutta ottakaa silmä käteen (kuten Pahajoella tavattiin sanoa) ja katsokaa noita mäenrinteessä tai järvenselällä suksillaan liitäviä kummajaisia. Jos hiihtäminen keksittäisiin nyt, se olisi sensaationa samaa luokkaa kuin siipien selkään kasvattaminen ja niiltä seisomiltaan lentoon lähteminen. Ei sitäkään toki kauan ihmeteltäisi; paremminkin kummasteltaisiin sitä, jolle ei siivet kasva.

Mitä sanoi Sokrates hiihtämistä mietiskeltyään: ”Nyt on kuitenkin niin, että suurin hyvä osaksemme tulee juuri hulluuden välityksellä, sellaisen hulluuden, joka on jumalan lahja.”

Lunta on yhä vain enemmän, jo riesaksi saakka. Kevät työntää nokkaansa kaikkialle, aurinko roihuaa maisemassa, lämmittää jo hieman takaraivoakin ja saa suuret lumipaakut romahtamaan alas puista. Maailma on taas vaiheessa, muutosten vastustajalle tämä on vaikeaa aikaa. Mutta päivittäisestä valon juhlasta ei voi kieltäytyä. Ei muuta kuin suin päin laskiaistiistain mäkeen heilumaan.

Suksi luistaa kohtalaisesti, vaikka lumi on irtonaista pakkashöttöä; yhtään suojaa ei ole ollut koko talvena. Kun pysähdyn valokuvaamaan, ilmestyy siihen heti pari näsäviisasta koltiaista kysymään, että mistä kaukaa snää oot? Vaikka tällaista valtaisan lumikuorman raskauttamaa maisemaa ei ole kuunaan nähty – ei tähän ole tarvinnut kaukaa tulla, koti vilkkuvi tuolla jne.

Tänään olisi hernerokka päivä, mutta ehkä tyydyn karnevaaliajan ruokaan chili senza carneen, kuumaan teehen ja sienirullaan. Äkkinäisen mummon sienirullan ohje löytyy tuosta marginaalista, kotisivulinkistä.