keskiviikko 16. syyskuuta 2020

SATEENKAAREN PALASIA




Konstrundan – Avoimet ovet Villenraitilla 12.-13.9.2020


Vaikka emme ymmärtäisi taidetta, niin käsitämme sen käsittämättömyyden – enempää ei taiteelta voi vaatiakaan.



Avoimet ovet - tapahtuma pitää koko talon virittyneessä mielentilassa, vaikka yhtään ainoaa kävijää ei olisi näköpiirissä. Ehkä ei tule ketään, käy jo epäilys mielessä. Helpompaa olisi jos ketään ei tulisi. Mitään järkevää ei kykene tekemään – millä hetkellä tahansa on oltava valmis heittäytymään syvälliseen taidekeskusteluun. Menneinä aikoina saattoi taiteilija – teosten tekijä – vetäytyä vaitonaiseen viisauteen: teokset puhukoon puolestaan. Nykyään se ei käy; on oltava valmis tallaamaan kaikki mahdolliset taiteenfilosofian polut.


Miksi sinä teet tätä – taidetta? Se on ensimmäinen kysymys, johon on syytä vastata tarpeellisella vakavuudella – olankohautus ei riitä. Kysymykseen vastataan syvällisellä löpinällä, josta käy ilmi kutsumus ja maailmoja syleilevä intohimo. Sitä ei todellakaan voi ohittaa tokaisemalla, että muussa tapauksessa olisin joutunut tekemään jotakin vieläkin typerämpää. Toisaalta kysyjä kyllä tietää, että sinä askartelet värituubeinesi ja hassuine ideoinesi todella typerien asioiden parissa. Viisas ei sellaiseen aikaansa tuhlaisi.




Vieraiden joukossa on paljon lapsia, jotka ovat tottuneet päivittäin kulkemaan työhuoneeni ikkunoiden ohi kouluun. Nyt on mahdollisuus tutkia tarkemmin tuota outoa taloa. Eräs äiti kertoo, että kun hän eräänä pimeänä syysilta meni tyttärensä kanssa valaistun ateljeeni ohi, hyppäsi hänen tyttärensä ylös rattaista ja huudahti ”sateenkaareen palasia”. ”Ja nyt olen päässyt tänne sisälle”, sanoo pikkutyttö, ”minä ostan tämän talon”. ”Aiotko sinä ajaa taiteilijan mierolle”, ihmettelee äiti. ”Se ei olisi ensimmäinen kerta”, mutisen hämmentyneenä.


Lopultakin myös maalari saa ansionsa mukaan – se on vain kohtuullista, maailma on sillä lailla rakennettu. Olen niin monesti sortunut provokaatioon, kuten tuossa alussakin. Joten otetaan pari askelta taaksepäin. Roland Barthes sanoi kirjoittamisen kuten maalaamisenkin olevan halua olla olemassa tietyllä tavalla. Se oli paljon sanottu 1960-luvulla, jolloin taide vielä kykeni hämmästyttämään ja järkyttämäänkin ihmisiä. Nykyään maalaustaide pitäisi lailla kieltää, jotta se tulisi jälleen näkyväksi. Ehkäpä silloin nekin jotka ovat pilanneet silmänsä valokuvien latteissa varjoissa saisivat näkönsä takaisin.




Sanoissa maali, maalata, maalari on perusosan maa. Alkujaan maaleihin tarvittavat väriaineet kaivettiin maasta – puhuttiin syystäkin maaväreistä. Maalari maalasi maalla – ja maasta tulivat sideaineetkin, öljyt, kananmunat, oluet ja sen sellaiset. Tätä kautta tulee hieman ymmärryksen valoa myös Martin Heideggerin kryptiseen tokaisuun ”maalari pystyttää maan”. Tässä vaiheessa en enää tiedä olenko oikealla tiellä vai eksynyt kauas loputtomaan hetteikköön. En uskalla lähteä googlaamaan – se luultavasti kaataisi hyvän teoriani.





Todellisuus avautuu maalauksessa ja tulee jälleen näkyväksi. Outoa on, että tuo avautuminen tapahtuu päälle maalaamalla eli peittämällä. Silti tuo kätkeytynytkin todellisuus on sitä samaa ikiaikaista läsnä olevaa todellisuutta, jota meillä on kaikkialla yllin kyllin. Se ei edes väliaikaisesti ole hävinnyt minnekään. Luultavasti me itse olemme touhutessamme niitä näitä hukanneet sen mielipiteiden ja oletusten sumeaan verkostoon. Paljastuakseen sille on annettava uusi näkökulma – uudenlainen ilmitulo. Ja juuri taide on oiva väline siihen puuhaan.


Tällainen puhe kuulostaa hulluudelta. Olemme tottuneet läpikotaisin siihen harhaan, että kaikki maailman olevainen on kirkkaasti nähtävissä, eikä vain nähtävissä vaan myös käsillä – käsin käännettävissä kuin pelto. Filosofia ja taide ovat jo antiikista asti hakeneet olevan kätkeytynyttä perustaa, jonka poissaoleva toiseus suorastaan huutaa vastausta. ”Tämä toiseus antaa positiivisen olevuuden ilmetä juuri eriytymällä siitä eron, negatiivisuuden ja ilmenemättömyyden ulottuvuutena. Oleminen tässä radikaalisti toisessa mielessä on siis juuri ei-mikään (Nichts)”, kirjoittaa Jussi Backman esseessään (2007).




 Quentin Meillassoux’n spekulatiivisen realismin mukaan olemme ajautuneet maailmaan, jossa mitä tahansa saattaa tapahtua milloin tahansa – ja tapahtuukin ilman mitään syytä. Mihin tällaisessa maailmassa – jossa todellisuudestakin on tullut fiktiota – tarvitaan enää taidetta? Kaikesta päätellen sitä yhä tarvitaan, ehkä enemmän kuin koskaan. ”Oikean ratkaisun spekulatiivisena kriteerinä täytyy olla se kylmäpäisyyden tunne, joka kokijassa herää, kun hän ymmärtää tämän ja toteaa: Tästähän siinä olikin kyse.”


Iltapäivällä avoimesta ovesta tupsahtaa sisään vanhempi rouvashenkilö, jos näin voidaan vielä sanoa. Rouva sanoo asuneensa pikkutyttönä talon pihanpuoleisessa asunnossa ja käyneensä sieltä kouluakin 1950-luvun alussa. Menemme ulos katsomaan. ”Talo on rakennettu vasta 1958”, yritän selventää asiaa. Mutta se ei vakuuta rouvaa, hänen mielestään pihapuoleinen osa on yhä sitä vanhaa taloa. ”Mitä ihmeen vanhaa taloa”, kysyn. ”Joo sama se on”, sanoo rouva, ”vaan ovat kääntäneet koko rakennuksen toisin päin”.


Outoja asioita on tapahtunut – ja tapahtuu yhä ilman mitään syytä. Vieraita on yhtä aikaa kellarissa, ateljeessa ja vinttigalleriassa. Ei auta muu kuin lainata omaa vanhaa tekstiä, niin pitkälle on tultu:


On päivänselvää, että maalaus maalauksena on menossa kohti meditatiivista ilmentymistä tarinankerronnan ja laskelmoivan tiedostuksen tuolle puolen. Siellä on kaikki tilat, kokonainen avaruus – niin Rilken sisäavaruus kuin Proustin sisäiset puutarhat. Maalaus on kaikkien äänien hiljaisuutta, sillä ei ole mitään sanottavaa kenellekään – se näyttäytyy niille jotka sen näkevät. Kun taas maalari niistetään hitaasti hivuttaen näkymättömäksi. Ja lopulta se on mykkä kuin kivi.


https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2018/03/talo-ja-yksi-karmea-painajainen.html


S. J. Tanninen – Online Gallery

https://sites.google.com/view/s-j-tanninen-online-gallery/etusivu?authuser=0



 Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, suom. ja jälkisana Ari Korhonen, Gaudeamus, 2017.

Jussi Backman: Kaiken takana on jotakin? Heidegger ja perusteenperiaate, teoksessa Syy, toim. Heta Gylling, Ilkka Niiniluoto & Risto Vilkko, Gaudeamus, 2007.




keskiviikko 5. elokuuta 2020

ELÄMÄ TAIDETEOKSENA

Dekonstruktiota ennen lopullista différancea kadotetulla 1980-luvulla. Kuva SJT.


Mikään ei ole todennäköistä, mikä tahansa on mahdollista.



Jo antiikin Kreikassa ajateltiin, että elämän päämäärä ei voi olla alituinen työntouhu ja hyödyn tavoittelu vaan kontemplatiivinen viisauden mietiskely. Tätä pohtiessaan Michel Foucault päätyi ajatukseen ”elämästä taideteoksena”. ”Minua hämmästyttää, että meidän yhteiskunnassamme taide on vain suhdetta esineisiin, mutta ei yksilöihin tai elämään. Eikö yksilön elämä voisi olla taideteos? Miksi taulu tai rakennus on taideteos, muttei oma elämämme?”


Millaista elämä taiteena voisi olla? Filosofin oma kokeilu elämästä taideteoksena sai varsin traagisen lopun. Toisaalta Foucault korosti yksilön tietä ”muokattavana materiaalina”, joka itsekäytäntöjen kautta kulkisi kohti parempaa tiedostusta. Näihin käytäntöihin lukeutuisivat taiteiden lisäksi myös filosofia – filosofia ”askeesina” ja ”itsen koetteluna ajattelun alueella”.


Foucault ei ollut ajatuksensa kanssa yksin. 1960-luvun kulttifilosofi Herbert Marcuse lähestyi elämää taiteena yhteiskunnallisesta suunnasta. Tieteen ja tekniikan kehittymisen myötä ihminen vapautuu työn velvollisuudesta ja löytää ikään kuin luonnostaan elämän taiteen kaltaisena luovana leikkinä. Tekniikka ja taide lähentyisivät kumoten mielikuvituksen ja järjen, taiteellisen ja tieteellisen ajattelun vastakohtaisuuden. ”Syntyisi uusi todellisuusperiaate jonka alaisina uusi aistiherkkyys ja sublimoinneistaan vapautettu tieteellinen äly yhtyisivät luomaan esteettistä elämäntapaa”.


Koronapandemian aikana monet ovat ajautuneet miettimään omaehtoisen elämän mahdollisuutta. Onko sitä vai olemmeko hukanneet sen yhteisöllisyyden humuun. Onko meillä muuta vaihtoehtoa? Marcuse uskoo, että ”uudenlaisen aistiherkkyyden” (the new sensibility) omaava ihminen syntyy omasta vapautumisen tahdostaan ”maailmaan jossa aistillisesta, leikinomaisesta, levollisesta ja kauniista on tullut olemassaolon muoto ja siten yhteiskunnan itsensä muoto”.


Miten käy taiteen maailmassa, jossa tuo niin elintärkeä kuilu taiteen ja todellisuuden väliltä häviää. Marcusen mukaan taiteilijoista tulee jälleen – kuten aikoinaan antiikissa – elinympäristöä koristelevia käsityöläisiä. Kukaan ei muista enää heidän nimiään. Taideteoksia ei enää ole, ja jos onkin, kukaan ei erota niitä maailman muista tavaroista.


Saavuttaaksemme taiteena elämisen herkkyyden menettäisimme taiteen kokemisen herkkyyden. Kun taide lakkaisi olemasta esteettisyys nousisi määrittämään todellisuuden kokemusta. ”Samalla kävisi mahdottomaksi liiketoiminnan ja kauneuden, riiston ja nautinnon kaupallinen yhdistäminen. Taiteelle palautettaisiin joitain sen primitiivisempiä merkityksiä: taide olisi taitoa valmistaa, kultivoida, kasvattaa, antaa asioille ja olioille muoto joka ei loukkaa niiden sisältöä eikä aisteja.”


Performansseissa taiteilijat ovat jo pitkään esiintyneet taideteoksina, mutta se on vain sitä samaa ”illusorista taiteen teeskentelyä”, varoittaa Marcuse. Joka tapauksessa Foucault oli aivan tosissaan hankkeensa kanssa – maailma ei vain ollut vielä siihen kypsä. Onko lie koskaan.


Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 5.8.2020


Pari lisähuomiota:


Jos taide lupaisi, että hyvä voittaa pahan, historiallinen totuus kumoaisi lupauksen. Todellisuudessa paha voittaa – hetkellisiä pakopaikkoja voi löytää vain hyvyyden saarekkeista.

Herbert Marcuse


Elämästä itsestään ilman taidettakin on tullut kiihkeän intensiivistä ja hektistä, kuten me mieluusti huoaten toteamme. Mutta elämä taideteoksena on yhtä kaukana jokapäiväisestä todellisuudesta kuin se on aina ollut. Nykyään siitä pitävät huolen taidekasvatuksen suuntaukset niin museoissa kuin kaduilla ja toreillakin keskittyen ihmisten vieroittamiseen hankalasta taidekokemuksesta tarjoamalla helppoja oheiskokemuksia ja metatarinoita taideteosten äärellä. Helppoa se onkin, sillä jo lähtökohtaisesti taide ei kuulu ”tavallisen tallaajan” myönteisten elämysten piiriin.


Juhani Ihanuksen mukaan ”tarvitsemme taiteen lumoa voidaksemme elää ristiriitaisten, murheellisten, julmien ja viettelevien tapahtumien maailmassa”. Tämä lumon ja ylevyyden mahdollisuus meiltä olisi siis kokonaan kadonnut ja elämä olisi päivästä toiseen yhtä ja samaa tasapaksua ”taide-elämää”.


Äkkiseltään tuntuu, että vain ani harvat valitsisivat mahdollisuuden elää taideteoksena – ja nekin vain kiväärinpiippuun tuijottaen. Miten se kaikki tapahtuisi? Marcuse antaa ymmärtää, että pieni valistuneiden – esteettisyyteen heränneiden kumouksellisten – etujoukko johdattaisi ja lopulta pakottaisi kansalaiset uuteen maailmaan. Ja viimein ”taiteen esteettinen välttämättömyys syrjäyttää todellisuuden kauhistavan välttämättömyyden, sublimoi todelliset tuskat ja nautinnot; luonnon ja ihmisluonnon sokeaan kärsimiseen ja julmuuteen tulee mieltä ja tarkoitusta — runollista oikeudenmukaisuutta”.


Marcusen mukaan kapitalismi on kytkenyt isät ja pojat samaan kahleeseen, helppoon ja hyvin palkattuun elämään. Mutta naisista filosofi ei puhu mitään, joten lisätään letkaan myös äidit ja tyttäret. Marcusen on pakko myöntää, ettei tästä laiskan pulskeasta ”väestä” ole kyseiseen tehtävään. Esiin piirtyy makaaberi kuva hyvinvoivasta (ja hyvin amerikkalaisesta) paksua sikaria tupruttavasta filosofista etsimässä slummeista ja maanalaisen tunneleista tarpeeksi vihaisia hylkiöitä ryhtymään kapinaan.


Mitä muuta vapaus voisi olla kuin vapautta aineellisesta puutteesta, pauhaa Marcuse 1960-luvun ytimessä, mutta teknologia loi jo vaurautta ja teki työnorjista monien mukavien tuotteiden omistajia, ”tyydyttämällä ihmisten tarpeet heiltä viedään erimielisyyden ja protestoinnin syyt ja heistä tulee vallitsevan järjestelmän passiivisia työkaluja”. Mutta mikä on vaihtoehto – taide, elämä taideteoksena?


Sellaisessa maailmassa ihmiset – miehet ja naiset – puhuvat ja toimivat estottomammin kuin vanhan maailman velvollisuuksien raskauttamina, lupaa filosofi. ”He ovat hävyttömämpiä (kiroilevat jo eduskunnassa ja kirkossakin, kolumnistin huomautus) rakkaudessaan ja vihassaan. He ovat uskollisia intohimoilleen silloinkin, kun ne tuhoavat heidät. Mutta he ovat myös tietoisempia, reflektiivisempiä, rakastettavampia ja halveksuttavampia. Ja heidän maailmansa objektit ovat läpinäkyvämpiä, itsenäisempiä ja kiehtovampia.”


Miten käy taideteosten – noiden omituisten esineiden – joita museot ja taiteilijoiden varastot ovat tulvillaan. Ihmettelemmekö me maalauksen äärellä, että mikä ihme se on – siinä on maalia, miksi se ei ole seinässä tai piha-aidassa. Vaikka taide katoaakin Marcusen ihannemaailmasta, niin kuvat jäävät, tuskinpa ne mihinkään katoavat – kuvat ilman esteettisiä määreitä. Ne vain ovat, niin kuin maailmakin on. Toki kuvat edelleenkin esittävät jotakin, viittaavat johonkin itsensä ulkopuolelle. Mutta sillähän ei sinänsä ole mitään tekemistä taiteen kanssa (vaikka monet niin luulevat); se on vain eräänlaista ylijäämää tai lisäarvoa – siinä kaikki.


Toisaalta valokuva pääsisi lopultakin irti sitä pitkään vaivanneesta ”taiteen” painolastista. Sellainen uusi vapaus saattaisi olla valokuvan pelastus. Entä musiikki, miten sen käy? Tutkimukset ovat pahasti kesken, joten palaamme tähän teemaan myöhemmin.


Elämä taideteoksena saattaisi olla ensin huumaavaa kuin lottovoiton jälkeen, mutta nopeasti se taantuisi tylsiin arkirutiineihin. Ja jälleen elämää vaivaisi nuo Ihanuksen esiin tuomat murheelliset sudenkuopat – taiteesta ei olisi ”arkisessa” olemisessa (the everyday life) enää jälkeäkään. En löydä nyt muistiinpanoa, mutta myös Marcuse totesi jossakin, että kuilu todellisen elämismaailman ja taidemaailman välillä on ylittämätön ja pitääkin olla, muutoin taiteen lumo ja autonomia katoaisivat eikä sellaisesta taiteesta olisi lohtua kenellekään.


Kodittomien” väki luottaa ymmärrykseen, ”yleisiin paikkoihin”. Se on omalla tavallaan ajattelijoiden väki – jopa siellä, missä monilla on vain peruskoulutodistus eivätkä he lue kirjaa kidutettaessakaan.

Paolo Virno, Väen kielioppi (2006)



Herbert Marcuse: Ihmisen vapautuksesta, suomennos ja kriittinen jälkipuhe Markku Lahtela, Weilin+Göös, 1971. 

Herbert Marcuse: Taiteen ikuisuus, suom. ja esipuhe Ville Lähde, niin & näin 2011.

Michel Foucault: Parhaat, suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä ja Johan L. Pii, niin & näin 2014.


tiistai 30. kesäkuuta 2020

KORONAN AIKAAN



"Lähestyessäni Pahajokea maisema muuttui täysin hylätyksi." Kuva SJT.


Kirjoitin oheisen tekstin varhain keväällä koronaviruksen jo vaaniessa uhrejaan. Sitten unohdin sen ulkoisen kiintolevyn uumeniin. Löysin sen taas juhannuksena, mutta hylkäsin sen jälleen. Juhannus kulahti niin kuin se aina kulahtaa, vinttikammion pöydälle jäi vain tyhjä Cava-pullo ja kasa epämääräisiä muistilappuja. Mitään tähdellistä sanottavaa ei ollut ollut. Harvoin on.


Sillä valo, joka tuikahti eilen mitä mitättömimmissä olosuhteissa, valaisee tietäni edelleen.”
Michel Tournier


On pilvinen kevätaamu. Olen matkalla Pahajoelle, eväskorissa termos täynnä teetä ja muovirasiaan pakattuna normaali juustoleipäviritys. Auton tavaratilassa seisovat rivissä uudenkarheat kesärenkaat – nostin ne sinne jo eilen illalla. Nihkeässä valossa maisema näyttää kuolleelta, kuivalta ja ankealta. Tienvarren talot ovat kuin hiljaiseen suruunsa vaipuneita – ihmisiä ei näy mailla eikä halmeilla. Kaikki nämä negatiiviset virikkeet antavat jonnekin havaintoja vastaanottavaan ydinkeskukseen viestin, että nyt kannattaa masentua ja kunnolla.

Ojanpientareilla on talven mittaan kertynyttä väsähtänyttä roskaa. Radiossa soi Muistojen bulevardi – aivan liian hilpeätä musiikkia näin varjoisaan aamuun. Kitsas valo on kuin jollakin uudella menetelmällä pimeydestä tislattua ja likaisenharmaat pilvet mataavat metsänreunan yllä. Älä kuuntele niitä jotka sanovat, että jokaisella masennuksella on kultaiset pohkeet, ja että lopulta se saa sinut juoksemaan entistä nopeammin. Ehkä juuri tuon olemattoman toivon kannustamana järjestetään edelleenkin kevään kynnyksellä Pahajoen ympärijuoksu – sillalta sillalle ja takaisin nuorisoseuralle. Muistan miten me – suupielet mämmistä tahmeina – siirryimme talon ikkunasta toiseen ja katsoimme laaksoa kiertävällä hiekkatiellä kirmaavia kusiaisenkokoisia juoksijoita.

Juuri tähän aikaan vuodesta kaivettiin esille Rimski-Korsakovin Šeherazade ja Venäläinen pääsiäinen. Molemmat teokset olivat kätevästi samalla levyllä. Se oli ikään kuin virallista pääsiäisajan musiikkia. Mitään muuta ei soitettu, ei mitään passioita, vaan ainoastaan tuota kuin äärimmilleen venytetyistä kissansuolista kimpoavaa maailmanlopun kaihoa. Sen surullisempaa ei maailmassa ole mikään. Sanoi isoäitikin, ja siinä hän oli kerrankin oikeassa.

Korpitaipaleen synkeät kuusikot vaihtuvat ruskeankirjaviin peltoaukeisiin, joiden laidoilla muoviset tuorerehumakkarat oleilevat omassa olemuksessaan. Jos tuollaisia olisi nähnyt 1960-luvulla, se olisi aiheuttanut shokin. Silloin värikkäisiin nuttuihin pukeutuneet tytöt taittoivat pellonreunan pöheiköissä pajunkissoja. Ei ollut niin toivotonta päivää, etteikö sitä pajunkissat olisi piristäneet. Siinä sitä oli kissaa yksinäiselle runoilijallekin yllin kyllin. Taidanpa poiketa johonkin Pahajoen ryteikköön kissa-asioissa – siellä pajunkissatkin ovat kissankokoisia. Sellaisen kissan kanssa saattaisi hurahtaa koko kesä.

Lähestyessäni Pahajokea maisema muuttuu täysin hylätyksi. Talojen ikkunat katsovat näkemättöminä ja vanhat puut nojaavat oksillaan maahan. Tienviitassa lukee JOKIVARSI, vaikka siinä pitäisi lukea PAHAJOKI. Vanhat hiekkakuopat kasvavat mäntyä. Yhdessä kuopassa on toimintansa lopettanut sementtivalimo ja toisella puolen tietä entinen Pahajoen Osuuskassan talo – vielä kuin ihmeen kaupalla pystyssä.

Keskellä kylää olevalla mäelle tuulee aina. Varsinkin näin keväällä tuulenpuhurit nostattivat kuivilta pelloilta laajoja pölypilviä. Samaan aikaan hormonit heräsivät horroksestaan ja mellastivat kaikissa ilmansuunnissa. Se oli täydellisen hulluuden aikaa. Viisas oli hän ken tervasi vehkeensä ja vetäytyi vintin uumeniin vartomaan syksyn tuiskuja ja tulevia tulipalopakkasia. Nykyään ei juuri ole pakkasia ja hiihtokelitkin jäivät tänä talvena tulematta.

Me luimme vain seikkailukirjoja, emmekä tienneet mistään mitään. ”Naisia ei ole olemassa”, oli filosofi sanonut jo 1950-luvulla Ranskassa, mutta kuultiinko siitä pihaustakaan vielä 1960-luvullakaan täällä Pahajoella. Ei kuultu. Ja jos olisi kuultukin, ei olisi uskottu. Täällä reaalitodellisuuden takamailla – ellei peräti tuolla puolen – ei oltu edes valmistauduttu siihen, että joku saattaisi jossakin sanoa jotakin.

Hannukselan Tuppu väitti kuulleensa TVH:n ojankaivuutyömaalla, että ”Jumala on kuollut” – joku saksalainen oli niin sanonut. Sitä toisteltiin ja kuviteltiin, että nyt oli kuollut se, joka oli saanut aikaan kaiken tämän maailmallisen ”sanalihamuhennoksen”. Mutta pian kävi ilme, että kyse oli sanasta – sanasta ennen metaforaa – sana oli kuihtunut ja kuollut, ja sanan mukana kaikki ”propositiot” ja ”tosiasiat” – jäljellä oli vain pelkkä ”muhennos”.

Näin me mukavat ”tosiasiaihmiset” olimme päätyneet kirkkaaseen mutta tapahtumaköyhään maailmaan, jossa yksikään tapahtuma ei ollut toisen tapahtuman syynä. Sitäkin oli vaikea uskoa.

Mutta tänään on aivan tyyntä – että sellainenkin ihme Pahajoen laaksossa. Juomme teetä ja katsomme keittiön ikkunasta avautuvaa maisemaa. Muistan, miten lapsuudessani seurasimme ikkunoista koko kylän toimia ja tapahtumia. Sovinnossa siellä aherrettiin vuoden kierron töissä. Toisinaan veri kuohahti, kun naapuri oli pystyttänyt aidan muutaman sentin väärälle puolelle rajaa. Vieläkin näen sieluni silmin, kun isännät Tastula ja Tastula löivät veräjän yli toisiaan turpaan, kumpikin omalla puolella maapalstaansa seisten. Mutta kuten jo sanottu, tähän aikaan vuodesta siellä ei ole mitään katsottavaa.

Lankomies on ottanut pihaan esille jo tunkin ja muuta tarpeelliset välineet renkaanvaihtoa varten. Renkaat vaihtuvat ripeästi. Pihakuuset nousevat synkeässä vehreydessään vasten roskapussinväristä taivasta. Komeata se on kaikkineen, vaikka se onkin vain oma individualistinen kokemukseni. Monien sattumusten ja pettymysten kautta olen siihen päätynyt. Se on vaatinut paljon turhaa tuijotusta.

Nyt se on todettava, ettei ole olemassa mitään Akvinon Tuomaan lanseeraamaa anima mundia – ei paikan henkeä, ei ilman henkeä. Kaikki on vain inhimillistä havaintoa – omaa inhimillistä keksintöä. Maailma ei havaintoja tee. Männikössä on vieläkin kivi, johon lapsena kolhin jalkani. Yhä vain se on se sama kivi – kivi mikä kivi. Vaikka Tuomas itse olisi siihen varpaansa telonut, niin ei sen kivisyys olisi siitä sen kivisemmäksi tullut. Hannukselan tai Akvinon Tuomas – miten vain.


Nojaan porraskaiteeseen
ja kuuntelen tuulen suhinaa.
Nopeasti kuluvat alkukesän päivät.
Öisin ikkunoissa viipyilee outo
valohämy, jossa voi aavistaa
yhtä aikaa illan kajon ja
aamun sarastuksen.
Painepesurilla pestyt matot
tuoksuvat mäntysuovalta
ja joenrantaniityn villiyrteiltä.
Unohdin ostaa tofunakit
ja retiisit – vaan grillihiilet
sentään muistin.
Samantekevää, kaatosade
alkaa jo puolilta päivin – äkkiä on
juhannus, ja äkkiä se on ohi.



lauantai 23. toukokuuta 2020

GOETHEN NERONLEIMAUS



Kaikkien värien kaanon.” Paul Kleen ”värimylly” kuvittaa Goethen eetosta (n. 1920). Ylhäällä on valo ja alhaalla pimeys – jossakin niiden välimaastossa valon ja pimeyden voimat käyvät taistoon singoten värien kirjon kaikkialle näkyvään maailmaan. Kuvankäsittely SJT.



Sille, jolle luonto alkaa paljastaa ilmeistä salaisuuttaan, herää kaipuu sen arvokkaimpaan ilmaisijaan – taiteeseen.
– J. W. Von Goethe


Lopultakin J. W. von Goethen suurtyö Värioppi (2019) on saatu suomen kielelle. Vaan melkoinen suurtyö on ollut kirjan kääntäminenkin. Alkuteos Zur Farbenlehre ilmestyi 1810 – siis yli 200 vuotta sitten. Siitä saakka Goethen väriympyrä on kuulunut jokaisen taiteilijan ja värinkäyttäjän työkalupakkiin.


Isaac Newton oli tehnyt historiaa 1666 hajottamalla valkoisen valon prisman avulla värien kirjoksi – ja kokoamaan sen jälleen takaisin värittömäksi valoksi. Goethen intohimoinen kiinnostus väreihin syntyi hänen Italian matkallaan 1777- 80. Omien havaintojensa pohjalta hän ei uskonut, että kaikki värisävyt voisivat sisältyä valkoiseen päivänvaloon, että valo voisi koostua itseään tummemmista osatekijöistä. Niinpä hän kävi turhaan taistoon Newtonin teoriaa vastaan, mikä loi epäilyksen varjon hänen väriteoriansa ylle.

Goethen mukaan värit syntyvät valon ja varjon rajapinnalla – valon ja pimeyden taistelussa. Siten väri on merkki pimeyden läsnäolosta näkyvässä maailmassa. Ei ihan nykytiedon mukaista, mutta runollista kumminkin. Jo 1600-luvulla oli vakiintunut käsitys nykyisistä pääväreistä – punainen, keltainen, sininen – joista kaikki muut sävyt voitiin sekoittaa. Mutta muutoin värit olivat yhä arvoitus.

”Vastaan tuli suuri runsaus ja kaaos”, joutui Goethe toteamaan ryhtyessään tutkimaan värejä ja värien käytön historiaa. Goethen rakastamassa maalaustaiteessakin näytti värien käyttö olevan täysin vaiston varaista. Puhuttiin kyllä vaaleista ja tummista, kylmistä ja lämpimistä värisävyistä, ja havaittiin joidenkin värien vahvistavan toisiaan, mutta kaikkiaan ”liikuttiin varsin ahtaassa kehässä”.

Goethen uraauurtavilla ajatuksilla värien psykologiasta ja kontrasteista oli suuri vaikutus maalaustaiteeseen. Syystä voidaan sanoa, että Goethen teoriat syrjäyttivät 1700-luvun mittaan syvälle juurtuneen ”paistinkastikkeen värisen maalaustaiteen aikakauden”.

Goethen tutkimusmetodi oli havainnon fenomenologiaa ennen kuin fenomenologiaa oli keksittykään. Havaintoelin silmä tuli harjaannuttaa niin pitkälle, että kaikki tutkittava oli välittömästi havaittavissa ilman ylimääräisiä mittausvälineitä. Goethen mukaan valo oli jo ennen kuin ensimmäistäkään silmää oli sitä näkemässä. Tuo mitään näkemätön valo paistoi umpisokeaan kalloon ja puhkaisi siihen näkevän reiän – ”houkutteli itseään varten esiin elimen, josta tuli sen itsensä kaltainen”. ”Näin muodostui silmä – valon kautta valoa varten – jotta sisäinen valo saattoi kohdata ulkoisen.”

Wittgenstein ei ollut ihan väärässä todetessaan, että Goethen teos on filosofisesti mielenkiintoinen mutta osin ikävystyttävää luettavaa. Toisaalta runoilijalla on ylevätkin hetkensä. Ja värit ovat yhä ihmeellisiä, vaikka nykyään – toisin kuin Goethen aikana – kaikki värisävyt saa kaupasta.

Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 23.5.2020

Goethen väriympyrä muodostuu pääväreistä sekä niitä täydentävistä vastaväreistä, jolloin komplementtiparit sijaitsevat vastakkaisilla puolilla ympyrää. Kuvitusta Goethen Värioppiin. 

Lisähuomioita:


Antroposofian ja teosofian piirissä Goethen värimystiikka otettiin vastaan ilman varauksia. Suomeksikin ilmestyi 1978 antroposofisen liiton toimesta Steinerin kommentein varustettu vaatimaton moniste Goethen Värioppi, I osa, Fysiologiset värit. Rudolf Steiner mukaan Goethen väriteoria ”on kaunis oodi silmälle ja välittömän havainnon merkitykselle – valon, varjon ja värin perustekijöistä rakennamme näkemämme maailman". ”Näemme ympäröivän maailman värillisenä ainoastaan sen ansiosta, että silmä pystyy luonteestaan johtuen itsestään kehittämään värejä.”

Aikalaistaiteilijoista Goethen värien uudet opit kiinnostivat mm. Philipp Otto Rungea, joka kävi kirjeenvaihtoakin runoilijan kanssa, ja maalarirunoilija William Blakea, joka mieluusti käytti visioidensa sutimisessa kirkkaita päävärejä. Myös prerafaeliitit Holman Hunt ja Rossetti hakivat fantasioihinsa voimaa komplementtivärien säihkeestä, muutoin heidänkin maalauksensa olisivat taantuneet aikakautta leimaavan tyylin mukaiseksi läskisoosiksi – ”ruskeaksi kuin isoäidin teetarjotin”.

Ajatus värien syntymisestä pimeydestä tai vähintäänkin varjoista on tuttu jo antiikista asti. Värit koettiin pitkään eräänlaisena sotkuna näkökentässä ellei peräti valon pilaantumisena. Venetsialainen pappismies Antonio de Dominis oli julkaissut 1611 tutkimuksen valon taittumisesta sateenkaaressa, joten hän ei tullut ihan puskista. De Dominis esitti hurjan väitteen, että aistittava maailma on itse asiassa täysin umpipimeä. Pimeyttä valaisevat vain satunnaiset ja petolliset väri-ilmestykset. Taivaassa ei tietenkään asiat ole näin hullusti; siellä ei värejä ole lainkaan vaan kaikki on kirkkaan mustavalkoista. Mikä sekin on vaikeasti kuviteltava tilanne.

Goethen teoriat toimivat myös Wittgensteinin väritutkimusten innoittajana – molemmat olivat näkemisen asialla. Näin Wittgenstein haarukoi tehtäväänsä: Se, mitä tarvitsen, on psykologinen tai pikemminkin fenomenologinen värioppi, ei mikään fysikaalinen enempää kuin fysiologinenkaan värioppi. Ja sen on tosiaan oltava puhtaasti fenomenologinen värioppi, jossa puhutaan vain todella havaittavasta ja jossa ei esiinny mitään hypoteettisia olioita — aaltoja, soluja jne.”

Wittgenstein suhtautui epäilevästi – ellei peräti karsaasti – psykologiseen lähestymistapaan väri-ilmiöiden kuvauksessa. ”Minkä tietämättömyyden tällainen kuvaus voi poistaa”, hän kysyi sapekkaasti. Valmiit kuvaukset havainnoissa koettuihin ilmentymiin johtavat vain yhä ahtaampaan tapaan nähdä. Lopulta näemme vain sen, minkä olemme oppineet näkemään. ”Tieto ei näet ole psykologinen tila, jonka erikoispiirteistä kaikki saa selityksenä.” Päinvastoin, meidän tulee kaiken aikaa olla virittyneinä näkemään jotakin näkemätöntä. Varsinkaan taiteen kohdalla minkäänlaiset ennakkovarukset ja - oletukset eivät voi tulla kysymykseen.

En voi kuvitella”, kirjoittaa Wittgenstein, ”että Goethen huomautukset värien luonteista ja värisommitelmista voisivat hyödyttää maalaria, tuskin somistajaakaan”. Tällä hän luultavasti tarkoitti juuri noita Goethen korostamia värien ”aistillis-siveellisiä” psykologisia vaikutuksia. Tuollaisen väripsykologisen lähestymistavan filosofi koki hyödyttömäksi. ”Se, joka puhuu värin luonteesta, ajattelee aina vain sen yhtä määrättyä käyttötapaa.”

Goethe koki maalaustaiteen – värien taiteen – kaikkein tärkeimmäksi taidemuodoksi, vaikka hän yhä eli keskellä ”ruskean kastikkeen värisen” maalaustaiteen aikakautta. Hän ei voinut edes kuvitella tulevaisuudessa siintävää modernin taiteen kumousta – impressionismin ja abstraktin taiteen ilmituloa – lopullista värien taiteen räjähdystä. Mutta ei hän kokonaan väärässä ollut – ja oliko ollenkaan – julistaessaan, että kaikki riippuu ”näkemisestä ja katsomisesta”. Ja värit jos mitkä ovat kokonaan näkemisen asiaa.

Goethen suorittaessa 1800-luvun alussa tutkimuksia värioppiaan varten raivosivat Euroopassa Napoleonin sodat, jotka vaativat yli miljoona uhria. Joten Goethe sai alinomaa kuulla, että parempaakin tekemistä tällaisina aikoina olisi – vaikkapa sotiminen ja rukoileminen. Vielä nykyäänkin taiteen harjoittajat saavat kuulla, että parempaakin tekemistä olisi vaikka emme oikein tiedä mitä. Taiteen kannalta ajat ovat aina tällaiset.

Havaintoja väreistä
Johann Wolfgang von Goethe: Värioppi, Didaktinen osa, suom. Pirkko Holmberg, Pajari Räsänen, Teos, 2019.
Ludwig Wittgenstein: Huomautuksia väreistä, toim. G. E. M. Anscombe, suom. Heikki Nyman, WSOY,1982.
Philip Ball: Kirkas maa, Miten värit syntyivät, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita, 2003.

Goethen värikolmion innoittamana maalattu tikkataulu. S. J. Tanninen 1996. Kuva SJT.


keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

SILLEEN JÄTTÄMINEN LUOVUUDEN METODINA



Frank Gehryn dekonstruktivistista arkkitehtuuria, Guggenheim-museo, Bilbao, Kuva SJT.




Moottoritie ei voi olla kesannolla.
– Martin Heidegger


Silleen jättämisen käsite on tuttu niin taolaisesta, buddhalaisesta kuin myös keskiajan kristillisen mystikon Mestari Eckhartin ajattelusta. Martin Heidegger korosti käsitteellä mietiskelevän – meditatiivisen – elämänasenteen ja hyötyajatteluun perustuvan laskennallisen käytännön eroja. Me monin tavoin kätevät ihmiset ja puuhastelijat käymme olemista suin päin sarvista kiinni ja yritämme tehdä siitä oman halumme mukaisen. Tuollainen hyötyajatteluun perustuva toimeliaisuus johtaa usein epäonnistumiseen ja jopa suoranaiseen katastrofiin.

Sen sijaan voisimme antaa olemisen näyttäytyä silleen jätettynä sellaisena kuin se on. Ja vasta maailman avauduttua – ja paljastettua salaisuutensa – ryhtyisimme tarvittaviin ja viisaisiin toimenpiteisiin. Emme kuitenkaan kääntäisi selkäämme sen enempää maailman ilmiöille kuin ihmisen luomalle teknologiallekaan, vaan toimisimme ikään kuin myötäsukaan olemisen tapahtumisien kanssa. Ehkä sillä tavoin moni turha ja maailmaa pilaava hanke jäisi tekemättä.

Mietiskelevä ajattelu johtaa meidät usein vaikeaan ja jopa mahdottomalta näyttävään tilanteeseen, kuten Heidegger linjasi 1955 pitämässä puheessaan Silleen jättäminen. Mutta siitä huolimatta valittu meditatiivinen tie on parempi kuin ajattelemattomuuden tie. ”Ajattelemattomuus on kammottava vieras, joka nykymaailmassa pääsee ja mahtuu kaikkialle. Sillä nykyään valitaan kaikkialla ja aina nopein ja halvin tie tietoon, ja samassa silmänräpäyksessä ollaan se jo unohdettu. Siten myös puuhaaminen hoputtaa toista puuhaamista.”

Olioiden silleen jättäminen ja avoimuus salaisuudelle kuuluvat yhteen. Ne suovat meille mahdollisuuden toisenlaiseen tapaan viipyä maailmassa. Ne lupaavat meille uuden perustan ja maaperän, joiden avulla voimme vaarattomasti seisoa ja olla olemassa teknisen maailman sisällä.
– Heidegger


Silleen jättämisen ideaali on tarjonnut työkalun niin taiteissa kuin käytännön elämässäkin aina vieroitushoitoja myöten. Jokapäiväisessä elämässä toisen ja toiseuden kunnioittaminen voidaan määrittää ”tilan ja rauhan antamisen hyveeksi”, kuten Johannes Ojansuu kirjoittaa kirjassaan Pyhyys - rajalla oleva ihminen (WSOY 2004). ”Suhtauduimmepa miten tahansa silleen jättämiseen meidän on joka tapauksessa hyväksyttävä tosiasia, että emme voi lopullisesti selittää emmekä käsittää toista, vaan meidän on ns. annettava toisen olla.” Ojansuu viittaa Murdochiin ja Weiliin, että oikeanlainen havainnointi on mahdollista vasta sitten, kun ihminen oppii silleen jättämään itsensä eli ”väistymään itsensä edestä”.

Touhun ihmisen on vaikea käsittää silleen jättämisen ajatusta, lähes yhtä vaikeaa kuin Laozin kuvausta Taosta: ”Mitään se ei tee, mutta silti mikään ei jää tekemättä.” Silleen jättämisessä ei ole kyse käsien pystyyn nostamisesta tai lossiksi heittämisestä. Filosofi oikaisi myöhemmin mahdollista väärinkäsitystä. ”Voimme ottaa tekniset objektit käyttöön niin kuin ne on otettava. Mutta voimme samalla jättää nämä objektit sikseen sellaisina, mikä ei sisimmässä ja olennaisessa koske meitä. Voimme sanoa kyllä teknisten objektienvälttämättömälle käytölle ja voimme sanoa samalla ei siinä määrin kun estämme sen, että ne yksinomaan asettavat meille vaatimuksia ja siten vääntävät, hämmentävät ja viimein hävittävät olemuksemme.”

Ne hetket jolloin kokee omien tekemisiensä turhuuden, ovat kaikkein vaikeimmin silleen jätettävissä, vaikka juuri silloin se on kaikkein arvokkainta. Silloin saattaa huomata senkin kadonneen tosiasian, että tärkeintä ei ole ahkera puuhastelu vaan viisas oleminen. Ja lopulta sieltä silleen hylätystä mielen maisemasta löytyy aina – takuuvarmasti – jotakin, jonka varaan voi nousta pää pystyssä seisomaan.

Nykyisessä asuntopulassa helpottaa ja ilahduttaa varmasti jo tämä; asuinrakennukset tarjoavat kyllä katon pään, asunnot voidaan nykyisin jopa jäsentää hyvin, ne ovat helppohoitoisia, sopivan hintaisia, ne voivat olla ilmavia, valoisia ja aurinkoisia, mutta: takaako jo asunto asumisen?
– Heidegger


Perinteisesti rakentaminen on tapahtunut lähinnä varastoimisen logiikalla, jossa huoli on kohdistunut vain taloudellisesti tuottoisien sisätilojen neliömetreihin. Se ei ole ottanut huomioon olemisen tapahtumista ihmisen keskeisenä merkitystekijänä. Rakennetaan suorakaiteinen talo, johon on kätevä sijoittaa – varastoida – ihmiset ja muut tavarat. Sekin tiedetään laskennallisesti, montako neliömetriä yksi asuja tarvitsee. Lisäksi myyntipuheessa voidaan mainita huonetilojen käytännöllisyys, valoisuus ja tilavuus.

Mutta todellista merkitystä tilallisuudelle, valaistukselle ja värillisyydelle ei anneta. Viihtyvyyden ratkaisevat lopulta tavarat, keittiön kalusteet ja pinnoitteet, olohuoneen huonekalut ja viihdekeskus. Jos kyseessä on rivi- tai omakotitalo, ratkaistaan pakolliset ulkotilat vähäisellä läntillä sileää nurmikkoa ja autokatoksella – lisäksi varataan koirankopin paikka ja takapihalle äijänköriläälle grillimesta. Muuta ei tarvita. Muuta ei edes kaivata. Sellaisessa täyteydessä ei enää edes taideteoksia tarvita. Ne korvataan kätevillä sisustusteoksilla – eli taidekkeilla.

Rekkakuski on moottoritiellä kuin kotonaan, mutta hänen majapaikkansa ei ole siellä.
Heidegger


”Vain jos kykenemme asumaan, voimme rakentaa”, muistuttaa filosofi. Se edellyttää eksistentiaalista muutosta. Ihminen joka osaa olla maailmassa varsinaisena olijana voi myös rakentaa ja ryhtyä asumaan. Tällaista poeettisesti asuvaa ihmistä voidaan jo kutsua todelliseksi ”asujaksi”. ”Emme asu, koska olemme rakentaneet, vaan me rakennamme ja olemme rakentaneet, siinä määrin kuin asumme, eli olemme asujina.”

”Uuden poetiikan mukainen rakentaminen on vastaamista neliyhteyden puhuttelulle”, kirjoittaa Pekka Passinmäki tutkimuksessaan Arkkitehtuurin uusi poetiikka (2011). Tällainen rakentaminen etsii rakentamisen ja asumisen mieltä ohi ilmaisullisten ja taloudellisten hyötynäkökohtien. ”Rakennustaide ja insinöörien työ, rakennetekniikka, kuuluvat tietenkin erottamattomasti arkkitehtuuriin, mutta poeettinen arkkitehtuuri on mahdollista vain, mikäli suunnittelutyö on perustettu näitä osatekijöitä alkuperäisemmälle perustalle.”

Passinmäki esittelee myös monien muiden (Derrida, Deleuze jne.) filosofien ja arkkitehtien ajatuksia luovuudesta uudenlaisessa muotojen maailmassa. Hans Scharounin (1893-1972) mielestä arkkitehdin eetosta kohti ”funktionaalista ja organista” muotoa ohjaava laki voidaan käsittää vain metafyysisesti. ”Suuri mysteeri luovassa työssä on epäilemättä muoto, muoto orgaanisessa ja moninaisessa mielessä.” Sanomattakin on selvää, että tällainen lähestymistapa on poeettinen.

Deleuze menee vieläkin pitemmälle ”objektiilin” ideassaan, jossa näkyvät muodot ovat sarja alituisesti muuttuvia objekteja. Objektin status ei ole enää riippuvainen tilallisesta muodosta, vaan se on muuntaunut jatkuvaan varioitumiseen ja kehittymiseen. ”Objekti on tässä manieristinen, ei olemuksellistava: se muuttuu tapahtumaksi.” Tällaisen muotokielen ilmitulomuotoja saattaisivat olla mm. kaaos, kompleksisuus, emergenssi, morfogeneesi, taitteisuus, epälineaarisuus ja fraktaalisuus.

Tästä päädytään selvään johtopäätökseen, että tulevaisuudessa atomi tulee korvaamaan ihmisen kaiken mittana. Lopultakin voimme sanoa hyvästit tai ainakin etsiä vaihtoehtoa antiikista alkaen luovaa ajattelua rajoittaneelle mitan käsitykselle. ”Kosmoksesta tulee standardi sekä ihmiselle että kaikelle muulle luonnolle.” Mutta mitä kaikkea siitä seuraa on yhä kuvittelun tuolla puolen. Muiden teoreetikkojen linjauksista voisi todeta, että ainakin Derridan dekonstruktion voisi kuvitella toimivan paremmin purku- kuin rakennustyömaalla.

Passinmäki kirjoittaa, että ”dekonstruktivismi jäi postmodernismiakin lyhytaikaisemmaksi ja marginaalisemmaksi ilmiöksi. Suuntaus sai paljon kritiikkiä osakseen. Dekonstruktivistista arkkitehtuuria pidettiin intellektuaalisena vain itseensä viittaavana formalistisena pelinä, joka avautui ainoastaan pienelle asiaan omistautuneelle sisäpiirille.” Tunnettuja dekonstruktivisteja ovat ainakin Peter Eisenman ja Frank Gehry, jonka Bilbaon Guggenheim-museo on lajityyppinsä uljaimpia edustajia.

Silleen jättämisen metodi toimii eräänlaisena takaisinkytkentänä, jossa myös työskentelyn alla oleva teos antaa palautetta ja ohjaa tapahtumisien suuntaa oikealle tielle. Meditatiivisessa silleen jättämisen prosessissa – tai mietiskelevässä elämässä ylipäänsä – avautuu alati jotakin odottamatonta ja yllättävää. Luova työskentely ei olisi muutoin mahdollistakaan – on jätettävä silleen, nukuttava yön yli tai ryhdyttävä johonkin aivan muuhun – vaikkapa täydelliseen tekemättömyyteen.

Todellisuus on kiinteä kudos, joka ei odota meidän arvostelmiamme liittääkseen toisiinsa
mitä yllättävimmät ilmiöt eikä hylätäkseen kaikkein totuudenkaltaisimmatkin kuvitelmamme. Havaitseminen ei ole tiedettä maailmasta, se ei ole edes teko, harkittu kannanotto, vaan perusta, jolta kaikki teot lähtevät ja jonka ne edellyttävät. Maailma ei ole objekti, jonka rakentumisen säännön löytäisin itsestäni, se on luonnollinen ympäristö ja kaikkien ajatusteni ja eksplisiittisten havaintojeni kenttä.
Maurice Merleau-Ponty


Peter Eisenmanin haastattelu: "I Am Not Convinced That I Have a Style."

Pekka Passinmäki: Arkkitehtuurin uusi poetiikka, Fenomenologinen tutkimus teknologian ylittämisen mahdollisuudesta nykyarkkitehtuurissa, Tampere, 2011.
Martin Heidegger: Esitelmiä ja kirjoituksia osa II, Suom. Vesa Jaaksi, Reijo Kupiainen, Miika Luoto ja Tere Vaden, niin & näin -kirjat, 2006.



Greg Lynn: Embryologic Houses (1997-2002). Gilles Deleuzen filosofian innoittamaa kustomoitua muotokieltä pientalojen tuotannossa. Kuvitusta teoksesta Arkkitehtuurin uusi poetiikka (2011).



perjantai 13. maaliskuuta 2020

ELÄVÄN LESKEN TAPAUS



Uuden vuosisadan alkuvuosikymmeninä sisäistä valoa ja fyysistä voimaa etsittiin vuoristojen mittaamattomista näkymistä ja vilvaista tuulista. J. F. Willumsen: A Mountain Climber (1912). Kuva SJT.




Tänään sunnuntaina, kun kaikki ovat kotona, on kuin olisi täysi helvetti irti.
Walter Benjamin

Fyysiseen rakkauteen tähtäävä elämä vaatii suuria uhrauksia. Se alkaa jostakin kulmakarvan nyppimisestä ja huulen punaamisesta. Mutta aikaa myöten mikään ei riitä – on pantava muutoksen loputtomaan peliin kaikki mahdollinen. Silti jos jaksamme muistaa, orastava rakkaus aikojen alussa ei kysynyt täydellisyyttä – ei likipitäenkään. Jokin poikkeama saattoi herättää jopa suurempaa rakkautta. Sellainen puolisokea elämä saattoi olla jopa onnellista.

Mutta kuin salaa sellaiseen elämään hiipii käärme. Kuin huomaamatta tulee kohtuullisestikin mitoitettuun normaaliin poikkeamia, joita on yhä vaikeampi rakastaa. Pikimusta karva kasvaa nännin viereen kuin outo puu. Veteliä ryppyjä ilmestyy pitkin kaulaa. Kellanruskeat varpaankynnet kasvavat käyriksi kuin kotkalla. Vähitellen materian tympeys kertyy sellaisiin mittasuhteisiin, että yhä vaikeampaa on kääntää päänsä kohti maailmoivan maailman yksityiskohtia.

Kaikki se kauneus jonka olin kuvitellut oli tipotiessään. Silti tiesin koko olemukseni mitalta, että muuta tietä ei ollut kuin hypätä suin päin tähän minulle annettuun maailmaan. Juuri tämän maailman kaikki materiaalinen tympeys – sairauksineen ja mielikuvituksen rajoja hipovine inhottavuuksineen – on se portti, jonka läpi on käytävä. Olen vetäytynyt miettimään asioiden saamaa käännettä. Ehkä matka on liian pitkä. En tiedä. En näe niin kauas.

Tuollaiset oudot näyt putkahtivat esiin lukiessani J. W. von Goethen Vaaliheimolaisia (1809/1932), outoa romaania joka sisältää oudon novellin. Teksti on melko raskasta luettavaa – ja vaivaannuttavaa. Ennen aamunkoittoa on pakko todeta, että Goethe oli ylenpalttisissa tunneryöpyissään melkoinen höyrypää. Tunnettua on, että hän kävi alituiseen kuumana ja rakastui tuon tuostakin myös naisiin, jotka eivät olleet ”vapailla markkinoilla”. Muistamme, että hän pakeni suin päin yönselässä Italiaan liian kiihkeäksi käynyttä rakastajatarta – elävän leskeä Charlotte von Steinia.

Charlotte oli Weimarin herttuakunnan tallimestarin puoliso, seitsemän lapsen äiti ja seitsemän vuotta Goethea vanhempi. Goethe oli nähnyt jo ennen Weimariin muuttoaan Charlotten siluettimuotokuvan; siluetit olivat suurta huutoa tuon ajan valokuvattomissa seurapiireissä. Kun siluetin oheen liittyi vielä sanallinen kuvaus: ”hento ja herkkä, hienostunut, suuret mustat silmät, punaiset posket, italiattaren iho ja heikot hermot”, sai se runoilijan huudahtamaan: ”Mikä ihana näytelmä; jospa saisi seurata miten maailma tähän sieluun kuvastuu.”


Lopulta vasta 57-vuotiaana Goethe meni naimisiin Christiane Vulpiuksen kanssa. Liitosta syntyi viisi lasta, joista vain yksi eli aikuiseen ikään. Vyöryttäessään Vaaliheimolaisten suurta melodraama Goethe tiesi, mistä kirjoitti. Hän oli itse sukeltanut jokaiseen syöveriin.

Hän hyppää veneeseen, tarttuu airoon ja työntää pois rannasta. Hänen täytyy ponnistaa liiemmin, hän työntää ulommaksi. Lapsi vasemmalla käsivarrellansa, vasemmassa kädessä kirja, oikeassa airo, horjahtaa hänkin ja kaatuu venheeseen. Airo kirpoaa häneltä toiselle puolen, ja kun hän yrittää sitä tavoittaa, lapsi ja kirja toiselle, kaikki veteen. Hän saa sentään kiinni lapsen vaatteista, mutta epämukava asento estää häntä nousemasta seisaalleen. (…) Vihdoin se sentään onnistuu, hän vetää vedestä lapsen, mutta sen silmät ovat kiinni, se on lakannut hengittämästä.


Nyt täytyy palata taaksepäin ja selvittää miten tähän on jouduttu. Nykylukijalle vaaliheimolaisuus ei sano yhtään mitään. Takakannen tekstissä Rafael Koskimies selventää asiaa: »Teoksen nimi viittaa silloiseen ”luonnonfilosofiaan”, kemiaan ja magnetismiin: niin kuin eräät aineet vastustamattomasti vetävät toisiaan puoleensa ja pyrkivät yhtymään, niin rakkaudessakin vaikuttaa yhteiskunnallisten ja siveellisten lakien ulkopuolella havaittavia sympatian voimia.” Siis on voimia, jotka rakkauden keinoin tekevät ventovieraista ihmisistä ”vaaliheimolaisia”, jotka ylittävät kaikki luonnon rajat ja ryhtyvät sukulaisiksi. Goethe uskoi tuohon ja hitto soikoon, eikö me muka kaikki usko.

Emme todellakaan. Walter Benjamin, jolle maailman syöverit olivat myös läpikotaisin tuttuja, ei tuota siirappia kyennyt nielemään. Benjaminin mukaan Goethen teksti paljastaa jo tuolloisissa romantiikan sumuissa modernin porvarillisen elämänmuodon täydellisen epäonnistumisen. Vain todella täysivaltaisten ihmisten tulisi mennä naimisiin. Mutta jo Kantista alkaen oli käynyt selville, että tässä maailmassa ei sellaisia ihmisiä ollut.

Valtavassa peruskokemuksessa myyttisistä voimista, joiden kanssa ei voi päästä sovintoon kuin jatkuvalla uhrauksella, Goethe kävi niitä vastaan. (…) Se, mistä runoilija sata kertaa vaikenee, voidaan nähdä yksinkertaisesti asioiden kulusta kokonaisuutena: moraalisten lakien mukaan intohimo menettää kaiken oikeutensa ja onnensa, jos se pyrkii sopimukseen porvarillisen, yltäkylläisen, turvallisen elämän kanssa.


Benjamin oli itsekin ajautunut syvälle elävän lesken ongelmaan. Hän yritti kaiken keinoin myydä tekstejään ja hankkia rahoitusta epämääräiseksi karanneeseen työhönsä. Mutta ”todellinen syy, miksi Benjamin hiipii vuonna 1921 pitkiä aikoja säännöllisesti Heidelbergin vanhankaupungin kaduilla, oli kuitenkin kuvanveistäjä Jula Cohn”, kuten Wolfram Eilenberger kirjoittaa suurenmoisessa teoksessaan Taikurien aika (2019).

Benjamin oli kritisoimansa Goethen tavoin langennut sokean voiman pauloihin ja rakastunut kohtalokkaasti Julaan. Samaan aikaan Benjaminin vaimo Dora seurusteli hänen ystävänsä Erich Schönin kanssa. ”Tämä on melkein liian banaalia ollakseen totta tai edes kiinnostavaa”, kirjoittaa Eilenberger. ”Kuten kuka tahansa lapsikin olisi tuon ajan Saksassa tiennyt, tämän vaikean nelinurkkaisen kuvion klassinen roolimalli on Goethen syvästi monimutkainen ihmissuhderomaani Vaaliheimolaiset.

Pohtiessaan Amorin nuolen haavoitetuksi tulemista Benjamin tulee siihen lopputulokseen, että niskalaukausta ei voi tilata itse. Jos jossakin diktatuurisessa valtiossa kaikki asukkaat tilaisivat niskalaukauksen, ajauduttaisiin tuota pikaa tunnettuun Russellin paradoksiin. Niin tai näin, mitään mahdollisuutta loikata vapauteen – onnelliseen avioliittoon – ei näytä olevan olemassa. Tai ehkä sittenkin, Goethen romaanin ”synkän Haadeksen” keskelle sijoitettu novelli Merkilliset naapurinlapset tuntuisi viittaavan sellaiseen mahdollisuuteen. Mutta kaikkineen se on kuin todellisuudesta irti repäisty – utuinen päiväuni, jonka ”rakastavaiset ovat sekä vapauden että kohtalon tuolla puolen”, kuten Benjamin huomauttaa.

Entä nyt kun 100 vuotta on kulunut Benjaminin hortoilusta  Heidelbergin kujilla. Onko kehityksen vuo heittänyt meidät uudelle vapauden ja onnellisuuden rannalle. Ei sinne päinkään. Tuhannet ja tuhannet sateenkaaren väreihin sonnustautuneet parit vaativat ei sentään niskalaukausta vaan mahdollisuutta vihkiytyä ”vaaliheimolaisten” mielikuvituksettomaan laumaan – sopimukseen porvarillisen, yltäkylläisen, turvallisen elämän kanssa”. Kuin poispyyhkäistyjä ovat Benjaminin ja hänen aikalaistensa ideaalit – kaipuu vapauteen ja lopullinen hyppy minne tahansa. Goethe uskalsi kuitenkin sanoa sen ääneen.

Mehr Licht – Lisää valoa!
J. W. von Goethe


Johann Wolfgang von Goethe: Vaaliheimolaiset, suom. J. Hollo, Otava 1967.
Wolfram Eilenberger: Taikurien aika, Filosofian suuri vuosikymmen I9I9-I929, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2019.



lauantai 8. helmikuuta 2020

SEINÄJOEN TAIDEMUSEON VAIHEITA


Seinäjoen taidemuseota kaavailtiin 1970-luvulla Mallaskosken tehtaiden upeaan ympäristöön. Kunnes koko kiinteistö pantiin maan tasalle. Kuva Raimo Joensuu.


Taide ei muuta ainoastaan näkemistä, vaan se muuttaa myös sen, mitä näemme.
Alva Noë

Seinäjoen taidehallin menestyksekkäiden vuosikymmenten jälkeen näytti luontevalta, että kaupungin kuvataide-elämä siirtyy taidemuseoon. Viime vuosina kaupungin päättäjät olivat kuitenkin ryhtyneet kuvataiteen alasajoon. Taidehallin näyttelyjen taso heikkeni kulttuurilautakunnan lopetettua näyttelyistä vastaavan näyttelytyöryhmän. Samaan syssyyn oli lopetettu myös kaupungin vuosikymmeniä toiminut taidehankintatyöryhmä. Varsin kirjavan loppukauden jälkeen oli selvää, että Seinäjoki ja sen näkökyvyltään vajavaiset päättäjät eivät tule taidemuseon asiaa ajamaan.

Vasta nyt näin kulttuurilautakunnan kirjaamat syyt, jotka johtivat taidehallin osalta ”uuteen kulttuuriajatteluun” – ”uuteen konseptiin”. Lautakunnan mukaan syynä oli ”toiminnan kankeus ja suuri byrokratia”, mutta myös asiantuntemus oli työryhmiltä kadonnut kuin yhdessä yössä. Aiemmin se oli kyllä riittänyt menestykselliseen toimintaan, mutta nyt se oli tipotiessään. Sen kuviteltiin paranevan poistamalla asiantuntijat. Se oli suorastaan nerokasta. Tosin viimeinen taidehallin vanhalla mallilla 2012 toteutettu Carolus Enckellin maalausten näyttely oli huipputasoa kaikin puolin.

Lautakunnan paperista saa sellaisen kuvan, että 2013 perustettu ”taiteen edistämisen työryhmä” olisi päätynyt esittämään ko. toimenpiteitä. Erikoista on sekin, että olisin itse työryhmän jäsenenä ollut toteamassa tuolloin työryhmissä toimineiden taiteilijoiden Tanninen ja Mäki-Tuuri asiantuntijuuden romahtamisen. Vain pari kertaa kokoontunut ”työryhmä” ei käsitellyt taidehallin asioita juuri lainkaan. Jos kysyttiin jotakin, niin vastausta siihen ei saatu. Viimeisessä kokouksessa puheenjohtaja Kivisaari sanoi, että epävarman huhun mukaan Kalevan navettaan saattaa tulla ”jotakin”.

Uusi konsepti ajoi myös lähes ilmaista kulttuurityötä kaupungissa vuodesta 1960 lähtien tehneen Seinäjoen Taiteilijaseuran mierolle. Ensimmäisen kerran yli 40 vuoteen seuralla ei ole minkäänlaista paikkaa, missä näyttelyitä voisi toteuttaa. Kaupungin kuvataidevihamielisyyttä osoitti kulttuuritoimen tyly vastaus: ”Jos seura haluaa kaupungissa toimia, se voi toki vuokrata itselleen tilat, tämä on vapaa maa.”

Mutta varsin lähellä taidemuseon toteutuminen oli monta kertaa. Ehkäpä kaikkein lähimpänä taidemuseon toteutumista oltiin 2014, kun kaupungin kulttuuri- ja taideväki yhdessä tuumissa innostui hankkeesta muuntaa talouskoulu ja sen kellarissa oleva taidehalli taidemuseoksi. Seppo Kari laati jo museon luonnospiirustuksetkin. Vanha taidehalli olisi jäänyt vaihtuvien näyttelyiden tilaksi ja kokoelmat siirretty yläkertaan. Ylistettiin mahdollisen toteutuksen kätevyyttä ja kohtuuhintaisuutta.

Mutta taidemuseo ei kuulunut kaupungin kulttuuristrategiaan silloinkaan eikä tule näillä näkymin koskaan kuulumaankaan. Taide lisää hyvinvointia ja viihtyisyyttä, kuten tutkitusti tiedetään. Ilman paikallista kuvataidetta keräävää ja vaalivaa taidemuseota Etelä-Pohjanmaa on Suomen ainoa maakunta, joka on evännyt oman alueensa taiteen kokemisen elähdyttävän voiman niin nykyisiltä kuin tuleviltakin sukupolvilta.

Katse täytyisi siirtää muualle, vaikka pakkohan se on myöntää, että Seinäjoki on alueen ainoa vähänkin kaupungilta näyttävä kasautuma. Mutta kuten sanottu, kaupunki ei ole kaupunki, ellei siellä ole taidemuseota.

Teksti on ilmestynyt kolumnina julkaisussa Seinäjoen varrelta 5 (2019).


Kaarakan talo. Kuvakaappaus nettisivulta.


Kolumniin ei paljon asiaa mahdu – joten hieman lisää.

Oiva Polari puuhasi Seinäjoelle taidemuseota jo 1960-luvulta alkaen. Asiaansa vauhdittaakseen hän ripusti taiteilijaystäviltään keräämäänsä taidekokoelmaa kaupungintalolle, teatteriin, kirjastoon ja milloin mihinkin. Muutin Seinäjoelle 1970-luvun lopulla – sitä aikaisemmin olin vain käynyt kaupungissa kerran tai pari. Noihin aikoihin taidemuseoasia taas putkahti esiin. Kohteena oli häikäisevän komea Mallaskosken tehtaiden päärakennus, jonka idyllinen paikka kosken rannalla oli vertaansa vailla.

Seinäjoki-seuran järjestämässä kokouksessa puhuttiin myötämielisesti hankkeesta, ja jotkut olivat jopa valmiita tekemään talkootyötä asian edesauttamiseksi. Mutta sitten astuivat esiin virkamiehet – nuo miehet ja naiset jotka eivät tarvitse muuta kuin virkansa. He olivat jo purkaneet lähes kaiken vanhan kaupungista, ja tämä rotanpesä olisi seuraava. Lausunnot olivat murhaavia.

Aikaa kului ja nuo mainiot virkamiehet murskasivat kaiken, mikä liittyi kuvataiteen aseman parantamiseen kaupungissa. Yllättäen taidehalli saatiin kaupunkiin 1980, kuin vahingossa – ilmeisesti virkamiehet olivat juuttuneet ylipitkälle kahvitunnille. Ainoa mikä heidät voi pysäyttää onkin kahvi. Taidemuseohanke nousi jälleen kuin tuhkasta esiin ja asiaa jamaan perustettiin Taidemuseoyhdistys 1994. Perustavassa kokouksessa oli innokas satapäinen yleisö.

Yhdistys alkoi kartoittaa sopivia kiinteistöjä, kuten Tiklaksen kiinteistö, vanhat veturitallit, Kalevan navetta, Helluntaiseurakunnan temppeli ja monia muita epämääräisiä paikkoja.

Vakavin yritys oli Kaarakan talo, johon arkkitehti Riia Hakola oli ehtinyt jo tehdä alustavat piirustuksetkin. Talo oli ja on jo olemukseltaankin kuin museo. Siellä oli jo valmiiksi kuvanveistäjä Pauli Aaltosen maalaamat freskot ja muutama veistos. Talon oli alkujaan rakentanut 1932 rakennusmestari Viktor Kontusaari asuin- ja toimistotilakseen. Talon nimi vaihtui kun asukkaaksi tuli 1950-luvulla maineikas silmälääkäri Olavi Kaarakka. Ehkä taloon olisi pitänyt tarttua totisimmin ottein, vaikka paikoitusalueen puute hiersi.

Taidetta taloon tuli lisää, kun perheen poika Esko Kaarakka (1929-1996) alkoi työskennellä siellä. Hän oli opiskellut Suomen Taideakatemian koulussa 1952-56. Hän suoritti myös opintoja ulkomailla, kuten Hopeapeili-lehti tiesi kertoa tekemässään artikkelissa 1968. Tuolloin graafikko Kaarakka yhä asui Seinäjoella. Valitettavasti hänen teoksensa ovat hävinneet Seinäjoelta ja seinäjokelaisilta.

Juuri 1968 olin muuttanut Helsinkiin opiskelemaan Taideakatemian koulussa, joten olisin aivan hyvin voinut tietää ja tunteakin Esko Kaarakan, kuten tunsin Seinäjoen taiteilijat Oiva Polarin, Alpo Keturin ja Seppo Karin. Mutta en ollut kuullut hänestä mitään, kunnes vasta nyt. Kohtalon outoa peliä oli, että jouduin siviilipalvelukseen 1978 Seinäjoen Keskussairaalaan. Aivan ensimmäisiä tehtäviäni oli ryhtyä toimittamaan sairaalan tenavakodin lehteä. Ja missä tuo Tenavakoti toimi, no tietenkin tuossa Kaarakan talossa.

Jälkeen päin voin vain todeta, että sen parempaa toimituskuntaa kuin nuo ihanat hoitajat ja villit kakarat ei päätoimittajalla olisi voinut olla. Materiaalia – juttuja ja piirustuksia – suorastaan sinkosi joka suunnasta. Siis paras homma mitä eteeni on tullut.

Seinäjoen Taidemuseoyhdistys on toiminut nämä vuosikymmenet ikään kuin imaginaarisena taidemuseona, kun oikeaa museota se ei ole saatu aikaiseksi. Virkamiehet ovat vieneet pelin 6-0. Mutta kaikkea muuta yhdistys on tehnyt, järjestänyt näyttelyitä, seminaareja ja luentotilaisuuksia sekä julkaissut kirjat Oiva Polarista ja Alpo Keturista. Yksi tärkeimmistä yhdistyksen toimista on ollut järjestää taidematkoja ulkomaita myöten jäsenilleen ja muillekin sellaisiin kaupunkeihin, joissa on taidemuseo.

En tiedä, onko tällä hetkellä mitään suunnitelmia taidemuseon osalta. Luultavasti ei, tosin Kaarakan talo on taas tyhjillään.


Esko Kaarakan etsaukset Kukko (1954) ja Ravurit (1955). Kuvaaja tuntematon.