SYNTYMÄPÄIVÄ FIRENZESSÄ

Unta? Grotta del Buontalenti. Firenze 2010. Kuva SJT.

Tie on näyttäytynyt

– mutta kun on muita

kiireitä. Ja sitä paitsi,

mihin hittoon se vie!

Naapuri huikkaa syntymäpäiväonnittelut pensasaidan raosta: – Ei taida sinunkaan elämässä olla muuta seksikästä kuin ikäluku 69. En tiedä mitä seksikästä numeroissa voisi olla, luku mikä luku. Toisaalta minulle riittää, että asiat ja oliot ovat niin kuin ne ovat. En piittaa pätkääkään siitä, mihin ne viittaavat tai mitä ne symboloivat. Kaikki on ihmeellistä sellaisuudessaan. Ymmärrän kyllä naapurin vihjeen, jos aion ylipäätään mihinkään ryhtyä, niin nyt olisi korkea aika.

Vilkaisin kuitenkin Googlesta. Luku 69 viittaa harmoniaan. Tuollaiseen ikään ehtinyt on saavuttanut täydellisen tasapainon kanssaihmisten keskuudessa ja maailman tapahtumien pyörteissä. Näinköhän. Eilen vielä risoi jokin asia melko rajusti mieleni syövereissä. Tänään vaikuttaa seesteisemmältä. Tosin täytän tuon maagisen 69 vasta iltapäivällä muutaman tunnin kuluttua. Vetäydyn sitä hetkeä vartomaan tofunakkien ja punaviinin kera puutarhaan. Grilli käy jo kuumana!

Sillä aikaa muistelen syntymäpäivää joitakin vuosia sitten Firenzessä. En yleensä muista uniani, ja en kai niitä kovin paljon näekään. Mutta tuolloin ehkä pitkän matkan uuvuttamana näin merkillisen unen, josta heräsin oudossa huoneessa vieraiden esineiden piirittämänä ikään kuin toiseen uneen. Sen jälkeen todellisuus on ollut vähemmän todellista, paikka paikoin ja aika ajoin.

SYNTYMÄPÄIVÄ FIRENZESSÄ

Herään kuumissani ensimmäiseen firenzeläiseen aamuun. Paksujen ikkunaverhojen raosta siroaa kirkas valopiikki hämärään huoneeseen ja tanssittaa pölypartikkeleita ilmassa. Kadulta kantautuu kaukaisia kaupungin ääniä. Vähitellen todellisuus paljastaa itsensä: katto yläpuolellani ei ole kotoinen kattoni eivätkä seinillä olevat maalaukset ole tuttuja maalauksia. Olen täysin vieraassa paikassa.

Olen ajautunut levotonta unta etsiessäni irtotyynyjen ja patjanraon kurimukseen. Ei ihme, että öinen painajainen yhä vetää puoleensa:

Aamuruskon ensisäteiden valaisemalla aamukasteisella pihamaalla ajelehtii kookkaita kirjekuoria ja paketteja. Pihapiirin ja rakennusrykelmän taustalla virtaa joen tumma kalvo. Yhdessä rakennuksista nutturapäinen tyttöystäväni nyplää vimmalla kudintaan.

Paikalle on kerääntynyt joukko ilveilijöitä, jotka esittävät syntymäpäiväjuhlaani juhlistamaan tullutta kirkollista väkeä, piispa etunenässä. Yhtäkkiä he ryhtyivät lausumaan pilkkarunoja elämästäni ja taiteestani.

Yksi rakennuksista on ateljee – pakenen sinne. Stafliassa kohoaa lähes kattoon saakka keskeneräinen suuri kangas, jossa kirkkaitten värien kirjo yhtyy risteilevien viivojen loputtomaan kaaokseen. Ateljeen lepakkotuolissa oikoo sorjia sääriään entinen tyttöystäväni.

Seuraavassa kohtauksessa tanssimme pihatantereella lantiot tiiviisti vastakkain kuin survimet. Ohimennen hän latelee paikalle kerääntyneille kiusallisia kommentteja kiihkeästä suhteestamme. Hän suutelee minua raukein mansikanmakuisin huulin ja puree ilakoivasti alahuultani.

Sortumaisillaan olevan vajan takana vartoo mustahuulinen tanakka nainen. Meillä ei ole ollut suhdetta, koska minä olen vätys enkä ole osannut tulkita merkkejä oikein. Täyttymyksen vuodet vartovat yhä edessäpäin, kuiskaa hän käheästi korvaani.

Avoimista ikkunoista kajahtaa kiivas kurkkulaulu ja tablan raivoisa rummutus. Syöksyn suin päin saunalle. Hämyisten lauteiden vaiheilla virittelee kitaroitaan mustalaisorkesteri. He ovat kaikki kääpiöitä, paitsi basisti on pitkä hujoppi. He polkaisevat jatsin soimaan.

Kiihkeä musiikki kumisee yhä pääni sisällä kun hämärä huonetila vähitellen ryhtyy näkyväksi ja karkottaa unikuvat mielestäni.

Pöydällä kilisee kännykkä: – Hauskaa syntymäpäivää, kai sinä ostat kakun?

Totta? Asuinkorttelin sisäpiha keskellä kaupunkia. Firenze 2010. Kyva SJT.

Välimerellinen kuuma ilma leyhähtää sisään parvekkeen avoimesta ovesta. Korttelin yhteinen sisäpiha avautuu viidakoksi, jollaista ei kadulla kulkeva osaisi edes kuvitella. Suljettu piha kasvaa villiintyneitä hedelmäpuita, bambupensaita ja kaikkialle kiipeävää murattia. Parvekkeilla roikkuvien pyykkien ja varjokangasripustusten lomitse ja lävitse näkyy ilmastointilaitteita, minipuutarhoja, kodinkoneita, rottinkikalusteita ja säilytyslaatikoita.

Duomon aukiolla ihmiset kulkevat toisiinsa törmäämättä kuin valmiita pakolinjoja noudattaen. Suurin tungos pyörii Paratiisin portin edessä. Ghiberti ei tätä näkyä todeksi uskoisi.

Vanhat auringon haalistamat kivet eivät vieläkään kerro mitään. Eräänä iltapäivänä 1909 de Chirico istui juuri tässä paikassa Santa Crocen aukiolla auringonvalon leikkiessä kirkon fasadissa ja syvien varjojen heittyessä vanhaan muuriin – kivet vaikenivat silloinkin.

Siinä kaupungissa kivetkin laulavat.

Nousen jyrkkää katukuilua ylös Bobolin puutarhan ylätasanteelle lepuuttaakseni katsettani kaupungin yllä. Belvederen linnoitus on suljettu, mutta enhän minä sinne ole menossakaan, naurahdan kuivasti. Kauan sitten nautin siellä, kaupungin yllä leijuen, ikimuistoisen piknikin – kunhan muistaisin kenen kanssa.

Ohuen silkkipaidan alla hänen rintansa törröttivät kuin naskalit.

Kaupunki näyttää tismalleen samanlaiselta kuin 30 vuotta sitten, vaikka niin monien uudelleen nousseiden päivien raivoisa valo on sitä huuhtonut. Yön hidastamat silmät eivät huomaa, miten se hitaasti polttaa ajallisen ja tilallisen näkymättömäksi pölyksi.

Runoilija oli tullut kaupunkiin hankkiakseen paikallisen keksinnön – oculariumin – ja jälleen hän näki kirjoittaa. Mutta hän on jo vetäytynyt Padovaan eikä vaella enää näillä kukkuloilla. Tämä on minun kaupunkini näkyjen valtakunnassa – tänään valo ei soimaa, se siunaa.

Näkymä avautuu yli autereisen maiseman, katse kiertyy lumoavista kukkuloista kohti kaupungin keskustaa, kunnes nostokurjen kaula työntyy Palazzo Vecchion tornin eteen paljastaen inhimillisten toimien sietämättömän välttämättömyyden. Tietoisuus viriää näköhavainnossa ja murtautuu esiin varjon ja valon rajankäynnissä. Kaikkea ahnehtiva katse vie harhaan ja vangitsee mielen, kuten Augustinus varoittaa. Katseensa houkuttamana ihminen on kuin kärpästä jahtaava gekko, jonka silmissä maailma näyttää luotaantyöntävän absurdilta.

Kun päättyy silmän työ,

alkaa sydämen lankeemus.

Parantava voima ei löydy kivien laulusta, vaan taiteesta. Vain taide voi avata reaalisuuden solmun ja murtaa tympeyden kahleet. Vain taide sallii maan maana, kiven kivenä, taivaan taivaana ja pilvien pilveillä. Runoilija on vaiti, mutta kirkkoisää ei tässä maisemassa vaienna pirukaan.

Istun ruohikolle ja kaivan laukustani eväät: leipää con sale, oliiveja, viiniä ja vahvaa gorgonsolaa. Viinilasi unohtui mutta juon suoraan pullosta. – Salute runoilija, filosofi ja synkkä kirkonmies!

Oikaisen kuivalle ruohikolle ja annan silmieni tapittaa kuopissaan. Sypressien siluetit vaappuvat pääni yllä vasten taivaan sineä.

Yksi ainoa pilvenhattara kiertää Santa Maria della Fioren lanterniinin piikkiä.

Paluumatkalla ostan Coopista hedelmäkakun, sen pakkauksessa lukee taivaansinisin kirjaimin: SOLO BURRO!”

Psalmi 69

Pelasta minut, Jumala! Vesi on noussut kaulaani saakka.
Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata.
Olen joutunut vetten syvyyksiin, pyörre tempaa minut mukaansa.
Minä olen väsynyt huutamaan, kurkkuni on käheä.

Unta vai totta? Omituisia ötököitä Uffizi gallerian ikkunassa. Firenze 2010. Kuva SJT.