torstai 13. heinäkuuta 2017

MAISEMA SUVIYÖSSÄ


Vanha korpi, öljy, 1974. Kuva SJT.


Olen nähnyt maaseudun, onneksi, vielä silloin kun se oli maaseutua, kun se oli kunnossa.
Veikko Vionoja


Kirjoitin kritiikin K. H. Renlundin museon 1999 kokoamasta Veikko Vionojan 90-vuotisnäyttelystä. Jutun otsikoksi olin pannut Pohjalaismaisema pirtin ikkunassa, mutta lehden toimituksessa se oli korjattu vetävämmäksi: Vionoja on vanginnut pohjalaisuuden kuviinsa. Ehkä tuo vangitseminen oli hieman liikaa luvattu, mutta en ottanut siitä paineita. Kun on tuuleen huutanut, on tuuleen huutanut.

Vionojan maalausten värimassaan alistettu ja äärimmilleen niistetty valaistus teki jo heti ensimmäisillä katsomiskerroilla hämmentävän vaikutuksen. Kaikki tuntemani maalarit höpisivät koko ajan valosta ja sen kirkkaudesta – ja sitä etsittiin mediterraanisia sfäärejä myöten. Mutta tässä oli maalari joka ihannoi hämäryyttä ja viimeistä lepattavaa valon ripettä pimeyden syrjällä. Siinä oli vähintäänkin jotakin arkipäivän sankarillisuutta. 

Mieleen juolahtaa Picasson maalausmatka Hollantiin. Mutta eihän niin pohjoisessa maalaamisesta mitään tullut, kuten Pablo totesi, paikallinen valokin oli kuin pässinpaskaa. Entä jos Picasso olisi rohkeasti suunnannut kohti pohjoista, yli Jyllannin hiekkasärkkien suoraan suomalaiseen yöttömän kesäyön maagiseen valoon. Ei sellaista uskalla edes kuvitella.

En ole innostunut kaikista Vionojan hikisen lakkapinnan kiilloista – niissä on oma leipääntynytkin puolensa. Mutta kirjoitin lähinnä siitä vapauttavasta elämyksestä, joka kumpuaa Vionojan maisemien alakuloon pysähtyneestä maailmasta – että sielläkin selvitään ja eletään täyttä elämää. Ehkäpä siellä eletään jopa varsinaisempaa elämää kuin monessa muussa epävarsinaisemmassa paikassa.

Katsottuani nyt pitkästä aikaa uudelleen Vionojan maalauksia Seinäjoen taidehallin näyttelyssä, olen yhä vaikuttunut, vaikka tässä näyttelyssä ei noita valohämyyn vaienneita kesäyön visioita olekaan. En ryhdy kuitenkaan uudelleen mestarin maalauksia ruotimaan, vaan tyydyn tuohon vanhaan tekstiin joka ilmestyi Ilkassa 17.8.1999:


Veikko Vionoja aloitti taidemaalauksen omin päin itsekseen virheistä oppia ottaen. Hän oli ehtinyt jo maalata Ullavan kirkon alttaritaulunkin ennen kuin hän vasta lähes kolmekymppisenä 1936 lähti opiskelemaan taiteentekemistä taideyhdistyksen piirustuskouluun. Opettajina olivat Uuno Alanko ja William Lönnberg.

Pitkään itseoppineena maalannut taiteilija ei tuntunut saavan koulusta mitään irti jo kehitteillä olleeseen omaan tyyliinsä. Vionojan maalauksissa avautuu tiheätunnelmainen pohjalainen maisema ja miljöö. Luonto on karua ja lähes autiota, vain siellä täällä kasvaa vertauskuvallinen yksinäinen puu. Rakennukset ovat jykeviä ja jyrkän suorakulmaisia. Sama ankara geometria hallitsee sisätilaakin, esineet ovat lattialla olevia mattoja myöten suoraviivaisen järjestyksen piirissä.

Ihmiset ovat Vionojan maalauksissa yhtä harvinaisia kuin puutkin. Jokin siluettimainen olemiseensa eksynyt anonyymi hahmo saattaa vilahtaa pihapiirissä tai tuvan lattialla. Läsnä ovat ennemminkin ihmisten aikaansaannokset, työn ja uurastuksen leimaama miljöö ja kaikkialle yltävä armoton järjestys.

Kesäyön ja varsinkin juhannusyön kuvissa tunnelma on mystisen latautunut. Myös tuo hiljainen eksistentiaalinen hahmo on pukeutunut värikkäämmin ja ilmestynyt marginaalista keskelle maisemaa. Koko luomakunta on pysähtynyt pakahduttavan valon ja varjojen kauneuden äärelle – yksinäisyyden tunne on kosmisen viiltävä.

Vionojan maalausten valaistus on äärihetkien valoa, aamunkajon ja illanhämyn rajapintojen väreilyä. Tämä hämyjen maailma yhdistettynä vankkarakenteiseen sommitteluun on kuin allegoria jostakin hitaasta ja raskaasta, jossa on kuitenkin läsnä värien kepeys: ilakoiva kukkapuska pöydän kulmalla, papukaija maitokannun kyljessä tai murheellisten mattojen värikkäät raidat.

Vionojan pohjalaismaisemat ja asetelmalliset pirttikuvat ovat muodostuneet lajinsa arkkityypeiksi. Niitä on yritetty myös jäljitellä, mutta aina huonolla menestyksellä – Vionojan herkkäviritteinen valaistus on jäänyt saavuttamatta.

Taide-lehden haastattelussa (4 /1963) Vionoja luonnehti taiteensa lähtökohtia seuraavasti: ”Luonto ei saa tulla sellaisena kuin se arkipäivänä esiintyy – se on elettävä. Kesäyön näkymät ovat sielunmaisemia, niistä täytyy karsia pois kaikki realistinen liikatodellisuus, kunnes jäljellä on vain kauneus tai ehkä paremminkin muisto.” ”


Veikko Vionojan maalauksia, Seinäjoen taidehalli 17.6.–20.8.2017.
Veikko Vionoja – Tekijämies, toim. Timo Huusko, Maahenki 2009.

Kuvat Veikko Vionojan 90-vuotisnäyttelystä, K. H. Renlundin museo 1999.





Mökin ikkuna, öljy, 1977 / Syysillan ikkuna, öljy, 1974. Kuvat SJT.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti