tiistai 7. helmikuuta 2017

ÄÄRIMMÄISTÄ NAUTINTOA JA TUSKAA


Laaksoa kiertävä tiekin oli niin kaukana, että kulkijoiden tunnistaminen oli vaikeaa. Pahajoki 1990. Kuva SJT.


Vain runoilija muistaa tulevaisuuden.
Jean Cocteau


Ihmisen perimmäinen tarkoitus on pyrkiä (ja päästä) täydelliseen mielenrauhaan ja tasapainoon ympäröivän maailman kanssa. Aikaisemmin se oli paljon helpompaa, kun maailma vaikutti kaikin puolin vakaalta paikalta. Maailmankaikkeus oli siististi pystyssä ja ikuiset luonnonlait odottivat löytäjäänsä. Nykyään kaikki on toisin. Moderni maailma syöksi meidät lopulliseen kaaokseen ja epävarmuuteen. Ainoa maailmaa hallitseva varma periaate on kontingenssi – sattumanvaraisuus – kuten Quentin Meillassoux toteaa juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Äärellisyyden jälkeen (2006/2017). Kaikki muu luonnonlakeja myöten voisi olla toisinkin – tai kokonaan olematta.

Suuri kertomus kuoli modernismin mukana, kuten toinen ääripään filosofi Jean-François Lyotard (1924–1998) on sanonut. Tosin monet kuvittelevat, että jokin tarina on vielä kertomatta, vaikka ei niitä alun alkujaankaan ollut kuin muutama. Nykyään eletään fragmenttien, loputtomien diskurssien ja pinnallisten yleistyksien aikaa. Toisaalta modernismin kana on vielä kynimättä – se elää vahvasti keskuudessamme. Lyotardin mukaan nostalgiasta ponnistava innostuksen ja ahdistuksen sekainen ylevän estetiikka tarjoaa kokijalleen poissaolevan sisältönsä kautta ”lohdutuksen ja nautinnon ainesta”. ”Näin ymmärrettynä postmoderni ei ole modernin loppua vaan sen syntymän tilaa – ja tämä tila on pysyvä.”

Onko se sitten hyvä vai huono uutinen, että modernismi on tullut jäädäkseen ikuisiksi ajoiksi. Kaikki etuliitteet (post, meta) ovat turhaa kikkailua – lopputulos ei siitä muuksi muutu. Käsite modernismi – modernin maailman taiteena – on kai pantava Charles Baudelairen piikkiin. Vuonna 1859 hän näki jotakin sellaista, mitä hän ”kutsuu moderniksi, sillä sattuvampaa sanaa ei ole tarjolla tätä ajatusta ilmaisemaan”. Mutta heti perään runoilija toteaa, että moderni on taiteena ohimenevää ja katoavaista, kun taas se ”taiteen toinen puoli on ikuinen ja muuttumaton”. Eikö tässä aukeaa ylittämätön kuilu (ja riita) Baudelairen ja Lyotardin modernin välillä – puhumattakaan Maeillassoux'sta.

Antiikin aikana pyrittiin eudaimoniaan – yhteiseen onnelliseen elämään. Siihen liittyi olennaisesti myös eumetria – oppi sopivan välimatkan ylläpidosta. Mutta se kadotettiin viimeistään 1960-luvun huumaavina vuosina etsittäessä kuulijaa patologiseksi äityneelle ahdistukselle. Tuolloin henkilökohtaisen tunne-elämänsä radikalisoineet aikalaiset repivät toisiaan rinnuksista ja työnsivät nenäänsä mahdollisen kuulijan niskavilloihin. Kuviteltiin, että jos ”sen” saa sanotuksi ääneen, se myös on niin. Ehkä se oli viimeinen epätoivoinen yritys löytää tie varmuuden maailmaan ennen kuin suosiolla jättäydyttiin lopullisesti karanneen nykyhetken varjoon.

Vastavoimiakin on. Kirjastosta käteeni osui jo yli 80-kymppisen mestarin John Mayallin uudehko levy Find A Way To Care (2015). Sitä voisi kutsua heikoksi vastavoimaksi, sillä se ei herhiläisenä käy tiedostukseni kimppuun mutta toimii siitä huolimatta. Mayallin syväluotaava lauluääni johdattaa takaisin siihen ehyeen maailmaan, jossa olin ensimmäiset uneni nähnyt. Tietenkään ”sellaista” maailmaa ei ollut silloinkaan. Unetkin uneksittiin vain unien tähden, ei maailman. Levyn nimikappaleessa mannermaisen bluesfilosofian kummisetä Mayall viittaa Heideggerin käsitteeseen ”huoli” (Sorge/care), joka filosofin mukaan kannattelee ihmisen eksistentiaalista maailmassa olemisen eetosta.

Mutta siellä ne taas tulevat: vilpittömyys, totuudellisuus ja vankka luottamus aitoon olemiseen. Se kaikki menisi ohi huomaamatta kuin turha elämä, ellei sen kylkeen olisi liimattu noita kirottuja metatiedostoja. Me olemme ankarasti fiilistellen matkalla kohti uussilkoista metamodernismia. Lörpöttelyn äänivalli nousee kaikissa ilmansuunnissa epämääräisenä sorinana. Vaan eihän sitä kuunneltavaksi ole tarkoitettukaan. Se tosin hieman risoo, että siitä vanhasta kunnon konkreettisesta maailmasta jäi jäljelle vain postmoderni (ja modernin ikuinen kaipuu) eli kaikki se, mikä tuhosi lopullisesti varmuuden ja tosiasiat.

Ei se vanha modernikaan erityisen todellista ollut. Päinvastoin, todellisuus oli toisinaan niin harvaa, että usein sitä sai etsiä päiväkausia. Nyt-hetken ihmeen kohtaaminen oli pelkkä illuusio, jos sitäkään. Nykyään ei kukaan enää valita todellisuuden puutetta, vaikka elämme läsnäolemattomassa tulevaisuudessa kaukana nykyisyyden tuolla puolen. Jos satunnaisesti ilmenee jotakin käsittämätöntä, siihen tulee taide apuun. Taide viittaa aina käsittämättömään ja läsnäolemattomaan, kuten Lyotardia mukaillen saattaisi sanoa. Taide on olemassa juuri sitä varten.

Kantista alkaen taidekokemuksen synnyttämä ylevän tunne (subliimi) on muodostunut ristiriitaisista affekteista – nautinnon ja tuskan ristisiitoksesta. Lyotard väittää, että kuvan tekemisen kieltäminen on Raamatun ylevin kohta, koska se ”kieltää kaiken absoluuttisen esittämisen”. Samalla siinä on kuvattu täydellisesti modernin taiteen päämäärät ja keinot, joista tärkein on näkemisen kieltäminen. Viimeistään Malevitšin mustasta neliöstä lähtien visuaalista nautintoa on tuotettu puuttuvan objektin ja negatiivisen näkemisen kautta. Erikoista on, että taiteilijat eivät vieläkään tiedä tästä mitään – he kuvittelevat yhä vain olevansa representaation asialla.

Lyotard halusi poistaa kauneuden taiteen kokemisen arsenaalista. Tähän tehtävään tarvittiin ylevän tuskansekaista nautintaa. Kauneuden kokemus oli mahdollista vain esittävän taiteen yhteydessä – kaunista oli se harmonia joka syntyi siitä ymmärryksestä, että maailmaa ylipäätään voitiin esittää viittauksien kautta. Abstraktin – ei esittävän taiteen – kohdalla kauneudesta puhuminen kuulosti banaalilta teeskentelyltä. Oli kaivettava esiin vanha kunnon ylevä ja munaskuita myöten raastava nihilistinen estetiikka. Samalla taide vapautettiin arkisesta käytännön maailmasta taidemaailman erityishankkeeksi, jolla oli omat modernit esteettiset päämääränsä.

Vaan epäilykset täyttävät sieluni, joten ehkä minun on sanouduttava irti subliimista taidekokemuksesta, sillä en muista kokeneeni milloinkaan ylevän väristyksiä taideteoksen äärelle. Näkemisen tai näkemättömyyden tila ei tuota tiedostukseeni vähääkään nautinnollista tuskaa tai tuskallista nautintoa. Tilan, valon ja värin synergia – luonnossa tai maalauksessa – avaa lähinnä meditatiivisen avartumisen mahdollisuuden ja sisäisen harmonian tunteen. Jos siihen sisältyy nautinnon kokemus, niin se on kyllä täysin tuskatonta mallia. En lähtisi etsimään tuskanväristyksiä edes musiikista, mutta siitä en mene takuuseen.

Ongelman ydin on yksinkertaisesti se, etten ymmärrä mitä tällä ylevällä tarkoitetaan. Ehkä se on jotakin sellaista, mitä ei ole kokemuspiirissäni lainkaan. Ehkä minun on vapautettava sielustani myös yksi fenomenologisen ajattelun peruspilareista eli näkemisen intentionaalisuus. Olen usein sanonut, että maalaustaide vapauttaa katsojan näkemästä jotakin nimenomaista ja antaa ainutkertaisen mahdollisuuden nähdä mitä tahansa. En ole tähän kuitenkaan täysin uskonut, vaan piilotellut pimeässä mielessäni lohdutonta intentionaalisuuden harhaa, että me nyt vain näemme kaiken aina joksikin. Ja sillä siisti.

Asuin lapsuudessani keskellä laaksoa sijaitsevassa talossa, josta avautui laaja näkymä laakson reunalla oleviin kylän taloihin. Laaksoa kiertävä tiekin oli niin kaukana, että kulkijoiden tunnistaminen oli vaikeaa. Ikkunasta katseleva isoäitini halusi kuitenkin nimetä kulkijat ja turvautui usein parempaan näkökykyyni. Hannukan Vilekko käveli haarat levällään, koska halusi säästää housujaan kulumiselta. Vilekon elämän maksiimi oli ankara: ”Yksi elämä – yhdet sarkahousut”. Kassan neidit olivat alituiseen jonnekin matkalla ja kulkivat kuoppaisella tiellä hassusti hypähdellen. Eksemplaari Valentin Samberg vaelsi hitaasti kuin kellon viisari kahden pitkän sauvan varassa. Valentin kyllä tiesi mikä maailmaa riivasi, se ei suinkaan ollut moderni vaan Antikristus, jonka johdatuksella tuhoon oli menossa koko luomakunta.

Nämä ja monet muut havaitut olivat helppoja tunnistettavia, mutta usein jouduin arvaamaan. Isoäidille ei riittänyt intentionaalinen joksikin näkeminen. Että siellä kävelee tai pyöräilee jokin tuntematon mies tai nainen. Ei todellakaan, vaan kulkijalle oli annettava nimi – mikä tahansa nimi. Sen jälkeen asiat ja oliot olivat järjestyksessä. Ja voitiin jälleen ryhtyä muistelemaan elämää kadotetussa Karjalassa.

Yhtäkkiä olen loputtomaksi rämeeksi ryhtyneessä metsässä, josta ei johda minkäänlaista polkua minnekään. Taidan jäädä tänne vai onko muka olemassa muita mahdollisuuksia?

Siitä, että minusta — tai kaikista – näyttää siltä-ja-siltä, ei seuraa, että asianlaita on niin.
Ludwig Wittgenstein


PS. Oheinen teksti on yhä tekeillä – in progress. Piti kirjoittamani kolumni, mutta nämä pimeällä vintillä tehdyt muistiinpanot tunkeutuivat päivänvaloon. Meillasoux'n juuri ilmestyneeseen kirjaan palaan myöhemmin, kunhan olen lukenut sen. Käytin tekstissä ensimmäisen kerran arki-sanaa – se ei tule toistumaan!  


Jean-François Lyotard: Vastaus kysymykseen: mitä postmoderni on?, suom. Martti Berger. Moderni/postmoderni, Tutkijaliitto 1989.
Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, Tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä, Gaudeamus 2017.

Levyn nimikappaleessa mannermaisen bluesfilosofian kummisetä Mayall viittaa Heideggerin käsitteeseen ”huoli” (Sorge/care), joka filosofin mukaan kannattelee ihmisen eksistentiaalista maailmassa olemisen eetosta. Kuva SJT.

3 kommenttia:

  1. Myönnän, unohdin tuon sorgen. Siis pitäisi sanoa että Ohne Sorgen.

    Mulla oli pitkä saksa, joten olen yrittänyt tavailla useammankin koulukunnan tekstejä. Englanniksi se sitten taas menee.

    Meillä ei sanottu että Vilekko, sanottiin että Viljo. Muistan hänen oikein hyvin. Säikytteli ilmaantumalla pihalle ihan noin vain. Mutta Viljon jälkeen muutti vieraita sinne. Enkä tiedä onko siellä nyt sitten enää ketään. Minä kävin viemässä aina isoäidin luona ollessani Hannukkaan maitoa. Joskus leivänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä miten satuin muistamaan tuon Hannukan isännän, ehkä juuri kävelytyylistä. Isoisäni Aleksanderin mukaan se johtui ankarasta nuukuudesta ja halusta säästää housuja, mutta ehkä se johtui jostakin vaivasta. Valentinin kävelytyyli suorin jaloin johtui reumasta, jonka hän oli saanut nuoruudessaan Vaasan sataman rakennustöissä. Valentin asui samaisessa mökissä, joka sittemmin jäi Kuivasmäen Hellin käyttöön. Valentin kävi usein meilläkin, istui keinutuolissa ja saarnasi maailmanloppua ja Antikristuksen tulemista. Usein Valentin oli yksin sisällä talossa, kun muut olivat ulkona askareissaan. Meitä sisareni kanssa nauratti, kun Valentin yksinään huusi ääni vavisten.

      Poista
    2. Niin, tuo heitto Heideggerin "huoleen" on pelkkä (sisäpiiri)vitsi. Viittaus on toki aito vaikka Mayall ei olisi koskaan Heideggerista mitään kuullutkaan.

      Poista