tiistai 21. huhtikuuta 2015

KAIKELLA ON AIKANSA


Syksyn kolea tuuli kävi luihin ja ytimiin. Joki kuohui samean vihreänä kuin eltaantunut myrkky. Rooma 1983. Kuva SJT.


I lived for a long time on the same busy square, and I would probably still be living there if the landlord had not thrown me out. You've had your time!
Anthony Burgess

Pimeys tuli nopeasti, auringon tulinen pallo putosi kukkulan taakse ja varjot pyyhkivät maisemaa kuin mustat sulat. Varjot syvenivät nopeasti, vaikka korkealle kohoavien sypressien latvat hehkuivat vielä kuin liekeissä. Jostain porttikäytävästä tuli yrtinsekainen savunhaju, jossa oli voimakas kärähtäneen pihvin sivukatku. Gekot juoksivat muurilla ja naksuttivat leukojaan – vaan pirustako minä tiesin mitkä paikat niillä naksuivat.

Syksyn kolea tuuli kävi luihin ja ytimiin. Suuret märät lehdet litisivät kenkieni alla. Ilma tuoksui ummehtuneelta tiskirätiltä. Olin perin juurin kyllästynyt tähän tiskirättiasiaan, sillä jo pitkään olin turhaan etsinyt tiskiharjaa pitkin kaupunkia. Kyselyihini vastattiin päänpudistuksella ja epäuskoisella tuijotuksella. Joissakin kaupoissa minulle esiteltiin erilaisia tiskirättejä, ja joissakin jopa demonstroitiin lautasen ja rätin kanssa kuinka tiskaaminen tapahtuu. Se ei todellakaan ollut vaikeata. – Hyvä mies sentään, mistä sinä olet tullut! Portaat harjataan, astiat tiskataan!

Pari tuntia kuljettuani olin yhä tuuliajolla, pimeys ja synkät varjot keikkuivat ympärilläni. Kävelin Ponte Cestion yli Isola Tiberinalle, siellä tuuli vieläkin navakammin. Harvat liikkeellä olevat ihmiset nostivat kauluksensa pystyyn ja vetivät hartiansa kyyryyn. Saaren ympärillä joki kuohui samean vihreänä kuin eltaantunut myrkky. Ohitin kirkon (San Bartolomeo in Isola), jonka alttarin alla vaalenivat elävältä nyljetyn apostoli Bartolomeon luut. Saaren ainoa valaiseva lyhty oli Alfonson baarin ovipielessä. Työnnyin sisään ja heitin suoraan tiskiltä kurkkuuni hätäiset grapat. Ja jatkoin matkaa.

Eräässä keskustan kirjakaupassa pengoin alennusmyyntipöytää ja käteeni osui Burgessin minulle täysin tuntematon teos Beard's Roman Women (1977). Kirja oli kuvitettu David Robinsonin valokuvin tai paremminkin kirjassa oli ties mistä syystä muutama Robinsonin taiteilema valokuva. Ne olivat suttuisia valokuvia, joiden viittaussuhde mihin hyvänsä oli lähes olematon, mikä sinänsä olisi voinut olla positiivinen piirre missä tahansa muussa mediumissa kuin valokuvassa. Valokuvaa ei voi edes kuvitella ilman lähes patologista todellisuudeksi ryhtymisen pakkomiellettä.

Beard's Roman Women kirjan päähenkilö filmikäsikirjoittaja Ronald Beard asuu Trasteveressa – me olisimme voineet olla naapureita. Beardin vaimo Leonora on juuri kuollut, ainainen ginin kittaaminen on vaatinut veronsa. Elämänsä päämäärän kadottanut Beard on tullut Roomaan löytääkseen muistikuviensa menneet aurinkoiset päivät, joissa ylväät roomalaiset naiset kävelivät pitkin ikuisen kaupungin ikuisia katuja. Roomassa Beard törmää häkellyttävään valokuvaajaan Paola Lucrezia Belliin. Eräänä Trasteveren aamuna he keskustelevat valokuvauksesta ja Beardin työn alla olevasta käsikirjoituksesta, jossa seikkailevat Byron, Shelley, Keats ja Frankensteinia kirjoittava Mary Shelley.

Mutta mikä siinä on varsinainen tarina, hän kysyi suudellen samalla hänen olkapäätään. – Tarkoitan, mikä tekisi siitä hyvän elokuvan? He olivat sängyssä vielä yhdeksän viisitoista kirkkaassa Trasteveren aamussa.
Minun täytyy saada Byron lähentelemään rajusti Mary Shelleya ja sen jälkeen Percy Shelley iskee häneltä tajun kankaalle, mutta se ei ole helppoa, kun ottaa huomioon millainen nyrkkeilijä, uimari ja kriketinpelaaja Byron oli. Sitten lady Caroline Lamb astuu esiin pojaksi pukeutuneena, siis kokonaan samettiin. Shelley retkahtaa häneen ja Mary painuu vihoissaan kirjoittamaan Frankensteinin. Siinä tapahtuu kaikenlaista, ja sitten on tietysti vielä laulut.
Hän oli lakannut kuuntelemasta jo muutamien sanojen jälkeen.       – Minun täytyy, hän sanoi, – ottaa valokuvia Roomasta, ei suoraan mutta, kuinka sinä sen sanoisit?
Vinoviistosti?
Juuri niin.


Käsikirjoittaja Beard mainitsee jossakin yhteydessä myös kuuluisan englantilaisen kirjailijan P. R. Pathanin, jolla on hauska tapa kirjoittaa kirjeittensä alle ”Prrrrrp”, ikään kuin jostakin reiästä olisi päässyt jotakin ylimääristä ulos. Beard asettuu mukavampaan asentoon ja alkaa lukea ääneen satunnaisesta kohdasta P. R. Pathanin kohukirjaa Syrjäisempi maailma:

Raudankovat nännit porautuivat hänen rintaansa, kun hän kiipesi täydessä tulessa oleville kukkuloille. Hänen sieraimensa kärventyivät juuri pestyjen mustien hiusten väkevästä tuoksusta. Hän ei kyennyt enää odottelemaan vaan työnsi tervetulleen kovuutensa äkisti himokkaan kosteaan kirnuun.


Pienen aukion toisella puolella oli pieni trattoria, ikkunassa paloi himmeä valo ja ovipielestä johti läheiseen puuhun johto, josta roikkui räikeitä värillisiä lamppuja. Ulkona oli vielä muutama pöytä ja epämääräisten tuolien kaaos. Istuin nurkkapöytään ja tilasin oluen ja pitkän paninon, jonka avoimeen kynnökseen oli upotettu gorgonsolaa, tomaattiviipaleita ja mustia oliiveja. Linttasin sämpylän rahvaanomaisesti lautasta vasten liiskaksi, paremmin suuhun mahtuvaksi, kuten olin nähnyt maaseudun kahviloissa tehtävän.

Naapuripöydässä istuva seurue nakersi sivistyneemmin sämpylöitään. Yksi heistä oli järkytyksekseni Anthony Burgess, dekadentti maanpakolainen – roomalaisista roomalaisin. Hänellä ei ollut paninoa vaan pitkä lasillinen jotakin vihreää myrkkyä, jota hän tyhjensi hanakasti totiseen suuhunsa, joka oli kuin arpi jossakin ikivanhassa veistokuvassa. Naiset pöydässä kuuluivat varmaankin hänen haaremiinsa.

Burgess oli suuri mysteeri, parhaat romaaninsa One Hand Clapping (1961) ja Inside Mr. Enderby (1963) hän oli julkaissut salanimellä Joseph Kell. Nykyään Burgessin tiedettiin säveltävän ahkeraan; hänellä oli jo kolmas sinfonia tekeillä. Millaista musiikkia tuollainen Galigulan näköinen mies saattoi säveltää, sitä en kyennyt kuvittelemaan. Burgess tilasi lisää myrkkyä, minä tilasin olutta. Ajattelin, että kolmannen oluen jälkeen menen ja esittäydyn: – Hello Tony, meillä on tapana iltapäivisin kävellä samalla kukkulalla, Esquilinolla.

Olin nähnyt hänet joskus keväällä – tosin vain ohimennen – siinä Piazza di Spagnan talossa, jossa Byron oli asunut, Keats kuollut, joku kolmas ampunut itsensä ja Axel Munthe pitänyt psykiatrista vastaanottoa rikkaille amerikkalaisille naisille. En ehtinyt lähimainkaan kolmanteen olueen, kun Burgess yllättäen nousi ja poistui paikalta kuin keisari ainakin. Aikani arkailtuani menin hylättyjen naisten pöytään ja kysyin, tunsitteko tuon miehen. – Ei, he sanoivat yhteen ääneen, – jokin perverssi vanha äijä.

Suuret punaiset muurahaiset vilistivät pitkin porraskäytävän seinänvieriä. Ulkona ylikypsä persimoni läsähti pihakiveykselle. Se sai muurahaiset touhukkaiksi: parijonossa ne kirmasivat edestakaisin tuntosarviaan heilutellen. Läpitunkematon pimeys velloi ikkunoiden pinnoissa kuin musta öljy; vain yhdessä ruudussa värähti salaperäisen valonheijastuman kajossa juuri ja juuri erottuva trumpettipuun säteittäinen lehtikierukka.

Kaupunki oli hiljaa; se odotti jotakin. Se oli tottunut odottamaan; sillä oli kiven kärsivällisyys ja kiven hermot. Se oli odottanut niin loistonsa päivinä kuin luhistumisen jälkeisenä rauniokasanakin; niin auringossa kylpevänä metropolina kuin hulluuden ja tautien pesäpaikkana. Se odotti kärsivällisesti kuin suuri idullaan oleva ajatus – kunnes sen hetki tulisi.

Yhä vain viivyn täällä,
     yksin ja kalpeana vetelehtien.
Vaikka sara on jo kuihtunut joella
    eikä yksikään lintu laula.
John Keats

Olen nyt viisas, ja vasta äsken hullu olin!
Goethe

Anthony Burgess: Beard's Roman Women, Hutchinson & Co 1977.

David Robinsonin valokuvitusta kirjaan Beard's Roman Women (1977).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti