perjantai 15. maaliskuuta 2019

VALTION VIHOLLINEN



Tuntematon valtion edustaja jakamassa pitkää apurahaa taiteilijalle. Kuva SJT 2001.



APURAHATAITEILIJAT

Tässä jutussa ei käsitellä niitä taiteentekijöitä, jotka jonkin muun ammatin ohessa hakevat taiteesta ylimääräistä statusta elämäänsä. Heille satunnaiset apurahat ovat silkkaa ylellisyyttä, jolla voi toteuttaa ikimuistoisen projektin. Vakuuttavasti he todistavat, että ”taiteen tekeminen on ihan tavallista työtä”.

Ei ole”, vastaa Antti Nylén kirjassaan Häviö (2018), jossa kirjailija rohkeasti avaa apurahataiteilijan tuntoja. Nylén nostaa esiin nuo piruparat, joiden kohtalona ja ammattina on elää ja kuolla taiteensa kanssa. He ovat myös ammattilaisia apurahanhakijoina. Heille pitkät apurahat takaavat taiteen ja toimeentulon, sillä ani harva – jos kukaan – taiteilija elää teostensa myynnillä.

Apurahataiteilija poikkeaa kadunkulmassa kerjuukupin kanssa istuvasta kollegastaan vain siinä, että hän kulkee käsi ojossa vallan saleissa. Hän on alati valmis kirjoittamaan apurahalautakunnille osoitettuihin kerjuupapereihin kuvauksen menestyneestä, omaperäisestä ja merkittävästä taiteilijasta, jolla on vaikuttava CV. Sen sijaan, että hänet heitettäisiin tyrmään, häntä taputetaan olkapäälle ja kannustetaan jatkamaan epätoivoista tehtäväänsä.

Apurahataiteilijalla on notkea niska, hän kumartaa ja pokkaa. Hän on valmis pitämään jakotilaisuudessa kiitospuheen, ja valmis kiittämään kaverinkin puolesta. Hän asettuu nöyrästi kuvattavaksi teoksensa viereen. Hän aina valmis esiintymään asiatuntijana sellaisessakin asiassa, mistä hän ei tiedä mitään. Palkkiota hänelle ei makseta – hänhän saa hyvää tekevää näkyvyyttä.

Pitkän apurahan jälkeen taiteilijan ”työn” laatu lopultakin paljastuu, kun toimeentulo loppuu kuin seinään. Nykyään hyvällä lykyllä saattaa toimeentulotukea ehkä saadakin, mutta muutamia vuosia sitten sellaisen haikaileminen sai Kelan virkailijan vain kuivasti naurahtamaan. Taiteilijahan työllistyy omassa työssään. Eiköhän kannattaisi vaihtaa ammattia, neuvoo verovirkailijakin.

Taiteilijan ammattia ei voi valita, se on kohtalo. Mutta apurahataiteilijan osan voi valita, ryhtyykö siihen vai ei – kun sille tielle on lähtenyt, paluuta ei ole.

Lopullinen valtion kosto ja rangaistus tulee viimeistään taiteilijaeläkkeen muodossa tai on tulematta. Apurahan kohdalla taiteilija voi vielä kuvitella, että on saanut ansionsa mukaan. Mutta taiteilijaeläkkeen jaossa ei kohtuus ja tasapuolisuus merkitse mitään, semminkin kun asiaan vaikuttavat myös politiikka ja ”pärstäkerroin”.

Usein kostonruoskaa päätöksiä tekevässä toimikunnassa heiluttaa taiteilijatoveri. Tämä kaikki kertoo enemmänkin pimeästä keskiajasta kuin sivistysvaltiosta. Ilman taidetta ei olisi ihmisarvoista elämää. Se kyllä myönnetään – ainakin juhlapuheissa – mutta todellisuudessa puheet ja taiteilijoiden kohtelu eivät kohtaa – niiden väillä on yhä ammottava kuilu.


Ilmestynyt kolumnina 14.3.2019 Ilkassa ja Pohjalaisessa.


Lisähuomioita:

Poliitikot yksi toisensa jälkeen ovat luvanneet panna taiteilijoiden asiat kuntoon. Mutta eihän siitä mitään tule. Ei edes 1990-luvun alun laman aikaan tapahtunutta taiteilijaeläkkeiden alasajoa ole – lupauksista huolimatta – kyetty korjaamaan. Nykyään eläkkeitä ei riitä edes kaikille valtion pitkät apurahat saaneille taiteilijoille. Mikä on todella kummallista ja ristiriitaista.

Yksi outo syy asioiden nykyiseen tilaan on apurahojen ja taiteilijaeläkkeiden nostattama kateus –näin kuulee usein väitettävän. Joten varsinkin eläkkeitä on jaettu hiljaa hyssytellen ikään kuin niitä ei olisikaan. Eläkkeen eteen on lisätty vielä määre ”ylimääräinen” kusetuksen lopulliseksi varmistukseksi. Mutta kuten Nylén tekstissään huomauttaa, kateus on täysin turhaa, sillä tavallinen tallaaja ei kestäisi puolta päivää apurahataiteilijan elämää.

Ainoa vastaus tähän häikäilemättömään ja kohtuuttomaan kohteluun on: ”Näin tehdään, koska voidaan.” Se kuulostaa aivan mummonpotkijoiden logiikalta. Viimeistään eläkeiässä taiteilijasta tulee valtion vihollinen, siitä huolimatta saako hän valtion taiteilijaeläkkeen vai ei. Kosto elää!

Valtio jakaa avokätisesti varoja kulttuurille, jotta se hyväksyisi orjuutensa; tällä tavoin kulttuurin saavutukset taipuvat haluttuun suuntaan, ja näin saadaan hyödyllisiä palvelijoita.
Giorgio Colli

Apurahojen jakelu perustuu asiantuntijoiden vapaaseen harkintaan, joka eroaa mielivallasta vain retorisesti, sillä päätöksiä ei perustella.
Antti Nylén

Lisälukemista:
Antti Nylén: Häviö, Kosmos 2018.


perjantai 15. helmikuuta 2019

KUN MITÄÄN EI TAPAHDU



Ikkuna korkealla talon päädyssä valaisee ”hyödytöntä huonetta”, jonne ei ole lainkaan sisäänkäyntiä. Kuva SJT.




Hän ken jaksaa arjessa, jaksaa helvetissäkin.


Mitä tapahtuu, kun mitään ei tapahdu

Muutin tähän omituiseen taloon syksyllä 1995. Kaikenlaiset tilat kellarin perimmäisestä loukosta viimeiseen vinttikammioon johdattivat vähitellen luovan tekemisen ja olemisen ytimeen. Ulkoa päin taloa tarkastellessani huomasin korkealla talon pihan puoleisessa päädyssä kummallisen ikkunan. Sen takana täytyi olla jokin tila. Mutta turhaan koputtelin seiniä, talon sisäpuolelta salaperäiseen huoneeseen ei ollut minkäänlaista pääsyä. En keksinyt mitään järkevää syytä tai selitystä tuolle ”hyödyttömälle huoneelle”. Päätin kuitenkin hankkia pitkät tikkaat ja kurkata jonakin erityisenä päivänä ikkunasta sisään.

Törmäsin Georges Perecin kirjaan Tiloja / Avaruuksia (2002) vasta viime vuoden lopulla, vaikka kirja on alkujaan ilmestynyt jo 1974. Perec kirjoittaa, että hänen ajatuksissaan on usein ollut huoneisto, jossa olisi yksi täysin ”hyödytön huone”. Ei siis mikään ylijäämä komero, käytävän mutka tai varaston hylkytila, vaan tieten tahtoen hyödytön tila, ”jota ei voisi käyttää mihinkään eikä muuttaa miksikään”. Yrityksistään huolimatta kirjoittaja ei ole onnistunut saamaan ajatuksiinsa toimivaa mielikuvaa ei-minkään tilasta – huoneesta vailla ominaisuuksia. ”On kuin jopa kieli olisi kykenemätön kuvaamaan tätä ei-mitään, tätä tyhjyyttä, kuin voisimme puhua pelkästään siitä mikä on täyttä, hyödyllistä ja funktionaalista.”

Tila ilman mitään erityistä tarkoitusta tuntuu olevan vastoin tilan ideaa ja kokemusta. Mihinkään kelpaamaton tila ei tunnu olevan tila lainkaan – ei edes ajatuksen tasolla. Perec vertaa sitä kykyyn ajatella ei-mitään. ”Miten ajatella ei-mitään ilman että automaattisesti sijoittaa jotain tämän ei-minkään ympärille, jotain joka tekee siitä reiän, jota sitten rupeaa heti täyttämään jollain, käytännöllä, funktiolla, päämäärällä, näkemyksellä, tarpeella, puutteella, ylijäämällä… ?”

Jotta ylipäätään olisi mitään kirjoitettavaa, on syytä seurata tuota Perecin puutteen ja ylijäämän teemaa. Aina on jotakin ylijäämä, jolla täyttää tilaa, jotain mitä mikään puute ei ole ennakoinut. Vielä siinäkin vaiheessa kun joutuu kysymään: ”mitä tapahtuu silloin, kun mitään ei tapahdu”. Onko jäänöksellisyys pelkkää kieleen jäänyttä vajavaisuutta, kysyy Mikko Mankinen artikkelissaan Miksi joka päivä ei tapahdu mitään? (niin&näin 3/2018). ”Millä perustein tapahtuminen ylisummaan muka on välttämättä aina jonkin tapahtumista?”


Faktuaaliset tapahtumat

Tilat ovat jo itsessään tapahtumia, vaikkakin ne saattavat tapahtua niin hitaasti – kuin kivet – että niiden tapahtuminen jää ihmishavainnon tavoittamattomiin. Kautta aikain nuoriso ja muut höyrypäät ovat alati vaatineet elinympäristöltä maksimaalista tapahtumista. ”Täällä ei tapahdu mitään”, kuuluu ankara tuomio. Tapahtumista lähdetään etsimään yleensä kaupunkien väkijoukoista – mitä suurempi kaupunki sen sähäkämmät tapahtumat. Näin oletetaan.

Kuinka väärässä he ovatkaan, sillä ihmisten järjestämät tai aiheuttamat tapahtumat eivät faktuaalisesti ole tapahtumia lainkaan. Todellinen tapahtumisien tarkkailija karttaa ”ylivirittäytymisen” vaaroja ja hakeutuu metsän siimekseen, pellon laidalle tai vaikkapa järven rannalle. Enempiä harhapolkuja vältellen voisi todeta, että ihmisten jäljiltäkin toki jää ylijäämää eli aitoa tapahtumista, kuten vaatteiden kulumista, hiekan kantautumista sisätiloihin ja hilseen tippumista olkapäille. Muistamme miten Francis Bacon keräsi pölyä suljettuna olleesta huoneesta ja valmisti siitä harmaata maalia. Voiko sen autenttisempaa tapahtumista ollakaan.

Näitä tapahtumia ei löydy uutisista eikä lehtien palstoilta – niillä ei media elämöi. Toisaalta jokapäiväisyyteen uponneiden lähes olemattomien tapahtumien huomioiminen on vaikeaa. Havaitseminen jo sinänsä vaatii jotakin erityistä tapahtumista tilassa ja valaistuksessa. Perecille tämä kaikki on arkielämän jäännöksellisyyttä: ”Se mitä tapahtuu joka päivä ja palaa joka päivä, banaali, arkinen, ilmeinen, yleinen, tavallinen, infra-tavallinen, taustahäly, totuttu, miten ottaa se huomioon, miten kuulustella sitä, miten kuvata sitä?”

Tällaisten mitättömien – vähäisyydessään järisyttävien – tapahtumien kuvauksessa on syytä välttää kaikenlaisia ideologisia pyrkimyksiä ja taiteellisia tehokeinoja. Perecin ohjenuorana on kuvata ”jotenkin katsauksenomaisesti kaikki asiat joihin katseeni pysähtyy”. Lopulta siitä tulee tapa kirjata ylös kaikki, mihin maailmassa liehuva havainto törmää ja tarttuu. Eikä aikaakaan, kun huomaa puhuvansa puulle pihassa ja haastattelevansa keittiön terävin veistä.


Arjen helvetti

Yläpuolella on se, mikä on katolla,
alapuolella on se, mikä on lattialla,
takana on se, mikä on ovensuussa:
kaikki se, missä jokin on.
Martin Heidegger

On vielä poikettava syrjäpolulle. Arkinen arki on ollut niin arkipäiväistä, että suomen kielessä ei ole edes kunnollista sanaa sitä kuvaamaan, vaan ei ole englanniksikaan: ordinary or non-special days. Jossain olen nähnyt uudissanan borinary (boringly ordinary). Saa nauraa! Alkujaan lainasana ”arki” (argina, argi) on tarkoittanut hillitöntä säädyttömyyttä ja ihmisluonnon ylittävää saatanallista menoa. Mikä on varsin kuvaavaa. ”Pyhäpäivinä pinnisteltiin kunnollisina ja arkisin päästettiin piru irti”, kuten Veijo Meri huomauttaa kirjassaan Sanojen synty (1982).

Myöhempinä aikoina elämäntapakirjoittajat ja muut sortin kelmit ovat kehränneet arjessa rypemisestä todellisen ihmiselämän koetinkiven. Arjen sankarit jaksavat puurtaa arjessa arkisia tekojaan. Hän ken jaksaa arjessa, jaksaa helvetissäkin. Perec käyttää arkipäiväisyyden projekteissaan ranskan kielen sanaa ”quotidien”. Pahoin pelkään, että suomalaisesta näkökulmasta tarkastellen se ei ole tarpeeksi arkinen. Ei lähimainkaan.

Kirjoitin vuosituhannen vaihteessa runosarjan Tiloja (2005). Se on siitä harvinainen tekstikooste, että kirjoitin sen heti tarkoituksella runoiksi. Runojen teksti ei ole kovin runollista, paremminkin objektiivisen kuvailevaa. Syytä en tuollaiseen fragmentaariseen kielenkäyttöön silloin tiennyt. Nyt sen tietäisin – siis tätä kirjoittaessani – vaan mitä väliä sillä enää on. Tekstien tilat ovat sattumanvaraisesti muistista putkahtaneita: portaat, puisto, ranta, kappeli, halli, maisema, eriö ja lopuksi tilojen tila: maailma.

Ehkä joskus kuvittelin ”kirjoittamisen” olevan kommunikaatiota – kuten kielen helposti kuvittelisi olevan. Mutta minkäänlaista yhteyttä ei kirjoittamalla – eikä muillakaan keinoin – minnekään syntynyt. Sitä myöten olisi saattanut ajautua eräänlaiseen solipsismiin. Maailmassa on vain yksi saavuttamaton subjekti, ja me vähäisemmät satelliittien kaltaiset tietoisuudet ajelehdimme ties missä kaikenlaiset yhteydet poikki katkaistuina. Kaikki turhat puuhastelumme ovat silkkaa houretta. Mutta mielikuvitusta meillä arjen sankareilla riittää.

Eriö

Ensin sitä ei juurikaan huomannut,
     vetoa kohti keskiön horisonttia, singulariteettia.
Vähitellen se kiristyi kiristymistään,
     kunnes se veti tiukasti köydet natisten.
Eron toi esille mykkä merkki; se kohosi
     graafisen tilan keskellä pyramidin kaltaisena,
     salaisena ja vaiteliaana kuin hauta, oikesis.
Sanat tulivat horjuen kuin humalaiset,
     mutta se oli ainoa järkevä tapa täyttää
     tyhjä kuori, kaikki tyhjät kuoret.
Kun ”hän jätti huoneen, hän eksyi jo portaissa,
     sen sijaan että olisi liukunut pitkin kaidetta”
     ja juossut ovesta ulos tyhjään maailmaan.
S. J. Tanninen (2005)


Ps. Jos vinttihuoneeseen olisi ovi, se ei olisi ”hyödytön huone”. Jotakin sinne olisi ilmestynyt kuin tyhjästä, vaikka kukaan ei olisi siellä koskaan käynytkään.

Georges Perec: Tiloja/Avaruuksia, suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat 2002.
Mikko Mankinen: Miksi joka päivä ei tapahdu mitään? (niin&näin 3/2018).
S. J. Tanninen: Korpus/Tiloja, NAB 2005.

Merikartta. Lewis Carrol: The hunting of the snark, Chancellor Press 1993.
Kuvitusta Georges Perecin kirjaan Tiloja/Avaruuksia.



perjantai 11. tammikuuta 2019

PIERO MANZONI HERNINGISSÄ


Piero Manzoni: Corpo d’aria, 1960. Kuva SJT.


Avoin kirje Herningistä 20.8.2002. 

Tällä kertaa ei ole postin vika, että kirje on matkalla pitkään viipynyt. Matkalle hukkui myös Herningin taidemuseosta saamani lehdistömateriaali, jonka museon ystävällinen väki lähetti myöhemmin postitse . Joten lopultakin lähes kaikki on tallella. Siitä huolimatta emme usko niitä, jotka sanovat, että lopulta kaikki järjestyy. Ei järjesty, siitä hyvä esimerkki on Piero Manzoni. Mutta mitä teki Keski-Jyllannin vähäisessä Herningin taajamassa Cremonan kreivi ja ikonoklasti Meroni Manzoni di Chiosca e Poggiolo. En muista sitäkään, mitä itse tein Jyllannissa. Olinko lie tullut etsimään sukuni myyttisiä vaiheita Tannisbugtin myrskyisiltä rannoilta.


Silkeborgin suunnasta Herningiin autoileva ei tule ehkä kiinnittäneeksi huomiota vaatimattomaan kylttiin Herning Kunstmuseum. Se on vahinko, sillä tämä Herningin kunnan taajaman kupeessa sijaitseva puistomainen peltoalue kätkee sisäänsä hämmästyttävän museokokonaisuuden. Yllätyksellisyydessään ja monipuolisuudessaan museo on merkittävä koko Euroopan mittakaavassa.

Alueen museorakennukset ovat ulkomuodoltaan pyöreitä, kuten myös veistospuisto ja labyrinttipuutarha. Suurin näistä salaperäisistä ympyröistä on veistospuisto, jota kiertäessä voi tutustua eurooppalaiseen moderniin kuvanveistoon. Veistospuiston kehä on paalutettu niin korkealle, että sen keskelle jäävällä ympyräniityllä lehmät laiduntavat kesäisinä päivinä.

Hämmästyttävin ympyröistä on puutarhuri C. Th. Sørensenin orapihlajalabyrintti; sinne eksyessään on vaikea sanoa, minkä muotoinen se oikein on, koska sisäosien seinät ovat suoria. Siellä asustaa varmaankin joku Herningin hirviö, joka leikkaa nuo 5-6 metriin kohoavat loputtomat pensasaidat.

Vaaleaksi kalkitun taidemuseorakennuksen on suunnitellut C. F. Møller 1976, museon tyhjän sisäpihan ympyränmuotoiseen seinään Carl-Henning Pedersen on maalannut 220 metriä pitkän ja 5 metriä korkean seinämaalauksen ”Fantasian leikkiä elämän kehässä”. Keskellä museopihan kehää seisoessa taivas näyttää laskeutuvan ympyrän ylle läpikuultavaksi kupoliksi; ainoastaan pari puuta, jotka ovat kasvaneet sitten viime käynnin seinää korkeimmiksi, rikkovat hieman illuusiota.

Toisen ympyrärakennuksen muodostaa puiston toisessa laidassa oleva Carl-Henning Pedersen & Else Alfelt museo, jonka viereen ilmestynyt uusi näyttelysali ”prismahalli” ei olekaan ympyrä vaan eräänlainen tetra, jonka seinät ovat lasia ja keramiikkaa. Myös varsinaisen museorakennuksen pyöreää ulkoseinää kiertää Pedersenin räiskyvän spontaani 90 metriä pitkä seinämaalaus, joka on toteutettu suurilla keraamisilla laatoilla kuten muutkin seinämaalaukset. Näkymä on kuin ufo olisi laskeutunut puistoon.

Herningin taidemuseossa on hyvä kokoelma tanskalaista modernia taidetta pääosin 1950- ja 1960-luvuilta: Robert Jacobsen, Richard Mortensen, Paul Gadegaard, Asger Jorn, Henry Heerup, ja myös kohtalainen otos kansainvälisyyttä: Duchamp, Fontana, Klein, Köepcke, Tajiri jne. Museon erikoisin osasto käsittää vain 29-vuotiaana 1963 kuolleen italialaisen Piero Manzonin hätkähdyttävien teosten kattavan kokoelman.


Piero Manzoni munankeittopuuhissa. Kuva Herning 
Art Museums.



Piero Manzoni oli kotoisin Soncinosta, pienestä pohjoisitalialaisesta kylästä; vain 7 vuotta kestäneen taiteilijauransa aikana hän ehti hämmästyttää ilkikurisella ikonoklasmillaan koko taidemaailmaa. Nykytaiteesta Manzoni löysi elämäntehtävänsä, jossa on samankaltaista estotonta ehdottomuutta kuin Yves Kleinin tuotannossa. Taiteen rajojen testaamisen Manzoni aloitti upottamalla laatikkoon ladottuja sämpylöitä kaoliinilaastiin, jolloin tuloksena oli outoja ja humoristisia Achrome -installaatioita.

Manzoni muistetaan (jos muistetaan) taiteilijana, joka keksi ensimmäisenä väittää, että kaikki se minkä taiteilija itsestään tuottaa on taidetta. Hän alkoi mm. säilöä hengitysilmaansa ilmapalloihin (Fiato d’artista, ) ja purkittaa omaa ulostettaan pieniin säilyketölkkeihin kuin tonnikalaa ikään. ”Merda d’artista, conservata al naturale", lukee merkkituotteen purkin kyljessä – taiteilijan paskaa, luonnonmukaisesti tuotettu. Purkin kannessa on taiteilijan eli tuottajan signeeraus.

Taiteilijan ensimmäinen ilmaisuväline on perinteisesti viiva. Piirtäminen ennen muuta sanottiin, kun ei muutakaan sanomista ollut. Manzoni alkoi tuottaa (piirtää) paperirullille yhtenäistä viivaa, joka lopulta yltäisi maapallon ympäri. Viiva säilöttiin sinetöityihin tuubeihin, suojaan ajalta, tuhoavilta valonsäteiltä ja saman tien taideyleisöltäkin. Säiliön etiketistä katsoja saa sentään tietää viivan pituuden, tekotavan ja valmistumisajankohdan.

Jo 1957 Manzoni julisti, että mitään hänen säilömäänsä ei tultaisi milloinkaan avaamaan. Taideteoshan on mielikuvituksen asia ja se kyllä toimii sylinteriin suljettunakin. Siitähän koko jutussa on kysymys. Ikään kuin maistiaisiksi tuota persoonatonta viivanvetoa on pätkittynä myös näkyville kehyksiinkin, sellaisiksi yksityisen ihmisen tajunnan mittaisiksi paloiksi.

Juuri täällä Herningissä heinäkuussa 1960 – paikallisen sanomalehden painossa – Manzoni maalasi pyörivään sanomalehtipaperirullaan pisimmän 7200 metriä pitkän viivansa.(Linea infinita, 1960.) Aivan ääretöntä viivaa ei siitäkään tullut, mutta se riitti järkyttämään modernin taiteen perustan lopullisesti. Se oli vitsi, joka ei kaikkia naurattanut. Loputtoman viivan sisältämä suuri paperirulla seisoo Herningin taidemuseon lattialla hermeettiseen lyijylevyillä vuorattuun sinkkisäiliöön umpioiuna. Ehkäpä se on säilöttynä venynyt lisää pituutta, ties minne saakka se jo yltääkään. Säiliön kylkeen sopisi hyvin Manzonin motto: "Ei ole mitään sanottavaa; on vain oltava ja elettävä."

Taiteenahmijoiden kulutettavaksi Manzoni keitti näyttelyissään kananmunia, joiden kuoriin hän painoi peukalonjälkensä. (Uova con impronte, 1960). Sellainen näyttely oli Manzonin mukaan syötävissä 70 minuutissa; sen jälkeen varovasti irrotetuista munankuorista ja peukaloprinteistä valmistettiin numeroituja näppäriä kollaaseja taiteen keräilyä ja omistamisen tarvetta tyydyttämään.

Manzoni signeerasi 73 ihmistä eläviksi veistoksiksi (Sculture viventi, 1961). Prosessiin kuului eräänlainen aitoustodistus ja leima, joka määritteli veistoksen toiminnallisen statuksen. Vihreällä leimattu henkilö oli taideteos määrätyissä tilanteissa: laulaessa, nukkuessa jne. Keltaisella leimattu oli vain osittainen taideteos esimerkiksi joltakin ruumiin osaltaan. Kun taas punaisella leimatut olivat kokonaisvaltaisia ja ikiaikaisia teoksia. Yksi näistä Manzonin punaisella leimaamista elävistä veistoksista on italialainen kirjailija Umberto Eco. Elävä veistos saattoi nousta seisomaan taiteilijan valmistamalle maagiselle alustalle (Base magica) ja ottaa näin paikkansa taideteosten joukosta.

Manzoni valmisti erityisen jalustan myös maapallolle, joka voidaan mistä tahansa kohdasta asettaa sievästi ikiomalle sokkelilleen (Base di mondo). Tällainen sokkeli voidaan asettaa ylösalaisin maapallon pinnalle. Ja teos on valmis – vain katsoja on enää väärin päin. Asian voi korjata helposti ottamalla teoksesta kuvan ja kääntämällä sen ylösalaisin. Jäljelle jäi vielä taivas, mutta sen Yves Klein oli jo vuosia sitten julistanut ja signeerannut taideteoksekseen.

Vielä 1962 Manzoni palasi Herningiin ja työskenteli täällä eräänlaisessa taiteilijaresidenssissä. Tällaisten ylenpalttisten ihmisten yhteydessä tulee kysyä, mitä jos hän olisi saanut elää pitempään – millaisessa maailmassa me nyt eläisimme. Mutta onneksi tällaista kysymystä ei ole olemassa, on vain sellaisia kysymyksiä, joihin on ihan oikeat vastaukset.


Ps. Lehtiuutisesta huomasin, että yksi Piero Manzonin 1961 tuottamista ulostepurkeista (Merda d’artista) on myyty pari vuotta sitten 275,000 euron hintaan. Taiteilijan paskan arvo kasvoi moninkertaisesti verrattuna kullan arvoon. Mitä tästä opimme? Kannattaa sijoittaa paskaan. Toisaalta tekisi mieli lyödä päätään muutaman kerran timakasti Manzonin sokkeliin.


https://deepsurfing.files.wordpress.com/2014/11/socle-pierre-denan.jpg
https://en.wikipedia.org/wiki/Corpo_d%27aria


Herningin taidemuseot. Kuva Herning Art Museums.














































































































torstai 20. joulukuuta 2018

TAITEEN JA MAAILMAN RAJAT



Mesi Tanninen (10 v.): Kesäinen perhostutkielma (2018). Kuva SJT.




Taide on olemukseltaan alkuhyppy, korostunut tapa totuuden tulla olevaksi.
Martin Heidegger


Inhimillistä todellisuutta ylläpitäväksi ”toimijaksi” on länsimaisessa filosofiassa oletettu metafyysinen subjekti, joka luo itselleen maailman ja määrittää sen merkitykset. Tänä vuonna Suomessa luennoimassa vierailleen Alphonso Lingisin mukaan meidän on korkea aika palauttaa asiat oikeaan järjestykseen. Minä ja me emme olekaan kaiken johdossa. Meitä ohjaavat ja komentelevat kuin huomaamatta jokapäiväiset esineet ja asiat – taiteesta puhumattakaan. (Lingisin haastattelu, niin & näin 3/2018.)

Taiteen kautta voimme kokea yhteenkuuluvuutta maailman kanssa, sanoo Lingis ja jatkaa:
taideteokset voivat tuoda esiin esineisiin ja asioihin liittyviä voimia ja tällä tavoin paljastaa maailmasta jotain, jonka vain taide voi paljastaa, ja jota emme muulla tavoin oppisi ymmärtämään.” Lingis viittaa Nietzschen ajatukseen taiteesta kosmisena energioiden virtauksena, johon taiteen kokija voi osallistua. Näin taide tuo lohtua rajallisuuden kokemuksen edessä, ”sillä taiteessa osallistumme kaiken taustalla olevaan ontologiseen voimaan, joka luo uusia muotoja ja hajottaa vanhoja”.

Artikkelissaan Reality and its Shadow (1948) Emmanuel Levinas väittää, että taideteos venyttää kielelliseen tiedostukseen nojaavaa ”luontaista havaintoa” – ja menee jopa sen tuolle puolen. Sen minkä luonnollinen havainto arkipäiväistää ja jopa usein epähuomiossa kadottaa kokonaan, taideteos nostaa esille paljastavassa aitoudessaan. Näin taide on todellisempaa kuin todellisuus ja todiste taiteellisen mielikuvituksen voimasta. Levinasia seuraten päädymme hurjan ajatuksen äärelle. Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse todellisuus on asettunut taiteen varjoon.

Wittgensteinin mukaan kielemme rajat ovat myös maailmamme rajat. Voimme nähdä ja kokea vain sen, minkä kykenemme sanojen avulla määrittämään ja haltuun ottamaan. Mutta eikö tuo Levinas juuri äsken sanonut, että taiteen avulla voimme ylittää niin kielen kuin maailmankin rajat. Martin Heidegger korosti erityisesti paikallisen kuvataiteen merkitystä havainnon ja tiedostuksen ”virittäjänä”. Taideteoksessa ”maailma maailmoi ja se on olevampi kuin se, minkä voimme nähdä ja kuulla ja missä luulemme olevamme kuin kotonamme”.

Toisaalta, me voimme valita, elämmekö ennakko-oletusten määräämässä todellisuudessa vai ylitämmekö sen rajat taiteen keinoin.

Syystäkin maailman ”todellisiin” kaupunkeihin on perustettu aivan ensimmäisinä kulttuurihankkeina taidemuseoita. Näiden edellä äänessä olleiden aikamme merkittävimpien filosofien mukaan sellaisessa kaupungissa, jossa ei ole taidemuseota eikä sen myötä esillä olevia taidekokoelmia, myös maailman rajat ovat ahtaammat. Väite on hypoteettinen – suorastaan mieletön – sillä sellaisia taidemuseottomia kaupunkejahan ei ole edes olemassa. Vai?

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 20.12.2018


Harri Mäcklin: Älä koskaan kieltäydy luentokutsusta, niin & näin, 3/2018.
Martin Heidegger: Taideteoksen alkuperä, suom. Hannu Sivenius, Taide, 1998.


Kolumnista ylijäänyttä:

Jaan Kaplinski kirjoittaa lyhyessä tekstissään (Jälkipuhe kirjaan Johdatus uralilaiseen filosofiaan, 2010), että ”Länsi-Euroopassa on siis Sokrateesta ja Aristoteleesta lähtien uskottu sanojen ja asioiden tiiviiseen sidokseen”. Sanojen ja maailman asioiden välinen lukko on avautumaton. Tietäminen on nimen tietämistä. Tätä tietä päädytään siihen, että tärkeintä maailmassa olemisessa on todellisuudessa havaittujen ilmiöiden ja olioiden nimeäminen, luokittelu ja luettelointi.

Siis turhaanko Rainer Maria Rilke urputtaa nimeämistä vastaan eräässä runossaan: ”Minua pelottaa ihmisten sanat, / he kaiken niin selvästi ilmoittavat: / tässä on talo, ja koira tuossa. / Ja tässä on alku, ja loppu tuossa.” Rilken lohduttoman epäilyksen mukaan me olemme täällä vain luettelemassa outoja asioita jollekin tuntemattomalle taholle: ”Entä jos me olemmekin täällä vain sanomassa: / talo, silta, kaivo, portti, ruukku, puu, ikkuna / ja enimmilläänkin: pylväs, torni...”

Me emme osaa enää katsoa asioita irrallaan niiden käyttötarkoituksesta, väittää Lingis edellä mainitussa haastattelussa. Mutta Rilken runossa pilkistää orastava valo. Taiteen kautta ja taiteessa voimme kokea villien visioiden maailman, jossa ilmenemiset virtaavat vapaasti (ilman käyttöohjeita). Taideteoksen äärellä meidän ei tarvitse kysyä, mikä se on, mitä se esittää, mitä sillä voi tehdä. Taideteosta tarkastellessa emme ole nimeämässä asioita, meidän ei tarvitse höpöttää kuin idiootit: talo, silta, kaivo, portti, ruukku... Runoilijana Rilke tunsi sen kyllä munaskuitaan myöten.

Taiteella on voimaa, se ohjaa meitä, tarttuu meihin, vetää meitä puoleensa ja käskee tulemaan lähelle.
Alphonso Lingis


maanantai 26. marraskuuta 2018

HURJAN MIEHEN MAAGINEN KESÄ



Louisianan Cafeteriassa tilasin ”eino grönin”, ja sehän toimi. Vaikka olut oli ehkä viimeinen asia, jonka tuona päivänä halusin. Kuva SJT.




August Strindberg vietti 1888 Tanskassa maagisen lumottua kesäänsä, jota hän myöhemmin kutsui tanskalaiseksi helvetiksi. Kesällä 2001 Statens Museum for Kunst avasi (syntymäpäivänäni 9.6.) suuren Strindbergin maalausten ja valokuvien näyttelyn. Kiertelin pitkin Kööpenhaminaa seuraten Strindbergin lähes olemattomaksi haalenneita jälkiä. Mutta jossakin vanhan kapakan hämärässä nurkassa saattoi hänen uhkaava hahmonsa vielä vilahtaa.

Tässä tekstissä muistellaan yli aikarajojen kahta ikimuistoista tanskalaista kesää. Minkä taakseen kirjoittaa sen edestään löytää. Joitakin sanomisiaan joutuu ankarasti katumaan ja joistakin selviää vähemmällä.


Harvoin jos koskaan näet täällä kirkkaan sinisen taivaan.
August Strindberg


August Strindbergin näkemyksen mukaan kuvataide jatkoi siitä mihin sanat loppuivat. Maalauksissaan hän antoi sattuman oikkujen ohjata työskentelyprosessiaan. Per Olov Enquist antaa kirjassaan August Strindbergin elämä (1985) kirjailijan puhua: "Näetkö miten värit taistelevat? Tappavat toisensa. Marraskuun harmaan sadesään tappaa kadmiuminpunainen auringonnousu meren yllä. Keltaisen kirkkojuhlan murskaavat espanjalaisen merilinnun vihreät pyrstösulat. Punainen teurastajanpuoti tuhoaa mustan. Musta murtautuu suuren surun valitushuutojen läpi. Pronssi iskee kultaa vastaan."

Näyttelyä kiertäessäni minua vaivaa Strindbergin maalausten sujuva ilmestyksenomainen palettiveitsellä miekkailtu käsialaton käsiala, eräänlainen kaaoksen romantiikka, jossa taiteilijan oma sisäinen pyörremyrsky on pysäyttänyt jopa luonnonvoimat, meren ja tuulen raivon. Maalausten pakahduttavan energian myötä maalari on siirtänyt sisäisen kauhunsa todellisesta maailmasta maalauksen kaksiulotteiseen todellisuuteen.

Strindberg kirjoitti 1884 esseen sattumasta taiteellisen luovuuden välineenä. Maalatessaan hän koki työskentelevänsä sattumanvaraisesti luonnon tavoin ilman suunnitelmaa tietoisen ja tiedostamattoman välimaastossa. Tällaiset ajatukset nousivat esiin taidemaailmassa vasta paljon myöhemmin abstraktin ekspressionismin visuaalisen myrskyn synnyttäminä. Strindbergin aikalaisilla ei ollut minkäänlaisia tykötarpeita nähdä hänen maalauksissaan mitään muuta kuin tarkoituksetonta värien kaaosta. Silti on käsittämätöntä, että vasta nyt Strindberg tunnustetaan yhdeksi merkittävimmistä pohjoismaisen modernin maalaustaiteen kehittäjistä.

Strindbergillä oli muutenkin tukalaa. Ruotsin henkinen ilmapiiri oli käynyt syksyllä 1887 niin ahtaaksi, että hän päätti muuttaa Tanskaan, joka oli jo tuolloin tunnettu vapaamielisyydestään. Muuton kunniaksi Strindberg päätti modernisoida myös aviosuhteensa ja otti eron Siri von Essenistä, jonka kanssa hänellä oli jo kolme lastakin. Tästä lähtien hän esittelisi Sirin rakastajattarenaan, entä lapset mitä he olisivat – äpäriä?
”Enkä minä ole ollut vain näiden nartunpenikoiden isä vaan myös äiti.” Tästä lähtien Siri sai istua ravintolassakin lapsineen nurkkapöydässä toisella puolen salia.

Kävelen kuin unessa Rosenborgin puiston läpi kohti Kongens Nytorvia. Kuvittelen että Strindberg saattoi kävellä kuohuksissaan samaa reittiä, kun hän äkkiä istahti penkille ja kirjoitti päiväkirjaansa. "On kuin kulkisin unessa: kuin elämä ja runo sekoittuisivat toisiinsa. Jos valo osuu tähän pimeyteen, minä murskaudun. Ja kaikki mikä tapahtuu, olipa se miten epätavallista tahansa, on mielestäni ihan niin kuin pitääkin."

Kaikki oli niin kuin pitääkin. Kirjailijalle alkoi Kööpenhaminassa kapakkaelämä maistua. Hän oli kuuluisa mies, hänet tunnettiin kaikkialla. Jopa vahakapinetin ikkunaan oli asetettu Strindbergiä esittävä ihmisenkokoinen vahanukke. "Se istuu pöydän ääressä, tukka pystyssä. Tuijottaen kauhuissaan eteensä, kuin olisi juuri nähnyt rotan, tai naisen", kirjoittaa Enquist.

Astun sisään torin varrella olevaan vanhaan oluttupaan. Tämä voisi olla se sama kapakka, jossa Strindberg sai yhtenä iltana hepulin: ampui muutaman kerran pistoolilla kattoon ja syöksyi sen jälkeen torille ja yritti kiivetä ties monennenko Kristian-kuninkaan ratsastajapatsaalle, poliisin roikkuessa takin liepeissä. Myöhemmin järkyttyneenä näytelmänsä vastaanotosta, Strindberg päätti hypätä Nyhavnin kanavaan, mutta tuli kuitenkin äkkipikaisena miehenä toisiin ajatuksiin.

Seuraavana aamuna matkustan paikallisjunalla Humlebækiin. Ikkunasta näen Taarbækissa vilaukselta valkoiseksi kalkitun kartanon, jonne Strindberg oli Sirin ja lasten kanssa joutunut pakenemaan Kööpenhaminan kaoottiseksi käynyttä ilmapiiriä. Taarbækissa vietettiin ”maagista kesää”. "Kesäilmaa, öresundinsinistä vettä parittelevine lokkeineen, ikkuna auki, tepastelevia kanoja, tuoretta kananrintaa piparjuurikastikkeessa – elämä on ihanaa."

Mutta nämäkään nautinnot eivät pitkään elähdyttäneet kirjailijaa, vaan nälkiintyneiden huudot raikuivat hänen korvissaan parhaimmankin aterian äärellä. Hänen korvansa olivat auenneet ”kuulemaan kesken pihvinsyöntiä keittäjättären puuskutuksen ja teurashärän mölinän”, kuten Enquist kirjoittaa. Sekin kesä kääntyi lopulta tanskalaiseksi helvetiksi. "Minä en jaksa enää! Eikö yksikään paholainen halua auttaa minua?"

Sinä kesänä koirat piinasivat Strindbergia Taarbækissa, ympäri puistoa ”raivosi avoimia hainhampaisia kitoja”, mutta muuten elämä oli kaikin puolin ”ihmeellistä”. Kirjoittaminen sujui kuin hurmiossa. Mutta koirakysymyksen riivaamana hän ilmoitti, että yksi koirista oli ”syönyt keittiöpiian elävältä takapihalla”. Syystäkin hän hyökkäsi koiranystäviä vastaan ja vaati, että heiltä oli poistettava äänioikeuskin kunnallisissa asioissa.

Loppukesästä tilanne karkasi jälleen käsistä ja Strindberg ajautui riitoihin huvilanomistaja Hansenin kanssa. Strindberg oli hankkinut uuden revolverin ja Hansenillakin oli omansa. Laukauksia kaikui yössä ja koirat ulvoivat. Helvetti oli päässyt irti. Pahinta kaikessa oli syytös, että Strindberg oli sekaantunut Hansenin 18-vuotiaaseen tyttäreen. Strindberg puolustautui väittämällä, että tytär oli vietellyt hänet – kirjailijapolon.

Strindberg pakeni Berliiniin, josta hänet myöhemmin haettiin käräjille vastaamaan tekosistaan. Kirjailija väitti edelleenkin, että hänet oli katalasti vietelty eikä hän ollut pannut paksuksi Martha-neitiä, koska hän oli käyttänyt ”preventiiviä”. Mutta ”maaginen kesä” Tanskassa oli lopullisesti ohi. Siitä riitti puimista vielä pitkään. Se oli muuten se sama kesä, kuten Olof Lagercrantz Strindberg-elämäkerrassaan huomauttaa, jolloin Jack the Ripper piti Lontoota kauhun vallassa.

Yö alkaa levottomasti minulle aivan liian kalliissa Kystens Perle -hotellissa. En saa unta, joten raahaudun hotellin baariin katsomaan, saisiko sieltä vielä jotakin syötävää. Baarissa istuu vanha merimies, joka väittää emännän antaneen luvan ottaa jääkaapista olutta. Juomme yksissä tuumin ainakin kymmenen Tuborg Grøn -olutta mieheen. Kun tilaa tanskaksi yhden grøn oluen – en grøn – se kuulostaa aivan kuin tilaisi suomalaisen tangolaulaja Eino Grönin, sanoo merimies. Vitsitkin käyvät yhä huonommiksi.

Aamulla olen huonossa hapessa ja harhanäkyjen vaivaama kuin Strindberg ikään kun patikoin kohti Louisianaa. Vehmaan vehreyden taustalla kimmeltää valheellisen sininen Itämeri, jonka lenseillä aalloilla keikkuu lukematon määrä purjeveneitä ja muita vesillä liikkumisen välineitä. Auringossa kylpevällä vauraalla Strandvejlla, hyväntuulisten ihmisten onnellisella rannalla, saan viimein siirrettyä Strindbergin kuvat irti tajunnastani. Ja on syytäkin, sillä vieläkin hurjempia taide-elämyksiä on luvassa, kunhan ehdin Louisianan taivaita hipovien tammien katveeseen.

Ps. Louisianan Cafeteriassa tilasin ”eino grönin”, ja sehän toimi. Vaikka olut oli ehkä viimeinen asia, jonka tuona päivänä halusin.


Lisälukemista:
Per Olov Enquist: August Strindbergin elämä, Weilin+Göös, 1985.
Olof Lagercrantz: Strindberg, Tammi, 1980.



August Strindberg: Kaupunki, öljy, 1901. (Yksityiskohta).


keskiviikko 24. lokakuuta 2018

VAIKENEVAT TAITEILIJAT


Uusi konsepti kuvataiteen lähestymiseen antaa mahdollisuuden mm. istahtaa kivelle (kuin kalliolle ikään) ja lukaista seinältä kuvitteellista metahöpinää. Niin ja onhan siellä pari maalaustakin nurkassa, mutta viis niistä. Serlachius-museot, Mänttä 2014. Kuva SJT.


Nykyisessä taideinstituutiossa kaikki työt on tehty ”marginaalin” kera, joka odottaa suuren kertomuksen päällekirjoitusta tai kriittistä arviointia.
Victor Burgin (1986)

Suorastaan käsittämätöntä on, että Victor Burginin taideteorian loppua käsittelevä teksti on kirjoitettu jo 1980-luvulla. Ajatus taideteoksesta tyhjänä alustana – kirjoittamattomana ”tarinana” – on outo ajatus yhä tänä päivänä. Vasta viime aikoina erilaiset metatiedostot ovat ilmestyneet taideteosten oheen sumentamaan katsojan taidekokemusta. Sittemmin kuvataidetta on ryhdytty yhä lisääntyvässä määrin lähestymään erilaisten oheistoimintojen kautta.

Perinteinen näkökulma asetti kriitikon ja luovaan hiljaisuuteen vaipuneen taiteilijan vastakkaisille puolille taidekenttää. Kriitikosta tuli vaikenevan taiteilijan ja mykän taideteoksen ääni – tulkki yleisön ja taiteen välillä. Sen sijaan taiteilija vaikeni loppuun saakka, kävi miten kävi. Asetelma sinnittelee yhä ”taidetoimijoiden” mielissä – taiteilijan ei ole sopiva puuttua edes omaa työtään koskevaan puheeseen.

Ajatus vaikenevasta taiteilijasta ei ole pelkkä myytti. Burginin mukaan taiteilijan ”subjektiivinen paikka” on ”visuaalisen hiljaisuuden” ja ”transsendentaalisen hengen valtakunta”, mutta se on myös paikka vaikenevana ”anelijana”, joka pelkää menettävänsä kaiken lopunkin – jos ryhtyy kovin äänekkääksi.

Toisaalta taiteen vähäpätöisiksi määritellyt asiat sanellaan ylhäältä päin – ei siinä taiteilijoiden mielipiteet paljon paina.

Lehdistä olemme lukeneet, että Seinäjoellakin testataan kuvataiteen uutta ”konseptia”. Keinoja on etsitty maailmalta, mistäpä muualtakaan. On vähennetty näyttelyiden määrää radikaalisti ja ryhdytty lähestymään taidetta työpajojen ja muiden oheispuuhastelujen kautta. Taidenäyttelyiden tasoa ei uusi käytäntö ole nostanut – päinvastoin.

Ainoa tie kuvataiteen ymmärtämiseen on taideteoksen suora kokeminen – ja parhaiten se tapahtuu hyvin tehtyjen ja monipuolisten näyttelyn kontekstissa.

Seinäjoella kuvataiteen tarjonta on niin ohutta, että vaihtuvien näyttelyiden vähentämisessä ei ole mitään järkeä. Samalla vaarannetaan taidehallin hyvä maine valtakunnallisestikin merkittävänä näyttelypaikkana. Se oli kovan työn takana – kuten hyvin muistamme – vaikea oli alkujaan tänne ”kuvataiteen mustaan aukkoon” saada tasokkaita näyttelyitä.

Masentavin uutinen on, että taidehallista / taidekeskuksesta ei voi enää edes hakea näyttelypaikkaa. Entä mitä tapahtuu paikalliselle taiteelle ja taidelahjoituksille, joita uuden ”museonomaisen konseptin” yhteydessä ei edes mainita. Tarkoittaako se sitä, että paikallista taidetta ei Seinäjoella ole esillä kuin satunnaisesti. Toisin olisi laita oikeassa taidemuseokaupungissa.

Myös Vaasassa kokeiltiin samankaltaista ”uutta konseptia”, mutta taiteilijat nousivat vastustamaan taiteen ja erityisesti paikallisen kuvataiteen alasajoa. Nyttemmin siellä ollaan palaamassa takaisin entiseen toimivaan käytäntöön. Vaan täällä lakeuksilla taiteilijat vaikenevat yhä; he ovat hiljaa kuin kusi sukassa, kuten suorapuheinen karjalainen isoäitini tapasi sanoa.


Ilmestynyt Ilkassa ja Pohjalaisessa kolumnina 24.10.2018.


Jatkojorinat:

Uutisissa kerrotaan miten museot ja erityisesti taidemuseot ovat kasvattaneet suosiotaan – niihin suorastaan jonotetaan. Siitä huolimatta Seinäjoella on päädytty toteuttamaan sekalainen ”taidekeskus”, jonka toimintasuunnitelmana on tuplata kävijämäärä ns. yleisötyöllä ja erilaisilla oheistoiminnoilla. Epäilen suuresti – ei taidekeskuksiin ole jonoja syntynyt.

Taidekritiikin katoamisen myötä meille kuvataiteen kokijoille ja kuluttajille on käynyt köpelösti. Me emme enää tiedä, mikä on hyvää taidetta ja mikä huonoa. Me emme enää ylipäätään erota taideteosta maailman muista tavaroista – meille kelpaa taiteeksi nykyään mikä vaan tahansa turhake. Ainakin yksi hyvä puoli taidehallin paikan ja konseptin vaihdossa on. Päästään eroon nykyisen taidehallin sisäänkäyntiin maalatuista karmeista ”diskomaalauksista”, jotka pilaavat idioottivarmankin hyväntuulen.

Kuvataiteen kokemisympäristö on altistettu kaikenlaisille kotkotuksille – taideteoksen äärellä puuhastellaan omia taidejuttuja, askarrellaan, soitetaan, tanssitaan ja kerrotaan kummallisia tarinoita. Tällainen omatoiminen touhukkuus ei tulisi minkään muun taidelajin kohdalla kyseeseen. Että otettaisiin konserttiin mukaan omat soittimet ja omat sävellykset tai tultaisiin teatteriin näyttelijöiksi sonnustautuneina ja alettaisiin laukoa omia repliikkejä. Mutta taidenäyttelyissä tällaista poikkitaiteellisuutta pidetään suuressa arvossa ja tuetaan monin tavoin.

Ehkäpä aivan turhaan syytin taiteilijoita vaiteliaiksi. Suurin syy vaikenemiseen on aidon taidekeskustelun puute. Toki sitä aika ajoin kaipaillaan, mutta nopeasti turhan värikäs keskustelu vaietaan pienten piirien jupinaksi. Taiteen asiat päätetään – kuten niin monesti on todettu – edelleenkin sanelupolitiikalla. Siihen eivät taiteilijoiden kannanotot vaikuta. Ja tällainen yksittäinen kirjoittelu ei tavoita yhtään ketään – se suhisee vain taivaan tuulissa.

Sitä paitsi nykyään – nykyään ja nykyään – keskustelu on käynyt mahdottomaksi. Olemme juuttuneet niin syvälle mielipiteiden suohon, että mitään yhteistä ymmärryksen pintaa ei löydy. Mielipiteiden vaihto ei ole keskustelua – tapahtuipa se sitten yhdessä tai useammassa päässä. Jos Husserl eläisi tänäisessä nykymaailmassa, hän joutuisi perumaan intersubjektiivisuuden mahdollisuudenkin mahdottomana.

Tohkeissani odottelen sitä luvattua taidenäyttelyä, jossa häiritseviä taideteoksia ei ole enää lainkaan.

Ei tietenkään ole mitään syytä, miksi kriitikon pitäisi tehdä taidetta, mutta yhtä vähän kriitikoiden on syytä jatkaa valitustaan siitä, että ”meillä ei ole taidetta jota tarvitsisimme”. Jokaisen tätä valitusta jatkavan kriitikon tulisi joko tehdä jotain tai sitten pitää suunsa kiinni.
Victor Burgin


Victor Burgin: Taideteorian loppu, suom. Janne Seppänen, Literos, 1989.


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

VIIPURIIN




Viipurissa ei linnaa karkuun pääse. Kuva SJT.



Näin Viipurin linnan ja entisellä Tuomiokirkon tontilla kohoavan kellotornin, ja kaupunki alkoi kiehtoa historiasta kiinnostunutta mieltäni. Viipurin hengettären siipi sipaisi minua, ja minusta tuli hetkessä viipurilainen. Ja viipurilainen olen hautaan asti.
– Otto-Iivari Meurman (Karjalan Sanomat 1930)


Syksyinen aamu avautuu sumuisena, mutta kirkastuu nopeasti lämpötilan noustessa lähes kesäisiin lukemiin. Syksyn läsnäoloon ei vihjaa muu kuin puinnin jäljiltä kuparinhohtoiset sänkipellot ja koivuihin ilmestyneet kellervät lehtiryppäät. Ohi laukkaavassa metsänhelmassa ei näy ainoatakaan sientä, vaikka jossakin siellä puiden katveissa ne taatusti lymyävät.

Bussi kiitää tasaisesti halki maiseman. Siellä täällä metsänlaidassa vilahtaa asumus hoidettuine puutarhoineen ja pihaan pysäköityine autoineen. Uutiset kertovat kiihtyvästä taajamiin muutosta, mutta ihmiset aikovat edelleenkin asua myös täällä, missä ei kaupunkiasujan mielestä ole mitään. Ainoat huomattavat tapahtumat ovat säätilan, vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Hyvässä lykyssä saattaa lintuparvi lentää yli tai siili köhiä ruusupuskassa. Toisaalta siinä on vaativallekin havainnoijalle ilmestymisiä yllin kyllin



Syksyn läsnäoloon vihjaa vain puinnin jäljiltä kuparinhohtoiset sänkipellot. Kuva SJT.


Mikä lie kylä jää vauhdilla tienposkeen kuin keskeneräinen ajatus, jota ei ollut tarkoituskaan saattaa tiedostuksen porteille. Huoltoaseman pihassa jurottaa halkorekka sekä muutama tien ja ajan kuluttama henkilöauto. Aamuvarhaisella keitetyn kahvin läpitunkevan kyllästyneisyyden katkun voi haistaa bussin peräpenkille saakka.

Bussin lipuessa rantakatua kohti Viipuria alkaa jännittää, millaiseen kaupunkiin olen tulossa. Edellisestä käyntikerrasta on niin pitkä aika, ettei sitä ole syytä enää muistella. Kaupungin ilme ja ilmapiiri on kokonaan muuttunut. Yllätys on positiivinen, varsinkin kun katuvasta näyttää tyystin hävinneen sortin rahanvaihtajat ynnä muut katurosvot. Rakennuksia on korjattu hämmästyttävässä määrin – ja rakennustelineistä päätellen korjataan yhä.



Pyöreän tornin ja kauppahallin vaiheilla kauppa käy kuin siimaa. Kuva SJT.


Matkalukemiseksi sattui Jukka Hankamäen Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005). Oliko se sattuma vai johdatus, jää arvoitukseksi. Anarkismin ehdottoman vapauden vaade on noussut jälleen päivänvaloon, vaikka me ”kunnon ihmiset” työnnämme aina lopulta päämme rajoitetun vapauden ansaan. Emme me vapautta halua vaan mahdollisimman mukavan vankilan. Yhteiseksi koettu vapauden maksiimi soi vain intersubjektiivisen kokemuksen sulosoinnuissa.

Päällisin puolin Viipuri näyttää suomalaiselta kaupungilta, vaikkakin täällä vallitsevaa atmosfääriä on turha Suomesta etsiä. Suomessa me elämme hammasta purren sosiaalisen demokratian panttivankeina, pakotettuina palvomaan pyhää ”Työtä”. Painostuskeinoina ovat kaikki panoptikonin keinot: suostuttelu, uhkailu, kosto ja rangaistus. Mutta millaisessa vankilassa täällä eletään, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa ympäristö on siisti, päivä paistaa ja ihmiset vaikuttavat olevan tyytyväisiä elämäänsä.  



Linnan muurien varjoissa keskiaika on yhä läsnä. Kuva SJT.


Hotellin aulassa ihmiset jonottavat päästäkseen sisään ja jotkut jonottavat päästäkseen ulos – ja jotkut jonottavat, että pääsisivät jonottamaan. Matkan jälkeen unohtuu nopeasti kuinka paljon matkustaminen pitää sisällään kaikenlaista junnaamista ja vartomista. Ihmeellistä se on. Jos matkustavainen piruparka muistaisi nuo epätoivon tunnit, ei hän kuunaan lähtisi milloinkaan minnekään.

Hermoja kiristää kun nuori nainen hotellin ”respassa” ottaa passini, katsoo sitä ja rapisuttaa sitten tietokonetta, katsoo taas passia ja työntää lopulta päänsä lähes tietokoneen ruudun sisään. Mitä ihmettä sieltä nyt löytyi – taitaa olla Siperian reissu edessä. Yhtäkkiä nainen kääntyy kohti, antaa huoneen avainkortin ja hymyilee kuin aurinko: ”Tervetuloa hotelli Druzhbaan!” Hotellin virallinen yönmusta kissa naukaisee myös hyväksyvästi.



Auringonlasku Salakkalahdella. Kuva SJT.


Illalla kävellessäni Salakkalahden rantakatua kohti niemen kärkeä – auringon tehdessä laskua sokeritopan tavoin hohtavan linnantornin taakse – putosin niiltä seisomiltani johonkin menneisyyden lumoon. Oudolta se tuntui, sillä eihän minulla tässä kaupungissa mitään menneisyyttä ollut. Isäni kävi täällä maalarinammattikoulua ja isoisäni kävi täällä ilmeisesti muuten vaan – kuten minäkin nyt.

Yksi harvoista isoisääni esittävistä valokuvista on otettu Viipurissa. Siinä miehuutensa parhaassa kunnossa oleva mies kävelee kohti kameraa liituraitapuvussa ja lierihattu rennosti päässä kallellaan. Nuorukaisen mielikuvituksessa tuollainen suomalainen flanööri – salaperäinen kaupungin kaduilla lorvehtija – näytti kiehtovalta. Ehkäpä sellainen elämäntapa sotien välisessä Viipurissa oli hyvinkin mahdollista – verrattiinhan kaupunkia jopa Pariisiin.



Viipurilainen raitiovaunu 1930-luvulta – nykyään ilman kiskoja. Kuva SJT.


Hämmästyttävän vähän noista menneen Karjalan ajoista kotonani keskusteltiin – mitäpä niistä päivänselvistä asioista. Valokuvien lisäksi ei juuri mitään esineistöäkään sieltä ollut mukaan tullut. Isäni ylpeys oli Viipurista ostetut villalangasta kudotut uimahousut, jotka olivat kokeneet niin Laatokan rantoja kuin Terijoen hiekkasärkkiäkin piiskaavat aallot – kotoisen Kiimajärven aalloista nyt puhumattakaan.

Muistan kun eräänkin kerran isäni ylvästeli upeissa siniraitaisissa uimahousuissaan Pahajoen uimarannalla, jonne puoli kylää oli kerääntynyt sunnuntain viettoon. Isäni sukelsi suin päin laiturilta jokeen ja ponnahti sieltä ylös kuin salskea lohi. Paitsi että uimahousut olivat livahtaneet joen pohjaan – se oli villaisten housujen perusvika. Vaan ketäpä se häiritsi, hauskaahan se vain oli.



Viipurin taidemuseo on kunnostettu entiseen loistoonsa. Kuva SJT.


Kellon lähestyessä puolta yötä hotellin baari täyttyy alkoholia kittaavista suomalaisista turisteista – halpaa on ja hauskaa on. Ehkä se on historian rangaistus tai vain liian lähellä rajaa olevan kaupungin kohtalo. Paikalliset asukkaat tuntuvat kestävän humalaisia vieraitaan melko hyvin. Merirosvopäällikön näköinen baari-isäntä puhuu jopa sujuvaa suomea. Myyntikojujen äärellä puhutun huonon suomen lisäksi täällä ei juuri muuta kieltä kuule kuin venäjää.

Yllättäen pöytääni könyää yksi virolainen, melkoisessa tuiskeessa hänkin. Hän on asunut Viipurissa jo yli 20 vuotta. Hän haluaa tietää mielipiteeni asiasta: ”Että onko siinä mitään järkeä?” En ryhdy asiaa pohtimaan, vaan myönnän hänen olevan täysin järjissään. Virolainen ryhtyy kertomaan, missä kaikissa paikoissa hän ehti olla rakennustöissä ennen kuin tuli tänne rakennustöihin. Täällä sitä siittää, hän sanoo, ”nimittäin rakennettavaa”.

Aamiainen on runsas ja perin ”suomalainen”. Samassa pöydässä istuvan rouvan yllättää joulutortun näköinen voitaikinapiiras. Se näyttää siltä, että sen sisään olisi leivottu jonkin sortin luumutäyte, mutta haukatessa sisältä paljastuukin suolainen ja rasvainen nakki – siis eräänlaista venäläistä huumoria. Bussi vartoo jo hotellin edessä, lopultakin pääsemme asiaan – kaupunkikierrokselle.

Baudelairea ei ole
mainittu eikä yhtään
runoa kirjoitettu,
vaan ehkäpä hänen
varjonsa on häivähtänyt
Torkkeli Knuutinpojan
patsaan vaiheilla.
Tai ehkä tämä on niitä
matkoja, joista ei muista
milloin tultiin perille
ja milloin lähdettiin
pois vai lähdettiinkö
lainkaan.
– SJT (2018)



Jussi Mäntysen ”Hirvi” on yhä edelleenkin kuvatuin viipurilainen. Kuva SJT.