lauantai 15. huhtikuuta 2017

SUUREN ULKOPUOLEN METSÄSTYS I


Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Kuva SJT.


Ihmiset käyvät levolle päivän iloista kylläisinä,
(…) tyhjänä rypäleistä ja kukista ja käsitöistä
lepää markkinatori.
Friedrich Hölderlin


Tuuli tyyntyy ja tienoo hiljentyy iltaan. Ollaan missä tahansa maailmassa kuten maailmassa ollaan. ”Rauha on kauttaaltaan, kadut hiljenevät vähitellen, / vaunut soihtuineen vierivät jyristen.” Ihmiset ovat vetäytyneet asumuksiinsa. Vain puistosta kantautuu luutun ääni – ehkä siellä rakastavaiset kohtaavat tai yksinäinen trubaduuri näppäilee kaihoaan yötaivaan alla. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi jossakin kuvaamansa maailman ulkopuolella. Vaan ei hän ole – hän on yhä tornissaan tai vinttikammiossaan – joka on yhtä ja samaa maailmaa kuin kaikki muukin kokemuspiirissä oleva.

Kyseessä on Friedrich Hölderlinin elegia Leipä ja viini (Brot und Wein), joka on kirjoitettu noin 1800 useampana eri versiona. Ainutlaatuiseksi runoelman tekee se, että se kuvaa jumalten lähdön aiheuttamia tunnelmia maailmassa. Jumalat ovat poistuneet vähin äänin ja hylänneet ihmiset oman onnensa nojaan syvään kosmiseen yksinäisyyteen. Lohdutukseksi ihmispoloille jumalat ovat jättäneet jälkeensä leivän ja viinin mysteerin. Näin arvellaan, mutta tulkinnassa orastaa jo kristillisen ajattelun kaipuu alituiseen lohdutuksen sanomaan. Luultavasti jumalat vain unohtivat leivän ja viinin niin kuin kaiken muunkin.

Jo runoelman ensimmäisessä runossa kokijan – paikalle osuvan vaeltajan – yllättää outo autius ja vierauden tunne. Puiden latvusten ylle noussut kuukin on salamyhkäinen, ja vaikka taivas on tähdistä täysi, se herättää vain hämmästystä. Meistä ihmisistä se ei enää piittaa.

Henkäyskin viriää, puun latvuksissa se tuntuu.
     katso: on meidän maan varjona nouseva kuu
niin salamyhkäinen: ylikiihkeä yö syvä joutuu
     taivaan tähtiä täys, meistä ei piitata voi,
kummana loistaa tuo sekä outona kansojen kesken,
     synkkänä niin yli maan, vuorien huippujenkin.


On koittanut unohduksen yö ja varjomainen nykyaika, jota vallitsee harhaisuus ja tietämättömyys. Vanha maailma on kadonnut jumalten myötä, ja siitä voidaan enää vain runoilla. Adornon mukaan katastrofin jälkeisessä vaikenemisen maailmassa itää jo uuden transsendenssin mahdollisuus. Runoelman 4. runossa tämä mahdollisuus tulee ilme, kun salaman iskun tavoin transsendentti – täydellinen ulkopuolinen – ilmestyy jälleen maailmaan, ”missä se onnea täynnä, ilma kun kirkas on, lyö jylisten näkyviin?” Syystäkin runoilija päättää säkeen varovaiseen kysymysmerkkiin.

Runoilija antaa ymmärtää, että jumalten poistuminen on allegoria läsnäolon puutteelle, joka riivaa nykyaikaa. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tekstissään Runoelman taustaksi (1996), että ”moderni aika oli Hölderlinille väliaikaa, jolloin läsnäolo kätkeytyy, mutta jota on yhä mahdollista muistaa kielessä”. Moderni maailma kääntyy varsinaisen läsnäolon ja suoran kokemisen todellisuudesta kohti merkkien maailmaa. Odotetaanko tässä ihmiseksi tulleen Jumalan merkkiä. ”Oi Isä! Sees! Kajahtaa ylt'ympäri tuo ikivanha merkki....” Vaan ilmitulo ei ole kristillinen, huomauttaa Niemi-Pynttäri, ”vaan aivan muuta: kreikkalaisen taivaan kirkastuminen”.

Vaikkakin runoilija kirjoittaa sarjan viimeisessä 9. runossa: ”Poikana Korkeimman, pyhän soihdun tuojana saapuu / tänne se Syyrian mies nyt alas varjojen luo.” Eräässä versiossa runoilija on korvannut tuon kohdan arvoituksellisilla säkeillä: ”...nimittäin henki kotona / ei ole alussa, ei lähteellä. Häntä jäytää kotimaa. / Siirtomaata rakastaa, ja urhoollista unohtamista henki. / Kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Heideggerin mukaan tässä nousee jo esiin runollisen asumisen teema: ”Yhteisen hengen ajatukset ovat runoavia. Jos henki milloinkaan haluaa tulla ihmiskunnan historian ”hengeksi” tämän maan päällä, täytyy hengen runoavien ajatusten kokoontua ja täydentyä runoilijan sielussa.”

Ihminen ei ole kuin eläin metsässä tai lintu puussa. Ihmisen olemisen muoto on asuminen, ja asumisen poetiikka voi toteutua vain taiteen kautta.


Selittymättömän arvoituksen äärellä on helppo tyytyä kotiinpaluun kuvaukseen. Ilman poissaolon kodittomuutta ei voisi palatakaan. Matkoillaan riutunut henkiparka on unohtanut kreikkalaisen taivaan ja palannut kotiin. Sentään ”kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Ketäpä ne eivät ilahduttaisi. Henki – ”tietävä tahto” – on kaikkialla kotoisessa asumisen kulttuurin piirissä ja ”runollinen asuminen” voi alkaa, kunhan se ensin on saanut täyden mittansa runoilijan sielussa: ”Se on ihmisen mitta. / Ansioituneena mutta runollisesti ihminen asuu / tämän maan päällä.”

Transsendentaalisen filosofian mukaan on ollut järkevää ajatella, että jotakin on tuolla ulkopuolella (transsendenssi) ja jotakin on täällä sisäpuolella (immanenssi) ulkoisesta maailmasta havaintoja suorittamassa. Havainnointi (transsendoiminen) tapahtuu ikään kuin sisäisen itsen (immanentin) ylittämisenä. Heidegger päätyi kuitenkin hylkäämään transsendenssin vanhentuneena ja ehkäpä turhana jahkailuna. Läsnäolo (täälläolo) on jo aina ylittänyt sisäisen itsensä – täälläolo on jo valmiiksi sielläoloa (Dasein), joka ilmenee ”ajallisessa tapahtumayhteydessään” perusteen poissaolon kautta. Vain suuri ulkopuoli voisi tuon suureen tyhjyyteen rajautuvan perustan täydentää.

Yhä käännämme katseemme sisimpäämme ja tutkailemme sisimpiä tuntojamme, vaikka sellaista ”sisintä” (paikkaa) ei olekaan. Kaikki havainnointi ja tiedostus tapahtuu jo oletetusti siellä tai täällä. Siellä ja täällä ovat sama asia – siis ikään kuin samaa aikapaikkaa. Jos ei ole sisäistä (immanenssia) ei ole ulkoistakaan (transsendenssia). Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Syystäkin ulkopuolen ilmenemistä millään tasolla on alettu vahvasti epäillä. Siitä huolimatta metsästys käy yhä kiihkeänä.

Mutta minne menivät jumalat? ”Missä ne nyt ovat? Missä on tunnetut, juhlien kruunut?” Onko kukaan nähnyt niitä, kyselee epätoivoinen runoilija. Yllättäen tähän löytyy vastaus Jorge Luis Borgesin novellista Ragnarök (1959/1969). Kertomus alkaa nasevasti: ”Tapahtumapaikka oli historiallis-kielitieteellinen tiedekunta; päivä oli illassa. Kaikki oli vienosti outoa...” Alakaupungin suunnasta alkoi kuulua äkillistä meteliä, inhimillisiä ja eläimellisiä karjahduksia. Joku huusi: ”Ne tulevat, jumalat tulevat!” Laumasta erkani neljä viisi otusta ja nousi korokkeelle. ”Me kaikki taputimme itku kurkussa käsiämme, vuosisatoja jumalat olivat olleet maanpaossa, nyt ne palasivat.”

Jumalat olivat kehnossa kunnossa. Philippe Lacoue-Labarthe kirjoittaa tekstissään Poismeno (1966) Borgesin jumalhahmoista ammoisten kauhujen ja halujen merkkeinä, sekasikiöinä vailla vertaa, ”joiden myötä ihminen muuttuu siksi mitä ei ole, tukahtuu höyhen- tai karvapeitteen alle, seuraa voimattomana oman äänensä särkymistä rääkäisyksi ja tuntee verensä kylmenevän, kenties aavistaen ruumiinsa jonakin päivänä jähmettyvän patsaan iättömäksi marmoriksi”. Lacoue-Labarthe vertaa Borgesin tarinaa tyyliltään amerikkalaiseen rikosromaaniin, roman noiriin, ja eritoten Dashiell Hammetin dekkareihin.

Tapahtumapaikalla rähjäiset jumalat röyhistelivät rintojaan ja heiluttelivat kynnekkäitä käpäliään – torahampaat, mulatinviikset ja hevosenturvat kielivät olympolaisen rodun rappiosta. Yhtäkkiä jumalat puhkesivat vihellykseen, korinaan ja kaakatukseen. Se sai kirjoittajan seurueineen havahtumaan. Borges päättää tarinan tapansa mukaan iskevän tyylikkäästi: ”Ne olivat ovelia ja julmia kuin vanhat pedot, ne tuhoaisivat meidät oitis jos sääli tai pelko saisi meidät avaamaan niille tien. Tartuimme raskaisiin revolvereihimme (unessa ne ilmestyivät käsiimme noin vain) ja teurastimme jumalat muitta mutkitta siihen paikkaan.”

Tapahtuneen käänteen myötä leivän ja viinin riitti on karannut käsistä ylensyönniksi ja humalahakuiseksi juopotteluksi. Hengen on nähty harhailevan kotitanhuvillaan kännissä kuin käki. Jumalat ovat unohtaneet meidät ja me olemme unohtaneet jumalat. Ulkopuolen löytyminen ratkaisisi perustan ja perusteen ongelman. Voisimme ajatella ajatuksia, jotka ovat ilmiöiden tuolla puolen eli mahdottomia. Runoilijat kirjoittavat usein ylimuistoisista ajoista, mutta silti tuntuu kuin he kirjoittaisivat aina nykyisyydestä – minun ajastani. Mutta ehkä se on vain subjektin ylimielisyyttä.

Mutta sen täytyy myös, edes jotta sen empivän hetken
     pohjan sais jotenkin kestävän myös pimeys,
lahjoittaa unohdus sekä autuas juopumus meille.
     niin sana vuolas kuin rakkauskin uneton
maljat täydemmät sekä rohkeemman elon juoksu,
     myös pyhä muistaminen, yön läpi valvominen.


Friedrich Hölderlin: Leipä ja viini, suom. Teivas Oksala, Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylä 1996.
Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha, suom. Matti Rossi, WSOY 1969
Philippe Lacoue-Labarthe: Poismeno, suom. Kaisan luokka, Tiede & Edistys 4/2016.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

SIINTÄVÄT EPÄTOIVON HUIPUT


Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.” Rainer Maria Rilke. Piirros SJT 2017.


Ja kun joskus tulen tienristeykseen ja löydän paikan, jossa harhaanmenoni alkoi, silloin aloitan uudelleen alusta työn ja tien, niin luontevasti ja vakavasti, kuin vain alusta-alkaja voi...
(Rilke, Viareggio 8.4.1903)


E. M. Cioran ei ollut ollut koskaan palkkatyössä, jonka hän muisti ehkä ainoana asiana, josta voisi olla hieman ylpeä. Se ei ehkä pitänyt aivan kirjaimellisesti paikkaansa, mutta mikäpä pitäisi. Asiahan on taiteilijalle perin tuttu, olen itsekin rehvastellut sillä, etten ole koskaan ollut oikeissa töissä. Sekään ei pidä aivan kirjaimellisesti paikkaansa, sillä koulupoikana olin kesäisin isäni maalausfirmassa lankkumaalarina. Cioran oli ennen Pariisiin muuttoaan toiminut Romaniassa opettajana 1936–1937. Jo silloin hän huomasi, miten helppoa on mieltyä askareiden houkutukseen. ”Se on vaara, joka uhkaa laiskuutta, tuota kuin ihmeen kaupalla henkiin jäänyttä paratiisin jäännettä.”

Kadunlakaisijoista snobeihin kaikki tuhlaavat rikollista jalomielisyyttään, kaikki jakavat onnen reseptejä, kaikki haluavat ohjata kaikkien askeleita, mikä tekee yhteiselämästä sietämätöntä ja elämästä oman itsen kanssa vieläkin sietämättömämpää.
(Cioran, Antiprofeetta)


Toinen asia joka ilahdutti Cioranin synkkää elämää, oli jättäytyminen epäilyn ja täydellisen ristiriidan tilaan, jossa olemassaolo saattoi löytää omimman olomuotonsa ilman turhia illuusioita elämän tarkoituksesta. Epäilemättä Cioranin yksinäisyys oli yhtä syvää kuin Rilken runoilijan yksinäisyys. Rilke oli kyllä naimisissa, kuten myös Cioran, mutta sitä ei lasketa. Rilke hoiti suhdetta vaimoonsa Claraan kirjeenvaihdon kautta. ”Yksinäisyyteni pitää ensin olla luja ja varma kuin metsä, johon kukaan ei ole vielä astunut”, hän kirjoitti Vireggiossa 8.4.1903 päivätyssä kirjeessään. ”Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.”

Kädet yksinään” jossakin – ikään kuin niillä ei olisi mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa. Huomio on niin järkyttävä, että tekisi mieli huutaa. Rilke käsitteli ”käsien teemaa” jo varhaisessa runossaan Rukous (1902). Kirjoittaminenkin on tietysti paskapuuhaa, illuusioiden luomista ja kiintymistä omiin mitättömiin ideoihin. Cioran – niin paljon kuin hän toimettomuutta arvostikin – valitsi fragmentaaristen aforismien kirjoittamisen, ne sopivat eräänlaisena proosan ja lyriikan ristisiitoksena hyvin ikävystymisen, tyhjyyden ja ”naurettavan ihmisen” kuvaamiseen. Mitä muutakaan voi kaiken uskonsa kadottanut kuin tarrautua sanoihin, joista tulee todellisuuden korviketta ja viimeinen lääke olemattomuutta vastaan.

Yhäkö räikeästi nostan katsettani
erilleen esineistä? Tutki käteni:
työkaluina ne lepäävätkö nöyrästi?
Sormuskin sormessa on yksinkertainen
ja valo, täynnä luottamusta, yllä sen, –
kuin valaistuja teitä, jotka keskenään
risteilevät häipyäkseen pimeään...
(Rilke, Rukous)


Rilke kirjoittaa (Meudon 15.9.1905) jälleen Claralle, lyhyen kuumeisen viestin. Hän on yksinäisellä vaelluksellaan löytänyt lähes täydellisen runoilijan kammion, jossa on työhuone, makuuhuone ja garderobi. Siis suuri mustanpuhuva vaatekaappi, jollainen hallitsee eteläisen Euroopan vaatekomerottomia makuuhuoneita. Kun avioliittoaikeet olivat ajaneet Kierkegaardin hulluuden partaalle, hän muutti asumaan tuollaiseen garderobiin. Rilke ylistää asumuksensa esineiden kauneutta ja katsoo ikkunasta avautuvaa Sévren laaksoa ja sen kaukaisia kyliä. Hän lopettaa kirjeen pakahduttavaan huudahdukseen: ”Ajattele, miten hyvä minun nyt on... Ja eläydy siihen...”

Revi siitä, sanottaisiin nykyään, kun meillä on yhä vähemmän mistä repiä. Cioranin mukaan elämän erityislaatuinen käytännöllisyys on siinä, että se tarjoaa täydellisessä merkittömyydessäänkin tolkullisen elämän kaikille. Olipa elämä millainen tahansa – rikas, köyhä, onnellinen, ahdistava, lyhyt, pitkä ja mitä hyvänsä – se antaa kaikille varman ja järkevän alustan, jonka pohjalta voi laatia liikuttavan elämäkerran tai uskottavan profiilin ”someen”. Mutta tällainen varmuus on itsepetosta, sillä ”suurta kertomusta” ei koskaan ole ollutkaan.

Yöaika, jolloin moni valittaa,
eläimet huutavat ja ärhentävät,
on meille kuin kauhuntäysi maa,
ja mitä päiväksi nimittävät,
ei taida olla yhtään tutumpaa.
(Rilke, Itäinen päivälaulu)


On ryhdyttävä toimeen ja opeteltava ”ajattelemaan epäilyjämme ja varmuuksiamme vastaan”, huomauttaa Cioran. Tämä ei ole tie, ei edes polku, tämä on upottava suo, loputon umpihanki. Cioranista ei ole enää mitään kirjoitettavaa, kaikki on jo sanottu. Kirjoittajan kohtalo on sanoa yhä uudestaan se, mikä on jo sanottu useaan kertaan. Nietzsche ajoi meidät torille (”siinä missä yksinäisyys loppuu, tori alkaa”), mutta Cioranin jälkeen torilla on puhaltanut hyinen viima. Mihinkään ei ole luottamista, suvaitsevimmat ja mukavimmat ihmiset löytyvät misantrooppien joukosta. ”Olemassaolo on poikkeustila.”

Muiden nimissä puhuva on aina huijari.” Entä mikä on omissa nimissään puhuva? Jo henkilökohtainen nimi merkitsee ”eksaktia romahtamista”, kirjoittaa Cioran. Huomasin jo varhain, että olin itse romahtanut omaan ”seppouteeni”, siksi valitsin uuden salaisen nimen, Ensio Mäntyaho, ja myöhemmin taas uuden, Oski Kalte. Se oli kivinen ja päättymätön tie. Ulkomailta tulleissa kirjeissä oli lisää nimivaihtoehtoja: Sepo Tanninenu, Heppi Tanni ja ehkä karmein kaikista, Seppo Jeesus Tanninen. Uusi nimi olisi pitänyt virallistaa, jotta sen arka voima olisi ylittänyt vanhan nimen vahvan hegemonian. Mutta uuden nimen myötä olisin vain romahtanut ”oskiuteen” tai johonkin muuhun nimeen. Mitään ei ollut tehtävissä.

Jälleen kerran – kiertääkseni tosiasioiden vuoren – valitsin epämääräiseen suuntaan viittaavan keskimmäisen nimen, eräänlaisen taiteilijanimen. Juuri taiteilija – jos kuka – on nimensä panttivanki. Jokaisen nimen takaa löytyy romahtanut ”jokakuka”, jonka täytyy yhä uudelleen täyttää – brändätä – nimensä tiukasti rajatut ulottuvuudet. Nimi heiluu kuin piilu nimetyn vaiheilla, siitä ei pääse koskaan eroon, ei edes kuolemalla. Taiteilijan – tuon ”luojaparan” – ”vanhuus on todella loputon”, toteaa Cioran ja tekee ehkä ainoan mahdollisen johtopäätöksen: taide turmeltui lopullisesti, kun se kadotti anonyymiutensa ja ryhtyi omistamisen kohteeksi.

Olla olematta mitään – loputon voimavara, päättymätön juhla.” Alzheimerin tauti – tiedostuksen ”liiallinen kirkkaus” – vapautti lopulta Cioranin sanojen vankilasta. Tämä on jo kolmas aamu tällä pisteellä, eikä minulla vieläkään ole mitään sanottavaa Cioranista. Luen takkuisen akanan lailla kurkkuun tarttuvan aforismin: ”Kaikissa vesissä on hukkumisen väri.” Aforismi on jo sinänsä kirjoittamisen tyylilajina mahdoton – kuivakkaa pikkusievää näsäviisastelua. En sano, että aina olisi näin, varsinkaan en sano, että Cioranin kohdalla olisi näin. En, sitä en sano. Minä en sano mitään!

Mitä enemmän olemme ihmisten kanssa, sitä enemmän ajatuksemme synkkenevät; ja koska niiden kirkastumisen tarpeessa siirrymme takaisin yksinäisyyteen, löydämme sieltä varjon, jonka ajatuksemme ovat sinne levittäneet.
(Cioran, Tyhjyyden lähteillä)


Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun, teoksessa Misantropian historia, toim. Juri Nummelin, Savukeidas 2013.
Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin, Kirjeitä vuosilta 1900–1926, suom. Liisa Enwald, TAI-teos 1997.
Rainer Maria Rilke: Uusia runoja – Neue Gedichte, suom. Liisa Enwald, ntamo 2016.
E. M. Cioran: Katkeruuden syllogismeja, suom. Juhani Ihanus ja Carla Schubert, Loki-Kirjat 2004.
E. M. Cioran: Hajoamisen käsikirja, suom. Simo Määttä, niin & näin 2009.




perjantai 3. maaliskuuta 2017

ŽIŽEKILLÄ ON ASIAA JA "ASIAA"


Alkuviikko meni hiihdellessä, Žižekin synkkään tuijotukseen törmäsin vain mennen tullen työpöydän kulmalla. Kuva SJT 2017.


Ajatteleminen ja tietäminen eivät ole sama asia. Ajattelu, taideteosten lähde, ilmenee ilman muuttamista ja muodonmuutosta kaikissa suurissa filosofioissa, kun taas tietämisen tärkein muoto on tiede.
Hannah Arendt (Vita activa, s. 172)


Poikkesin viikonlopulla avajaisissa ja huomasin pettymyksekseni, että en kyennet kokemaan esille ripustettuja teoksia taiteeksi. Oliko loskainen vaellus pitkin Pajupuron rantaa pilannut katseeni vai mistä oli kysymys. Tavan mukaan ajauduin avajaisista paikalliseen Pubiin taidepuhetta pitämään. Kotiin palattuani huomasin lainanneeni Slavoj Žižekin kirjan Pehmeä vallankumous (2009). Alkuviikko meni hiihdellessä, Žižekin synkkään tuijotukseen törmäsin vain mennen tullen työpöydän kulmalla. Sitten iski vasempaan pakaraan ankara noidannuoli. Ei muuta kuin pari päivää lepoa Žižekin kanssa, jos sitä voi levoksi kutsua. Heti kirjan avattuani Žižek alkoi purkaa näkemiseen ja kokemiseen liittyviä ongelmiani.

Taide ja tiede toimivat sublimaationa ”katkaisemalla ihmisten uppoutuneisuuden siihen elettyyn kokemukseen, joka heillä on todellisuudesta”, Žižek huomauttaa. Tiede sublimoi abstraktion tuomalla (loihtimalla) todellisuuden piiriin uutta todellisuutta, joka usein on taidettakin mielikuvituksellisempaa ja arveluttavampaa, kuten atomipommi, biologiset aseet, geenimuuntelu jne. Žižekin lacanilaista eetosta seuraten taide askartelee eletyn todellisuuden piirissä ja nostaa siitä esiin objekteja ”Asian tasolle”. Esimerkkinä Žižek mainitsee Duchampin, jonka ”pisoaari taideobjektina muunsi olemuksellisesti pisoaarin aineellisuuden Asian ilmenemismuodoksi”. (Tässä yhteydessä AsiaLacanin teksteistä tuttu la Chose – on siis taiteen asialla.)

Tiede vie sublimaation täydellisyyteen saakka ja katkaisee lopulta Asialta kaulan. Tuloksena on tavanomaista elettyä todellisuutta, olipa sen ilmenimismuoto ollut alkujaan miten fantastinen tahansa. Kuten vaikkapa kuulennot. Todellisuutena sekin ilmiö uppoaa eletyn kokemuksen arkipäivään. ”Huh heijaa, pitääkö tässä taas lähteä kuuhun, vasta viime kuussahan kävin siellä.” Kun taas taiteessa sublimaatio jää vajaaksi ja keskeneräiseksi, ja juuri tämä sublimaation epätäydellisyys mahdollistaa taidekokemuksessa niin Asian arvokkuuden kuin kantilaisen ylevyyden elämyksenkin.

Taidekokemuksen onnistuminen edellyttää myös katseen epätäydellisyyttä ja katseen harhautumista (eksymistä) välimaastoon ohi tyrkyllä olevien kohteiden. Asiaa selventääkseen Žižek kertoo miten hän erään kerran tarkasteli kahden peilin avulla takaraivolleen ilmestynyttä ylimääräistä nystyrää. (Isoäitini epäili ja tiesi, että sellaisen (äly)nystyrän saa liiallisesta ajattelemisesta, mikä tässä tapauksessa sopii kuvaan.) Peilien kautta Žižek näki itsensä oudosta näkökulmasta, jossa oma kuva ei katsonutkaan takaisin, vaan esittäytyi maailmaan vetäytyneenä vieraana objektina. Myös hänen katseensa tuntui paenneen jonnekin, ikään kuin joku olisi varastanut sen.

Samalla tässä karanneessa katseessa, kuten Žižek huomauttaa, näyttäytyi näkymätön Asia eli tuo Lacanin vihonviimeinen objekti a, joka on (aina) tiedostavan havainnon ytimessä, mutta joka jää katseelta näkymättömäksi, kuten jää itse katsekin. objekti a on tietysti myös kuulohavainnossa jo ennen kuin pihaustakaan on kuulunut. Bernard Baasin mukaan ”tuo kumma ääni (objekti a) on yhtaikaa vieras ja vieraannuttava: se on vieras, koska se ylittää symbolisten jäsentymisten tutun järjestyksen ja vieraannuttava (ja samalla ahdistava), koska se kutsuu subjektia asettumaan alttiiksi tyhjyydelle (olemisen puutteelle), josta se on peräisin”.

Heideggerin käsite ”virittyneisyys” ammentaa (luultavasti) tuosta samasta ”olemisen puutteen” lähteestä. Ihminen on (aina) jo valmiiksi merkityssuhteessa maailmaan jonkin mielialan – ”virittyneisyyden” – kautta. Ja kuten filosofi huomauttaa, ”täälläolo” huonossa vireessä on vain taakaksi. ”Se, että mielialat voivat mennä piloille ja vaihdella, tarkoittaa vain, että täälläolo on aina jo jollakin mielellä.” Huonostakaan mielialasta ei voi luopua, sen voi vain korvata toisella mielialalla. ”Mieliala on ontologisesti täälläolon alkuperäinen olemistapa, jossa se on avattu itselleen ennen mitään tietämistä ja tahtomista ja niiden avaamisulottuvuuden tuolle puolen”, kuten Heidegger kirjoitta teoksessaan Oleminen ja aika (2000).

Mielialan ”virittyneisyys” resonoi objekti a:n tavoin ihmisen maailmasuhteessa jo ennen ”tietämistä ja tahtomista”. Ja vielä kerran filosofi teroittaa: ”Ja sitäpaitsi, mielialan herraksi ei koskaan tulla vailla mielialaa, vaan aina vastakkaisen mielialan avulla.” Virittynyt mieliala on avautunut maailman tiedostamiselle ja käsittämättömän ymmärtämiselle, jolloin ”eksistoiva täälläolo voi ymmärtämisen pohjalta kehittää erilaisia näkemistavan, ympärilleen näkemisen ja pelkän katseen tarkentamisen mahdollisuuksia”. Katseessa huomio kiinnittyy aina johonkin, ja joksikin nähdyn voi korvata vain näkemällä jotakin muuta. Mutta voiko huonon katseen korvata, kuten huonon mielialan, jollakin paremmalla katseella?

Huonon mielialan korvaaminen paremmalla on tuttu juttu. Mielialan oikut oppi jo lapsuudessa. Kun isoäitini sanoi, ”mitä siinä murjotat, nyt ollaan iloisella mielellä”. Ja hepskukkuu, kuin taikasauvan iskusta oltiin iloisia kuin keväiset peipposet. Mutta entä katse, miten se korvataan toisella katseella. Ja mikä takaa, että se toinen (uusi) katse on yhtään sen parempi kuin vanhakaan. Millaiset ovat hyvän katseen kriteerit, kannattaako kiinnittää huomiota syvyysnäön terävyyteen vai harhailevaan suurpiirteisyyteen, havainnon kirkkauteen vain impressionistiseen suttuisuuteen. Mieliala on sentään yksinkertainen juttu, tiedän siltä istumalta, miltä tuntuu. Mutta jos joku kysyy, mitä näkyy, alan kuin idiootti luetella tienoossa lojuvia esineitä ja niitä paimentavia olioita. Tuollaisella luettelolla ei ole mitään tekemistä näkemisen kanssa.

Seuraavaksi Žižek käsittelee Absoluutin ilmenemistä taiteessa. Onko tällä Absoluutilla jotakin tai mitään tekemistä Asian ja/tai objekti a:n kanssa, sitä en osaa tässä vaiheessa sanoa. Žižekin mukaan Absoluutti ilmenee ”niinä ylevinä hetkinä, jolloin jokin yliaistinen ulottuvuus loistaa läpi arkisen todellisuutemme”. Nyt ollaan aivan asian (ja Asian) ytimessä. Platonin tunnetut ontologiset tasot olivat ”ideat, niiden aineelliset kopiot ja kopioiden kopiot”. Aineellinen todellisuus – aistimaailma – ilmenee (aistimaailman ja taivaidenkin ulkopuolisten) ikuisten ideoiden kopioina – ja taide näiden kopioiden kopioina. Syystäkin Platon hylkäsi taiteen kuuluisalla tokaisullaan, että taide on kelvoton tapa tuottaa lisää todellisuutta, jota jo muutenkin on liikaa. Tai jotakin sinne päin.

Tässä päättelyketjussa jää huomaamatta se, kuten Žižek huomauttaa, ”että Idea voi ilmetä vain siinä etäisyydessä, joka erottaa arkisen, aineellisen todellisuutemme (toinen taso) sen kopiosta”. Aineellisen objektin kopio ei viittaa eikä väitä olevansa itse kopioitu objekti, vaan sen idea. Ja näin taiteessa (kopion kopiossa) on jotakin enemmän kuin alkuperäisessä, se saa Idean ilmenemään ja näyttäytymään. Ei ihme, että pelkkä ajatuskin sai Platonin suivaantumaan. Žižek viittaa Lacaniin: ”Taide (kopion kopiona) ei kilpaile aineellisten objektien kanssa, jotka ovat ”suoria” ensimmäisen tason kopioita Ideasta. Pikemminkin taide kilpailee itse yliaistisen Idean kanssa.”

Wau! Nyt on pakko saada happea ja lähteä hiihtämään. Perskules, unohdin että minullahan on pakara hyytynyt ja koko vasen lonkka jumissa. No, ehkä varovaista kävelyä postilaatikolle ja takaisin. Vaan Žižek puhuu ja puhuu – on vaikea kuvitella, että hän olisi tämän tekstin kirjoittamalla kirjoittanut. Voisin viettää seuraavat kymmenen vuotta Žižekin tekstien parissa. Avaisin kirjan summittaisesta kohdasta ja kirjoittaisin kommentteja. Aihepiirit eivät loppuisi, sillä jo tämän kirjan puitteissa Žižek ratkaisee Lähi-idän kriisin, selvittää Euroopan tulevaisuuden, setvii psykoanalyysin mahdollisuuksia kyberavaruudessa, pui eettisen väkivallan olemusta ja kansallisvaltion ongelmia sekä katkaisee reaalisen kierteen ja toteaa siinä ohessa kaikki ihmiset zombeiksi. Vain muutaman rusinan tattaripuurosta poimiakseni.

Mutta miten siinä käy mielialan, kun se on nyt jo pohjalukemissa. On ryhdyttävä pikapikaa kirjoittamaan terapeuttista runontynkää hilatakseni sen takaisin räystään reunalle. Žižekin – kuten muunkin filosofian – ongelma on se mielipideavaruus, jonne me ihmiset olemme itsemme ahtaneet. Siellä ei ole tilaa muuta kuin toisille korvaaville mielipiteille. Perimmältään me olemme samaa mieltä (lähes) kaikesta, tosin eri syistä ja ehkä joskus eri näkökulmistakin. Näin me saamme aikaan väittelyä ja suunnattomasti lisää kaiken tukkivaa mielipidekaaosta. Mikään ongelma ei tule sitä kautta ratkaistuksi muuta kuin vahingossa sattuman toimesta. Voimme vain uneksia Rilken lanseeraamasta kokonaisvaltaisesta tiedostuksen intersubjektiivisesta ”sisäavaruudesta”.

Kaikki tuntevat keinon päästä siitä eroon, mutta silti kukaan ei halua päästää siitä irti, ikään kuin umpikujassa pysyminen tarjoaisi jotain patologista libidinaalista tyydytystä.
Slavoj Žižek


Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous, suom. Janne Porttikivi, Gaudeamus 2009.
Martin Heidegger: Oleminen ja aika, suom. Reijo Kupiainen, Vastapaino 2000.
Bernard Baas: Asia, ääni ja aika, suom. Kaisa Sivenius, Loki-Kirjat 2008.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

HUKATTU NUORUUS


Pahajoella nuoriso varttui vielä 1960-luvulla ihmisiksi puissa. Kuvassa kirjoittaja puussa ennen kuin hän (se) lähti Helsinkiin hukkaamaan nuoruutensa. Toinen sälli puussa on naapurin poika Jarmo. Pahajoki 1964.


Ennen kuin voimme kesyttää
tiikerin, se on löydettävä.
– Akong Tulku Rinpoche


Inhimillisen tiedostuksen kompastuskivi on nykyhetken oikullisuus tai täydellinen mahdottomuus. Havainnossa emme koskaan ehdi nyt-hetkeen, vaan kaikki koettu on jo mennyttä. Me elämme menneisyydessä ja toivomme, että se opettaisi meille jotakin tulevasta, jota ei koskaan tule. Postmoderni digitaalinen spektaakkeli on loihtinut silmiemme eteen ikuisesti läsnäolevan tulevaisuuden.

Median ja mainosmaailman tukemana elämme ”nykyisyyden harhassa” kuviteltua täyttä elämää yhä vain vieraammaksi käyvässä tavarataivaassa. Suuri nostalginen katumus suuntautuukin menneisyyteen – ja hukattuun nuoruuteen. Vanhat haalistuneet muistot vaativat tilille, emme ehkä sittenkään eläneet kuvitellussa maailmassamme tarpeeksi syvästi, vaan ohitimme menneisyydessä häilyvät tapahtumat liian kepeästi.

”Katumus täyttää sielun ja tulvii ylitsemme. Miksi onneen kyllääntyi niin nopeasti? Miksi ohikiitävien hetkien ei annettu kestää kauemmin? Todellisuudesta puuttui jotain mikä olisi ollut enemmän kuin todellisuutta.” Näin kirjoittaa Gaston Bachelard elämisen ja asumisen poetiikkaa pohtivassa kirjassaan Tilan poetiikka (1957/2003).

Bachelard johdattaa kysymään, voisiko tuon vihlovan menneisyyden katumuksen paikata taiteen keinoin. Rainer Maria Rilken runous laulaa usein juuri tuosta nostalgisesta kadonneesta ajasta. Runosarjassaan Vergers (1925) Rilke elää uudelleen muistissaan kaihertavan ajan ja paikan muiston: ”Vaan sen jos kaukaa annan, mitä kerran en, / se ehkä silloin täyden hahmon saa.” (suom. Liisa Enwald).

1960-luvulla muutin Helsinkiin opiskelemaan taidetta. Päivät maalasin ja setvin taiteenfilosofiaa, illat vietin konserteissa, avajaisissa ja joskus teatterissa. Jos sanoisin, että seurasin aikaani, liioittelisin. Taiteessa ei ole aikaa, ei mennyttä eikä tulevaa. Jälkeenpäin olen saanut tietää, että silloin elettiin kiivasta politisoitumisen ja ”kaiken vapautumisen” aikaa. Huomasin kyllä, että kaduilla mellastettiin ja poltettiin autojakin. Luulin, että se oli normaalia pääkaupungin meininkiä.

Erään kerran kaunis nainen istahti ravintolassa pöytääni ja esitti visaisen kysymyksen: ”Jos metsässä vastaasi tulisi salaperäinen lampi, menisitkö uimaan vai jatkaisitko matkaasi?” Vastasin jatkavani matkaani. Nainen siirtyi toiseen pöytään ja vei mukanaan juuri tarjoamansa oluenkin.

Vasta myöhemmin luettuani Freudia tajusin, mistä siinä oli kysymys. En hukannut vain nuoruuttani, vaan hukkasin myös tuon maineikkaan 1960-luvun. Taide vei kaiken, mutta se antoi myös elämän – taiteilijaelämän. Vain harvat uskaltavat sellaista edes kuvitella.


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 22.2.2017.


Pari lisähuomiota:

Tässäkin jutussa ”minä” on – kuten lukija jo sen oitis huomasi – runoilijan fiktiivinen minä, siis tuollainen heideggerilainen maailmanrannan ”jokakuka”. Siitä huolimatta sen menneisyyden (tai paremminkin ”olleisuuden”) historia saattaa olla hyvinkin todennäköinen.

Ehkä tuo väite taiteilijaelämästä – jollaisen vain harvat uskaltavat kuvitella – vaikuttaa pröystäilevän provokatiiviselta. Kuitenkin meitä sopimusyhteiskunnan ulkopuolella eläviä taiteilijoita ja kaiken sortin freelancereita on jo aika paljon. Täältä marginaalista katsoen kivikovien ”tahojen” säätämä sopimusyhteiskunta näyttää suorastaan kammottavalta ”paikalta”. Paikkahan se ei ole sen enempää kuin taivas tai helvetti on paikka, mutta mikä se sitten on?

Erilaiset sopimukset säätävät kuin sakraalina välttämättömyytenä niin työn kuin siihen lomittuvat tauotkin – vapaa-ajan ja lopulta koko elämän. Tällaiseen maailmaan syntyvä syntyy ikään kuin suoraan toiseen – sopimusyhteiskunnan – kohtuun, jonne vapauden päivänvalo ei milloinkaan tule paistamaan. Ainoaksi elämäntehtäväksi jää raaka taistelu elintilasta ahtaaksi rajatussa maailmassa, jossa yksikään ideologia ei ole vankilaa kummempi.

Monet haluaisivat, että myös taide alistettaisiin koristamaan tätä kuppaista ideologioiden höyryissä piehtaroivaa maailman kuvajaista. Mutta kuten eräässä jo ajat sitten kirjoittamassa runossani kirjoitin, taide ei ole kenenkään eikä minkään asialla:


Tämyys

Jos taideteos olisi ollut
tahtomme mukaan, se olisi
esittänyt jotakin josta olisi voinut sanoa,
että siinä se on juuri niin kuin se on.
Mutta ei, taideteos ei ole kenenkään asialla
se on aina omalla asiallaan.

Vaikka taideteos on läsnä samassa
todellisuudessa muiden todellisten objektien
kanssa, sillä ei teoksellisuudessaan ole
esineellistä olomuotoa – se on tyhjästä tullut.

Tästä piinallisesta asiantilasta pyritään
eroon asettamalla teos jonkin todellisen mutta
tilapäisesti poissaolevan kuvaksi – puutteen
korvaajaksi – tai ainakin potentiaaliseksi
olevaisen mahdollisuudeksi.
   (SJT 1991)

tiistai 7. helmikuuta 2017

ÄÄRIMMÄISTÄ NAUTINTOA JA TUSKAA


Laaksoa kiertävä tiekin oli niin kaukana, että kulkijoiden tunnistaminen oli vaikeaa. Pahajoki 1990. Kuva SJT.


Vain runoilija muistaa tulevaisuuden.
Jean Cocteau


Ihmisen perimmäinen tarkoitus on pyrkiä (ja päästä) täydelliseen mielenrauhaan ja tasapainoon ympäröivän maailman kanssa. Aikaisemmin se oli paljon helpompaa, kun maailma vaikutti kaikin puolin vakaalta paikalta. Maailmankaikkeus oli siististi pystyssä ja ikuiset luonnonlait odottivat löytäjäänsä. Nykyään kaikki on toisin. Moderni maailma syöksi meidät lopulliseen kaaokseen ja epävarmuuteen. Ainoa maailmaa hallitseva varma periaate on kontingenssi – sattumanvaraisuus – kuten Quentin Meillassoux toteaa juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Äärellisyyden jälkeen (2006/2017). Kaikki muu luonnonlakeja myöten voisi olla toisinkin – tai kokonaan olematta.

Suuri kertomus kuoli modernismin mukana, kuten toinen ääripään filosofi Jean-François Lyotard (1924–1998) on sanonut. Tosin monet kuvittelevat, että jokin tarina on vielä kertomatta, vaikka ei niitä alun alkujaankaan ollut kuin muutama. Nykyään eletään fragmenttien, loputtomien diskurssien ja pinnallisten yleistyksien aikaa. Toisaalta modernismin kana on vielä kynimättä – se elää vahvasti keskuudessamme. Lyotardin mukaan nostalgiasta ponnistava innostuksen ja ahdistuksen sekainen ylevän estetiikka tarjoaa kokijalleen poissaolevan sisältönsä kautta ”lohdutuksen ja nautinnon ainesta”. ”Näin ymmärrettynä postmoderni ei ole modernin loppua vaan sen syntymän tilaa – ja tämä tila on pysyvä.”

Onko se sitten hyvä vai huono uutinen, että modernismi on tullut jäädäkseen ikuisiksi ajoiksi. Kaikki etuliitteet (post, meta) ovat turhaa kikkailua – lopputulos ei siitä muuksi muutu. Käsite modernismi – modernin maailman taiteena – on kai pantava Charles Baudelairen piikkiin. Vuonna 1859 hän näki jotakin sellaista, mitä hän ”kutsuu moderniksi, sillä sattuvampaa sanaa ei ole tarjolla tätä ajatusta ilmaisemaan”. Mutta heti perään runoilija toteaa, että moderni on taiteena ohimenevää ja katoavaista, kun taas se ”taiteen toinen puoli on ikuinen ja muuttumaton”. Eikö tässä aukeaa ylittämätön kuilu (ja riita) Baudelairen ja Lyotardin modernin välillä – puhumattakaan Maeillassoux'sta.

Antiikin aikana pyrittiin eudaimoniaan – yhteiseen onnelliseen elämään. Siihen liittyi olennaisesti myös eumetria – oppi sopivan välimatkan ylläpidosta. Mutta se kadotettiin viimeistään 1960-luvun huumaavina vuosina etsittäessä kuulijaa patologiseksi äityneelle ahdistukselle. Tuolloin henkilökohtaisen tunne-elämänsä radikalisoineet aikalaiset repivät toisiaan rinnuksista ja työnsivät nenäänsä mahdollisen kuulijan niskavilloihin. Kuviteltiin, että jos ”sen” saa sanotuksi ääneen, se myös on niin. Ehkä se oli viimeinen epätoivoinen yritys löytää tie varmuuden maailmaan ennen kuin suosiolla jättäydyttiin lopullisesti karanneen nykyhetken varjoon.

Vastavoimiakin on. Kirjastosta käteeni osui jo yli 80-kymppisen mestarin John Mayallin uudehko levy Find A Way To Care (2015). Sitä voisi kutsua heikoksi vastavoimaksi, sillä se ei herhiläisenä käy tiedostukseni kimppuun mutta toimii siitä huolimatta. Mayallin syväluotaava lauluääni johdattaa takaisin siihen ehyeen maailmaan, jossa olin ensimmäiset uneni nähnyt. Tietenkään ”sellaista” maailmaa ei ollut silloinkaan. Unetkin uneksittiin vain unien tähden, ei maailman. Levyn nimikappaleessa mannermaisen bluesfilosofian kummisetä Mayall viittaa Heideggerin käsitteeseen ”huoli” (Sorge/care), joka filosofin mukaan kannattelee ihmisen eksistentiaalista maailmassa olemisen eetosta.

Mutta siellä ne taas tulevat: vilpittömyys, totuudellisuus ja vankka luottamus aitoon olemiseen. Se kaikki menisi ohi huomaamatta kuin turha elämä, ellei sen kylkeen olisi liimattu noita kirottuja metatiedostoja. Me olemme ankarasti fiilistellen matkalla kohti uussilkoista metamodernismia. Lörpöttelyn äänivalli nousee kaikissa ilmansuunnissa epämääräisenä sorinana. Vaan eihän sitä kuunneltavaksi ole tarkoitettukaan. Se tosin hieman risoo, että siitä vanhasta kunnon konkreettisesta maailmasta jäi jäljelle vain postmoderni (ja modernin ikuinen kaipuu) eli kaikki se, mikä tuhosi lopullisesti varmuuden ja tosiasiat.

Ei se vanha modernikaan erityisen todellista ollut. Päinvastoin, todellisuus oli toisinaan niin harvaa, että usein sitä sai etsiä päiväkausia. Nyt-hetken ihmeen kohtaaminen oli pelkkä illuusio, jos sitäkään. Nykyään ei kukaan enää valita todellisuuden puutetta, vaikka elämme läsnäolemattomassa tulevaisuudessa kaukana nykyisyyden tuolla puolen. Jos satunnaisesti ilmenee jotakin käsittämätöntä, siihen tulee taide apuun. Taide viittaa aina käsittämättömään ja läsnäolemattomaan, kuten Lyotardia mukaillen saattaisi sanoa. Taide on olemassa juuri sitä varten.

Kantista alkaen taidekokemuksen synnyttämä ylevän tunne (subliimi) on muodostunut ristiriitaisista affekteista – nautinnon ja tuskan ristisiitoksesta. Lyotard väittää, että kuvan tekemisen kieltäminen on Raamatun ylevin kohta, koska se ”kieltää kaiken absoluuttisen esittämisen”. Samalla siinä on kuvattu täydellisesti modernin taiteen päämäärät ja keinot, joista tärkein on näkemisen kieltäminen. Viimeistään Malevitšin mustasta neliöstä lähtien visuaalista nautintoa on tuotettu puuttuvan objektin ja negatiivisen näkemisen kautta. Erikoista on, että taiteilijat eivät vieläkään tiedä tästä mitään – he kuvittelevat yhä vain olevansa representaation asialla.

Lyotard halusi poistaa kauneuden taiteen kokemisen arsenaalista. Tähän tehtävään tarvittiin ylevän tuskansekaista nautintaa. Kauneuden kokemus oli mahdollista vain esittävän taiteen yhteydessä – kaunista oli se harmonia joka syntyi siitä ymmärryksestä, että maailmaa ylipäätään voitiin esittää viittauksien kautta. Abstraktin – ei esittävän taiteen – kohdalla kauneudesta puhuminen kuulosti banaalilta teeskentelyltä. Oli kaivettava esiin vanha kunnon ylevä ja munaskuita myöten raastava nihilistinen estetiikka. Samalla taide vapautettiin arkisesta käytännön maailmasta taidemaailman erityishankkeeksi, jolla oli omat modernit esteettiset päämääränsä.

Vaan epäilykset täyttävät sieluni, joten ehkä minun on sanouduttava irti subliimista taidekokemuksesta, sillä en muista kokeneeni milloinkaan ylevän väristyksiä taideteoksen äärelle. Näkemisen tai näkemättömyyden tila ei tuota tiedostukseeni vähääkään nautinnollista tuskaa tai tuskallista nautintoa. Tilan, valon ja värin synergia – luonnossa tai maalauksessa – avaa lähinnä meditatiivisen avartumisen mahdollisuuden ja sisäisen harmonian tunteen. Jos siihen sisältyy nautinnon kokemus, niin se on kyllä täysin tuskatonta mallia. En lähtisi etsimään tuskanväristyksiä edes musiikista, mutta siitä en mene takuuseen.

Ongelman ydin on yksinkertaisesti se, etten ymmärrä mitä tällä ylevällä tarkoitetaan. Ehkä se on jotakin sellaista, mitä ei ole kokemuspiirissäni lainkaan. Ehkä minun on vapautettava sielustani myös yksi fenomenologisen ajattelun peruspilareista eli näkemisen intentionaalisuus. Olen usein sanonut, että maalaustaide vapauttaa katsojan näkemästä jotakin nimenomaista ja antaa ainutkertaisen mahdollisuuden nähdä mitä tahansa. En ole tähän kuitenkaan täysin uskonut, vaan piilotellut pimeässä mielessäni lohdutonta intentionaalisuuden harhaa, että me nyt vain näemme kaiken aina joksikin. Ja sillä siisti.

Asuin lapsuudessani keskellä laaksoa sijaitsevassa talossa, josta avautui laaja näkymä laakson reunalla oleviin kylän taloihin. Laaksoa kiertävä tiekin oli niin kaukana, että kulkijoiden tunnistaminen oli vaikeaa. Ikkunasta katseleva isoäitini halusi kuitenkin nimetä kulkijat ja turvautui usein parempaan näkökykyyni. Hannukan Vilekko käveli haarat levällään, koska halusi säästää housujaan kulumiselta. Vilekon elämän maksiimi oli ankara: ”Yksi elämä – yhdet sarkahousut”. Kassan neidit olivat alituiseen jonnekin matkalla ja kulkivat kuoppaisella tiellä hassusti hypähdellen. Eksemplaari Valentin Samberg vaelsi hitaasti kuin kellon viisari kahden pitkän sauvan varassa. Valentin kyllä tiesi mikä maailmaa riivasi, se ei suinkaan ollut moderni vaan Antikristus, jonka johdatuksella tuhoon oli menossa koko luomakunta.

Nämä ja monet muut havaitut olivat helppoja tunnistettavia, mutta usein jouduin arvaamaan. Isoäidille ei riittänyt intentionaalinen joksikin näkeminen. Että siellä kävelee tai pyöräilee jokin tuntematon mies tai nainen. Ei todellakaan, vaan kulkijalle oli annettava nimi – mikä tahansa nimi. Sen jälkeen asiat ja oliot olivat järjestyksessä. Ja voitiin jälleen ryhtyä muistelemaan elämää kadotetussa Karjalassa.

Yhtäkkiä olen loputtomaksi rämeeksi ryhtyneessä metsässä, josta ei johda minkäänlaista polkua minnekään. Taidan jäädä tänne vai onko muka olemassa muita mahdollisuuksia?

Siitä, että minusta — tai kaikista – näyttää siltä-ja-siltä, ei seuraa, että asianlaita on niin.
Ludwig Wittgenstein


PS. Oheinen teksti on yhä tekeillä – in progress. Piti kirjoittamani kolumni, mutta nämä pimeällä vintillä tehdyt muistiinpanot tunkeutuivat päivänvaloon. Meillasoux'n juuri ilmestyneeseen kirjaan palaan myöhemmin, kunhan olen lukenut sen. Käytin tekstissä ensimmäisen kerran arki-sanaa – se ei tule toistumaan!  


Jean-François Lyotard: Vastaus kysymykseen: mitä postmoderni on?, suom. Martti Berger. Moderni/postmoderni, Tutkijaliitto 1989.
Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, Tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä, Gaudeamus 2017.

Levyn nimikappaleessa mannermaisen bluesfilosofian kummisetä Mayall viittaa Heideggerin käsitteeseen ”huoli” (Sorge/care), joka filosofin mukaan kannattelee ihmisen eksistentiaalista maailmassa olemisen eetosta. Kuva SJT.

maanantai 2. tammikuuta 2017

KISSOJEN PARATIISI


Mooses Tanninen viettämässä joulua kissojen paratiisissa Pahajoella 1960-luvulla. Taustalla keinutuolissa joku palveluskuntaan kuuluva hujoppi. Kuva SJT.


Yhä vain kuljen täällä
joutilaana vetelehtien.
Puut huojuvat jo syksyn väreissä
ja viimeinenkin lintu
on lentänyt pois.


Maiseman estetiikkaa pohtiessaan David B. Richardson päätyy ikiaikaisen kysymyksen äärelle. Kummat olivat ensin, ”luonnon vai taiteen esteettisen arvostamisen konventiot”. Oliko mahdollista poimia osa luonnonnäkymästä ”maisemaksi” ja tarkastella sitä ikään kuin taideteoksen kontekstissa ennen maisemamaalausta vai antoiko maalaustaide tarpeelliset parametrit maiseman esteettiseen kokemiseen. Kirjoittaja viittaa A. N. Whiteheadin näkemykseen, jonka mukaan taide ikään kuin parantelee luontoa ja tarjoaa luonnon havainnointiin esteettisen mahdollisuuden. Tämähän on lännessä varsin yleinen näkemys.

Richardson kiinnittää huomionsa Kiinalaisten ”metafyysiseen kosmologiaan”, jossa luonnon tarkastelu esteettisenä kokemuksena on paljon vanhempaa kuin lännessä. Kiinalaisessa maailmankuvassa Taon läsnäolo kaikkialla orgaanisessa luonnossa loi kosmisen ykseyden, josta puuttui tyystin persoonallisen jumaluuden mahdollisuus. Luonnonnäkymät vuoristoineen, puunkäkkyröineen, puroineen olivat suoraan koettua sielunmaisemaa, joka levisi runouden ja maalaustaiteen kautta myös länsimaihin.

Läntisen maisemaestetiikan synnystä on tuttu tarina Petrarcasta kiipeämässä (huhtikuun 4. päivä 1336) Monte Ventoson laelle, josta hän antaa ensimmäisen maisemakuvauksen. (Francesco Petrarca: Nousu Ventoux'n vuorelle, 1358/2008). ”Mitä hittoa se siellä tekee”, ihmettelivät aikalaiset. Kiinasta maiseman estetiikka levisi myös Japaniin, jossa erityisesti Fuji-vuoren hahmo hallitsee varsinkin zenbuddhalaista taidetta ja maailmankuvaa. Merkillistä on, että esim. Intiassa – buddhalaisuuden syntysijoilla – ei esteettisestä maisemakokemuksesta ole tietoakaan.

Ympäristöesteettinen luontokokemus ei ole taideteos lainkaan, koska se ei ajallisesti ja tilallisesti näyttäydy taideteoksen tavoin sosiaalisessa instituutiossa – taidemaailmassa. Niin tai näin. Havainnon fenomenologian näkökulmasta sillä ei ole suurtakaan merkitystä.
Gaston Bachelardin mukaan ”poeettinen kuva” on aina läsnä jo havainnossa, eräänlaisena äkillisenä leimahduksena ilman esikatselua ja tulkintaa. ”Kun kuva on uusi, on maailmakin uusi.” Bachelard ei rajoita aparaattiaan yhteen teoriaan, vaan vaihtaa tarpeen mukaan fenomenologian psykoanalyysiin tai päinvastoin.

Bachelard vaatii kuviin eläytymistä – kuvien elämistä. Näin rajapinta taideteoksen vastaanottajan ja tekijän välillä katoaa, ja sama ”poeettinen kuvittelu” värähtelee kummassakin. Tämä symbioosi hukkuu kuitenkin helposti liialliseen analysointiin – kriitikon ”objektiiviseen asenteeseen”. Varsinkin psykoanalyyttisellä menetelmällä on ollut taipumus kadottaa kuvan väreilevä ”kajahtelu” analyytikon tutkaillessa ”touhukkaana omien tulkintojensa vyyhteä”. Taiteilijaa (psyko)analysoimalla ei voi selvittää taideteoksen salaisuutta, se johtaa vain surkuhupaisaan päätökseen lähettää taiteilija hoitoon.

Mainiossa kirjassaan Tilan poetiikka (1957/2003) Bachelard tarkastelee äärimmäisen intensiivisesti tilaa inhimillisen asumisen mahdollisuutena, jossa talo (asumus) nousee ihmismielen allegoriaksi. Matkaksi ja tieksi kellarin alitajuisesta hämäryydestä kohti ullakon vinttikammiossa vallitsevaa tiedostuksen valoa. Matkan varrella tapahtuvat monet toimet ja elämisen asiat, kuten taideteosten tekeminen ja kokeminen. Yhä uudestaan ja uudestaan meidän on noustava kellarin piilotajuisista uumenista vintin valaistukseen. Vinttiä hallitsee puhdas poetiikka – runouden harjoittaminen.

Nykyisissä kaupunkiasunnoissa me asumme litteissä laatikoissa, joissa me olemme hukanneet sekä kellarin että vintin, kuten Bachelard huomauttaa. Lapsuudessani kuvittelin usein asumisen tiloja kissojen näkökulmasta. Meillä oli useita suurikokoisia maatiaiskissoja, jotka tuntuivat olevan jopa keskeneräisessä talossa enemmän kotonaan kuin ihmiset konsanaan. Kissat hallitsivat kaikkia asumisen muotoja. Ei ihmekään, että islamilaisessa maailmassa, kuten juuri radiosta kuulen, kissoja pidettiin niin suuressa arvossa, että niille oli varattu oma paratiisikin.

Mitä kissat ajattelevat sellaisesta paratiisista, jossa ei ole ihmisiä komenneltavina, kysyy esitelmöitsijä. Se jää arvoitukseksi, kuten kaikki muukin salaperäisten kissojen kokemusmaailman osalta. Ne, jotka kuvittelevat tietävänsä, mitä kissat ajattelevat huijaavat vain itseään. Olin jo kouluaineissa kirjoittanut kissoista. Oheisen muistiinpanon vuodelta 1962 löysin vintiltä risaisesta vihkosta. Siinä poika ja kissa vartovat keskeneräisen talon kuistilla kauppamatkalla olevaa äitiä kotiin.

On lokakuun alku syvällä pohjoisessa. Seison oviaukossa ja katselen ulos. Maisema on alakuloisen harmaa. Koivujen oksat roikkuvat alastomina ja suuret männyt kohisevat tuulessa. Pilvet vaeltavat matalalla ja lätäköt väreilevät kuin paleleva iho. Jäänvihreiden niittyjen ja mustien peltojen yli poukkoilee kapea polku, jota myöten äitini on tulossa kaupasta. Muuta kulkuväylää tänne ei olekaan.

Talo on vielä rakenteilla. Musta kissa istuu höyläämättömällä lankulla tarkkaillen levollisesti ympäristöä; se vakuuttaa järkähtämättömällä olemuksellaan, että tämä ei ole mikä tahansa talo, vaan tämä talo on koti – kissan koti. Tämä koko ympäristö, keskeneräisine rakennuksineen ja kaikkineen, on kissojen aikaansaannosta. Me ihmiset olemme täällä vain kissojen suopeuden tähden. Me olemme täällä pitämässä talot lämpiminä ja hyvin varustettuina, että nämä patalaiskat kissat voisivat viettää rasituksista vapaata ylellistä elämäänsä ilman että turhat ajatukset vaivaisivat niiden uneliaina nuokkuvia päitä.

Joki tulvii hitaasti lipuvaa hyistä vettä, se kohisee raivoisasti sillan alla, kääntyy sitten jyrkästi ja katoaa läpitunkemattomaan ryteikköön. Joen toisella rannalla on muutamia punaisia taloja, joiden savupiipuista nousee ohutta savua. Kesä – ja aurinkoon taotut muistot – ovat kadonneet yhtä yllättävästi kuin ne tulivatkin. On koittanut ensimmäinen syksy tässä tiettömässä maailmankolkassa. Vihdoin polkupyörää taluttava äitini ilmestyy pihaan kauppakassia ja pitkävartista harjaa kantaen. Kissa hyrähtää käyntiin – se hallitsee tilanteen täysin.
(SJT, Pahajoki 1962)


David B. Richardson: Luonnon arvostamisen konventiot ja taidemaailma (1976), teoksessa Alligaattorin hymy, Ympäristöestetiikan uusi aalto, toim. Yrjö Sepänmaa, Gummerus 1994.
Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, Nemo 2003.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

LIIKUTUKSEN VALLASSA




Taide – kuten elämäkin – voi puolustautua sillä, ettei sen tarvitse todistaa mitään.
E. M. Cioran


Edellisen kolumnini palaute yllätti. Monet kyselivät, mistä sellaisen Estetiikan klassikot -kirjan saa, ja olisiko se hyvä isänpäivänlahja. Jouduin suorastaan liikutuksen valtaan – ainakin jotkut isät olivat saamassa pätevää luettavaa. Vaan todellisuudella on toinenkin puoli. Paikallisen kirjakaupan ikkuna pysäyttää ohikulkijan näyttävällä tarjonnallaan. Näytteille on aseteltu suurten kustantajien – noiden sivistyksen vartijoiden – isänpäivää ja joulumyyntiä varten julkaisemat nykykirjallisuuden huiput. Kärkiniminä loistavat Siltsu, Kalle, Tami ja Cheek eli Poski.

Taiteesta ja taiteenfilosofiasta kirjoittavan ei kannata palautteen niukkuudesta lannistua. Tärkeät asiat – kuten taide – eivät ylipäätään ole suuren yleisön suosiossa. Joidenkin mielestä taide on ylevää turhuutta – sankarillinen mutta turha kapina katoavaisuuden edessä. Nietzschen mukaan ihmisen henkiselle ja fyysiselle olemassaololle tärkeintä on taide – ”ylivertainen vastavoima kaikelle tahdolle elämän kieltämiseen”.

Taiteen kokeminen on helppoa jos teoksen sisällöksi riittää se, että se esittää jonkin tunnistettavan aiheen. Vaikka maalauksella onkin kyky viitata itsensä ulkopuolelle, voimme silti helposti kuvitella ei mitään esittävän maalauksen. Kun taas mitään esittämätön valokuva on mahdottomuus – sitä ei pysty edes kuvittelemaan. Katsojalle vaikeinta onkin – ainakin aluksi – kuvallisen esittävyyden kynnyksen ylittäminen. Toki hyvää taidetta voivat olla niin esittävät kuin esittämättömätkin taideteokset. Kummalista on, että ne ovat sitä samoista ”taiteellisista” syistä.

Taide voi olla myös syvällistä ja merkityksellistä – syvällisintä mitä inhimillisessä elämässä on koettavissa. Tosin lume ja teeskentely vaanivat taidekokemuksessakin. Eilispäivän taide ei teeskentele, se on sitä mitä se on – vai onko? Vanhaa taidetta voidaan arvioida vaikkapa teknisen suorituksen taidokkuudella, mutta tämän päivän taiteen tulkintaan ei tunnu mitkään kriteerit riittävän. Hämmentyneelle katsojalle herää usein epäilys, että uuden taiteen syvällisyys on pelkkää sekavuutta. Miksi joku Kieferin kaltainen ”sotkija” on syvällinen ja merkittävä taiteilija, kun taas joku toinen sotkupytty ei ole.

Askartelemme mieluusti menneessä ja valitamme, että tulevaisuus on meille liian kallista. Sitä myöten verbin aikamuoto futuurikin on kadonnut suomen kielestä. Guggenheimin museohanke torpattiin suurella metelillä. Kaatoiko sen nurkkakuntaisuus, vaalitaktikointi vai sosiaalisen median raivo. Vai kaikki yhdessä, miten lie? Erilaisuuden ja uuden sietokyky lähentelee jo nollaa – taiteessakin. Olemme menossa kohti ”virallista taidetta”, jossa muutama ns. ”virallinen taiteilija” riittää median ja ”taidemaailman” tarpeisiin. Kirjallisuudelle on jo näin käynyt.

Viihteen kulutus lisääntyy kiihtyvällä vauhdilla. ”Viihde tekee hyvää”, lupaa jo tutkimuskin. Ehkäpä lopulta, kun aikamme kierrämme ohimosuonet piukeina suuria ja kalliita liikenneympyröitämme, tajuamme että vain taide voi meidät enää pelastaa!


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 14.12.2016.


Lisähuomioita:

Vain taide tarjoaa ihmiselle täydellisen vasteen elämän tarjoamaan monimuotoiseen haasteeseen, kuten vaikkapa ”someraivoon”. Vain taiteessa on tarpeeksi sellaisia tuntemattomia parametreja, jotka eivät lannistu latteiksi mielipiteiksi käsittämisen ja ymmärtämisen paineessa. Luova taiteilija työskentelee aina ymmärtämisensä tuolla puolen. Kaikki teoksen tekovaiheen valinnat (epäröinnit, innostuksen puuskat, karmeat mokat jne.) vaikuttavat lopputulokseen. Taideteos on aina ensin tehtävä ennen kuin se voidaan kokea – ja ottaa tulkinnan kouriin.

Joku ajattelija on sanonut, että ”taiteilija on totuudesta lukien vasta kolmantena”. Minkä lajityypin edustajat ovat ensimmäisenä ja toisena, sitä ”joku” ei ainakaan tässä yhteydessä kerro. Väitetään, että taideteos ei todellisuuden jäljittelyssään ole todellisuutta, vaan pikemminkin sen puutetta. Mutta nykyään tiedämme, että taideteoksen tulkintaan liittyvä ”lume” ja ”teeskentely” ovat taiteen tärkeimpiä ominaisuuksia. Lumeen kaltaisessa olomuodossaan taide kykenee repäisemään todellisuuden irti kätkeytyneisyydestään ja ”varjelemaan sitä lumetta vastaan”, kuten filosofi kirjoittaa. Kun taas todellinen todellisuus ei ole taiteilijan vaan ”sokerileipurin työsarkaa”.

Kirjoitan kuvataiteen ja erityisesti maalaustaiteen näkökulmasta. Henkilökohtaisesta kognitiivisesta sulkeumasta johtuen voin seikkailla ymmärtämisen takaisissa sfääreissä vain maalaustaiteessa ja runoudessa. Ja tietenkin musiikissa, joka on aivan erityinen suoran kokemisen taidemuoto aivan kaikille – maalareillekin. Jo Schopenhauer huomautti, että musiikki ei ole kuten muut taiteet ”lumetta ja kopioita ideoista”, vaan itse idea. Se on syytä pitää mielessä, kun muita taiteenlajeja alati läimitään milloin minkin ismin kärpäslätkillä. Ja vaaditaan milloin mitäkin, jopa yhteiskunnallista taidetta.

Ja taiteen kokijat ovat tyytyväisiä; heidäthän on dekonstruoitu jo ajat sitten, jo ennen syntiinlankeemusta, viikunanoksalla. Seuraavaksi dekonstruoidaan taiteilijat, mutta älkää (minä pyydän) dekonstruoiko museoita – mihin sitä sitten enää kaupungilla kulkiessaan poikkeaa jouissancelle helpottamaan ”hermoaan”.
SJT