maanantai 21. kesäkuuta 2010

FIRENZEN YKSINÄINEN RATSASTAJA

´


Museo Marino Marini. Kuvat: S. J. Tanninen

Museo Marino Marini sijaitsee aivan Firenzen sydämessä ahtaalla Piazza San Pancraziolla, jonka muhkuraiselle kiveykselle mahtuu vain yhden trattorian päivänvarjoilla rajattu terassi. Museo on rakennettu keskiaikaiseen kirkkoon, joka siirtyi maalliseen käyttöön jo 1800-luvulla; siinä on ehtinyt toimia ainakin tupakkatehdas ja asevarikko. Moderniksi taidemuseoksi rakennuksen loihtivat arkkitehdit Lorenzo Papi ja Bruno Sacchi. Tämä ainoa uusi museo vuosisatoihin Firenzen historiallisessa keskustassa avattiin 1988, kahdeksan vuotta Marino Marinin kuoleman jälkeen.

Ulkopäin museo on lähes huomaamaton, julkisivulla on vaatimaton seinälaatta ja vanha rautaportti, jollaisia täällä on kaikkialla, tosin tämä Albertin käsialaa. Hmm. Tungosta ei ole, itse asiassa ketään ei näy, kaikki ihmiset ovat muutaman sadan metrin päässä jonottamassa Ufficiin ja taideakatemiaan Davidin jalkojen juureen. Heti ovelta avautuu häikäisevän valoisaa betonista ja teräspalkeista koostettua museotilaa, jonka kolmikerroksiselle tyhjyydelle merkityksen antavat Marinin veistokset, maalaukset ja grafiikanvedokset. Museon lukuisat parvekkeet, portaikot ja tasanteet antavat mahdollisuuden tutkia taideteoksia monista eri näkökulmista.

Marino Marini syntyi Toscanan Pistoiassa 1901, opiskeli Firenzen taideakatemiassa ja ryhtyi taiteilijaksi. Marini aloitti maalarina ja graafikkona, mutta löysi sittemmin itsestään kuvanveistäjän, kun kaipuu absoluuttiseen muotoon, luontoakin luonnollisempaan representaatioon, otti vallan taiteilijan eetoksessa. Veistäjänä Marinia on verrattu jopa Donatelloon ja Michelangeloon, mutta renessanssin veistäjien hakiessa innoitusta antiikin Kreikasta käänsi Marini katseensa aikalaistensa Emilio Grecon ja Giacomo Manzùn tavoin etruskien veistotaiteeseen.

Parhaiten Marini tunnetaan ratsastajapatsaistaan, ratsastavan ritarin teemasta, jota hän varioi koon, materian ja aikansa ilmiöiden mukaan. Ne ovat hämmentäviä modernissa muotokielessään, joka kattaa asteikon esittävästä hahmosta lähes dynaamiseen abstraktioon. Kaiken lisäksi aihe oli jo Marinin siihen tarttuessa loppuun kaluttu, suoranainen klisee. Mutta taiteilija näki koko inhimillinen historian ratsastavan tässä ritarin ja hevosen täydellisesti yhteen nivoutuneessa apokalyptisessä muotopuolessa. Ratsastajan hahmo ilmentää yhtä hyvin harmoniaa ja sopusointua kuin sotaisaa julmuutta ja väkivaltaakin. Se ilmestyy toreille kunniakulkueessa ja mittaa avaruuksia kukkulan laella. Se sortuu laaksojen mutaan, vuorten louhikkoihin ja nykyajan teknologiaan, kun koneen mahti ajaa yli tuon ikiaikaisen symbioosin. Mutta kaikesta huolimatta, ratsastettuaan läpi tykkitulen ja atomituulen, tuo hahmo on yhä edelleen elävä, yhtä elävä kuin matkaan lähtiessään.

Toinen suuri teema Marinin taiteessa on laajapovinen ja -lantioinen naishahmo (pomona) seisomassa vakaana maailman myrskyissä ja tyvenissä. Taiteilijan sanoin hänen 'pomonansa' elävät aurinkoisessa maailmassa, jota leimaa pettävä lyyrinen tunnelma, jonka takana piileksivät maailman katastrofit ja kelvottomien ihmisten sotaisa raivo. Se on luultavasti yhtä vanhanaikainen ja kliseinen teema kuin ratsastaja-aihekin, mutta mikäpä ei olisi ikivanhassa maailmassa. Ehkäpä senkin aika vielä tulee, kun silmät tottuvat ja avautuvat.

Marinin intohimoisista veistoksista huokuu luottamus taiteeseen historiallisena kokemuksena, taiteen kautta löytyy yhä tänään – ja huomenna – suurempi ja syvempi kokemusmaailma kuin jokapäiväiseen arkiaskareeseen tai mihin tahansa mielenköyhyyteen tai mielettömyyteen latistuneesta todellisuudesta. Taidetta ei voi koskaan kokonaan selittää, juuri kun se näyttää avautuvan selkeässä kirkkaudessaan alkavat sen ympärillä jälleen häilyä mysteerien varjot.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti