VAIKENEVAT TAITEILIJAT

Uusi konsepti kuvataiteen lähestymiseen antaa mahdollisuuden mm. istahtaa kivelle (kuin kalliolle ikään) ja lukaista seinältä kuvitteellista metahöpinää. Niin ja onhan siellä pari maalaustakin nurkassa, mutta viis niistä. Serlachius-museot, Mänttä 2014. Kuva SJT.

Nykyisessä taideinstituutiossa kaikki työt on tehty ”marginaalin” kera, joka odottaa suuren kertomuksen päällekirjoitusta tai kriittistä arviointia.

Victor Burgin (1986)

Suorastaan käsittämätöntä on, että Victor Burginin taideteorian loppua käsittelevä teksti on kirjoitettu jo 1980-luvulla. Ajatus taideteoksesta tyhjänä alustana – kirjoittamattomana ”tarinana” – on outo ajatus yhä tänä päivänä. Vasta viime aikoina erilaiset metatiedostot ovat ilmestyneet taideteosten oheen sumentamaan katsojan taidekokemusta. Sittemmin kuvataidetta on ryhdytty yhä lisääntyvässä määrin lähestymään erilaisten oheistoimintojen kautta.

Perinteinen näkökulma asetti kriitikon ja luovaan hiljaisuuteen vaipuneen taiteilijan vastakkaisille puolille taidekenttää. Kriitikosta tuli vaikenevan taiteilijan ja mykän taideteoksen ääni – tulkki yleisön ja taiteen välillä. Sen sijaan taiteilija vaikeni loppuun saakka, kävi miten kävi. Asetelma sinnittelee yhä ”taidetoimijoiden” mielissä – taiteilijan ei ole sopiva puuttua edes omaa työtään koskevaan puheeseen.

Ajatus vaikenevasta taiteilijasta ei ole pelkkä myytti. Burginin mukaan taiteilijan ”subjektiivinen paikka” on ”visuaalisen hiljaisuuden” ja ”transsendentaalisen hengen valtakunta”, mutta se on myös paikka vaikenevana ”anelijana”, joka pelkää menettävänsä kaiken lopunkin – jos ryhtyy kovin äänekkääksi.

Toisaalta taiteen vähäpätöisiksi määritellyt asiat sanellaan ylhäältä päin – ei siinä taiteilijoiden mielipiteet paljon paina.

Lehdistä olemme lukeneet, että Seinäjoellakin testataan kuvataiteen uutta ”konseptia”. Keinoja on etsitty maailmalta, mistäpä muualtakaan. On vähennetty näyttelyiden määrää radikaalisti ja ryhdytty lähestymään taidetta työpajojen ja muiden oheispuuhastelujen kautta. Taidenäyttelyiden tasoa ei uusi käytäntö ole nostanut – päinvastoin.

Ainoa tie kuvataiteen ymmärtämiseen on taideteoksen suora kokeminen – ja parhaiten se tapahtuu hyvin tehtyjen ja monipuolisten näyttelyn kontekstissa.

Seinäjoella kuvataiteen tarjonta on niin ohutta, että vaihtuvien näyttelyiden vähentämisessä ei ole mitään järkeä. Samalla vaarannetaan taidehallin hyvä maine valtakunnallisestikin merkittävänä näyttelypaikkana. Se oli kovan työn takana – kuten hyvin muistamme – vaikea oli alkujaan tänne ”kuvataiteen mustaan aukkoon” saada tasokkaita näyttelyitä.

Masentavin uutinen on, että taidehallista / taidekeskuksesta ei voi enää edes hakea näyttelypaikkaa. Entä mitä tapahtuu paikalliselle taiteelle ja taidelahjoituksille, joita uuden ”museonomaisen konseptin” yhteydessä ei edes mainita. Tarkoittaako se sitä, että paikallista taidetta ei Seinäjoella ole esillä kuin satunnaisesti. Toisin olisi laita oikeassa taidemuseokaupungissa.

Myös Vaasassa kokeiltiin samankaltaista ”uutta konseptia”, mutta taiteilijat nousivat vastustamaan taiteen ja erityisesti paikallisen kuvataiteen alasajoa. Nyttemmin siellä ollaan palaamassa takaisin entiseen toimivaan käytäntöön. Vaan täällä lakeuksilla taiteilijat vaikenevat yhä; he ovat hiljaa kuin kusi sukassa, kuten suorapuheinen karjalainen isoäitini tapasi sanoa.

Ilmestynyt Ilkassa ja Pohjalaisessa kolumnina 24.10.2018.

Jatkojorinat:

Uutisissa kerrotaan miten museot ja erityisesti taidemuseot ovat kasvattaneet suosiotaan – niihin suorastaan jonotetaan. Siitä huolimatta Seinäjoella on päädytty toteuttamaan sekalainen ”taidekeskus”, jonka toimintasuunnitelmana on tuplata kävijämäärä ns. yleisötyöllä ja erilaisilla oheistoiminnoilla. Epäilen suuresti – ei taidekeskuksiin ole jonoja syntynyt.

Taidekritiikin katoamisen myötä meille kuvataiteen kokijoille ja kuluttajille on käynyt köpelösti. Me emme enää tiedä, mikä on hyvää taidetta ja mikä huonoa. Me emme enää ylipäätään erota taideteosta maailman muista tavaroista – meille kelpaa taiteeksi nykyään mikä vaan tahansa turhake. Ainakin yksi hyvä puoli taidehallin paikan ja konseptin vaihdossa on. Päästään eroon nykyisen taidehallin sisäänkäyntiin maalatuista karmeista ”diskomaalauksista”, jotka pilaavat idioottivarmankin hyväntuulen.

Kuvataiteen kokemisympäristö on altistettu kaikenlaisille kotkotuksille – taideteoksen äärellä puuhastellaan omia taidejuttuja, askarrellaan, soitetaan, tanssitaan ja kerrotaan kummallisia tarinoita. Tällainen omatoiminen touhukkuus ei tulisi minkään muun taidelajin kohdalla kyseeseen. Että otettaisiin konserttiin mukaan omat soittimet ja omat sävellykset tai tultaisiin teatteriin näyttelijöiksi sonnustautuneina ja alettaisiin laukoa omia repliikkejä. Mutta taidenäyttelyissä tällaista poikkitaiteellisuutta pidetään suuressa arvossa ja tuetaan monin tavoin.

Ehkäpä aivan turhaan syytin taiteilijoita vaiteliaiksi. Suurin syy vaikenemiseen on aidon taidekeskustelun puute. Toki sitä aika ajoin kaipaillaan, mutta nopeasti turhan värikäs keskustelu vaietaan pienten piirien jupinaksi. Taiteen asiat päätetään – kuten niin monesti on todettu – edelleenkin sanelupolitiikalla. Siihen eivät taiteilijoiden kannanotot vaikuta. Ja tällainen yksittäinen kirjoittelu ei tavoita yhtään ketään – se suhisee vain taivaan tuulissa.

Sitä paitsi nykyään – nykyään ja nykyään – keskustelu on käynyt mahdottomaksi. Olemme juuttuneet niin syvälle mielipiteiden suohon, että mitään yhteistä ymmärryksen pintaa ei löydy. Mielipiteiden vaihto ei ole keskustelua – tapahtuipa se sitten yhdessä tai useammassa päässä. Jos Husserl eläisi tänäisessä nykymaailmassa, hän joutuisi perumaan intersubjektiivisuuden mahdollisuudenkin mahdottomana.

Tohkeissani odottelen sitä luvattua taidenäyttelyä, jossa häiritseviä taideteoksia ei ole enää lainkaan.

Ei tietenkään ole mitään syytä, miksi kriitikon pitäisi tehdä taidetta, mutta yhtä vähän kriitikoiden on syytä jatkaa valitustaan siitä, että ”meillä ei ole taidetta jota tarvitsisimme”. Jokaisen tätä valitusta jatkavan kriitikon tulisi joko tehdä jotain tai sitten pitää suunsa kiinni.

Victor Burgin

Victor Burgin: Taideteorian loppu, suom. Janne Seppänen, Literos, 1989.