sunnuntai 16. syyskuuta 2018

VIIPURIIN




Viipurissa ei linnaa karkuun pääse. Kuva SJT.



Näin Viipurin linnan ja entisellä Tuomiokirkon tontilla kohoavan kellotornin, ja kaupunki alkoi kiehtoa historiasta kiinnostunutta mieltäni. Viipurin hengettären siipi sipaisi minua, ja minusta tuli hetkessä viipurilainen. Ja viipurilainen olen hautaan asti.
– Otto-Iivari Meurman (Karjalan Sanomat 1930)


Syksyinen aamu avautuu sumuisena, mutta kirkastuu nopeasti lämpötilan noustessa lähes kesäisiin lukemiin. Syksyn läsnäoloon ei vihjaa muu kuin puinnin jäljiltä kuparinhohtoiset sänkipellot ja koivuihin ilmestyneet kellervät lehtiryppäät. Ohi laukkaavassa metsänhelmassa ei näy ainoatakaan sientä, vaikka jossakin siellä puiden katveissa ne taatusti lymyävät.

Bussi kiitää tasaisesti halki maiseman. Siellä täällä metsänlaidassa vilahtaa asumus hoidettuine puutarhoineen ja pihaan pysäköityine autoineen. Uutiset kertovat kiihtyvästä taajamiin muutosta, mutta ihmiset aikovat edelleenkin asua myös täällä, missä ei kaupunkiasujan mielestä ole mitään. Ainoat huomattavat tapahtumat ovat säätilan, vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Hyvässä lykyssä saattaa lintuparvi lentää yli tai siili köhiä ruusupuskassa. Toisaalta siinä on vaativallekin havainnoijalle ilmestymisiä yllin kyllin



Syksyn läsnäoloon vihjaa vain puinnin jäljiltä kuparinhohtoiset sänkipellot. Kuva SJT.


Mikä lie kylä jää vauhdilla tienposkeen kuin keskeneräinen ajatus, jota ei ollut tarkoituskaan saattaa tiedostuksen porteille. Huoltoaseman pihassa jurottaa halkorekka sekä muutama tien ja ajan kuluttama henkilöauto. Aamuvarhaisella keitetyn kahvin läpitunkevan kyllästyneisyyden katkun voi haistaa bussin peräpenkille saakka.

Bussin lipuessa rantakatua kohti Viipuria alkaa jännittää, millaiseen kaupunkiin olen tulossa. Edellisestä käyntikerrasta on niin pitkä aika, ettei sitä ole syytä enää muistella. Kaupungin ilme ja ilmapiiri on kokonaan muuttunut. Yllätys on positiivinen, varsinkin kun katuvasta näyttää tyystin hävinneen sortin rahanvaihtajat ynnä muut katurosvot. Rakennuksia on korjattu hämmästyttävässä määrin – ja rakennustelineistä päätellen korjataan yhä.



Pyöreän tornin ja kauppahallin vaiheilla kauppa käy kuin siimaa. Kuva SJT.


Matkalukemiseksi sattui Jukka Hankamäen Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005). Oliko se sattuma vai johdatus, jää arvoitukseksi. Anarkismin ehdottoman vapauden vaade on noussut jälleen päivänvaloon, vaikka me ”kunnon ihmiset” työnnämme aina lopulta päämme rajoitetun vapauden ansaan. Emme me vapautta halua vaan mahdollisimman mukavan vankilan. Yhteiseksi koettu vapauden maksiimi soi vain intersubjektiivisen kokemuksen sulosoinnuissa.

Päällisin puolin Viipuri näyttää suomalaiselta kaupungilta, vaikkakin täällä vallitsevaa atmosfääriä on turha Suomesta etsiä. Suomessa me elämme hammasta purren sosiaalisen demokratian panttivankeina, pakotettuina palvomaan pyhää ”Työtä”. Painostuskeinoina ovat kaikki panoptikonin keinot: suostuttelu, uhkailu, kosto ja rangaistus. Mutta millaisessa vankilassa täällä eletään, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa ympäristö on siisti, päivä paistaa ja ihmiset vaikuttavat olevan tyytyväisiä elämäänsä.  



Linnan muurien varjoissa keskiaika on yhä läsnä. Kuva SJT.


Hotellin aulassa ihmiset jonottavat päästäkseen sisään ja jotkut jonottavat päästäkseen ulos – ja jotkut jonottavat, että pääsisivät jonottamaan. Matkan jälkeen unohtuu nopeasti kuinka paljon matkustaminen pitää sisällään kaikenlaista junnaamista ja vartomista. Ihmeellistä se on. Jos matkustavainen piruparka muistaisi nuo epätoivon tunnit, ei hän kuunaan lähtisi milloinkaan minnekään.

Hermoja kiristää kun nuori nainen hotellin ”respassa” ottaa passini, katsoo sitä ja rapisuttaa sitten tietokonetta, katsoo taas passia ja työntää lopulta päänsä lähes tietokoneen ruudun sisään. Mitä ihmettä sieltä nyt löytyi – taitaa olla Siperian reissu edessä. Yhtäkkiä nainen kääntyy kohti, antaa huoneen avainkortin ja hymyilee kuin aurinko: ”Tervetuloa hotelli Druzhbaan!” Hotellin virallinen yönmusta kissa naukaisee myös hyväksyvästi.



Auringonlasku Salakkalahdella. Kuva SJT.


Illalla kävellessäni Salakkalahden rantakatua kohti niemen kärkeä – auringon tehdessä laskua sokeritopan tavoin hohtavan linnantornin taakse – putosin niiltä seisomiltani johonkin menneisyyden lumoon. Oudolta se tuntui, sillä eihän minulla tässä kaupungissa mitään menneisyyttä ollut. Isäni kävi täällä maalarinammattikoulua ja isoisäni kävi täällä ilmeisesti muuten vaan – kuten minäkin nyt.

Yksi harvoista isoisääni esittävistä valokuvista on otettu Viipurissa. Siinä miehuutensa parhaassa kunnossa oleva mies kävelee kohti kameraa liituraitapuvussa ja lierihattu rennosti päässä kallellaan. Nuorukaisen mielikuvituksessa tuollainen suomalainen flanööri – salaperäinen kaupungin kaduilla lorvehtija – näytti kiehtovalta. Ehkäpä sellainen elämäntapa sotien välisessä Viipurissa oli hyvinkin mahdollista – verrattiinhan kaupunkia jopa Pariisiin.



Viipurilainen raitiovaunu 1930-luvulta – nykyään ilman kiskoja. Kuva SJT.


Hämmästyttävän vähän noista menneen Karjalan ajoista kotonani keskusteltiin – mitäpä niistä päivänselvistä asioista. Valokuvien lisäksi ei juuri mitään esineistöäkään sieltä ollut mukaan tullut. Isäni ylpeys oli Viipurista ostetut villalangasta kudotut uimahousut, jotka olivat kokeneet niin Laatokan rantoja kuin Terijoen hiekkasärkkiäkin piiskaavat aallot – kotoisen Kiimajärven aalloista nyt puhumattakaan.

Muistan kun eräänkin kerran isäni ylvästeli upeissa siniraitaisissa uimahousuissaan Pahajoen uimarannalla, jonne puoli kylää oli kerääntynyt sunnuntain viettoon. Isäni sukelsi suin päin laiturilta jokeen ja ponnahti sieltä ylös kuin salskea lohi. Paitsi että uimahousut olivat livahtaneet joen pohjaan – se oli villaisten housujen perusvika. Vaan ketäpä se häiritsi, hauskaahan se vain oli.



Viipurin taidemuseo on kunnostettu entiseen loistoonsa. Kuva SJT.


Kellon lähestyessä puolta yötä hotellin baari täyttyy alkoholia kittaavista suomalaisista turisteista – halpaa on ja hauskaa on. Ehkä se on historian rangaistus tai vain liian lähellä rajaa olevan kaupungin kohtalo. Paikalliset asukkaat tuntuvat kestävän humalaisia vieraitaan melko hyvin. Merirosvopäällikön näköinen baari-isäntä puhuu jopa sujuvaa suomea. Myyntikojujen äärellä puhutun huonon suomen lisäksi täällä ei juuri muuta kieltä kuule kuin venäjää.

Yllättäen pöytääni könyää yksi virolainen, melkoisessa tuiskeessa hänkin. Hän on asunut Viipurissa jo yli 20 vuotta. Hän haluaa tietää mielipiteeni asiasta: ”Että onko siinä mitään järkeä?” En ryhdy asiaa pohtimaan, vaan myönnän hänen olevan täysin järjissään. Virolainen ryhtyy kertomaan, missä kaikissa paikoissa hän ehti olla rakennustöissä ennen kuin tuli tänne rakennustöihin. Täällä sitä siittää, hän sanoo, ”nimittäin rakennettavaa”.

Aamiainen on runsas ja perin ”suomalainen”. Samassa pöydässä istuvan rouvan yllättää joulutortun näköinen voitaikinapiiras. Se näyttää siltä, että sen sisään olisi leivottu jonkin sortin luumutäyte, mutta haukatessa sisältä paljastuukin suolainen ja rasvainen nakki – siis eräänlaista venäläistä huumoria. Bussi vartoo jo hotellin edessä, lopultakin pääsemme asiaan – kaupunkikierrokselle.

Baudelairea ei ole
mainittu eikä yhtään
runoa kirjoitettu,
vaan ehkäpä hänen
varjonsa on häivähtänyt
Torkkeli Knuutinpojan
patsaan vaiheilla.
Tai ehkä tämä on niitä
matkoja, joista ei muista
milloin tultiin perille
ja milloin lähdettiin
pois vai lähdettiinkö
lainkaan.
– SJT (2018)



Jussi Mäntysen ”Hirvi” on yhä edelleenkin kuvatuin viipurilainen. Kuva SJT.



torstai 23. elokuuta 2018

NÄKEMISEN TAIDE



Näkemisen pahin jarru on luonnollinen asenne. Kuva SJT.



Katse ei ole näön funktio, vaan se näkymätön, joka palaa maailmasta takaisin kohti subjektia ja avaa sille näkyvyyden tilan.
– Bernard Baas

Jo antiikin ajoista saakka näkemisen ihmeelliselle tapahtumalle on etsitty selitystä. Erään teorian mukaan silmistä sinkoutuu eräänlaisia näkemisen säteitä, jotka haravoivat ympäröivästä maailmasta nähtävää. Toinen teoria väittää valonsäteiden tunkeutuvan silmien kautta aivoihin ja muodostavan siellä kuvia kuin elokuvaesityksessä ikään. Tähän jälkimmäiseen tarttui myös aikansa yleisnero Descartes. Mutta jo Goethe oivalsi, että näköaistimus on monimutkainen psykofyysinen prosessi, jolla ei ole suoraa yhteyttä havaittuun.

Uutta näkemisen tutkimusta ja teoriaa edustaa Alva Nöe kirjassaan Action in Perception (2004). Havainto ympäröivästä maailmasta ei tule tiedostukseemme valmiina annettuna visiona, vaan se on jotakin jonka me itse teemme. Havainnoiminen on dynaamista toimintaa, näkevän ja nähdyn vuorovaikutusta. Mielikuva maailmasta ei ole kuva lainkaan, vaan sekava kooste erilaisia ärsykkeitä – kaoottisia havainnon palasia – joista me koostamme erinäköisiä ja oloisia maailmankuvia.

Kun tällaisessa vuorovaikutustilanteessa katson jotakin – maisemaa, taivaan pilviä, taideteosta – se katsoo takaisin minua näkijää ja tavoittaa paikan, jossa näkeminen – havainnon reduktio – tapahtuu ”ajattomana” valaistumisen välähdyksenä. Ehkäpä näkemistapahtuman silmänräpäyksellinen hetki ikuisuutta todistaa paremmin havaitsijan todellisuudesta kuin moninaisiin mielteisiin karkaileva ajattelu konsanaan. Näen, olen olemassa. Jos ei olisi mitään nähtävää, ei olisi silmääkään.

Tosin Hannah Arendt huomauttaa (Viva Activa, 2002), että juuri mikään ei voisi valmentaa mieliämme paremmin kaiken katoavaisuuteen ja hajoamiseen kuin tämä kartesiolaisen itsetutkistelun synnyttämä epäily. Kaikki niin todellisilta vaikuttavat maalliset asiat ja esineet hukkuvat ”tajunnan prosessien virtaan”. ”Puu, joka nähdään tajunnassa itsetutkiskelun kautta, ei ole enää näkö- ja tuntoaistin antama puu, itsenäinen entiteetti, jolla on muuttumaton tunnistettava muoto.”

Näkeminen nostaa pakostakin esiin myös ylimuistoisuuden ongelman. Millainen oli sellainen esihistoriallisessa maailma, jota yksikään silmä ei ollut näkemässä. Olivatko värit jo silloin olemassa? Quentin Meillassoux'ta lainaten: ”Mitään ei ole mahdollista ajatella (kokea, nähdä) ilman, että se on aina jo annettu tosiasiana jollekin. Emme voi ajatella maailmaa vailla olentoa, joka kykenee ottamaan vastaan tämän annettuuden, siis vailla olentoa, joka kykenee yleisessä mielessä ”ajattelemaan” tätä maailmaa – havainnoimaan sitä ja puhumaan siitä ”

Onko silmiesi edessä koskaan muodostunut maailmoja? Ja onko sinulla ollut tilaisuus havainnoida koko ilmiön edistymistä järjestyksen ensimmäisestä ilmaantumisesta sen lopulliseen täydellistymiseen?
– David Hume (1779)


Fenomenologista havainnoinnin menetelmää (reduktiota) eritellessään Edmund Husserl korostaa oikeaa asennetta, joka voidaan saavuttaa sinnikkäällä harjoittelulla. Kun edetään näkemisen tiellä opituista teorioista ja ennakkoluuloista piittaamatta ”saavutetaan pian horjumattomia tuloksia, jotka ovat kaikille samoin asennoituneille samoja”. Ehkä tämä selittää myös intersubjektiivisuuden, jossa meille hahmottuu havaintojen kaaoksesta jotakin ikään kuin yhteistesti nähtyä. Ehkäpä se on enemmän kuin vain yhteistä unta, josta saattaisimme minä hetkenä hyvänsä herätä.

Näkemisen pahin jarru on ”luonnollinen asenne”, jonka houkuttamana näemme vain yhteiseksi kokemukseksi typistetyn aika-avaruudellisen todellisuuden. Käytännön maailmassa siitä on toki hyötyäkin, mutta taiteen kokemisen yhteydessä ”luonnollinen asenne” on sulkeistettava (irtikytkettävä), kuten alan termi kuuluu. Husserlin mukaan fenomenologinen reduktio suistaa luonnollisen maailman oletuksen raiteiltaan ja avaa mahdollisuuden ”puhtaaseen ilmenemiseen” ja esteettiseen kokemisen ”iloon”.

Kaikki taiteen uudet kokeilut ja kumoukset ovat kohdistuneet – ja kohdistuvat – ”luontaisen asenteen” houkutuksen murtamiseen. Monista taiteen suurista saavutuksista ja häikäisevistä visoista huolimatta tehtävä on osoittautunut mahdottomaksi tai ainakin vaikutukseltaan vain hetkelliseksi.

Omistamisessa näkemisen kautta voidaankin omistaa vain jotakin jo omistettua. Eikä vain jonkin toisen omistamaa, sillä toinen on tässä pelkkä välittäjä, jota ääritapauksissa ei tarvitse olla olemassakaan.
– Gilles Deleuze

On parempi nähdä kerran kuin kuulla sata kertaa.
Salama välähtää, kipinät sinkoilevat.
Silmänräpäyksessä olet kadottanut näkösi.
– Women Huikai


Muotojen alkuperää etsimässä

Lyhennetty versio ilmestynyt kolumnina Pohjalaisessa ja Ilkassa 23.8.2018.

lauantai 4. elokuuta 2018

VIRRAN JUOKSUA – EERO HIIROSEN TAIDE



Veden vuodet – Years of Water – Eero Hiironen 80 vuotta. Pirkanpohjan taidekeskus, Ähtäri 17.6. –2.9.2018. Kuva SJT.




Myös Eero Hiirosen (1938–2018) 80-vuotisjuhlanäyttely Pirkanpohjan taidekeskuksessa muuttui muistonäyttelyksi. Näyttely on komea, ehkä koko kesän paras, joten jälleen on syytä lähteä Ähtäriin. Sanotaan, että taiteilijan elämäntyö jää aina kesken, mutta tällä kertaa tämä yhden miehen voimanponnistus näyttää kyllä varsin valmiilta.

Tiemme kohtasivat Eeron kanssa monet kerrat moninaisissa taidenäyttelyissä aina ensimmäisestä Pirkanpohjan kesänäyttelystä 1974 Pohjalaisen taiteen näyttelyyn Budapestissa 2005. Pirkanpohja kansainvälisine taiteilijavieraineen nosti maaseudun ja erityisesti pohjalaisen näyttelytoiminnan aivan uudelle tasolle. Pirkanpohjan kesänäyttelyä kannatti lähteä katsomaan kauempaakin – ja ihmiset lähtivät. Kesänäyttelyitä jatkui vuoteen 1985 saakka. Jo seuraavalla vuosikymmenellä Sininen talo sai seurakseen pihapiiriin Punaisen talon, jonka jälkeen toiminta jatkui Pirkanpohjan taidekeskuksena.

Aivan uutena nähtävyytenä Ähtärin keskustassa on Eero Hiirosen Ylävedet-monumnetti (1983), joka tänä kesänä on siirretty Moksun korvesta Ouluveden rantaan lähelle Pirkanpohjan taidekeskusta. Tulevaisuudessa uuteen idylliseen puistoon sijoitetaan kuulemma lisääkin Hiirosen veistoksia.



Ylävedet (1983). Kuva SJT.




Kirjoitin Eero Hiirosen näyttelyistä Pohjanmaan museossa 1988 ja Tampereen taidemuseossa 1995. Monet osoittivat syyttävällä sormella, että olin kirjoittanut liian positiivisesti tästä abstraktista ”teräsveistäjästä”. Silloin oli ilmassa monenlaista mielipidettä, Helsingin Sanomissakin kehotettiin taiteilijaa painumaan Hollywoodiin moisen pintakiillon kanssa. Nyt, kun virrassa on vettä tarpeeksi juossut, tuollaista ties mistä kummunnutta negatiivisuutta on vaikea ymmärtää. Toisaalta juuri Hiirosen teräsveistosten hitsaussaumojen täydelliseen näkymättömyyteen saakka hiottu loistokkuus on taiteilijan taholta kunnianosoitus katsojan silmää kohtaa. Onhan kyse näkemisen taiteesta.



Virtaava vesi, haponkestavä teräs (1980). Kuva SJT.


Seuraava on kooste Ilkassa ilmestyneistä lehtijutuista.


VIRRAN JUOKSUA

Eero Hiirosen taiteilijanura on kattanut yllättävän moniulotteisen tuotannon pienimuotoisista akvarelleista maalausten kautta veistoksiin ja aina monumenttiteoksiin saakka. Harva taiteilija on saanut tai paremminkin kyennyt valtaamaan ilmaisulleen näin paljon tehokasta toiminta-aluetta. Jo se vaatii uskomatonta muodonmuutosta, että sama tekijä siirtyy sujuvasti pensselistä hiomalaikkaan, palettiveitsestä hitsipilliin. Ja tekee sen vielä samanaikaisesti toisinpäinkin.

Hiirosen käsittelyssä kova ja raaka teräsmateriaali on taipunut yhtäläiseen lyyrisyyteen kuin konsanaan keveän ilmava akvarelli tai notkean sujuva tempera. Kirkkaaksi kiillotettu teräsveistos tai -reliefi toimii kahteen suuntaan: sillä on oma esteettinen todellisuutensa, taiteellinen ulottuvuutensa ja toisaalta se sulkee heijastavaan pintaansa koko ympäröivän maailman.

Hiirosen muotokieli on rikas ja monivivahteinen kuin luonto ikään; elävän ympäristön varianteista löytyvät lähtökohdat lähes jokaiseen teokseen. Todellinen maailma ja luova abstrakti ajattelu kohtaavat toisensa visuaalisena vuoropuheluna. Joissakin teoksissa se tapahtuu lähes konkreettisella tasolla, kuten tältä vuodelta oleva veistos Siivu maata ja vettä (1995) osoittaa.



Kuuden hengen raikasvesikaappi, pronssi/haponkestävä teräs (2003). Kuva SJT.




Rinnakkain veistotaiteen kanssa Hiironen maalaa myös ahkerasti. Veistosten muotomaailma heijastuu maalauksiin ja jälleen takaisin veistoksiin, varsinkin ateljeekuviksi nimetyissä teoksissa. Tämä kontakti kahden poolin välillä tuntuu Hiirosen tapauksessa varsin toimivalta metodilta.

Maalarina Hiironen on modernismin sukupolven edustaja, värin, muodon ja tilan lyyrikko, yhtä aikaa intensiivinen koloristi ja rationaalinen konstruoija. Hiironen on onnistunut luomaan esittävän ja ei-esittävän aineksen välille sillan, synteesin, joka tekee tarpeettomaksi koko ongelman. Oliko sitä koskaan olemassakaan.

Näyttelyn vanhimmat teokset ovat nuoren pojanjolpin tekemiä, jolpin joka jo tiesi ja osasi ottaa sattumat irti välineestään. Myöhempi kehitys on ollut määrätietoista visuaalista hurmiota, mutta myös kovaa ja ahkeraa työtä. Peilikollaasien ja ensimmäisten silkalla tahdolla ja voimalla työstettyjen teräsveistosten kautta matka on jatkunut suvereeniin materian hallintaan. Materia on antanut periksi ja muovautunut tekijänsä näkyihin.



Kymmenen värin sommitelma, akryyli (2001). Kuva SJT.


Teräksen käsittelijänä Hiironen on korkeata luokkaa, hänen käsissään teräs on taipunut raskaasta raudasta valoa taittavan pinnan ja dynaamisen oivalluksen materiaaliksi. Taidokkaasti hiotuilla elementeillä hän loihtii esiin monivivahteisia kompositioita, jotka keveydessään vaikuttavat lähes aineettoman lyyrisiltä.


Hiirosen ideamaailma pohjautuu luonnonelämykseen, virtaavan veden peilaukseen, tuulen pyörteiseen liikkeeseen, jään kimmeltäviin heijastuksiin ja pohjoisen maiseman vuodenaikojen variantteihin. Lopullisen materiaalinsa hän pelkistää abstraktiseen muotokieleen, jonka elementteinä toimivat taipuvat pinnat ja painautumat, kaaret, vapaasti muotoutuvat linjat ja rytmisesti tehokkaat kontrastit. Hiirosen taide on nimenomaan futuristisen liikkeen taidetta, hänelle ominaista on selkeä pyrkimys puhtaasti visuaaliseen elämykseen.

Näyttelyssä voi kokea huikean tunteen, että yksi jääräpää on mennyt, ei vain harmaan kiven vaan myös ruostumattoman ja haponkestävän teräksen läpi.



Näyttelyn vanhin teos vuodelta 1953. Kuusikiven vanha riihi, öljy/tempera. Kuva SJT.



perjantai 6. heinäkuuta 2018

CARL WARGH – AKVARELLIN ALKEMISTI


Carl Wargh: Pöytä ulkona, akvarelli, 1991. Kuva SJT.



Carl Wargh (1938-2018), Muistonäyttely,
Seinäjoen taidehalli 20.6.–28.8.2018


1970-luvun alkupuolella Carl Wargh ilmestyi työhuoneelleni Helsingin Haagassa. Calle oli tullut juuri junalla Vaasasta ja hänellä oli kainalossaan epämääräinen taulupaketti, joka kuin ihmeen kaupalla pysyi kasassa erilaisilla narunpätkillä sidottuna. Calle työnsi kätensä repsottavasta paketinkulmasta sisään ja nosti pöydälle voileipärasian ja punaviinipullon – äiti Isabella oli laittanut evästä mukaan matkalle.

Callelle oli tulossa näyttely Taidesalonkiin ja hän halusi minut avustamaan ripustuksessa. Nautittuamme Callen eväät lähdimme ripustamaan näyttelyä. Tirehtööri Bäcksbacka hyöri jo pääsalissa taululaatikoiden ympärillä. Laatikoiden kannet olivat auki ja niistä tursosi erilaisia täytteitä ja pehmusteita. Tällaisesta laatikosta saattaisi löytyä se taiteilijan kadonnut tyttöystäväkin, sanoi Bäcksbacka ja tökkäsi Callea sormella olkavarteen.

Kun näyttely tuli ripustettua suuntasimme askeleemme Kosmokseen, jossa Calle oli luvannut tarjota minullekin pientä iltapalaa. Näin tapahtuikin. Paikalla olleet taiteilijat ja sortin kulttuurityöntekijät olivat tiputtaa silmät päistään, sillä Callen saiturin maine oli kiirinyt jo ympäri maanpiiriin – jopa Saarikoski oli sitä taivastellut eräässä kirjassaan.

Seuraavana kesänä kävin tutustumassa Vaasan taidehalliin, jonne minulle oli tulossa näyttely alku syksystä. Calle esitteli Vaasaa kuin metropolia ikään – syystäkin, sillä Vaasa oli minulle varsin outo kaupunki. Kesäinen päivä oli aurinkoa tulvillaan, joten päätimme mennä uimarannalle, jossa makoili sakeanaan auringonpalvojia. Calle sanoi olevansa ruotsinkielisten keskuudessa melkoisessa rantaleijonan maineessa ja lisäsi, ettei minunkaan hävetä tarvitse vaikka askellukseni viittasikin sisämaan metsäläisiin.

Syksyllä näyttelyni aikaan Calle oli jossakin ulkomaan näyttelymatkalla. Hän oli luvannut Rantakadulla sijainneen ateljeekämppänsä käyttööni, joten hain avaimen sovitusta paikasta ja asetuin taloksi. Asunnon siivon kanssa oli niin ja näin, mutta se oli huolistani pienimpiä. Siihen aikaan Vaasan taidehallissa näyttelyn valvonta kuului taiteilijan vastuulle. Ja jos mikään niin tuollainen näyttelysaleissa vaeltelu ja istuskelu on ikävää puuhaa. Onneksi olin ottanut mukaani Volter Kilven Alastalon salissa – lopultakin onnistuin pureutumaan tuhon suurenmoiseen mutta vaikeasti aloitettavaan teokseen.


Oheisen tekstin kirjoitin näyttelyä valvoessani kirjaan Muusa – Helmiä Seinäjoen taidekokoelmasta (2010):

Carl Wargh (s. 1938) on niin leimallisesti akvarellisti, että hänen henkilössään siihen yhdistyvät sekä elämäntapa että työura. Kuvaavaa Warghin värikkäälle taiteilijapersoonalle ovat lähes kaupunkilegendoja muistuttavat tarinat, jollaisia osasivat kertoa kaikki 1970-luvun "taiteilijapiireissä" liikkuneet. Wargh oli nuorena taiteilijana opiskellut myrskyisästä elämästään tunnetun Oscar Kokochkan johdolla, joten kysyin erään kerran häneltä salaperäisyyden verhoa raottaakseni, että mitä se Kokoschka sanoi? Ei se mitään sanonut, vastasi Calle, kerran se antoi karamellin.

Vesivärimaalarina Wargh on alkemisti, joka tislaa paperille sammiollisella vettä ja muutamalla kuivalla värikikkaralla vähäisemmästäkin todellisuudesta häikäiseviä näköaloja. "Akvarelleissaan Wargh etsiytyy kuvattavien kohteidensa äärelle kuin salaa: hän pujahtaa kohteensa todellisuuteen usein sellaisesta näkökulmasta, että katsoja ei ole tiennyt sen olemassaolosta mitään. Yhtäkkiä dynaamiset piirustusviivat ja lähes mielivaltaisilta vaikuttavat väriläiskät ovat vallanneet todellisuudelta takaisin kaiken olennaisen." kirjoitin Ilkkaan Carl Warghin 60-vuotisnäyttelystä Pohjanmaan museossa. Seinäjoen taidehallissa laaja Warghin näyttely oli nähty pari vuotta aikaisemmin 1996.

Warghin repertoaarissa maalaus Malli (1999) on varsin erikoinen teos, se on nopeasti pyyhkäisty pastissi, jossa mikään yksityiskohta ei kiinnity todelliseen havaintomaailmaan silmänräpäystä pidemmäksi ajaksi. Erikoista on myös, että ikkunasta avautuvaa näkymää ei ole lainkaan kommentoitu paria puunkäkkärää lukuun ottamatta. Nekin näyttävät olevan kuin sisäpuolella ikkunan pinnassa. Tuntuu kuin toteuttamisen kiire olisi pakottanut yliolkaiseen näkymän tai muistikuvan nopeaan vangitsemiseen. Ehkäpä ikkunasta tulviva häikäisevä valo on tehnyt maalauksesta ikään kuin läpinäkyvän. Vain mallin toisen rinnan käsittely ja alustavasti keskivartaloon paikannetut varjojen aihiot viittaavat konkreettisen olion olemassaoloon.

Maalauksen värit soivat heleästi ja leijuvat keveinä lähes varjottomassa valossa kuin ylistääkseen hyvää akvarellipaperia. Warghin akvarelleille tyypillinen lyijykynäpiirustuksen puuttuminen tekee teoksesta yhä odotettuakin luonnosmaisemman. Mallin läsnäolo alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, kun katsoo oikean jalan kaarta seuraavaa pensselinviivaa; se on ensin karannut liian ylös ja maalari on perunut aikomuksensa muutamalla hätäiseltä vihreällä läiskällä.

Tästä vangitun hetken läsnäolosta ja intention "huolettomasta" peruutuksesta muodostuukin tavallaan teoksen toinen päämotiivi, kuten usein on laita Warghin todellisuutta haastavissa akvarelleissa. Nämä hämmentävät läsnä- ja poissaolemisen väriläiskät, kun miljöö lähes pakahtuu tapahtumisensa vähyyteen, saavat Warghin maalausten katsojan tuntemaan itsensä etuoikeutetuksi - että juuri talla tavalla tätä ei ole vielä kukaan nähnyt.

Carl Warghin akvarellitaidetta leimaa innovatiivinen maalauksellisuus, dynaaminen sommittelu ja rytminen taituruus. Näkemyksellisyys ja alkemistinen kyky tislata arkitodellisuudesta visuaalista nektaria on säilynyt vahvana maalarin genressä. Se lopullinen salaisuus, jota niin kauan on etsitty, jää edelleenkin selvittämättä.
S. J. Tanninen, Ilkka 28.4.1996

Spontaanisuudestaan huolimatta Carl Warghin maalausten maailma ei koostu satunnaisista visioista, vaan taustalla on intensiivinen harkittu näkemys taiteen mahdollisuuksista vaikuttaa nykypäivän kuvien tulvaan. Warghin taide ei ole irrallisia pyrähdyksiä tai tunneryöppyjä; päinvastoin se luotaa voimansa syvältä modernin taiteen perinnöstä.
– S. J. Tanninen, Ilkka 27.8.1998


Muusa – Helmiä Seinäjoen taidekokoelmasta, toim. Olli Sorjonen, kirjoittajat Heikki Hanka, Tellervo Lahti, Leena Passi, Olli Sorjonen, Seppo J. Tanninen, kuvat Mikko Lehtimäki, Seinäjoki 2010.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

EPÄTÄYDELLISEN KAUNEUS



Casa Degli Artisti Finlandesi, Grassina (1982). Kuva SJT.



Kauneus on yksi luonnon suurimmista mysteereistä.
– Johann Joachim Winckelmann


Joskus 1950-luvulla kaikki vanha alkoi näyttää kelvottomalta ja luotaantyöntävältä. Seurasin toisinaan, miten isäni maalausfirman maalarit työstivät uusia tyylikkäitä asuntoja, jollaisia oli alkanut maaseututaajamiinkin ilmaantua. Noissa asunnoissa parketit ja kaakelit kiilsivät silmiä hivelevästi. Uusilla liukkailla pinnoilla havainnon mieli ajelehti merkityksiä löytämättä. Mutta tuolloin en sitä vielä oivaltanut.

Meillä kotona kaikki oli arkisen vanhaa ja pääosin itsetehtyä – jopa kamarin tapetti oli isän maalaamaa. Naapureissa kärrättiin jo kilvan vanhoja ”romuja” kaatopaikalle ja hankittiin tilalle upouusia lastulevystä ja keinokuitukankaista värkättyjä virtaviivaisia kalusteita. Kalusteverstaiden korkeakylkiset autot kiisivät kylästä kylään.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin piirsin taidekoulussa alastonmallia kyllästymiseen saakka. Toisinaan malleiksi eksyi rahansa hukanneita nuoria interreilaajaneitokaisia, jotka arasti pälyillen etsivät asentojaan. Nopeasti tajusin estetiikan kohtuuttomuuden; nuorissa kaunottarissa ei ollut oikein mitään piirrettävää. Vähin äänin yksi ja toinen piirtäjä palasi entiseen luokkaansa. Vanhat rupsahtaneet rouvat olivat paljon helpompia piirrettäviä.

Aikaa kului toiset kymmenen vuotta ja olin stipendiaattina Italiassa. Työskentelin Toscanassa päivänsavuun verhoutuneiden oliivilehtojen keskellä yli 500 vuotta vanhassa talossa, jossa oli raskaat tammiovet ja kivilattiat. Talon kalustus oli vanhaa ja uutuuden päivänsä luultavasti jo Michelangelon aikoina nähneitä. Mutta viihtyvyys talossa oli täydellistä. Niin päivänvalo kuin yön hämäryyskin tuntui viihtyvän noilla patinoituneilla pinnoilla.

Jälleen hurahti kymmenisen vuotta ja olin maalaamassa Jyllannissa. Asuin 1700-luvulla rakennetun kartanon kupeessa sijaitsevassa ”kappelissa”, josta oli tehty taiteilijan residenssi. Myös tanskalaisten asunnoissa huonekalut olivat vanhoja ja kuluneita. Mutta Tanskahan on kuuluisa uusista tyylikkäistä huonekaluistaan. Kysyin asiaa kartanon isännältä, joka vastasi silmää iskien: Ne viedään Ruotsiin ja Suomeen.

Japanissa teetaidekoulussa opiskelleen Minna Eväsojan uutuuskirja Shoshin – Aloittelijan mieli (2018) käsittelee ”epätäydellisen estetiikkaa” lyhyiden kertomusten kautta. Japanissa esteettinen suhtautumistapa on osa jokapäiväistä elämää; se kattaa kaiken kukkien asettelusta teeseremoniaan, vanhojen ja jopa rikkinäisten esineiden arvostuksesta puutarhan perimmäiseen soppeen, josta voi tavoittaa vaikkapa kuivan oksan tai kiven erityisen kauneuden.

Aloittelijan mieli on jokaiselle taiteilijalle tuttu, se putkahtaa esiin aina uutta teosta aloittaessa. Ilman sitä ei kannata jatkaa näissä hommissa. Lisäksi tarvitaan toki lahjakkuutta ja – kuten Ernest Hemingway eräässä haastattelussa totesi – ”sisäänrakennettu pomminvarma paskanilmaisin”.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 20.6.2018


Lisähuomioita:

Kuten Eväsoja kirjassaan huomauttaa, japanilaiset arvostavat arkipäiväisen rosoisen kauneuden ohessa myös erityisiä asioita ja esineitä. Vanhoissa teksteissä kerrotaan, että teemestari Jo'o (1502-1555) omisti peräti 60 harvinaista esinettä. Mitä ne olivat, siitä ei ole harmaintakaan ajatusta. Esineiden ja olioiden lisäksi nimekästä voi olla vaikkapa vesi. Teepannuun saatettiin hakea vettä pitkienkin matkojen päässä olevasta kuuluisasta kaivosta. Anekdoottina kerrotaan erään Suomessa vierailleen japanilaisen teenystävän ihastuneen suomalaiseen hanaveteen niin, että oli vienyt sitä tuliaisina kotimaahansa.

Kakuzo Okakura pohtii teekirjassaan (1906/2000) kiisteltyä kysymystä teeveden valinnasta ja kiehuttamisesta. Paras vesi löytyy vuoripurosta ja vasta sen jälkeen tulee lähdevesi. Tärkeitä ovat myös teenseremoniassa käytetyt astiat ja välineet. Aivan erityiseksi teenjuonnin välineeksi kehittyi höyhenenkevyt posliinikulho. Kohotetun kulhon (kupin, mukin) valkoinen ja sininen lasitus sai sen vertautumaan pilviin ja taivaan sineen. Mikä suuresti ilahduttaa meitä teenjuojia, vaikkakin oma teeni tulee useimmiten juotua venäläiseen tapaan korkeasta lasista.

Palataan vielä Eväsojan kirjaan. Kuuluisa ja ainutlaatuinen kivi ilmestyi aikakirjoihin jo joskus 1300-luvulla. Kivi vietiin erään shogunin toimesta erään temppelin puutarhaan muistomerkiksi erään kuuluisan taistelun muistomerkiksi. Kivi ryöstettiin monta kertaa ja viimeinen Toyotomi Hideyoshi vei sen huvilaansa ja siirrätti sen myöhemmin turvaan Kioton Daigojin-temppelin puutarhaan. Siellä kiveä voi yhä tänä päivänä käydä ihailemassa.

Nimekkäimmästä kivestä taivaan alla on kirjoitettu myös -näytelmä, kuinkas muuten. Minna Eväsoja kirjoittaa: ”Olen käynyt osoittamassa arvostusta maailman nimekkäimmälle kivelle, ja ostin postikortin temppelin matkamuistomyymälästä, koska kiven kuvaaminen oli kyltein kielletty ja vartija esti innokasta katsojaa rikkomasta sääntöä.”

Kun muutin 1995 tähän arkkitehtonisesti ja muutenkin toivottomalta näyttävään taloon, kävi eräskin rakentaja kysymässä, mitä moinen talo maksaa. Kysyin hölmistyneenä, mitä hän talolla tekisi. Panisin puskutraktorilla matalaksi ja rakentaisin rivitalon, sanoi hän, sillä onhan tontti hyvällä paikalla. Arvokkaat tontit ovat erityisellä paikalla kaupungin asemakaavassa. Kun taas hyviä ja arvokkaita ihmisiä ei nykyään löydä kuin erämaasta, kuten maisemamaalari Li Cheng kirjoitti jo 900-luvulla.

Niin, tämä talo on rakennettu 1958, mutta tässä maisemassa se on jo niin vanha, ettei siinä oman arvonsa tunteva ihminen kykene enää säällisesti asumaan. Pitäisi tehdä valtava remontti niin, että mitään vanhaa ei jäisi uusien pinnotteiden alta näkymään. Toki korjauksia on tehtävä, mutta mitään ei tarvitse muuttaa vain siitä syystä, että se ei kiillä kuin uusi.

Tee saapui Britanniaan 1600-luvun lopulla ja saavutti yllättäen suurta suosiota olutta kittaavan kansan parissa. Teetä mainostettiin virkistävänä terveysjuomana, joka myös paransi lähes kaikki vaivat. Kunnes Jonas Hanway julkaisi 1757 kiistakirjoituksen, jossa ennusti teen johtavan koko kansakunnan tuhoon. Tohtori Samuel Johnson kirjoitti kirjaan vastineen, jossa kuvasi itsensä armottomana teenjuojana, jonka teepannun kylki oli aina kuuma:

Kova ja häpeämätön teenjuoja, joka kahdenkymmenen vuoden ajan on laimentanut ateriansa kaatamalla kuumaa vettä kiehtovan kasvin päälle ja joka teellä viihdyttää iltoja, lohduttaa öitä ja tervehtii aamua.
A Journal of Eight Days' Journey by Samuel Johnson


Jokaisen tulisi tyytyä omaan tuntemukseensa kuvittelematta ohjaavansa toisten tuntemuksia. Todellisen kauneuden ja rumuuden etsintä on yhtä hedelmätöntä puuhaa kuin se, että uskottelee tavoittavansa todellisen makeuden tai karvauden.
David Hume



Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli, Gummerus 2018.
Kakuzo Okakura: Kirja teestä, suom. Minna Törmä, Taide 2000.



Hald Hovedgaard (1989). Vasemmalla taiteilijaresidenssi ”Kappeli”, oikealla kartanon päärakennuksen pääty. Kuva SJT.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

OVATKO KAIKKI TIET VÄÄRIÄ



Tapahtumaa on väijyttävä mitä epätodennäköisimmistä paikoista. Kuva SJT 1999/2018.



Tieltä poikkeaminen on aina oikein.
Joseph Jacotot

Epätodennäköisiä muistiinpanoja Jacques Rancièren ”orpoja sanoja” lukiessa. ”Tämä on siis näkemys kirjoituksesta sanojen sellaisena olomuotona, jossa ne tulevat kenen tahansa millaisen tahansa luennan käyttöön.”


Monet tien seuraajat luottavat sokeasti varmuuteen tien tietämisestä. Kun oikea tie on valittu, sitä seurataan ilman epäilyksen häivääkään – ja päämäärän odotetaan täyttävän kaikki toiveet. Autuaasti on unohdettu jo aikojen alussa lausutut sanat: ”Tien seuraaminen edellyttää (myös) tien vääräksi tietämistä.” On niitäkin, joiden mielestä kaikki tiet ovat vääriä, joten valinnoista voi kokonaan luopua. Helpotus tähän ongelmaan tulee yllättäen länsimaisen filosofian ytimestä, mitä ei heti uskoisi.

Jacques Rancière kirkastaa tieltä poikkeamisen – kapinoinnin – luonnetta väittämällä, että kapinan tilallisuus avautuu kaikkiin mahdollisiin suuntiin ilman valittua päämäärää. On kuljettava kaikkialle minne omat askeleet kantavat, kuten filosofi vakuuttaa, ”tieltä poikkeaminen on aina oikein”, sillä maailmassa ”on ääretön määrä tutkimattomia reittejä ja ääretön määrä mahdollisia yhteyksiä”. Radikalisoituneiden filosofien iskulauseissa se sai muodon: ”Kapinointi on aina oikein”. Jos jäätäisiin althusserilaisten tavoin vartomaan ideologian kypsymistä – ja ”siunatun tuloa” – oikea ”hetki ei koittaisi koskaan”. Joten ainoa mahdollisuus ”vastahangan” ylläpitoon oli ainainen kapina missä ja milloin hyvänsä.

Kapinan saattoi sytyttää mikä tahansa teksti tai irralliset iskulauseet, kuten Maon kirjoituksista koottu Pieni punainen kirja (1964), joka synnytti Kiinan kulttuurivallankumouksen. Mao oli jättänyt kirjasta ”oman älynsä pois”, jolloin ”suuri kaaos” sai mahdollisuuden johtaa suureen järjestykseen. Länsimaissa ei tuollaista kätevää kirjaa ollut, päinvastoin lännessä vallitsi ristiriitaisten ideologioiden kiivas taisto. Niinpä Ranskan Proletaarisessa vasemmistossa (Gauche Proletarienne, 1968) heräsi teorianvastainen ilmapiiri. Mentiin niin pitkälle, että harkittiin ryhtymistä kirjojen polttamiseen. Rancièren mukaan noissa maolaisissa piireissä voitti kuitenkin linjaus, että ”reaktionääristen ihmisten kirjoja ei saa polttaa, sillä jos ne poltetaan, ei niitä voi enää kritisoida”.

Joidenkin mielestä uudessa kirjallisuudessa ei ollut enää mitään poltettavaa; se oli tuhonnut jo itse itsensä. Kirjoitettu kieli ja sen tulkinta oli 1960-luvulle tultaessa pilkkoutunut strukturalismin hetteiköissä ja dekonstruktion kourissa hankalasti luettavaksi kummajaiseksi. Tekstin mieli ei ollut enää kirjoittajan mieli eikä edes kirjoituksen ja sanojen mieli, vaan se lymysi jossakin merkkien rakenteissa. Vanha kääkkä Sartre yritti yhä puolustaa tolkun proosaa, jonka hän koki kirjallisuuden tärkeimmäksi työvälineeksi. Mallarmén kaltaisten avantgarderunoilijoiden jäljiltä sanat käyttäytyivät kuin villipedot. Sartre ohjeisti ankaralla kädellä: ”Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi; jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne. Kirjallisuuden valtakunta on proosaan taottu; runous on musiikin ja maalaustaiteen saastuttamaa.


Eksistentialismi oli kadottanut valta-asemansa, sen kesytetty uhma häivähti enää vain katumainoksissa. Kuva SJT 1999/2018.


Tässä ei ollut mitään uutta. Jo Platon epäili kirjoitetun sanan – isännättömän ja emännättömän puheen – kiertävän kaikkialle ja sotkevan niin ymmärtämättömien kuin ymmärtäväistenkin päitä. Kirjoitettu teksti voidaan lukea ja tulkita miten vain ja siihen voidaan liittää mitä tahansa merkityksiä. Ranciéren mukaan kirjoitettu ”mykkä puhe” koettiinkin liian suulaana, se tuotti ”mykkiä suupaltteja”, jotka sanoivat kaiken eikä mitään, sillä kirjoitetuilla sanoilla ”ei ole seuranaan oppimestaria, joka kykenisi ne istuttamaan oikealla tavalla oppilaan sieluun”. ”Ei ole kieltä, joka sanoisi totuuden kielestä.” Mutta tulkitsijoita hyörii kaikkialla, kuten Derrida huomauttaa. ”Jokainen puhuu omaa kieltään, vaikka osaakin vähän toisen kieltä. Kenttä on hyvin avoin tulkitsijan juonille, eikä hän unohda omia tarkoitusperiään.” 

Alain Badioun mukaan kulttuurivallankumous epäonnistui kyvyttömyyteen irtautua puolueen ideasta. Rämäpäiset filosofit tajusivat puolueen olevan tiukan paikan tullen valmis muutokseen vain siinä mitassa, että kaikki pysyisi kutakuinkin ennallaan. Kumous ja puolueorganisaatio osoittautuivat täydellisesti yhteensopimattomiksi. Filosofian vankkureiden aisoihin oli kytketty vikuroivana aasintammana myös uutena tulokkaana ”ihmistiede” sosiologia. Se vei eksyneet ideologiat ja rampautuneet filosofiat mennessään. Ideologiat ovat uskonnon kaltaisia, myös niiden harjoittajat haluavat vangita kaikki muutkin ihmiset kärsimyksensä ja häpeänsä verkkoon.

Rancière väittää, että Platonin näkemys, jonka mukaan työläisen ei tule tehdä muuta kuin oma työnsä, on vaikuttanut läpi vuosituhansien aina Marxiin, Sartreen ja Bourdieuhun saakka. Platonin filosofi-kuninkaan valtiomallia ei ole kyetty kytkemään irti länsimaisesta ajattelusta. Ideologia ja puolue – siitä myrkkylatingista oli ja on lähes mahdoton päästä eroon. Me haluamme pelata yhtä ja samaa poliittista peliä loppuun saakka. Me olemme kuuroja ja sokeita maailman vaihtoehtoisille ilmentymisille. Yhä vain todellisuus on parasta fiktiota. Joko se on silkkaa sattumaa, sisäistä välttämättömyyttä tai jotakin aivan muuta.

When the moon hits your eye like a big pizza pie... Kuva SJT 1999/2018.


Mitkä tahansa iskulauseet ovat yhtä päteviä aivan kuten mielipiteetkin, tyyliin ”kuu on juusto”, ”kaikki kukat kukkivat” tai ”maanantai on tiistai”. Rancière viittaa Rilken runoon (11. sonetti Orfeukselle, 1923) jossa sattumalta yksiin osuneet (kapinalliset) kulkevat yhdessä – ikuisesti pettävässä suhteessa – jakamatta samaa päämäärää, suhteessa ”jollainen jokainen sanojen yhdistelmä ja jokainen puhuvien olentojen kokoontuminen sanojen ympärille on”. Rilke puolestaan viittaa japanilaiseen Edo-kauden käsitteeseen iki, joka kuvaa ”intiimiä” ikuisesti saavuttamatonta suhdetta, jossa suurta mielihyvää tuottaa tyhjyyden kaltainen kohtaamattomuus.

Oireellista on, että Rilken Sonetteja Orfeukselle suomennetusta laitoksesta sonetti 11 on jätetty pois. Rilke oli itse sanonut kustantajalleen, että kyseinen sonetti on äärimmäisen vaikeasti ymmärrettävä. Mutta sanoiko hän sitä vaaralliseksi, ei kai sentään. Ja todellakin, kyseinen runo on poistettu myös monista saksankielisistä laitoksista. Vaan googlaten sekin löytyy. Sonetissa runoilija kulkee öisen tähtitaivaan loimussa, hän poikkeaa polulta ja löytää uuden näkökulman, uuden vision – konstellaation – jossa kaksi tulee yhdeksi. Olkoonkin, että se on harhakuva – se tuottaa silti syvää iloa. Ehkä vain hetkisen, mutta se riittäköön.

Tämä todellakin riittäköön; saksaa taitamattomana olen Google-kääntäjän armoilla – ehkä se on kuitenkin parempi kuin olla saksaa osaavana Rilken armoilla. Badiou on todennut, että mielipiteet ovat yhteiskunnan sementtiä – tosiasiatiilien välistä valuvaa kuraa. Rancièren mukaan mielipiteet ovat kadottaneet ”erimielisyyden kiistan”, jossa kaikki osapuolet puhuvat ”valkoisesta”, mutta toinen tai molemmat osapuolet eivät ymmärrä, että puhutaan samasta asiasta. Todellisuuskin on kortilla, joten hyvästä syystä Richard Rorty on kehottanut lopettamaan totuudesta puhumisen. Siitä ei siis enää ole edes puheenaiheeksi.

Kirjassaan Tarkkailla ja rangaista (1980) Foucault viittaa niin sanotun ”eristetyn lapsen ongelmaan”, joka ilmeisesti tuntui ilmeisen houkuttavalta kokeelta. Ryhmiin eristettyinä ”voitaisiin kasvattaa eri lapsia erilaisten ajatusjärjestelmien mukaan, uskotella joillekin, että kaksi ynnä kaksi ei ole neljä tai että kuu on juusto”. Parikymppisinä heidät vapautettaisiin muiden ihmisten – muiden hullujen – sekaan ja katsottaisiin, miten mielenkiintoista diskurssia siitä syntyisi. Foucault'n mukaan todellisuutemme – kokemus totuudesta – perustuu sellaiselle historialliselle ”tiedontuotannolle”, josta emme voi olla tietoisia. Jos se tulee tiedostuksemme piiriin, se on jo muuttunut – hapantunut piloille.

Félix Guattari lähestyy ”tapausta” ekologian kannalta. Yhteiskunnallinen ja mentaalinen ekologia kohtaavat suurimman ongelman siinä, ”että ammattiliitot ja puolueet, jotka taistelevat pääasiassa puolustaakseen työntekijöiden ja sorrettujen etuja, uusintavat osaltaan samat patogeeniset mallit, jotka tukahduttavat niiden riveissä kaiken ilmaisu- ja keksimisvapauden”. Työn suorittaminen suuntautuu yhä suurimmalta osaltaan ”turhien materiaalisten hyödykkeiden tuottamiseen”.

Tarvitaan ehkä vielä jonkin aikaa”, kirjoittaa Guattari (Kolme ekologiaa, 1989), ”jotta työväenliike ymmärtää, että esimerkiksi kierrättäminen, jakaminen, kommunikaatio ja rajaaminen ovat ekonomis-ekologisia tekijöitä, jotka lisäarvon tuottamisen näkökulmasta sijoittuvat täsmälleen samalle tasolle materiaalisten hyödykkeiden tuottamiseen välittömästi kuuluvan työn kanssa”. Mutta aikaa on kulunut lähes puhki saakka ja sama jargon yhä vain jauhaa ajatukset vaarattomiksi mielipiteiksi. Joten muuta ei ehkä ole tehtävissä kuin jäädä vartomaan althusserilaisten, maolaisten ja ties keiden kanssa ”siunatun tuloa”.

On vielä paljon opittavaa ja paljon keskusteltavaa, mutta nykyisellään veikkaan, että tosiasiat tekevät meistä lopun ennen kuin me teemme niistä.
Nick Enfield


Kirjallisuutta:
Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt, toim. Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2017.
Ari Hirvonen: Tasa-arvon demokratia – Jacques Rancière, erimielisyyden ajattelija, (kirjassa Yhteiskuntateorioiden oikeus, toim. Toomas Kotkas, Susanna Lindroos-Hovinheimo, Tutkijaliitto 2010.)
Jacques Rancièr: Erimielisyys, Politiikka ja filosofia, Tutkijaliitto 2009.
Jacques Rancièr: Vapautunut katsoja, Tutkijaliitto 2016.
Rainer Maria Rilke: Sonetteja Orfeukselle, suom. Liisa Enwald, Tai-teos 2003.
Félix Guattari: Kolme ekologiaa, suom. Anna Helle, Mikko Jakonen, Eetu Viren, Tutkijaliitto 1989.

Se mikä näyttäisi tapahtuvan, on vain tapahtumattomuudeksi kivettyneen tapahtuman varjokuva. Kuva SJT 1999/2018.