Louisianan
Cafeteriassa tilasin ”eino grönin”, ja sehän toimi. Vaikka olut
oli ehkä viimeinen asia, jonka tuona päivänä halusin. Kuva SJT.
August
Strindberg vietti 1888 Tanskassa maagisen lumottua kesäänsä, jota
hän myöhemmin kutsui tanskalaiseksi helvetiksi. Kesällä 2001
Statens Museum for Kunst avasi (syntymäpäivänäni 9.6.) suuren
Strindbergin maalausten ja valokuvien näyttelyn. Kiertelin pitkin
Kööpenhaminaa seuraten Strindbergin lähes olemattomaksi
haalenneita jälkiä. Mutta jossakin vanhan kapakan hämärässä
nurkassa saattoi hänen uhkaava hahmonsa vielä vilahtaa.
Tässä
tekstissä muistellaan yli aikarajojen kahta ikimuistoista
tanskalaista kesää. Minkä taakseen kirjoittaa sen edestään
löytää. Joitakin sanomisiaan joutuu ankarasti katumaan ja
joistakin selviää vähemmällä.
Harvoin jos koskaan näet täällä kirkkaan sinisen taivaan.
August Strindberg
August
Strindbergin näkemyksen mukaan kuvataide jatkoi siitä mihin sanat
loppuivat. Maalauksissaan hän antoi sattuman oikkujen ohjata
työskentelyprosessiaan. Per Olov Enquist antaa kirjassaan August
Strindbergin elämä (1985) kirjailijan puhua: "Näetkö
miten värit taistelevat? Tappavat toisensa. Marraskuun harmaan
sadesään tappaa kadmiuminpunainen auringonnousu meren yllä.
Keltaisen kirkkojuhlan murskaavat espanjalaisen merilinnun vihreät
pyrstösulat. Punainen teurastajanpuoti tuhoaa mustan. Musta
murtautuu suuren surun valitushuutojen läpi. Pronssi iskee kultaa
vastaan."
Näyttelyä
kiertäessäni minua vaivaa Strindbergin maalausten sujuva
ilmestyksenomainen palettiveitsellä miekkailtu käsialaton käsiala,
eräänlainen kaaoksen romantiikka, jossa taiteilijan oma sisäinen
pyörremyrsky on pysäyttänyt jopa luonnonvoimat, meren ja tuulen
raivon. Maalausten pakahduttavan energian myötä maalari on
siirtänyt sisäisen kauhunsa todellisesta maailmasta maalauksen
kaksiulotteiseen todellisuuteen.
Strindberg
kirjoitti 1884 esseen sattumasta taiteellisen luovuuden välineenä.
Maalatessaan hän koki työskentelevänsä sattumanvaraisesti luonnon
tavoin ilman suunnitelmaa tietoisen ja tiedostamattoman
välimaastossa. Tällaiset ajatukset nousivat esiin taidemaailmassa
vasta paljon myöhemmin abstraktin ekspressionismin visuaalisen
myrskyn synnyttäminä. Strindbergin aikalaisilla ei ollut
minkäänlaisia tykötarpeita nähdä hänen maalauksissaan mitään
muuta kuin tarkoituksetonta värien kaaosta. Silti on käsittämätöntä,
että vasta nyt Strindberg tunnustetaan yhdeksi merkittävimmistä
pohjoismaisen modernin maalaustaiteen kehittäjistä.
Strindbergillä
oli muutenkin tukalaa. Ruotsin henkinen ilmapiiri oli käynyt
syksyllä 1887 niin ahtaaksi, että hän päätti muuttaa Tanskaan,
joka oli jo tuolloin tunnettu vapaamielisyydestään. Muuton
kunniaksi Strindberg päätti modernisoida myös aviosuhteensa ja
otti eron Siri von Essenistä, jonka kanssa hänellä oli jo kolme
lastakin. Tästä lähtien hän esittelisi Sirin rakastajattarenaan,
entä lapset mitä he olisivat – äpäriä?
”Enkä minä ole
ollut vain näiden nartunpenikoiden isä vaan myös äiti.” Tästä
lähtien Siri sai istua ravintolassakin lapsineen nurkkapöydässä
toisella puolen salia.
Kävelen kuin
unessa Rosenborgin puiston läpi kohti Kongens Nytorvia. Kuvittelen
että Strindberg saattoi kävellä kuohuksissaan samaa reittiä, kun
hän äkkiä istahti penkille ja kirjoitti päiväkirjaansa. "On
kuin kulkisin unessa: kuin elämä ja runo sekoittuisivat toisiinsa.
Jos valo osuu tähän pimeyteen, minä murskaudun. Ja kaikki mikä
tapahtuu, olipa se miten epätavallista tahansa, on mielestäni ihan
niin kuin pitääkin."
Kaikki oli niin
kuin pitääkin. Kirjailijalle alkoi Kööpenhaminassa kapakkaelämä
maistua. Hän oli kuuluisa mies, hänet tunnettiin kaikkialla. Jopa
vahakapinetin ikkunaan oli asetettu Strindbergiä esittävä
ihmisenkokoinen vahanukke. "Se istuu pöydän ääressä, tukka
pystyssä. Tuijottaen kauhuissaan eteensä, kuin olisi juuri nähnyt
rotan, tai naisen", kirjoittaa Enquist.
Astun sisään
torin varrella olevaan vanhaan oluttupaan. Tämä voisi olla se sama
kapakka, jossa Strindberg sai yhtenä iltana hepulin: ampui muutaman
kerran pistoolilla kattoon ja syöksyi sen jälkeen torille ja yritti
kiivetä ties monennenko Kristian-kuninkaan ratsastajapatsaalle,
poliisin roikkuessa takin liepeissä. Myöhemmin järkyttyneenä
näytelmänsä vastaanotosta, Strindberg päätti hypätä Nyhavnin
kanavaan, mutta tuli kuitenkin äkkipikaisena miehenä toisiin
ajatuksiin.
Seuraavana aamuna
matkustan paikallisjunalla Humlebækiin. Ikkunasta näen Taarbækissa
vilaukselta valkoiseksi kalkitun kartanon, jonne Strindberg oli Sirin
ja lasten kanssa joutunut pakenemaan Kööpenhaminan kaoottiseksi
käynyttä ilmapiiriä. Taarbækissa vietettiin ”maagista kesää”.
"Kesäilmaa, öresundinsinistä vettä parittelevine lokkeineen,
ikkuna auki, tepastelevia kanoja, tuoretta kananrintaa
piparjuurikastikkeessa – elämä on ihanaa."
Mutta nämäkään
nautinnot eivät pitkään elähdyttäneet kirjailijaa, vaan
nälkiintyneiden huudot raikuivat hänen korvissaan parhaimmankin
aterian äärellä. Hänen korvansa olivat auenneet ”kuulemaan
kesken pihvinsyöntiä keittäjättären puuskutuksen ja teurashärän
mölinän”, kuten Enquist kirjoittaa. Sekin kesä kääntyi lopulta
tanskalaiseksi helvetiksi. "Minä en jaksa enää! Eikö
yksikään paholainen halua auttaa minua?"
Sinä kesänä
koirat piinasivat Strindbergia Taarbækissa, ympäri puistoa ”raivosi
avoimia hainhampaisia kitoja”, mutta muuten elämä oli kaikin
puolin ”ihmeellistä”. Kirjoittaminen sujui kuin hurmiossa. Mutta
koirakysymyksen riivaamana hän ilmoitti, että yksi koirista oli
”syönyt keittiöpiian elävältä takapihalla”. Syystäkin hän
hyökkäsi koiranystäviä vastaan ja vaati, että heiltä oli
poistettava äänioikeuskin kunnallisissa asioissa.
Loppukesästä
tilanne karkasi jälleen käsistä ja Strindberg ajautui riitoihin
huvilanomistaja Hansenin kanssa. Strindberg oli hankkinut uuden
revolverin ja Hansenillakin oli omansa. Laukauksia kaikui yössä ja
koirat ulvoivat. Helvetti oli päässyt irti. Pahinta kaikessa oli
syytös, että Strindberg oli sekaantunut Hansenin 18-vuotiaaseen
tyttäreen. Strindberg puolustautui väittämällä, että tytär oli
vietellyt hänet – kirjailijapolon.
Strindberg pakeni
Berliiniin, josta hänet myöhemmin haettiin käräjille vastaamaan
tekosistaan. Kirjailija väitti edelleenkin, että hänet oli
katalasti vietelty eikä hän ollut pannut paksuksi Martha-neitiä,
koska hän oli käyttänyt ”preventiiviä”. Mutta ”maaginen
kesä” Tanskassa oli lopullisesti ohi. Siitä riitti puimista vielä
pitkään. Se oli muuten se sama kesä, kuten Olof Lagercrantz
Strindberg-elämäkerrassaan huomauttaa, jolloin Jack the Ripper piti
Lontoota kauhun vallassa.
Yö alkaa
levottomasti minulle aivan liian kalliissa Kystens Perle -hotellissa.
En saa unta, joten raahaudun hotellin baariin katsomaan, saisiko
sieltä vielä jotakin syötävää. Baarissa istuu vanha merimies,
joka väittää emännän antaneen luvan ottaa jääkaapista olutta.
Juomme yksissä tuumin ainakin kymmenen Tuborg Grøn -olutta mieheen.
Kun tilaa tanskaksi yhden grøn oluen – en grøn – se kuulostaa
aivan kuin tilaisi suomalaisen tangolaulaja Eino Grönin, sanoo
merimies. Vitsitkin käyvät yhä huonommiksi.
Aamulla olen
huonossa hapessa ja harhanäkyjen vaivaama kuin Strindberg ikään
kun patikoin kohti Louisianaa. Vehmaan vehreyden taustalla kimmeltää
valheellisen sininen Itämeri, jonka lenseillä aalloilla keikkuu
lukematon määrä purjeveneitä ja muita vesillä liikkumisen
välineitä. Auringossa kylpevällä vauraalla Strandvejlla,
hyväntuulisten ihmisten onnellisella rannalla, saan viimein
siirrettyä Strindbergin kuvat irti tajunnastani. Ja on syytäkin,
sillä vieläkin hurjempia taide-elämyksiä on luvassa, kunhan ehdin
Louisianan taivaita hipovien tammien katveeseen.
Ps. Louisianan
Cafeteriassa tilasin ”eino grönin”, ja sehän toimi. Vaikka olut
oli ehkä viimeinen asia, jonka tuona päivänä halusin.
Lisälukemista:
Per Olov Enquist:
August Strindbergin elämä,
Weilin+Göös, 1985.
Olof Lagercrantz:
Strindberg, Tammi, 1980.
August
Strindberg: Kaupunki, öljy, 1901. (Yksityiskohta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti