maanantai 26. marraskuuta 2018

HURJAN MIEHEN MAAGINEN KESÄ



Louisianan Cafeteriassa tilasin ”eino grönin”, ja sehän toimi. Vaikka olut oli ehkä viimeinen asia, jonka tuona päivänä halusin. Kuva SJT.




August Strindberg vietti 1888 Tanskassa maagisen lumottua kesäänsä, jota hän myöhemmin kutsui tanskalaiseksi helvetiksi. Kesällä 2001 Statens Museum for Kunst avasi (syntymäpäivänäni 9.6.) suuren Strindbergin maalausten ja valokuvien näyttelyn. Kiertelin pitkin Kööpenhaminaa seuraten Strindbergin lähes olemattomaksi haalenneita jälkiä. Mutta jossakin vanhan kapakan hämärässä nurkassa saattoi hänen uhkaava hahmonsa vielä vilahtaa.

Tässä tekstissä muistellaan yli aikarajojen kahta ikimuistoista tanskalaista kesää. Minkä taakseen kirjoittaa sen edestään löytää. Joitakin sanomisiaan joutuu ankarasti katumaan ja joistakin selviää vähemmällä.


Harvoin jos koskaan näet täällä kirkkaan sinisen taivaan.
August Strindberg


August Strindbergin näkemyksen mukaan kuvataide jatkoi siitä mihin sanat loppuivat. Maalauksissaan hän antoi sattuman oikkujen ohjata työskentelyprosessiaan. Per Olov Enquist antaa kirjassaan August Strindbergin elämä (1985) kirjailijan puhua: "Näetkö miten värit taistelevat? Tappavat toisensa. Marraskuun harmaan sadesään tappaa kadmiuminpunainen auringonnousu meren yllä. Keltaisen kirkkojuhlan murskaavat espanjalaisen merilinnun vihreät pyrstösulat. Punainen teurastajanpuoti tuhoaa mustan. Musta murtautuu suuren surun valitushuutojen läpi. Pronssi iskee kultaa vastaan."

Näyttelyä kiertäessäni minua vaivaa Strindbergin maalausten sujuva ilmestyksenomainen palettiveitsellä miekkailtu käsialaton käsiala, eräänlainen kaaoksen romantiikka, jossa taiteilijan oma sisäinen pyörremyrsky on pysäyttänyt jopa luonnonvoimat, meren ja tuulen raivon. Maalausten pakahduttavan energian myötä maalari on siirtänyt sisäisen kauhunsa todellisesta maailmasta maalauksen kaksiulotteiseen todellisuuteen.

Strindberg kirjoitti 1884 esseen sattumasta taiteellisen luovuuden välineenä. Maalatessaan hän koki työskentelevänsä sattumanvaraisesti luonnon tavoin ilman suunnitelmaa tietoisen ja tiedostamattoman välimaastossa. Tällaiset ajatukset nousivat esiin taidemaailmassa vasta paljon myöhemmin abstraktin ekspressionismin visuaalisen myrskyn synnyttäminä. Strindbergin aikalaisilla ei ollut minkäänlaisia tykötarpeita nähdä hänen maalauksissaan mitään muuta kuin tarkoituksetonta värien kaaosta. Silti on käsittämätöntä, että vasta nyt Strindberg tunnustetaan yhdeksi merkittävimmistä pohjoismaisen modernin maalaustaiteen kehittäjistä.

Strindbergillä oli muutenkin tukalaa. Ruotsin henkinen ilmapiiri oli käynyt syksyllä 1887 niin ahtaaksi, että hän päätti muuttaa Tanskaan, joka oli jo tuolloin tunnettu vapaamielisyydestään. Muuton kunniaksi Strindberg päätti modernisoida myös aviosuhteensa ja otti eron Siri von Essenistä, jonka kanssa hänellä oli jo kolme lastakin. Tästä lähtien hän esittelisi Sirin rakastajattarenaan, entä lapset mitä he olisivat – äpäriä?
”Enkä minä ole ollut vain näiden nartunpenikoiden isä vaan myös äiti.” Tästä lähtien Siri sai istua ravintolassakin lapsineen nurkkapöydässä toisella puolen salia.

Kävelen kuin unessa Rosenborgin puiston läpi kohti Kongens Nytorvia. Kuvittelen että Strindberg saattoi kävellä kuohuksissaan samaa reittiä, kun hän äkkiä istahti penkille ja kirjoitti päiväkirjaansa. "On kuin kulkisin unessa: kuin elämä ja runo sekoittuisivat toisiinsa. Jos valo osuu tähän pimeyteen, minä murskaudun. Ja kaikki mikä tapahtuu, olipa se miten epätavallista tahansa, on mielestäni ihan niin kuin pitääkin."

Kaikki oli niin kuin pitääkin. Kirjailijalle alkoi Kööpenhaminassa kapakkaelämä maistua. Hän oli kuuluisa mies, hänet tunnettiin kaikkialla. Jopa vahakapinetin ikkunaan oli asetettu Strindbergiä esittävä ihmisenkokoinen vahanukke. "Se istuu pöydän ääressä, tukka pystyssä. Tuijottaen kauhuissaan eteensä, kuin olisi juuri nähnyt rotan, tai naisen", kirjoittaa Enquist.

Astun sisään torin varrella olevaan vanhaan oluttupaan. Tämä voisi olla se sama kapakka, jossa Strindberg sai yhtenä iltana hepulin: ampui muutaman kerran pistoolilla kattoon ja syöksyi sen jälkeen torille ja yritti kiivetä ties monennenko Kristian-kuninkaan ratsastajapatsaalle, poliisin roikkuessa takin liepeissä. Myöhemmin järkyttyneenä näytelmänsä vastaanotosta, Strindberg päätti hypätä Nyhavnin kanavaan, mutta tuli kuitenkin äkkipikaisena miehenä toisiin ajatuksiin.

Seuraavana aamuna matkustan paikallisjunalla Humlebækiin. Ikkunasta näen Taarbækissa vilaukselta valkoiseksi kalkitun kartanon, jonne Strindberg oli Sirin ja lasten kanssa joutunut pakenemaan Kööpenhaminan kaoottiseksi käynyttä ilmapiiriä. Taarbækissa vietettiin ”maagista kesää”. "Kesäilmaa, öresundinsinistä vettä parittelevine lokkeineen, ikkuna auki, tepastelevia kanoja, tuoretta kananrintaa piparjuurikastikkeessa – elämä on ihanaa."

Mutta nämäkään nautinnot eivät pitkään elähdyttäneet kirjailijaa, vaan nälkiintyneiden huudot raikuivat hänen korvissaan parhaimmankin aterian äärellä. Hänen korvansa olivat auenneet ”kuulemaan kesken pihvinsyöntiä keittäjättären puuskutuksen ja teurashärän mölinän”, kuten Enquist kirjoittaa. Sekin kesä kääntyi lopulta tanskalaiseksi helvetiksi. "Minä en jaksa enää! Eikö yksikään paholainen halua auttaa minua?"

Sinä kesänä koirat piinasivat Strindbergia Taarbækissa, ympäri puistoa ”raivosi avoimia hainhampaisia kitoja”, mutta muuten elämä oli kaikin puolin ”ihmeellistä”. Kirjoittaminen sujui kuin hurmiossa. Mutta koirakysymyksen riivaamana hän ilmoitti, että yksi koirista oli ”syönyt keittiöpiian elävältä takapihalla”. Syystäkin hän hyökkäsi koiranystäviä vastaan ja vaati, että heiltä oli poistettava äänioikeuskin kunnallisissa asioissa.

Loppukesästä tilanne karkasi jälleen käsistä ja Strindberg ajautui riitoihin huvilanomistaja Hansenin kanssa. Strindberg oli hankkinut uuden revolverin ja Hansenillakin oli omansa. Laukauksia kaikui yössä ja koirat ulvoivat. Helvetti oli päässyt irti. Pahinta kaikessa oli syytös, että Strindberg oli sekaantunut Hansenin 18-vuotiaaseen tyttäreen. Strindberg puolustautui väittämällä, että tytär oli vietellyt hänet – kirjailijapolon.

Strindberg pakeni Berliiniin, josta hänet myöhemmin haettiin käräjille vastaamaan tekosistaan. Kirjailija väitti edelleenkin, että hänet oli katalasti vietelty eikä hän ollut pannut paksuksi Martha-neitiä, koska hän oli käyttänyt ”preventiiviä”. Mutta ”maaginen kesä” Tanskassa oli lopullisesti ohi. Siitä riitti puimista vielä pitkään. Se oli muuten se sama kesä, kuten Olof Lagercrantz Strindberg-elämäkerrassaan huomauttaa, jolloin Jack the Ripper piti Lontoota kauhun vallassa.

Yö alkaa levottomasti minulle aivan liian kalliissa Kystens Perle -hotellissa. En saa unta, joten raahaudun hotellin baariin katsomaan, saisiko sieltä vielä jotakin syötävää. Baarissa istuu vanha merimies, joka väittää emännän antaneen luvan ottaa jääkaapista olutta. Juomme yksissä tuumin ainakin kymmenen Tuborg Grøn -olutta mieheen. Kun tilaa tanskaksi yhden grøn oluen – en grøn – se kuulostaa aivan kuin tilaisi suomalaisen tangolaulaja Eino Grönin, sanoo merimies. Vitsitkin käyvät yhä huonommiksi.

Aamulla olen huonossa hapessa ja harhanäkyjen vaivaama kuin Strindberg ikään kun patikoin kohti Louisianaa. Vehmaan vehreyden taustalla kimmeltää valheellisen sininen Itämeri, jonka lenseillä aalloilla keikkuu lukematon määrä purjeveneitä ja muita vesillä liikkumisen välineitä. Auringossa kylpevällä vauraalla Strandvejlla, hyväntuulisten ihmisten onnellisella rannalla, saan viimein siirrettyä Strindbergin kuvat irti tajunnastani. Ja on syytäkin, sillä vieläkin hurjempia taide-elämyksiä on luvassa, kunhan ehdin Louisianan taivaita hipovien tammien katveeseen.

Ps. Louisianan Cafeteriassa tilasin ”eino grönin”, ja sehän toimi. Vaikka olut oli ehkä viimeinen asia, jonka tuona päivänä halusin.


Lisälukemista:
Per Olov Enquist: August Strindbergin elämä, Weilin+Göös, 1985.
Olof Lagercrantz: Strindberg, Tammi, 1980.



August Strindberg: Kaupunki, öljy, 1901. (Yksityiskohta).


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti