keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

EPÄTÄYDELLISEN KAUNEUS



Casa Degli Artisti Finladesi, Grassina (1982). Kuva SJT.



Kauneus on yksi luonnon suurimmista mysteereistä.
– Johann Joachim Winckelmann


Joskus 1950-luvulla kaikki vanha alkoi näyttää kelvottomalta ja luotaantyöntävältä. Seurasin toisinaan, miten isäni maalausfirman maalarit työstivät uusia tyylikkäitä asuntoja, jollaisia oli alkanut maaseututaajamiinkin ilmaantua. Noissa asunnoissa parketit ja kaakelit kiilsivät silmiä hivelevästi. Uusilla liukkailla pinnoilla havainnon mieli ajelehti merkityksiä löytämättä. Mutta tuolloin en sitä vielä oivaltanut.

Meillä kotona kaikki oli arkisen vanhaa ja pääosin itsetehtyä – jopa kamarin tapetti oli isän maalaamaa. Naapureissa kärrättiin jo kilvan vanhoja ”romuja” kaatopaikalle ja hankittiin tilalle upouusia lastulevystä ja keinokuitukankaista värkättyjä virtaviivaisia kalusteita. Kalusteverstaiden korkeakylkiset autot kiisivät kylästä kylään.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin piirsin taidekoulussa alastonmallia kyllästymiseen saakka. Toisinaan malleiksi eksyi rahansa hukanneita nuoria interreilaajaneitokaisia, jotka arasti pälyillen etsivät asentojaan. Nopeasti tajusin estetiikan kohtuuttomuuden; nuorissa kaunottarissa ei ollut oikein mitään piirrettävää. Vähin äänin yksi ja toinen piirtäjä palasi entiseen luokkaansa. Vanhat rupsahtaneet rouvat olivat paljon helpompia piirrettäviä.

Aikaa kului toiset kymmenen vuotta ja olin stipendiaattina Italiassa. Työskentelin Toscanassa päivänsavuun verhoutuneiden oliivilehtojen keskellä yli 500 vuotta vanhassa talossa, jossa oli raskaat tammiovet ja kivilattiat. Talon kalustus oli vanhaa ja uutuuden päivänsä luultavasti jo Michelangelon aikoina nähneitä. Mutta viihtyvyys talossa oli täydellistä. Niin päivänvalo kuin yön hämäryyskin tuntui viihtyvän noilla patinoituneilla pinnoilla.

Jälleen hurahti kymmenisen vuotta ja olin maalaamassa Jyllannissa. Asuin 1700-luvulla rakennetun kartanon kupeessa sijaitsevassa ”kappelissa”, josta oli tehty taiteilijan residenssi. Myös tanskalaisten asunnoissa huonekalut olivat vanhoja ja kuluneita. Mutta Tanskahan on kuuluisa uusista tyylikkäistä huonekaluistaan. Kysyin asiaa kartanon isännältä, joka vastasi silmää iskien: Ne viedään Ruotsiin ja Suomeen.

Japanissa teetaidekoulussa opiskelleen Minna Eväsojan uutuuskirja Shoshin – Aloittelijan mieli (2018) käsittelee ”epätäydellisen estetiikkaa” lyhyiden kertomusten kautta. Japanissa esteettinen suhtautumistapa on osa jokapäiväistä elämää; se kattaa kaiken kukkien asettelusta teeseremoniaan, vanhojen ja jopa rikkinäisten esineiden arvostuksesta puutarhan perimmäiseen soppeen, josta voi tavoittaa vaikkapa kuivan oksan tai kiven erityisen kauneuden.

Aloittelijan mieli on jokaiselle taiteilijalle tuttu, se putkahtaa esiin aina uutta teosta aloittaessa. Ilman sitä ei kannata jatkaa näissä hommissa. Lisäksi tarvitaan toki lahjakkuutta ja – kuten Ernest Hemingway eräässä haastattelussa totesi – ”sisäänrakennettu pomminvarma paskanilmaisin”.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 20.6.2018


Lisähuomioita:

Kuten Eväsoja kirjassaan huomauttaa, japanilaiset arvostavat arkipäiväisen rosoisen kauneuden ohessa myös erityisiä asioita ja esineitä. Vanhoissa teksteissä kerrotaan, että teemestari Jo'o (1502-1555) omisti peräti 60 harvinaista esinettä. Mitä ne olivat, siitä ei ole harmaintakaan ajatusta. Esineiden ja olioiden lisäksi nimekästä voi olla vaikkapa vesi. Teepannuun saatettiin hakea vettä pitkienkin matkojen päässä olevasta kuuluisasta kaivosta. Anekdoottina kerrotaan erään Suomessa vierailleen japanilaisen teenystävän ihastuneen suomalaiseen hanaveteen niin, että oli vienyt sitä tuliaisina kotimaahansa.

Kakuzo Okakura pohtii teekirjassaan (1906/2000) kiisteltyä kysymystä teeveden valinnasta ja kiehuttamisesta. Paras vesi löytyy vuoripurosta ja vasta sen jälkeen tulee lähdevesi. Tärkeitä ovat myös teenseremoniassa käytetyt astiat ja välineet. Aivan erityiseksi teenjuonnin välineeksi kehittyi höyhenenkevyt posliinikulho. Kohotetun kulhon (kupin, mukin) valkoinen ja sininen lasitus sai sen vertautumaan pilviin ja taivaan sineen. Mikä suuresti ilahduttaa meitä teenjuojia, vaikkakin oma teeni tulee useimmiten juotua venäläiseen tapaan korkeasta lasista.

Palataan vielä Eväsojan kirjaan. Kuuluisa ja ainutlaatuinen kivi ilmestyi aikakirjoihin jo joskus 1300-luvulla. Kivi vietiin erään shogunin toimesta erään temppelin puutarhaan muistomerkiksi erään kuuluisan taistelun muistomerkiksi. Kivi ryöstettiin monta kertaa ja viimeinen Toyotomi Hideyoshi vei sen huvilaansa ja siirrätti sen myöhemmin turvaan Kioton Daigojin-temppelin puutarhaan. Siellä kiveä voi yhä tänä päivänä käydä ihailemassa.

Nimekkäimmästä kivestä taivaan alla on kirjoitettu myös -näytelmä, kuinkas muuten. Minna Eväsoja kirjoittaa: ”Olen käynyt osoittamassa arvostusta maailman nimekkäimmälle kivelle, ja ostin postikortin temppelin matkamuistomyymälästä, koska kiven kuvaaminen oli kyltein kielletty ja vartija esti innokasta katsojaa rikkomasta sääntöä.”

Kun muutin 1995 tähän arkkitehtonisesti ja muutenkin toivottomalta näyttävään taloon, kävi eräskin rakentaja kysymässä, mitä moinen talo maksaa. Kysyin hölmistyneenä, mitä hän talolla tekisi. Panisin puskutraktorilla matalaksi ja rakentaisin rivitalon, sanoi hän, sillä onhan tontti hyvällä paikalla. Arvokkaat tontit ovat erityisellä paikalla kaupungin asemakaavassa. Kun taas hyviä ja arvokkaita ihmisiä ei nykyään löydä kuin erämaasta, kuten maisemamaalari Li Cheng kirjoitti jo 900-luvulla.

Niin, tämä talo on rakennettu 1958, mutta tässä maisemassa se on jo niin vanha, ettei siinä oman arvonsa tunteva ihminen kykene enää säällisesti asumaan. Pitäisi tehdä valtava remontti niin, että mitään vanhaa ei jäisi uusien pinnotteiden alta näkymään. Toki korjauksia on tehtävä, mutta mitään ei tarvitse muuttaa vain siitä syystä, että se ei kiillä kuin uusi.

Tee saapui Britanniaan 1600-luvun lopulla ja saavutti yllättäen suurta suosiota olutta kittaavan kansan parissa. Teetä mainostettiin virkistävänä terveysjuomana, joka myös paransi lähes kaikki vaivat. Kunnes Jonas Hanway julkaisi 1757 kiistakirjoituksen, jossa ennusti teen johtavan koko kansakunnan tuhoon. Tohtori Samuel Johnson kirjoitti kirjaan vastineen, jossa kuvasi itsensä armottomana teenjuojana, jonka teepannun kylki oli aina kuuma:

Kova ja häpeämätön teenjuoja, joka kahdenkymmenen vuoden ajan on laimentanut ateriansa kaatamalla kuumaa vettä kiehtovan kasvin päälle ja joka teellä viihdyttää iltoja, lohduttaa öitä ja tervehtii aamua.
A Journal of Eight Days' Journey by Samuel Johnson


Jokaisen tulisi tyytyä omaan tuntemukseensa kuvittelematta ohjaavansa toisten tuntemuksia. Todellisen kauneuden ja rumuuden etsintä on yhtä hedelmätöntä puuhaa kuin se, että uskottelee tavoittavansa todellisen makeuden tai karvauden.
David Hume



Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli, Gummerus 2018.
Kakuzo Okakura: Kirja teestä, suom. Minna Törmä, Taide 2000.



Hald Hovedgaard (1989). Vasemmalla taiteilijaresidenssi ”Kappeli”, oikealla kartanon päärakennuksen pääty. Kuva SJT.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

OVATKO KAIKKI TIET VÄÄRIÄ



Tapahtumaa on väijyttävä mitä epätodennäköisimmistä paikoista. Kuva SJT 1999/2018.



Tieltä poikkeaminen on aina oikein.
Joseph Jacotot

Epätodennäköisiä muistiinpanoja Jacques Rancièren ”orpoja sanoja” lukiessa. ”Tämä on siis näkemys kirjoituksesta sanojen sellaisena olomuotona, jossa ne tulevat kenen tahansa millaisen tahansa luennan käyttöön.”


Monet tien seuraajat luottavat sokeasti varmuuteen tien tietämisestä. Kun oikea tie on valittu, sitä seurataan ilman epäilyksen häivääkään – ja päämäärän odotetaan täyttävän kaikki toiveet. Autuaasti on unohdettu jo aikojen alussa lausutut sanat: ”Tien seuraaminen edellyttää (myös) tien vääräksi tietämistä.” On niitäkin, joiden mielestä kaikki tiet ovat vääriä, joten valinnoista voi kokonaan luopua. Helpotus tähän ongelmaan tulee yllättäen länsimaisen filosofian ytimestä, mitä ei heti uskoisi.

Jacques Rancière kirkastaa tieltä poikkeamisen – kapinoinnin – luonnetta väittämällä, että kapinan tilallisuus avautuu kaikkiin mahdollisiin suuntiin ilman valittua päämäärää. On kuljettava kaikkialle minne omat askeleet kantavat, kuten filosofi vakuuttaa, ”tieltä poikkeaminen on aina oikein”, sillä maailmassa ”on ääretön määrä tutkimattomia reittejä ja ääretön määrä mahdollisia yhteyksiä”. Radikalisoituneiden filosofien iskulauseissa se sai muodon: ”Kapinointi on aina oikein”. Jos jäätäisiin althusserilaisten tavoin vartomaan ideologian kypsymistä – ja ”siunatun tuloa” – oikea ”hetki ei koittaisi koskaan”. Joten ainoa mahdollisuus ”vastahangan” ylläpitoon oli ainainen kapina missä ja milloin hyvänsä.

Kapinan saattoi sytyttää mikä tahansa teksti tai irralliset iskulauseet, kuten Maon kirjoituksista koottu Pieni punainen kirja (1964), joka synnytti Kiinan kulttuurivallankumouksen. Mao oli jättänyt kirjasta ”oman älynsä pois”, jolloin ”suuri kaaos” sai mahdollisuuden johtaa suureen järjestykseen. Länsimaissa ei tuollaista kätevää kirjaa ollut, päinvastoin lännessä vallitsi ristiriitaisten ideologioiden kiivas taisto. Niinpä Ranskan Proletaarisessa vasemmistossa (Gauche Proletarienne, 1968) heräsi teorianvastainen ilmapiiri. Mentiin niin pitkälle, että harkittiin ryhtymistä kirjojen polttamiseen. Rancièren mukaan noissa maolaisissa piireissä voitti kuitenkin linjaus, että ”reaktionääristen ihmisten kirjoja ei saa polttaa, sillä jos ne poltetaan, ei niitä voi enää kritisoida”.

Joidenkin mielestä uudessa kirjallisuudessa ei ollut enää mitään poltettavaa; se oli tuhonnut jo itse itsensä. Kirjoitettu kieli ja sen tulkinta oli 1960-luvulle tultaessa pilkkoutunut strukturalismin hetteiköissä ja dekonstruktion kourissa hankalasti luettavaksi kummajaiseksi. Tekstin mieli ei ollut enää kirjoittajan mieli eikä edes kirjoituksen ja sanojen mieli, vaan se lymysi jossakin merkkien rakenteissa. Vanha kääkkä Sartre yritti yhä puolustaa tolkun proosaa, jonka hän koki kirjallisuuden tärkeimmäksi työvälineeksi. Mallarmén kaltaisten avantgarderunoilijoiden jäljiltä sanat käyttäytyivät kuin villipedot. Sartre ohjeisti ankaralla kädellä: ”Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi; jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne. Kirjallisuuden valtakunta on proosaan taottu; runous on musiikin ja maalaustaiteen saastuttamaa.


Eksistentialismi oli kadottanut valta-asemansa, sen kesytetty uhma häivähti enää vain katumainoksissa. Kuva SJT 1999/2018.


Tässä ei ollut mitään uutta. Jo Platon epäili kirjoitetun sanan – isännättömän ja emännättömän puheen – kiertävän kaikkialle ja sotkevan niin ymmärtämättömien kuin ymmärtäväistenkin päitä. Kirjoitettu teksti voidaan lukea ja tulkita miten vain ja siihen voidaan liittää mitä tahansa merkityksiä. Ranciéren mukaan kirjoitettu ”mykkä puhe” koettiinkin liian suulaana, se tuotti ”mykkiä suupaltteja”, jotka sanoivat kaiken eikä mitään, sillä kirjoitetuilla sanoilla ”ei ole seuranaan oppimestaria, joka kykenisi ne istuttamaan oikealla tavalla oppilaan sieluun”. ”Ei ole kieltä, joka sanoisi totuuden kielestä.” Mutta tulkitsijoita hyörii kaikkialla, kuten Derrida huomauttaa. ”Jokainen puhuu omaa kieltään, vaikka osaakin vähän toisen kieltä. Kenttä on hyvin avoin tulkitsijan juonille, eikä hän unohda omia tarkoitusperiään.” 

Alain Badioun mukaan kulttuurivallankumous epäonnistui kyvyttömyyteen irtautua puolueen ideasta. Rämäpäiset filosofit tajusivat puolueen olevan tiukan paikan tullen valmis muutokseen vain siinä mitassa, että kaikki pysyisi kutakuinkin ennallaan. Kumous ja puolueorganisaatio osoittautuivat täydellisesti yhteensopimattomiksi. Filosofian vankkureiden aisoihin oli kytketty vikuroivana aasintammana myös uutena tulokkaana ”ihmistiede” sosiologia. Se vei eksyneet ideologiat ja rampautuneet filosofiat mennessään. Ideologiat ovat uskonnon kaltaisia, myös niiden harjoittajat haluavat vangita kaikki muutkin ihmiset kärsimyksensä ja häpeänsä verkkoon.

Rancière väittää, että Platonin näkemys, jonka mukaan työläisen ei tule tehdä muuta kuin oma työnsä, on vaikuttanut läpi vuosituhansien aina Marxiin, Sartreen ja Bourdieuhun saakka. Platonin filosofi-kuninkaan valtiomallia ei ole kyetty kytkemään irti länsimaisesta ajattelusta. Ideologia ja puolue – siitä myrkkylatingista oli ja on lähes mahdoton päästä eroon. Me haluamme pelata yhtä ja samaa poliittista peliä loppuun saakka. Me olemme kuuroja ja sokeita maailman vaihtoehtoisille ilmentymisille. Yhä vain todellisuus on parasta fiktiota. Joko se on silkkaa sattumaa, sisäistä välttämättömyyttä tai jotakin aivan muuta.

When the moon hits your eye like a big pizza pie... Kuva SJT 1999/2018.


Mitkä tahansa iskulauseet ovat yhtä päteviä aivan kuten mielipiteetkin, tyyliin ”kuu on juusto”, ”kaikki kukat kukkivat” tai ”maanantai on tiistai”. Rancière viittaa Rilken runoon (11. sonetti Orfeukselle, 1923) jossa sattumalta yksiin osuneet (kapinalliset) kulkevat yhdessä – ikuisesti pettävässä suhteessa – jakamatta samaa päämäärää, suhteessa ”jollainen jokainen sanojen yhdistelmä ja jokainen puhuvien olentojen kokoontuminen sanojen ympärille on”. Rilke puolestaan viittaa japanilaiseen Edo-kauden käsitteeseen iki, joka kuvaa ”intiimiä” ikuisesti saavuttamatonta suhdetta, jossa suurta mielihyvää tuottaa tyhjyyden kaltainen kohtaamattomuus.

Oireellista on, että Rilken Sonetteja Orfeukselle suomennetusta laitoksesta sonetti 11 on jätetty pois. Rilke oli itse sanonut kustantajalleen, että kyseinen sonetti on äärimmäisen vaikeasti ymmärrettävä. Mutta sanoiko hän sitä vaaralliseksi, ei kai sentään. Ja todellakin, kyseinen runo on poistettu myös monista saksankielisistä laitoksista. Vaan googlaten sekin löytyy. Sonetissa runoilija kulkee öisen tähtitaivaan loimussa, hän poikkeaa polulta ja löytää uuden näkökulman, uuden vision – konstellaation – jossa kaksi tulee yhdeksi. Olkoonkin, että se on harhakuva – se tuottaa silti syvää iloa. Ehkä vain hetkisen, mutta se riittäköön.

Tämä todellakin riittäköön; saksaa taitamattomana olen Google-kääntäjän armoilla – ehkä se on kuitenkin parempi kuin olla saksaa osaavana Rilken armoilla. Badiou on todennut, että mielipiteet ovat yhteiskunnan sementtiä – tosiasiatiilien välistä valuvaa kuraa. Rancièren mukaan mielipiteet ovat kadottaneet ”erimielisyyden kiistan”, jossa kaikki osapuolet puhuvat ”valkoisesta”, mutta toinen tai molemmat osapuolet eivät ymmärrä, että puhutaan samasta asiasta. Todellisuuskin on kortilla, joten hyvästä syystä Richard Rorty on kehottanut lopettamaan totuudesta puhumisen. Siitä ei siis enää ole edes puheenaiheeksi.

Kirjassaan Tarkkailla ja rangaista (1980) Foucault viittaa niin sanotun ”eristetyn lapsen ongelmaan”, joka ilmeisesti tuntui ilmeisen houkuttavalta kokeelta. Ryhmiin eristettyinä ”voitaisiin kasvattaa eri lapsia erilaisten ajatusjärjestelmien mukaan, uskotella joillekin, että kaksi ynnä kaksi ei ole neljä tai että kuu on juusto”. Parikymppisinä heidät vapautettaisiin muiden ihmisten – muiden hullujen – sekaan ja katsottaisiin, miten mielenkiintoista diskurssia siitä syntyisi. Foucault'n mukaan todellisuutemme – kokemus totuudesta – perustuu sellaiselle historialliselle ”tiedontuotannolle”, josta emme voi olla tietoisia. Jos se tulee tiedostuksemme piiriin, se on jo muuttunut – hapantunut piloille.

Félix Guattari lähestyy ”tapausta” ekologian kannalta. Yhteiskunnallinen ja mentaalinen ekologia kohtaavat suurimman ongelman siinä, ”että ammattiliitot ja puolueet, jotka taistelevat pääasiassa puolustaakseen työntekijöiden ja sorrettujen etuja, uusintavat osaltaan samat patogeeniset mallit, jotka tukahduttavat niiden riveissä kaiken ilmaisu- ja keksimisvapauden”. Työn suorittaminen suuntautuu yhä suurimmalta osaltaan ”turhien materiaalisten hyödykkeiden tuottamiseen”.

Tarvitaan ehkä vielä jonkin aikaa”, kirjoittaa Guattari (Kolme ekologiaa, 1989), ”jotta työväenliike ymmärtää, että esimerkiksi kierrättäminen, jakaminen, kommunikaatio ja rajaaminen ovat ekonomis-ekologisia tekijöitä, jotka lisäarvon tuottamisen näkökulmasta sijoittuvat täsmälleen samalle tasolle materiaalisten hyödykkeiden tuottamiseen välittömästi kuuluvan työn kanssa”. Mutta aikaa on kulunut lähes puhki saakka ja sama jargon yhä vain jauhaa ajatukset vaarattomiksi mielipiteiksi. Joten muuta ei ehkä ole tehtävissä kuin jäädä vartomaan althusserilaisten, maolaisten ja ties keiden kanssa ”siunatun tuloa”.

On vielä paljon opittavaa ja paljon keskusteltavaa, mutta nykyisellään veikkaan, että tosiasiat tekevät meistä lopun ennen kuin me teemme niistä.
Nick Enfield


Kirjallisuutta:
Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt, toim. Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2017.
Ari Hirvonen: Tasa-arvon demokratia – Jacques Rancière, erimielisyyden ajattelija, (kirjassa Yhteiskuntateorioiden oikeus, toim. Toomas Kotkas, Susanna Lindroos-Hovinheimo, Tutkijaliitto 2010.)
Jacques Rancièr: Erimielisyys, Politiikka ja filosofia, Tutkijaliitto 2009.
Jacques Rancièr: Vapautunut katsoja, Tutkijaliitto 2016.
Rainer Maria Rilke: Sonetteja Orfeukselle, suom. Liisa Enwald, Tai-teos 2003.
Félix Guattari: Kolme ekologiaa, suom. Anna Helle, Mikko Jakonen, Eetu Viren, Tutkijaliitto 1989.

Se mikä näyttäisi tapahtuvan, on vain tapahtumattomuudeksi kivettyneen tapahtuman varjokuva. Kuva SJT 1999/2018.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

VINTTIKAMARIPOJAT



Pilvet kerääntyvät Västerbottenin ylle. Kuva SJT 2015.



Me olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietäsi pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaa – meidän elämämme, meidän onnemme.
Friedrich Nietzsche


Vielä taannoin 1980-luvulla Etelä-Pohjanmaan taiteilijat tekivät Artebotnia -projektin merkeissä aktiivisesti yhteistyötä Västerbottenin taiteilijoiden kanssa. Näyttelyitä pidettiin puolin ja toisin. Länsipohja ja Itäpohja olivat kuin yhtä ja samaa maakuntaa. Nykyään tuntuu, että maan nousu Merenkurkussa on kääntynyt laskuun, ja Länsipohja on Amerikkaakin kauempana.

Ehkä näistäkin syistä eräs suosikkikirjailijani on pitkään ollut viime vuonna edesmennyt Pohjanlahden läntisen puolen maiseman ja elämänmenon huikea kuvaaja Torgny Lindgren. Hän ehti kirjoittaa ”muistamattoman miehen” muistelmansakin Muistissa (2012), mutta sen jälkeen on ilmestynyt ainakin novelleja ja taiteilijaromaani Klingsor (2014), joka saatiin suomeksi viime vuonna.

Ensimmäistä kertaa ei Lindgren ole taiteilijaa kyydissä, sillä romaanissaan Oikea maisema (2001) hän teki hämmästyttävän matkan maisemamaalari Kirjo Lehden norsjöläiseen mielenmaisemaan. Pittoreskissa miljöössä poikkeaa myös prinssi Eugen, joka on oikea historiallinen henkilö ja suurenmoinen maalari. Kirjo Lehti oli alkujaan Herman Andersson, mutta eihän sellaisella nimellä saanut Ruotsissa tauluja kaupaksi.

Taiteilija Klingsor on näitä tyypillisiä vinttikamaripoikia, joita löytyy maakunnista kaukana suurkaupunkien melskeestä. Jokin ihmeellinen voima vetää osan noista hormonien armoilla kytevistä ihmisolioista taiteen piiriin. Klingsor äkkäsi nuoruudessaan paikallislehdestä kirjeopiston mainoksen ja ryhtyi kirjeopiskelemaan maalaustaidetta. Taiteen tie vie hänet lopulta aina Pariisiin saakka, kuten se yleensäkin vie.

Pakko myöntää, että itsekin aloitin urani Pahajoella Mäntyahon vinttikamarin ikkunasta alakuloista maisemaa aprikoiden. Kävin jopa kirjeopiston piirustuskurssin Kaisa-tädin yllyttämänä. Ehkä siinä on jotakin syvää ironiaa. Etenkin jos olisin saanut vielä nimekseni isoisä Aleksanderin ehdottaman Ensio Mäntyaho. Olisikohan sillä nimellä taulut menneet vieläkin paremmin kaupaksi.

Lindgren kirjoittaa Nietzscheä mukaillen: ”Kukaan ei uskonut että hänestä tulisi mitään erityistä. Ja halusiko kukaan sisimmässään tulla joksikin erityiseksi? Oikeastaan koskaan ei esiintynyt ajatuksia erityisyydestä, kuka pystyi mainitsemaan ainuttakaan ihmistä josta olisi tullut jotakin, mitä hän ei ollut alusta lähtien ollut?”

Kysymys kuuluukin, miten tulla siksi mitä on? Se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi, ei Klingsorille eikä meille muillekaan maalareille. Mutta taiteen avulla voi matkan varrella laajentaa merkittävästi näkemisen avaruutta ja keventää olemisen ankaruutta.


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 25.4.2018


LISÄHUOMIOITA

Toki Etelä-Pohjanmaaltakin olisi löytynyt värikkäitä taiteilijakohtaloita kirjoissa kuvattaviksi, mutta jostakin kumman syystä niin ei ole käynyt. Suurin osa pohjalaisesta taiteestakin on varastoihin piilotettuna, joten sitä ei näe juuri missään. Paitsi nelimarkkaa Nelimarkka-museossa, joka on muuten mainio museo kaikin puolin. Jos se olisi Ruotsin tai Tanskan maaseudulla, siellä virtaisi väkeä solkenaan.

Lindgren antaa Västerbottenin maisemasta tarkan kuvauksen: ”Jokainen joka on joskus tutkaillut Västerbottenin karttoja tietää että ne esittävät suurin piirtein pelkkiä kuusimetsiä. Soita ja yksittäisiä vaaroja, ja yleisiä teitä ja tukkiteitä. Siinä maisemassa kukaan ei voi eksyä.” Kun Klingsor lopulta palaa takaisin kotimaakuntaansa ”vadelmat Storvikstjärnin suon laidalla kukkivat kerta kaikkiaan ylenpalttisesti”.

Eräänä yöpuhteena Klingsorin tuvassa valmistuu se lopullinen maalaus, joka ei esitä mitään muuta kuin itseään. Me olimme ainoat, jotka sen todella näimme. ”Kaikki muut näkivät jotain muuta tai eivät mitään.”

Ja niinpä taulu oli nyt Klingsorin keittiössä. Ja hän selitti meille että se oli tavallaan antanut uuden suunnan myös hänen elämälleen, tyhjyyden ja autiuden ja turhuuden.” ”Ja Klingsor sanoi tyynesti ja hiljaa: Minä en maalaa enää koskaan.”


Nusquam est qui ubique est.
(Joka on kaikkialla ei ole missään.)
Seneca


Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor, suom. Liisa Ryömä, Tammi 2017.


Mäntyaho talvella 2018. Kuva SJT.


keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

KUN ABSTRAKTI TAIDE SAAPUI PAHAJOELLE



Kirjoittajan nimeämättömiä öljymaalauksia 1960-luvun alkupuolelta. Kuva SJT.


Kuitenkin epäilen usein, edistymmekö ollenkaan. Lapsuudessani elämä poikkesi monessa suhteessa nykyisestä, olimme hitaampia mutta kuitenkin tulimme hyvin toimeen ja olimme onnellisia,
A. I. Routio: Minne menet, kuvataide? (1966)

Oli helteinen sunnuntai, istuimme puutarhassa ja joimme raparperimehua. Äiti oli pukeutunut mekkoon, jossa oli vaaleansinisellä pohjalla päivänkakkaroita. Isä oli ajanut partansa ja sonnustautunut samettihousuihin ja kalvenneeseen puuvillapaitaan, joka oli kokenut kaikki Laatokan myrskyt. Hänellä ei tainnut sen juhlavampia asusteita ollakaan. Sen sijaan isoisällä oli hyväkuntoinen liituraitapuku, jossa hän oli käyskennellyt Viipurin toreilla ja Terijoen kultahiekkaisilla rannoilla. Ne kesät eivät palaa milloinkaan, hän saattoi tällaisena päivänä tokaista. Muutoin hän ei haikaillut menneitten perään.

Se kesä oli monella tavoin erityinen. Tavan mukaan kaikki muut kylän lapset oli lähetetty kesäleirille. Olin itsekin ollut jo menossa linja-autoasemalle, mutta palasin eväsreppuineni takaisin kotiin. Se tiesi kotikutoisen idiootin leimaa – olin miehenalku joka ei uskaltanut mennä minnekään. Pakenin kirjoineni vinttikamarin hiljaisuuteen; varsinkin sadepäivinä siellä oli suurenmoiset ropinat. Eräässä Outsiderin seikkailussa kiinalaiset kiduttajat vetivät Pekka Lipposelta hampaat pois ja porasi ruuvinaulat tyhjiin reikiin uusiksi syömävälineiksi. Se näky vaivasi minua pitkään.

Sinä kesänä isä tilasi postimyynnistä levysoittimen. Soittimen mukana tuli pino jazzlevyjä, joita me soitimme yhä uudestaan kesäisinä viikonloppuina. Lähes lentokyvytön varis oli jäänyt pihapiiriin alioksi, se pateerasi kannonnokassa ja raakkui kilpaa levysoittimen kanssa. Laiska kissa makoili pihan toisella puolella, se oli myöntynyt epämääräiseen sopimukseen ja jahtasi varista vain silloin kun kukaan ei nähnyt. Silmäkulmastaan se näki äidin ja porraspielessä seisovan pitkävartisen luudan, sitä yhdistelmää oli syytä pelätä. Myös luonnevikainen kukko jahtasi kissaa, joten se joutui alituisesti olemaan varuillaan.

Sinä kesänä raparperit kasvoivat niin korkeiksi, että niiden lehtien alla saattoi pitää sadetta. Raparperien varret olivat kuin punaisia halkoja. Maisa-tädin valmistamaa rapaperihyväkästä syötiin lähes joka ilta voissa paahdettujen kaurahiutaleiden kera. Sinä kesänä Maisa-täti vietti viimeisen lomansa meidän talossa; hän oli päättänyt mennä syksyllä naimisiin. Hän ei ollut niin pitelemättömän iloinen kuin aikaisempina kesinä. Hän saattoi toisinaan käyskennellä omiin ajatuksiinsa vaipuneena pitkin rantapolkua, mikä oli täysin omituista.


Sinä kesänä isoisä alkoi jälleen kerran kirjoittaa muistelmiaan. Vintin ikkunasta kantautui kirjoituskoneen naputusta jo varhain aamusta. Mutta usein joku naapurin ukko poikkesi tupakalle tai viinaryypyn toivossa, joten isoisän kirjahanke keskeytyi vähän väliä. Kauniit kesäpäivät kuluivat puutarhassa tarinoidessa. Toisinaan isoisä sortui kertomaan etukäteen, mitä hän aikoi kirjoittaa. Hän laverteli päivät pitkät seikkailuistaan, jotka tulisivat puhkaisemaan valtatien paperin valkoiseen erämaahan. Mutta yön hiljaisina tunteina kynä lojui vaitonaisena pöydän kulmalla.


Kesäisen sunnuntaipäivän viettoa Pahajoella 1968 ja n. 1958. Kuvaajat tuntemattomia.

Sinä kesänä esittelin piha-aitassa ensimmäiset ei-esittävät maalaukseni. Olin maalannut jo muutamia vuosia, mutta abstrakteja maalauksia en ollut nähnyt kuin kuvissa. Kokonaan abstraktin maalauksen maalaaminen tuntui yhtä vaikealta kuin reiän maalaaminen ilman reikää ympäröivää käsinkosketeltavaa todellisuutta. Olimme isoisän kanssa ongelmaa pohtineet. Näkeminen suuntautuu aina johonkin esineeseen tai olioon. Emme kerta kaikkiaan osaa nähdä muuta kuin ”jotakin” – reiästäkin näemme vain reiän reunat. Mutta abstraktin maalarin tehtävänä on nimenomaan sukeltaa tuohon ei-minkään näkemisen tyhjyyteen.

Sinä kesänä tehtäviini kuului mennä isoäidin kanssa iltalypsylle rantaniitylle huiskimaan koivunoksalla kärpäsiä lehmän kupeista. Seurasimme Mooses-kissan kanssa isoäitiä työntäen maitokärryjä, kissa lämpimän maitohörpyn toivossa ja minä vain siksi, että maailma nyt vain sattui sillä tavoin maailmoimaan. Ulpukka – se oli lehmän nimi – osasi itsekin huiskia kärpäsiä muhkealla hännällään, joka oli kuin suuri pensseli. Mutta millaisen maalauksen sellaisella mutlarilla saisikaan maalattua?

Seuraavana aamuna esittelin idean isoisälle, joka innostui heti päästyään näin eroon kiusallisesta kirjoituspuuhastaan. Hain vintiltä pari suurta pahviarkkia ja isoisä kävi nappaamassa isän varastosta muutaman maalipurkin. Sitten lähdimme niitylle etsimään Ulpukkaa. Kotvan huhuilun jälkeen se jolkotti leppäpusikosta meitä kohti sarvet ojossa kuin hyökkäysvaunu. Isoisä heitti sille sylillisen nauriinnaatteja purtavaksi.

Pidin pahviarkkia sopivalla hollilla ja isoisä kastoi lehmän häntää maalipurkkiin. Sitten varroimme. Häntä teki ensin hitaan kaarevan liikkeen ilmassa, se oli maalista oudon raskas. Ulpukka vilkaisi itsekin, että mikä häntää vaivaa, mutta sitten se huitaisi kunnolla. Osa maalista lätsähti isoisän ryntäillä ja osa minun naamaani, mutta suurin osa siitä levisi pitkin lehmän kylkeä. Pahviarkilla oli vain muutama pisara.

Virittäydyimme uuteen yritykseen. Kohotin pahvia ja yritin pitää pääni piilossa. Lehmä sivalsi hännällään pitkin pahvia, mutta huitaisi sitten äkisti toiseen suuntaan ja lennätti isoisän selälleen ojaan. Ulpukka oli saanut sessiosta tarpeekseen ja lähti puolijuoksua kohti rantapusikkoa. Hiivimme isoisän kanssa saunaan pesulla ja yritimme palauttaa edes jotakin siihen alkuperäiseen olotilaan, missä vielä aamupäivällä oli oltu. Isoisä mutisi jotakin uuden taiteen vaarallisuudesta.

Illalla menin jälleen isoäidin kanssa lypsylle kuin Sysifos ikään – ikuisesti lehmän nänneihin kytkettynä. Isoäiti ihmetteli ensin lehmän väritystä, mutta kun kärpäsetkin karttoivat kirjavia kylkiä, jatkoi hän omaa puheenpölinäänsä sen kummemmin maailman kummallisuuksia ihmettelemättä: ”Se on tää meiän Ulpukka törräyttänt perseinsä semmosee pehkoon, ettei ies hyttyset mokomaan kose, mitä lienöö siitepöllyy ja haiseeki tömäkäst ko terpentiini.” Kissa hurahti kehräämään, se arvasi että tänään maitoa oli luvassa tavallista suurempi annos.

Ne kesät menivät kuin unta vain. Kotimaisissa lehdissäkin oli alkanut ilmestyä pilakuvia abstraktista taiteesta. A. I. Routio kirjoitti tunnetun pamfletin Minne menet, kuvataide? Pahaa puhetta uusista ismeistä (WSOY 1966). Vähitellen pääsin lehmännänneistä eroon ja muutin Helsinkiin. Ensimmäinen oma näyttelyni abstrakteista maalauksista oli Kluuvin Galleriassa 1973. Siihen mennessä myös kriitikko Routio oli laajentanut näkemystään ja onnistui kehumaan kohtuullisen tyylikkäästi näyttelyni Uudessa Suomessa. Sen jälkeen hän kävi varsin ahkerasti näyttelyissäni. Näkymätön oli tekeytynyt näkyväksi – se oli lähes ihmeen kaltaista.

Kysymys on siis taiteesta, tästä miellyttävästä ylellisyydestä, jonka harjoittamiseen tai vakavaan harrastamiseen vastaanottajina meillä on varaa vasta sitten kun muut ja tärkeämmät asiat on hoidettu. Toisin sanoen: tuskin koskaan.
A. I. Routio: Minne menet, kuvataide? (1966)


LISÄHUOMIOITA:

Jotakin muuta etsiessäni löysin vintiltä tuon oheisen tekstin. Se on kirjoitettu joskus 1970-luvulla jotakin julkaisua varten, ehkä Alavuden jouluun, Viiskuntaan tai johonkin muuhun. Suurin osa menneistä tapahtumista on jo unohtunut tai muuttunut fiktioiksi, miten lienee tämänkin laita.

Noihin aikoihin abstrakti kuva aiheutti ihmisille päänvaivaa, se oli kaikenlaisen arkikokemuksen tuolla puolen. Jotkut halusivat ymmärtää esittämättömiin elementteihin kätketyn salatun kielen ja toiset taas torjuivat abstraktin taiteen silkkana huijauksena. Kaiken sortin selittäjiä ilmaantui myös kuin puskista.

Tietä abstraktin teoksen kokemiseen helpotettiin termillä abstrahoida. Näin luotiin mielikuva, että abstrakti teos ei ole mitään muuta kuin todellisuudesta siivilöity näkemys, jossa yhä olivat läsnä tutut todellisuudesta poimitut tosiasiat vaikkakin enemmän tai vähemmän tunnistamattomiksi abstrahoituina. Olin saanut joululahjaksi juuri ilmestyneen B. W. Jaxtheimerin Suuren piirustus- ja maalauskirjan (WSOY 1961), joka oli suunnattu laajalle harrastajakunnalle. Mutta abstraktin taiteen suhteen kirjan tekijä oli täysin pihalla, vaikka antoikin vinkkejä ”abstrahoimiseen”.

Pihalla olivat monet asiantuntijatkin. Helli-tädille tuli jokin amerikkalainen lehti, jossa kerrottiin, että tätä uutta taidetta olivat maalanneet jo apinatkin, eikä edes taiteen parhaimmat asiantuntijat olleet osanneet erottaa apinoiden töherryksiä kuuluisien nykytaiteilijoiden teoksista. Sellaiselle uutiselle kelpasi nauraa. Samassa lehdessä oli artikkeli abstraktin taiteen pääpukarista Jackson Pollockista, joka roiski väriä ympäri kangasta kuin mielipuoli. Ei ihmekään, että hän oli humalapäissään kuollut auto-onnettomuudessa.

Varminta oli palata vanhojen jäärien pariin. Wittgensteinin mukaan sellainen kuva, joka ei viittaa itsensä ulkopuolelle ei ole kuva lainkaan, vaan olio (tosiasia) itse. Abstrakti maalaustaide on juuri sellaista hyvää tekevää taidetta, jolla ei ole ulkokohtaisia merkityksiä eikä viittauskohteita. Näin se avaa kokijalleen aivan uudenlaisen näkemisen maailman ja antaa mahdollisuuden ”meditatiiviseen havaintokokemukseen”. Juuri sellaista taidetta me tarvitsimme. Toki taidetta tehtiin edelleenkin esittävään aistimaailmaan viittaavista aineksista ja elementeistä, mutta silloin oli vaarana ryhtyä tarinoimaan ja kasvattamaan merkitysten romuvarastoa, joka jo ennestäänkin oli täyteen sullottu.

Clive Bell on jo varhain 1920-luvulla – modernin ytimessä – taittanut peistä formalismin puolesta ja linjannut, että esittävänkin taideteos voi olla hyvää taidetta, mutta vain niistä samoista syistä kuin abstrakti teos. Bell vertaa taideteosta ruusuun; molemmat ovat kauniita sellaisina kuin ovat, ei siksi että ne esittäisivät olevansa jotakin muuta. Sitä paitsi ”mikä tahansa voi tuoda mieleen mitä tahansa”, kuten Oski Kalte on oivallisesti lohkaissut.

We all agree now - by 'we' I mean intelligent people under sixty - that a work of art is like a rose. A rose is not beautiful because it is like something else. Neither is a work of art. Roses and works of art are beautiful in themselves.
Clive Bell


Tekstin lopun sinisilmäinen veto kuulostaa turhan hurmoshenkiseltä: ”Näkymätön oli tekeytynyt näkyväksi – se oli lähes ihmeen kaltaista.” Nykyään se kaikki, mikä silloin oli näkyväksi ryhtynyt, on jälleen turvallisesti ja luultavasti lopullisesti näkymätöntä. No, ehkä jossakin keikkuu vielä muutama vanha kääkkä sinnittelemässä näkemisen vaivassa. Taiteen ylellisyyteen meillä on varaa vasta sitten kun tärkeämmät asiat on hoidettu. ”Toisin sanoen: tuskin koskaan”, kuten A. I. Routio huomauttaa. Tämä pitää paikkansa, mutta kyse ei ole taloudellisen vaan henkisen pääoman puutteesta.

Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta, olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.
Paul Virilio


Ps.

Clive Bellin muuten tyylipuhtaassa suorituksessa kaihertaa tuo, ”by 'we' I mean intelligent people under sixty”. Mitä hittoa hän sillä tarkoittaa!


Jutussa mainitut äänilevyt löytyivät viime kesänä Pahajoelta vinttikomerosta. Pahvilaatikollinen sekalaisia EP- ja singlelevyjä – ja lähes kaikki ovat vielä soittokunnossa.


Isoisä Aleksander ja isoäiti Maria verstaan ovella 1950-luvun alussa. Kuvan metatiedot kadonneet.
 

perjantai 16. maaliskuuta 2018

TALO – JA YKSI KARMEA PAINAJAINEN



Maaliskuisessa päivänpaisteessa risupartojen talolla antama nimi ”Angstila” on kaikkea muuta kuin osuva. Ylhäällä päädyssä on ikkuna salaperäiseen vinttihuoneeseen, jonne sisäänkäyntiä ei talosta löydy lainkaan. Kuva SJT.

Life is a bridge, pass over it, don't build the house.


Pitkään noudatin tuota niin monien mestareiden sanomaksi arveltua neuvoa, kunnes tajusin sen syvän sidoksen niin kulttuuriin kuin olosuhteisiinkin. Vaikea on kuvitella minkään sortin mestaria meditoimaan lumisen kuusipuun katveeseen, kun ulkona on yli 20 astetta pakkasta. Vielä vaikeampaa on kuvitella tuollaisen kepeän tokaisun irtoavan siniksi kylmettyneiltä huulilta. Lämpimän sisätilan kutsu käy tuossa tilanteessa lopulta ylivoimaiseksi. Olkoon elämä silta, mutta näillä leveyspiireillä taloksi käyminen on vähintäänkin kätevää ja mukavaa.

Kuten sanottu, pitkään vaelsin paikasta toiseen asuen ja työskennellen milloin minkäkinlaisissa loukoissa. Jotkut noista loukoista olivat palatsin kaltaisia ja toiset taas lähes asumattomiksi kelpaamattomia lääviä. Tuotantoa kuitenkin karttui ja siinä ohessa kerääntyi muutakin tavaraa, jota oli niin esillä kuin käsilläkin. Konkreettisten asioiden – kuten maalauksien – kanssa työskentelevälle kertyy kaikkea mahdollista ja mahdotonta materiaalia teosten toteuttamista ja ideointia varten. Taiteilijan työ ei ole niin vapaata kuin olin joskus nuoruudessani kuvitellut, päinvastoin kaiken muun säätämisen ohella se on jatkuvaa varaston ylläpitoa.

Olin Roomassa työskentelemässä kun kuulin, että olin saanut kotimaassa häädön asunnostani ja työhuoneestani – kaikki tavarani oli viety johonkin pommisuojaan. Noina aikoina Italiasta puhelut tilattiin suomeen, joten puhelu saattoi tulla sinä päivänä tai jonakin muuna päivänä. Moneen kuukauteen ei ollut mahdollisuutta saada selvyyttä maallisen omaisuuteni kohtalosta. Jo toisen kerran jouduin etsimään tavaroitani pommisuojasta. Tavaran suhteen Mestari oli kyllä oikeassa; sen puolesta ei kannattanut suurta murhetta kantaa. Mutta siinä häätötunnelmissa tulin kuitenkin johtopäätökseen, että oli hankittava oma talo.

Ei vieraita vuosikausiin,
vanha kissakin jo kuollut.
Ei suuria suunnitelmia,
kunhan nappaan näkymän
havainnon sumeaan silmään.
Iltapäivällä otan lasillisen viiniä,
leikkaan leivän ja keitän teen.
Illalla juon koko pullollisen.
(1999)


Paljon ehti tapahtua muutosten virrassa ennen kuin ajatus talosta konkretisoitui. Työskentelin välillä Tanskassa ja Ruotsissa ja missä milloinkin. Taloudellinen tilannekin oli saatava kuntoon – vanhat velat ja ulosotot oli maksettava ennen kuin uutta lainaa oli mahdollista hakea. Kopernikaanisen kumouksen väitettiin olleen suurin kumous historiallisena aikana, se oli esineellistänyt maapallon avaruudessa kiitäväksi kiveksi muiden kivien joukkoon. Se oli myös perussyy siihen, että maailmasta oli tullut tavara ja tavaranvaihdon väline. Kaikki muut syyt olivat tekosyitä.

Syksyllä 1995 vastoin Mestarin neuvoa ostin vanhan osuuskaupan Hallilan kaupunginosasta. Talossa oli jo valmiiksi vuokralaisiakin, pari vanhaa mummoa ja vesijohtoliike Huber. Ryhdyin oitis talonmiehenä hoitamaan talon asioita ja perimään vuokria. Yläkerran vinttihuoneisto – runoilijan kammio – oli vapaana, joten muutin sinne. Sieltä näkyi vain kuhmuraisia puunrunkoja ja taivasta. Näkymä pelkisti mielikuvissani koko ympäristön valosta riehaantuneeseen kuvaan, joka avautui kohti avaruuksia fantasmagorisesti värähdellen. Pimeyden tullen näkymä kiteytyi kuin kaiken olevaisen ytimeksi.

Kuu, sama vanha pieru,
öisen taivaan pilvet
ja puiden mustat siluetit
niin kuin ne ovat.

Vinttikomeron ovi
avautuu parahtaen – sen
hyllyillä lojuu viikattuna
vanhoja kuunsäteitä.
(2005)


Eräänä päivänä katsellessani vintin ikkunasta taivaan pilviä, päätin antaa Huberille häädön. Jo pelkästään sellaisen voimaannuttavan elämyksen takia kannatti hankkia talo.
Risupartaiset ja holkkipolviset taiteilijaystävät kävivät soimaamassa kapitalistiksi. Kovin vähästä muuttui status – ei tarvinnut kuin keikahtaa ojasta allikkoon. Myöhemmin otin harmikseni pari risupartaa (ja yhden kukkahatun) vuokralaisiksikin. Jo seuraavan kesänä ne istuskelivat kaljoittelemassa puutarhan katoksessa ja uhosivat ostavansa – kun se iso apuraha kolahtaa – koko talon. ”Kyllä sitten nauru maistuu, kun annetaan vuokraisännälle häätö.”

Mierolle lähdön päivää ja mitä tahansa kannatti odotella omassa talossa ja omassa puutarhassa. Sieltä ei niin vain ketään häädetäkään. Elämä on sellaista, todettiin yhteen ääneen, vaan eihän se sellaista ole – ei koskaan. Näyttelykeikkoja riitti edelleenkin: Lontoo, Reykjavik, Kööpenhamina, Silkeborg, Madrid, Budapest, Hampuri, Munka-Ljungby ja mitä lieneekään. Järjestötoimintakin vei aikaa, samoin näyttelyiden jurytykset ja kuratoinnit. Siinä ohessa kirjoitin vielä taidekritiikkejä, valokuvasin ja taitoin kirjoja. Ja helkkari soikoon, kaiken lisäksi vielä maalasin – sehän se vasta aikaa veikin.

Velat ja ulosotot tulivat maksettua ja mierolle lähtö viivästyi. Uusi taide jumittui yhä sumeammin kuvalliseen kuvaan ja unohti kumouksellisen luonteensa. Näyttelyt kävivät vuosi vuodelta tylsemmiksi – näkemisen ja kokemisen juhlat ajat olivat lopullisesti ohi. Vähitellen maailma ympärillä hiljeni – talossa asuvalle ei ole muuta paikkaa mihin päänsä kallistaisi kuin talo. Sellainen olio ei saa apurahoja eikä muitakaan etuisuuksia. On vain erilaisia maksuja, kuten vaikkapa kiinteistövero, jolla ei saa muuta kuin talvisin kinoksen pihatielle estämään talosta poistumisen. Se on kai sitä kuntatason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista mutta laillista kumminkin. Kuinkas muutenkaan.

Nojaan porraskaiteeseen
ja kuuntelen tuulen suhinaa.
Yhä vain aurinko putoaa metsään
ja yhä vain ikuisiksi ajoiksi vaiennut
ääneen lausumaton yskii ja rykii
kuin kouristuksen kourissa.
Yksin istun tukka harmaantuen
tyhjässä talossani vartoen
kello kymmenen uutisia.
Lamppu sirittää kuin sirkka,
sen alla olisi jotakin luettavaa,
mutta en jaksa katsoa mitä.
Opiskelen sellaisuutta, muka.
(1999)


Aloin vähitellen suhtautua taloon taideteoksena, kuin suurena kolmiulotteisena maalauksena. Olin asettunut taloon kuin maalaukseen, astunut sen sisään ja ryhtynyt töihin. Maalaus konkreettisena esineenä on kuin talo, sekin vaatii hyvät perustukset ja rakennelmat, kiilakehykset, kankaan pingotuksen ja pohjustuksen. Maalausprosessi on kuin asumaan ryhtymistä, tilojen dynaamista järjestelyä, valaistuksen ja värityksen säätämistä. Lopuksi se vaatii kehykset ympärilleen seisoakseen erillisenä yksikkönä tienoon laidalla vasten tulenkarvaisena hehkuvaa taivaanrantaa. Mestarin sanoin (asioiden) näkemisestä oli tullut absoluuttinen välttämättömyys.

Oli päivänselvää, että maalaus maalauksena oli menossa kohti meditatiivista ilmentymistä tarinankerronnan ja laskelmoivan tiedostuksen tuolle puolen. Olin kirjoittanut eräässä runossa, että sellaisessa kaukaisuudessa ei mahdu enää edes seisomaan. Mutta se oli pelkkää runollista propagandaa. Päin vastoin siellä on kaikki tilat, kokonainen avaruus – niin Rilken sisäavaruus kuin Proustin sisäiset puutarhat. Maalaus on kaikkien äänien hiljaisuutta, sillä ei ole mitään sanottavaa kenellekään, se on kuin talo maailmassa – se näyttäytyy niille jotka sen näkevät. Kun taas maalari niistetään hitaasti hivuttaen olemattomaksi ja näkymättömäksi. Ja lopulta se on mykkä kuin kivi.

Kuljen päivittäin imaginaarisessa
puutarhassani – nuuhkaisen meiramia,
ihailen mustaseljan runsaita kukintoja
ja leikkaan aroniat maan tasalle.
Jälleen kerran ilta hämärtyy
ja vähä vähältä esineet menettävät
tavanomaisen painonsa.
Olen kuin mykkä kivi, jota taivaan
tähdet ja yön mittaamattomat
etäisyydet saartavat.
(2007)


Talolla on oma kohtalonsa ja oma tahtonsa, kuten on maalauksellakin. Menee vuosia ennen kuin taideteokset, kirjat, äänilevyt ja muut tavarat löytävät luontevat paikkansa. Talo myös karsastaa uutta tulijaa ja hankaloittaa elämää parhaansa mukaan. Pääsulakkeet palavat toistuvasti ilman mitään järjellistä syytä tai ränni putoaa päähän pelkkää ilkeyttään. Monia vuosia ihmettelin talon pihan puoleisessa päädyssä korkealla olevaa ikkunaa. Millaiseen tilaan se loi ja luo valoaan? Yläkertaan johtavasta portaikosta tai mistään muualtakaan sinne ei ole sisäänkäyntiä. Tontutko siellä asustavat? Vai onko siellä se kauppiaan kätkemä aarre? Lopulta tuli hankittua tarpeeksi pitkät tikkaat, joiden avulla onnistuin ikkunan kautta vilkaisemaan tuota perin outoa vinttihuonetta.

Vastoinkäymiset nousevat tyhjästä kuin arka tuuli aamunkajon jälkeen. Tulee vesivahinko, viemäritukos, peltikatto vuotaa, saunan kaakeliseinä romahtaa ja lämmitysjärjestelmä tekee lakon pakkasen paukuttaessa nurkkalautoja. On käännyttävä vakuutusyhtiön puoleen ennen kuin saapuvat asianomaiset tahot työmiehineen, kaivinkoneineen ja sorakuormineen. Lopulta talo hyväksyy uuden asukkaansa ja suostuu tarjoamaan suojaa ja turvapaikan maailman murheita vastaan. Auliisti se tarjoaa myös tilat asumisen kätkeytymiseen ja luovaan työskentelyyn. Ja mikä tärkeintä, talo antaa mahdollisuuden uneksia rauhassa, kuten Mestari huomauttaa mustaseljapuun varjosta.

Murhe lehahti pihaan,
istui koivunoksalle, räpiköi
räystään alla ja mittaili vanhaa
kiviaitaa, vaan ei löytänyt
sopivaa pesäkoloa.
(2015)


Eräänä päivänä sain kutsun opetusministeriöstä tärkeään tilaisuuteen. Hieman kyllä ihmettelin kun kirjekuoressa nimeni yläpuolella oli titteliksi merkattu ”Kaikilla mahdollisilla palkinnoilla ja kunnianosoituksilla palkitsematon taiteilijamitättömyys”. Ajattelin, että ehkä se oli sellaista valtiotason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista mutta laillista kumminkin. Kuinkas muutenkaan. Juna kiisi halki maiseman ja olin perillä jo hyvissä ajoin. Kuuntelin hartaan näköisenä suuren salin perällä kun viereeni työntynyt pitkänhuiskea ministeriön virkamies kuiskutteli korvaani:

Suomessa on hyvä asua ja nauttia kohtuuden ja tasapuolisuuden ilmapiiristä. Meillä Suomessa kaikki on kohtuullista ja kaikki saavat ansionsa ja mittansa mukaan. Miten se toisin voisi ollakaan. Sinäkin olet juuri saanut taiteilijaeläkkeen ja onnittelukortinkin siltä opetusministeriltä, joka kättä vatkaten sen jo ajat sitten lupasi sinulle ja kaikille muillekin 5-vuotisen apurahan saaneille, kunhan vain muistat pysyä oikeassa puolueessa. Kelpaa tällaisessa maassa taidetta tehdä tai olla vaikka tekemättä.


Tuollaisen karmean unen näin eräänä yönä talon vintillä nukkuessani. Niiltä seisomilta tein jo lähtöä konjakkipulloa ostamaan. Miten se muutenkaan voisi olla. Mutta eihän se totta ollut. Unen ja valveen rajamailla on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei. Taidemaailma ja puoluepoliittinen todellisuus eivät hevin kohtaa minkäänlaisessa järjellisessä ulottuvuudessa. Poliittiselle establishmentille taidemaailma on turha ja tarpeeton kummajainen – se kaivetaan esille vain juhlapuheissa ja vaalipropagandassa. Karmean apuraha- ja taiteilijaeläkeruletin puitteissa ylläpidetään alituista koston kierrettä. Näennäiset taidepolitiikan uudistukset ovat johtaneet maailmaan, joka on kadottanut antiikin hyveistä niin tasapuolisuuden kuin kohtuudenkin.

Oikea todellinen elämä on karannut kauas horisonttiin – ani harvat siitä enää edes unta näkevät. Jo antiikin aikana yhteisön (poliksen) koettiin jakautuvan luonnollisesti rikkaisiin ja köyhiin, niihin joilla oli poliittinen puhe ja niihin joilla sitä ei ollut. Yhä nykyään tuo antiikin hyväksi havaittu käytäntö on politiikan johtotähtenä. Kuinka muutenkaan voisi olla. Poikkeustilasta on tullut sääntö, sanoo Mestari, ne tahot (puolueet, järjestöt) jotka ajavat jotakin asiaa (epäkohtaa) ovat ilman epäilyksen häivääkään valmiit tekemään myös kaikkensa, että asiat pysyvät juuri sellaisina kuin ne ovat. Kuinkas muuten.



Työskentely- ja näyttelytiloja. Kuvat SJT.



Kukaan ei koskaan näe unta sellaisesta maailmasta, eikä kukaan koskaan herää sellaiseen todellisuuteen. Sotien jälkeen isät ja äidit panivat parastaan ja kasvattivat työvoimaa jällenrakennuksen ja kasvun ihmeen tarpeisiin. Nyt nuo suuret ikäluokat ovat suuri rasite, josta pitäisi päästä nopeasti eroon – mutta miten. Taiteilijaeläkkeitten määrä on vakio tai niin nyt vain on sovittu – niitä kutsutaankin ylimääräisiksi, ei niistä riitä edes kaikille ”ansioituneille”. Sitä paitsi päätökset heiluvat poliittisten mielipiteiden tuulessa – ei sellaisessa pelissä kukaan ole tarpeeksi ansioitunut. Mutta ei hätää, ruletti pyörii – ja aika tekee tehtävänsä.

Taiteilijan vapaus – muut ihmiset eivät vapaudella mitään teekään – voi toteutua vain asettumalla työskentelemään poliksen ja sen instituutioiden ulkopuolelle. Mutta järjestelmän vankila – panoptikon – on sillä tavoin rakennettu, että se ei ole mahdollista. Historian ja järjestelmän langettamasta roolista (tuomiosta) ei ole muuta pakotietä kuin taide – ja sekin on silkkaa illuusiota. Poliksen vallitseva puhe pitää yksilön vallassaan kuin hypnoosi – oudot sanat ja puheenparret tulvivat suustani, vaikka lähes epäinhimillisin ponnistuksin yritän jotakin muuta sanoa. Sumun tavoin kaiken peittävä puheen pölinä on nostettu suureen arvoon. Olemme hukkuneet alituiseen molotukseen, siitä huolimatta sitä halutaan lisää radioon, televisioon ja kaikkialle. Puhun, olen olemassa. Lörpöttelyni rajat ovat maailmani rajat.

Lyijynsinisenä kaartuu taivas.
Aurinko helottaa täydeltä terältä
kunnes paiskautuu horisontissa
ryskyen metsän vehreyteen.
Illan mittaan ilmaantuvat pilvet.
Tuulenpuuskat takovat ikkunoita
ja paukuttavat kattopeltejä.
Välillä on aivan tyyntä.
(1999)


Herättyäni ei painajaisesta ole jäljellä muuta kuin jääkylmä otsa ja kuumottavat korvat. Elämähän on unta, onneksi – heräämistä yhdestä unesta toiseen. Aamu ei ole vielä valjennut, katulamppujen kajo heijastaa seinille oksien ryteikön. Vedän housut jalkaani ja villapaidan ylleni ja palaan talon muodostamiin käytäntöihin. Keitän teetä ja paistan kikhernejauhomunakkaan. Avaan radion ja kuuntelen uutiset. Taidemaailmassa on tunnistettu simulakrumi – aito kopio – jolla ei ole rasitteenaan originaalin taakkaa. Mitä siitä pitäisi sanoa, että lopultakin on löydetty jotakin aidosti aitoa. Helvetti soikoon, aivan sama.

Kierrän kellarissa pannuhuoneen ja tiedostamattoman pakolinjoja ylläpitävän hiukkaskiihdyttimen. Katselen kellariklubin seiniä, joilla roikkuu vielä viimevuotiseen ”Avoimien ovien” -tapahtumaan ripustettuja teoksia. Siirrän muutaman maalauksen nojaamaan seinää uutta kesää ja uutta näyttelyripustusta silmällä pitäen. Talven aikana lattialle on ilmestynyt tyhjiä pahvilaatikoita, listanpätkiä ja sahanpurua. Nousen portaat työhuoneeseen, avaan tietokoneen ja nostan maalaustelineeseen uuden kankaan. Aloitan äärimmäisen hitaan meditatiivisen matkan läpi imaginaaristen tilojen kohti vinttikammion ikkunoista tulvivaa tiedostuksen valoa.

Mielikuvitus rakentaa seinät ja talon vaikka varjoista, toteaa Mestari, kun taas mielenkykynsä piteille kadottaneelle paksuimmatkaan muurit eivät suo turvapaikkaa. Maailma on maailmallistanut tiedostuksemme irti alkuperäisestä kosmisesta yhteydestä ja tehnyt meistä kaikkeuden taloon kelpaamattomia vaeltajia ja levottomia tien etsijöitä. Jos ja kun oleminen löytää vähäisenkin suojan, alkaa luova ajattelu viritä heti ja tehdä työtään tuhansine esiin ryöppyävine kuvineen. Turhaa on etsiä kotipaikkaa kaukaisuuksiin pakenevasta taivaanrannasta.

Mestari (Laozi)

Muutin tähän taloon
parikymmentä vuotta sitten
eräänä vähälumisena talvena.
Keväällä, auringon paistaessa
jo pälviin, ilmestyi rapulle
iso harmaa kissa.
Siinä se istui päivittäin
ja katseli hiljaista kylänraittia.
Toisinaan istahdin sen viereen
ja puhuin sille niin kuin
kissalle puhutaan.
Elämä oli verkkaista ja
tapahtumaköyhää, vain
naapurin mummo saattoi
sujahtaa rollaattorilla ohi.
Täällä eletään vaarallisesti,
sanoin kissalle, kissa nyökkäsi.
Yhtäkkiä kissa katosi,
häipyi kaukaisille vuorille,
ikään kuin se olisi saanut
kaiken sanotuksi.
(2015)


Talossa harjoitetaan myös julkaisutoimintaa:
Juha Ilvas – Tellervo Lahti: Maalattu maailma – Painted World, Non Art Books 2009.

Talossa on AVOIMET OVET – OPEN DOORS 70/50 -tapahtuma 9.–10.6.2018



Talossa työskentelee myös vierailevia taiteilijoita. Kuvat SJT.