lauantai 24. maaliskuuta 2012

PITKÄ TIE EI MINNEKÄÄN


                 Vanha nurmettunut peltotie lapsuuteni maisemissa Pahajoella vie joelle.

Subjekti ei kuulu maailmaan, vaan on maailman raja.
Ludwig Wittgenstein


Platonin aloittamaa filosofisten teemojen esitystapaa, dialogia, on pidetty kautta aikain suuressa arvossa – siis sitä että kirjoittaja itse kysyy ja itse vastaa. Lukemattomat ovat ne kirjoittajat jotka ovat sortuneet tähän keskustelevaan viisasteluun. Yksi merkillisimpiä – ja ehkä merkittävimpiäkin – on Heideggerin Peltotiekeskustelu (2002), jossa iltamyöhällä kolme peltoaukealle johtavaa tietä vaeltavaa – tutkija, opettaja ja oppinut – antautuu niin tienoolle kuin dialogillekin. Teksti on luultavasti zenbuddhalaisin länsimaisen kirjoittama teksti. Ikinä.

Tekstissä ei ole juuri mitään, mistä saisi mielipiteellä kiinni. Kirjoittaja antaa otsikon alaviitteessä ymmärtää, että keskustelu käydään ”silleen jättämisen” pohtimiseksi ja vauhdittamiseksi. Silleen jättäminen on meditatiivinen elämänasenne, joka ei ole Heideggerin keksintöä vaan se vilahtaa jo Mestari Eckhartin teksteissä 1200- ja 1300-luvun vaihteessa. Tämän myös Heideggerin keskustelijat tuovat esille avatessaan aihetta:

OPPINUT: Sikäli kuin voimme vähänkin vieraantua tahtomisesta, autamme silleen jättämisen heräämistä (...) koska silleen jättäminen ei kuulu tahdon piiriin.”
TUTKIJA: Tahtomisen ylittäminen silleen jättämisessä näyttää minusta vaikealta.
OPETTAJA: Aivan niin, koska silleen jättämisen olemus on vielä kätketty meiltä.
OPPINUT: Ja tämä ennen kaikkea siksi, että myös silleen jättäminen voidaan ajatella kuuluvaksi tahdon piiriin sisään, kuten sattui vanhoille ajattelemisen mestareille, esimerkiksi Mestari Eckhartille.

Nyt käy jo selväksi, että tässä on astuttu aroille alueille länsimaisen järki- ja mielipideihmisen varpaille. Tähän onkin vastattu kipakasti tyyliin: Peltotie on harhatie, jossa olemisen naapurit käyvät todellisuudesta vieraantunutta keskusteluaan. Länsimaisesta näkökulmasta mikä tahansa mielipide ja näkökulma on arvokkaampi kuin meditaatiolavalleen silleen jättäytyneen meditoijan avoin mieli. Tätä meille on taottu alakoulusta alkaen, ennen kuin sinä täältä tänään kotiin lähdet, niin sinä olet jotakin mieltä! Muistan sen kuin eilisen päivän. Sitten saimme tietää, että valmiissa mielipiteessä on jäljellä vain noin 5 % alkuperäisessä havainnossa saadusta informaatiosta. Ole nyt siinä sitten mitä mieltä tahansa!

Silleen jättämisessä ei ole kysymys kuitenkaan lossiksi heitosta, jäämisestä riippumattoon makoilemaan parempien aikojen toivossa. Tyhjän pään hyötyjen puolustaja voi länsimaisista filosofeista vedota ainakin Wittgensteiniin, joka totesi erityisen ”elämän ongelman” äärellä filosofoinnin osoittautuvan mahdottomaksi ja johtavan vaikenemiseen. On asioita joista ei voi eikä kannata puhua – vielä vähemmän niistä kannattaa olla mitään mieltä. Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen väitelauseen maailma sivuaa tätä samaa Peltotien maailmaa: ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

OPETTAJA: Silleen jättäminen ei olisi silloin vain tie vaan liike.
OPPINUT: Missä tämä kummallinen tie kulkee ja missä sen mukainen liike lepää?
OPETTAJA: Missä muuallakaan kuin tienoolla, jossa silleen jättäminen on mitä se on.

Silleen jättäminen on ”arvoituksellinen tavattu, jossa ei ole mitään mihin vastata”. Tässähän puhutaan tienoosta, joka ympäröi arvoituksineen meitä, tienoosta, joka ”kätkee itsensä horisonttina”. Tässä puhutaan myös taiteesta avautuneena tienoona, varsinkin maalaustaiteesta joka kaikkine valaistuksineen, värikynnöksineen, sommittelusarkoineen ja kehyspuitteineen on itse ”tienoo”.

Monet nykyfilosofit ovat setvineet ihmisen eksistentiaalista olemisen suhdetta olemassaoloon maalaustaiteen kautta; juuri maalauksessa olemisen todellisuus asettuu esille aivan erityisellä tavalla. Maalaus on se joka tulee (ihmistä) vastaan ”arvoituksellisena tavattuna”, jossa ei ole mitään mihin vastata.

Jos taideteoksessa on jotakin todellista ja pysyvää teoksellista ”taidetta” ihmisestä ja ihmisen havainnosta riippumatta, niin mitä se voisi olla? Mitään käsinkosketeltavan aineellista se tuskin on. Voisiko sen suhde materiaan olla kuin valon maailmaan tai sielun ruumiiseen tai vaeltajan tienooseen. Taiteen kohdalla joudutaan pakostakin ottamaan huomioon tuo näinä yhteisöllisyyden aikoina vastenmielinen solipsistinen vaihtoehto: on mahdotonta kuvitella taiteen tienoon kokijaksi muuta kuin yksi subjekti. Kerrallaan – tämän enempää en pysty tulemaan vastaan. Ketään!

Taiteen riippumattomuus ihmisestä toteutuu (näyttäytyy) ihmisolennon kyvyssä asettua alttiiksi – heittäytyä heitteille, jättäytyä silleen – taiteen arvoituksellisuudelle. Ehkäpä sittenkin tuo Rilken kammoksuma nimeäminen tuo ainakin hetkellistä tukea – edes jonkin sortin tienviittoja – tuohon outoon suhteeseen. Jos on nähnyt maalauksen, on jo nähnyt ”jotakin”. Tie on näyttäytynyt, silleen jättäminen on tuottanut tulosta!

Peltotien vaeltajat ovat tulleet siihen kohtaan maisemaa, jossa on kysyttävä, leijuuko silleen jättäminen epätodellisuudessa ja onko se ”ilman mitään toimintaa kaiken tahdoton sallija ja perustaltaan kielto elämän tahdolle!”. Mutta avautuminen avoimelle – kuten me taiteen kautta olemme oppineet ymmärtämään – ei ole passiivisuutta vaan aktiivista avartumisen työtä, jonka silleen jättäminen mahdollistaa.

OPPINUT: Ihmisen olemus on jättänyt tienoon silleen sen vuoksi, että hänen olemuksensa kuuluu niin olemuksellisesti tienooseen, ettei se voi olla ilman ihmisolemusta sitä, mitä se on.
TUTKIJA: Tätä on vaikea ajatella.

Aivan – tai miten niin? Peltotien vaeltajat ovat päätyneet syvälle yöhön ja tähtitaivaan korkeuden syvyys nostaa esiin vielä yhden kysymyksen, jonka vastaus on todella hämmentävä.

OPETTAJA: siinä tapauksessa että se on jätetty silleen...
OPPINUT: ja ihmisolemus jää siihen määrätyksi...
OPETTAJA: mistä meitä on kutsuttu.

Peltotiekeskustelu loppuu kuin kesken avautumisen, jämähtäen siihen paikalleen keskelle tienoota – siihen mistä meitä on kutsuttu. Me olemme perillä – me olemme juuri siellä mistä meidät kutsuttiin. Tilallisuus huikeine avaruuksineen avautuu juuri siinä kutsumisen paikassa. Aika kuluu ja maailmankaikkeus ikuisessa tulemisessaan romahtaa päälle. Mitä siinä enää osaa kysyä, mistä kirjoittaa?

Mutta miten vastata jos kukaan (tai mikään) ei kutsu, näin joutui kysymään uusplatonisti ja tomisti Mestari Eckhart. Jo pelkästään tästä syystä ihmisen yritys saavuttaa rakastamalla rakkautta on tuomittu epäonnistumaan. Siis, rakkaus on aina yksisuuntaista, vastarakkautta ei kannata odottaa – edes jumalilta.

Suhteemme asioihin pitäisi pikemminkin olla sellainen, että ne ovat meillä lainassa, ei meille annettuja, kuten esimerkiksi ruumis tai sielu, voimat, ulkoinen hyvä tai kunnia, ystävät, sukulaiset, kotitalo, pihamaa ja kaikki muutkin asiat.

Hämmästyttävää miten tuo 600 vuotta ennen Heideggeria elänyt munkki kirjoittaa aivan Peltotiekeskustelun kirjoittajan äänenpainoin. Heidegger vastaa tähän – tosin kysyjään nähden pahasti myöhässä – kirjoittaessaan, että maailmassa ei mikään muu ole omaamme kuin ”täälläolo”:

Tästä myös seuraa, ettemme voi täysin kuulua millekään oliolle, emme edes itsellemme; ja siksi (vain) täälläolo on kulloinkin omaani.

Martin Heidegger (2002): Silleen jättäminen. Suom. Reijo Kupiainen, niin & näin.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti