GÜNTER GRASS TUSSIMAALARINA

Kuka sanoo hajuja löyhkäksi! Täällä haisemme me!

Günter Grassin tussimaalaukset ovat reaalisen intohimon ja negatiivisen estetiikan synkkää juhlaa, jossa ”mustan ideaali” yltää samankaltaiseen lopunaikojen hekumaan kuin maanmiehensä Anselm Kieferin maalauksissa. Grassin matkasta Intiaan 1986–87 ilmestyi kirjailijan laveasti tussimaalauksilla kuvittama matkakirja Häpeän kieli (suom. 1989). Esteettisen arvomaailmansa mukaisesti Grass halusi siirtää jonkin matkallaan kohtaamansa slummihökkelin Frankfurt am Mainiin Deutsche Bankin eteen Max Billin Möbiuksen rengasta esittävän veistoksen paikalle, koska tuo ”omaa virheettömyyttään juhliva” ja rahamaailmalle ”kyllää” huutava ”veistos loputtomana lenkkinä on vain itseensä rakastunut”. Mutta jos tuotaisiin veistoksen ja ”Deutsche Bankin lasisen ylpeyden viereen yksi ainoa slummihökkeli, juuri sellaisena kuin hätä on sen kyhännyt, niin kauneus heti olisi hökkelin puolella ja samoin totuus, jopa tulevaisuuskin: sillä polvilleen on menevä kaikkien rahalle vihittyjen palatsien peilitaide, mutta slummihökkelit ovat aina huomista”.

Kirjoitin kirjasta vähäisen arvion Matka Kalin maahan heti tuoreeltaan (15.12.1989). Toisaalta juuri tällaiset vähäiset jutut toivat freelancer-kirjoittajan pöytään muutakin särvintä kuin teetä ja ruisleipää. Seuraan tuota kepeästi pyyhkäistyä tekstiä. Mitään uutta lisättävää ei kyllä olisikaan, sillä maailma makaa samassa jamassa kuin 30 vuotta sitten Grassin sutiessa tussin mustaa lumoa paperille.

Günter Grass tekee vastauksia vaille jääviä huomioitaan ikivanhojen myyttien varjossa, mustan jumalattaren Kalin vilkuttaessa hänelle punaista häpeän kieltään. Tuossa hiipivien tautien ja vitsausten metropolissa, matkailumainosten ”toimeliaassa helvetissä”, eletään ”jo kerjäämisen tuolla puolen”. Jokapäiväistä aistien ravintoa ovat ruumisroviot, korppikotkat, kerjäläiset, rotta- ja lapsilaumat, betelsyljen, poltetun lannan ja kuolevan lihan lemu. Kaiken taustalla hymisee välinpitämätön fatalistinen mantramutina. Mutta ”kuka sanoo hajuja löyhkäksi! Täällä haisemme me!”.

Fatalistinen maailmankuva ei lisää lähimmäisenrakkautta, sillä jokainen on helvettinsä ansainnut. Kadulla viruva nälkiintynyt toteuttaa vain omaa karmeaa karmaansa. ”Viekää ne pois näkyvistä! Koska kukaan ei saa kuolla silmin nähden, saa Kuolema (kaupungin virkamies) lahjuksia kaikilta puolueilta.”

Grass kirjoittaa ja maalaa vimmaisesti, toivonkipinää etsien. Mutta löytyykö sitä, onko sitä ollutkaan. Intia on ihmiskunnan henkinen alkukoti. Suurten uskontojen juuret ovat tuhansia vuosia sitten Gangesin suistossa virinneissä lauluissa. Jokeen päättyy kaikki: ”paska, kukat, kemia, kylpijöiden raihnas alastomuus, haalistuneiden kankaiden hiki.” ”Ja vihdoin Kali, joka mittaa meidän aikaamme: nykyaika lopunaika...”

 Hiljaisuus, vain gekkojen maiskutusta,

 ja sitten kadulta Kalkutan bussin

 toitotus, liikenteen pauhu...

Ja naapurin radiosta mäikää rakkaus

niin kuin kaikkialla.

Jokaisena yönä.

Mutta tänään täysi kuu

ylimääräisenä.

Günter Grass: Häpeän kieli, suom. Oili Suominen, Tammi 1989.