maanantai 2. tammikuuta 2017

KISSOJEN PARATIISI


Mooses Tanninen viettämässä joulua kissojen paratiisissa Pahajoella 1960-luvulla. Taustalla keinutuolissa joku palveluskuntaan kuuluva hujoppi. Kuva SJT.


Yhä vain kuljen täällä
joutilaana vetelehtien.
Puut huojuvat jo syksyn väreissä
ja viimeinenkin lintu
on lentänyt pois.


Maiseman estetiikkaa pohtiessaan David B. Richardson päätyy ikiaikaisen kysymyksen äärelle. Kummat olivat ensin, ”luonnon vai taiteen esteettisen arvostamisen konventiot”. Oliko mahdollista poimia osa luonnonnäkymästä ”maisemaksi” ja tarkastella sitä ikään kuin taideteoksen kontekstissa ennen maisemamaalausta vai antoiko maalaustaide tarpeelliset parametrit maiseman esteettiseen kokemiseen. Kirjoittaja viittaa A. N. Whiteheadin näkemykseen, jonka mukaan taide ikään kuin parantelee luontoa ja tarjoaa luonnon havainnointiin esteettisen mahdollisuuden. Tämähän on lännessä varsin yleinen näkemys.

Richardson kiinnittää huomionsa Kiinalaisten ”metafyysiseen kosmologiaan”, jossa luonnon tarkastelu esteettisenä kokemuksena on paljon vanhempaa kuin lännessä. Kiinalaisessa maailmankuvassa Taon läsnäolo kaikkialla orgaanisessa luonnossa loi kosmisen ykseyden, josta puuttui tyystin persoonallisen jumaluuden mahdollisuus. Luonnonnäkymät vuoristoineen, puunkäkkyröineen, puroineen olivat suoraan koettua sielunmaisemaa, joka levisi runouden ja maalaustaiteen kautta myös länsimaihin.

Läntisen maisemaestetiikan synnystä on tuttu tarina Petrarcasta kiipeämässä (huhtikuun 4. päivä 1336) Monte Ventoson laelle, josta hän antaa ensimmäisen maisemakuvauksen. (Francesco Petrarca: Nousu Ventoux'n vuorelle, 1358/2008). ”Mitä hittoa se siellä tekee”, ihmettelivät aikalaiset. Kiinasta maiseman estetiikka levisi myös Japaniin, jossa erityisesti Fuji-vuoren hahmo hallitsee varsinkin zenbuddhalaista taidetta ja maailmankuvaa. Merkillistä on, että esim. Intiassa – buddhalaisuuden syntysijoilla – ei esteettisestä maisemakokemuksesta ole tietoakaan.

Ympäristöesteettinen luontokokemus ei ole taideteos lainkaan, koska se ei ajallisesti ja tilallisesti näyttäydy taideteoksen tavoin sosiaalisessa instituutiossa – taidemaailmassa. Niin tai näin. Havainnon fenomenologian näkökulmasta sillä ei ole suurtakaan merkitystä.
Gaston Bachelardin mukaan ”poeettinen kuva” on aina läsnä jo havainnossa, eräänlaisena äkillisenä leimahduksena ilman esikatselua ja tulkintaa. ”Kun kuva on uusi, on maailmakin uusi.” Bachelard ei rajoita aparaattiaan yhteen teoriaan, vaan vaihtaa tarpeen mukaan fenomenologian psykoanalyysiin tai päinvastoin.

Bachelard vaatii kuviin eläytymistä – kuvien elämistä. Näin rajapinta taideteoksen vastaanottajan ja tekijän välillä katoaa, ja sama ”poeettinen kuvittelu” värähtelee kummassakin. Tämä symbioosi hukkuu kuitenkin helposti liialliseen analysointiin – kriitikon ”objektiiviseen asenteeseen”. Varsinkin psykoanalyyttisellä menetelmällä on ollut taipumus kadottaa kuvan väreilevä ”kajahtelu” analyytikon tutkaillessa ”touhukkaana omien tulkintojensa vyyhteä”. Taiteilijaa (psyko)analysoimalla ei voi selvittää taideteoksen salaisuutta, se johtaa vain surkuhupaisaan päätökseen lähettää taiteilija hoitoon.

Mainiossa kirjassaan Tilan poetiikka (1957/2003) Bachelard tarkastelee äärimmäisen intensiivisesti tilaa inhimillisen asumisen mahdollisuutena, jossa talo (asumus) nousee ihmismielen allegoriaksi. Matkaksi ja tieksi kellarin alitajuisesta hämäryydestä kohti ullakon vinttikammiossa vallitsevaa tiedostuksen valoa. Matkan varrella tapahtuvat monet toimet ja elämisen asiat, kuten taideteosten tekeminen ja kokeminen. Yhä uudestaan ja uudestaan meidän on noustava kellarin piilotajuisista uumenista vintin valaistukseen. Vinttiä hallitsee puhdas poetiikka – runouden harjoittaminen.

Nykyisissä kaupunkiasunnoissa me asumme litteissä laatikoissa, joissa me olemme hukanneet sekä kellarin että vintin, kuten Bachelard huomauttaa. Lapsuudessani kuvittelin usein asumisen tiloja kissojen näkökulmasta. Meillä oli useita suurikokoisia maatiaiskissoja, jotka tuntuivat olevan jopa keskeneräisessä talossa enemmän kotonaan kuin ihmiset konsanaan. Kissat hallitsivat kaikkia asumisen muotoja. Ei ihmekään, että islamilaisessa maailmassa, kuten juuri radiosta kuulen, kissoja pidettiin niin suuressa arvossa, että niille oli varattu oma paratiisikin.

Mitä kissat ajattelevat sellaisesta paratiisista, jossa ei ole ihmisiä komenneltavina, kysyy esitelmöitsijä. Se jää arvoitukseksi, kuten kaikki muukin salaperäisten kissojen kokemusmaailman osalta. Ne, jotka kuvittelevat tietävänsä, mitä kissat ajattelevat huijaavat vain itseään. Olin jo kouluaineissa kirjoittanut kissoista. Oheisen muistiinpanon vuodelta 1962 löysin vintiltä risaisesta vihkosta. Siinä poika ja kissa vartovat keskeneräisen talon kuistilla kauppamatkalla olevaa äitiä kotiin.

On lokakuun alku syvällä pohjoisessa. Seison oviaukossa ja katselen ulos. Maisema on alakuloisen harmaa. Koivujen oksat roikkuvat alastomina ja suuret männyt kohisevat tuulessa. Pilvet vaeltavat matalalla ja lätäköt väreilevät kuin paleleva iho. Jäänvihreiden niittyjen ja mustien peltojen yli poukkoilee kapea polku, jota myöten äitini on tulossa kaupasta. Muuta kulkuväylää tänne ei olekaan.

Talo on vielä rakenteilla. Musta kissa istuu höyläämättömällä lankulla tarkkaillen levollisesti ympäristöä; se vakuuttaa järkähtämättömällä olemuksellaan, että tämä ei ole mikä tahansa talo, vaan tämä talo on koti – kissan koti. Tämä koko ympäristö, keskeneräisine rakennuksineen ja kaikkineen, on kissojen aikaansaannosta. Me ihmiset olemme täällä vain kissojen suopeuden tähden. Me olemme täällä pitämässä talot lämpiminä ja hyvin varustettuina, että nämä patalaiskat kissat voisivat viettää rasituksista vapaata ylellistä elämäänsä ilman että turhat ajatukset vaivaisivat niiden uneliaina nuokkuvia päitä.

Joki tulvii hitaasti lipuvaa hyistä vettä, se kohisee raivoisasti sillan alla, kääntyy sitten jyrkästi ja katoaa läpitunkemattomaan ryteikköön. Joen toisella rannalla on muutamia punaisia taloja, joiden savupiipuista nousee ohutta savua. Kesä – ja aurinkoon taotut muistot – ovat kadonneet yhtä yllättävästi kuin ne tulivatkin. On koittanut ensimmäinen syksy tässä tiettömässä maailmankolkassa. Vihdoin polkupyörää taluttava äitini ilmestyy pihaan kauppakassia ja pitkävartista harjaa kantaen. Kissa hyrähtää käyntiin – se hallitsee tilanteen täysin.
(SJT, Pahajoki 1962)


David B. Richardson: Luonnon arvostamisen konventiot ja taidemaailma (1976), teoksessa Alligaattorin hymy, Ympäristöestetiikan uusi aalto, toim. Yrjö Sepänmaa, Gummerus 1994.
Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, Nemo 2003.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

LIIKUTUKSEN VALLASSA




Taide – kuten elämäkin – voi puolustautua sillä, ettei sen tarvitse todistaa mitään.
E. M. Cioran


Edellisen kolumnini palaute yllätti. Monet kyselivät, mistä sellaisen Estetiikan klassikot -kirjan saa, ja olisiko se hyvä isänpäivänlahja. Jouduin suorastaan liikutuksen valtaan – ainakin jotkut isät olivat saamassa pätevää luettavaa. Vaan todellisuudella on toinenkin puoli. Paikallisen kirjakaupan ikkuna pysäyttää ohikulkijan näyttävällä tarjonnallaan. Näytteille on aseteltu suurten kustantajien – noiden sivistyksen vartijoiden – isänpäivää ja joulumyyntiä varten julkaisemat nykykirjallisuuden huiput. Kärkiniminä loistavat Siltsu, Kalle, Tami ja Cheek eli Poski.

Taiteesta ja taiteenfilosofiasta kirjoittavan ei kannata palautteen niukkuudesta lannistua. Tärkeät asiat – kuten taide – eivät ylipäätään ole suuren yleisön suosiossa. Joidenkin mielestä taide on ylevää turhuutta – sankarillinen mutta turha kapina katoavaisuuden edessä. Nietzschen mukaan ihmisen henkiselle ja fyysiselle olemassaololle tärkeintä on taide – ”ylivertainen vastavoima kaikelle tahdolle elämän kieltämiseen”.

Taiteen kokeminen on helppoa jos teoksen sisällöksi riittää se, että se esittää jonkin tunnistettavan aiheen. Vaikka maalauksella onkin kyky viitata itsensä ulkopuolelle, voimme silti helposti kuvitella ei mitään esittävän maalauksen. Kun taas mitään esittämätön valokuva on mahdottomuus – sitä ei pysty edes kuvittelemaan. Katsojalle vaikeinta onkin – ainakin aluksi – kuvallisen esittävyyden kynnyksen ylittäminen. Toki hyvää taidetta voivat olla niin esittävät kuin esittämättömätkin taideteokset. Kummalista on, että ne ovat sitä samoista ”taiteellisista” syistä.

Taide voi olla myös syvällistä ja merkityksellistä – syvällisintä mitä inhimillisessä elämässä on koettavissa. Tosin lume ja teeskentely vaanivat taidekokemuksessakin. Eilispäivän taide ei teeskentele, se on sitä mitä se on – vai onko? Vanhaa taidetta voidaan arvioida vaikkapa teknisen suorituksen taidokkuudella, mutta tämän päivän taiteen tulkintaan ei tunnu mitkään kriteerit riittävän. Hämmentyneelle katsojalle herää usein epäilys, että uuden taiteen syvällisyys on pelkkää sekavuutta. Miksi joku Kieferin kaltainen ”sotkija” on syvällinen ja merkittävä taiteilija, kun taas joku toinen sotkupytty ei ole.

Askartelemme mieluusti menneessä ja valitamme, että tulevaisuus on meille liian kallista. Sitä myöten verbin aikamuoto futuurikin on kadonnut suomen kielestä. Guggenheimin museohanke torpattiin suurella metelillä. Kaatoiko sen nurkkakuntaisuus, vaalitaktikointi vai sosiaalisen median raivo. Vai kaikki yhdessä, miten lie? Erilaisuuden ja uuden sietokyky lähentelee jo nollaa – taiteessakin. Olemme menossa kohti ”virallista taidetta”, jossa muutama ns. ”virallinen taiteilija” riittää median ja ”taidemaailman” tarpeisiin. Kirjallisuudelle on jo näin käynyt.

Viihteen kulutus lisääntyy kiihtyvällä vauhdilla. ”Viihde tekee hyvää”, lupaa jo tutkimuskin. Ehkäpä lopulta, kun aikamme kierrämme ohimosuonet piukeina suuria ja kalliita liikenneympyröitämme, tajuamme että vain taide voi meidät enää pelastaa!


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 14.12.2016.


Lisähuomioita:

Vain taide tarjoaa ihmiselle täydellisen vasteen elämän tarjoamaan monimuotoiseen haasteeseen, kuten vaikkapa ”someraivoon”. Vain taiteessa on tarpeeksi sellaisia tuntemattomia parametreja, jotka eivät lannistu latteiksi mielipiteiksi käsittämisen ja ymmärtämisen paineessa. Luova taiteilija työskentelee aina ymmärtämisensä tuolla puolen. Kaikki teoksen tekovaiheen valinnat (epäröinnit, innostuksen puuskat, karmeat mokat jne.) vaikuttavat lopputulokseen. Taideteos on aina ensin tehtävä ennen kuin se voidaan kokea – ja ottaa tulkinnan kouriin.

Joku ajattelija on sanonut, että ”taiteilija on totuudesta lukien vasta kolmantena”. Minkä lajityypin edustajat ovat ensimmäisenä ja toisena, sitä ”joku” ei ainakaan tässä yhteydessä kerro. Väitetään, että taideteos ei todellisuuden jäljittelyssään ole todellisuutta, vaan pikemminkin sen puutetta. Mutta nykyään tiedämme, että taideteoksen tulkintaan liittyvä ”lume” ja ”teeskentely” ovat taiteen tärkeimpiä ominaisuuksia. Lumeen kaltaisessa olomuodossaan taide kykenee repäisemään todellisuuden irti kätkeytyneisyydestään ja ”varjelemaan sitä lumetta vastaan”, kuten filosofi kirjoittaa. Kun taas todellinen todellisuus ei ole taiteilijan vaan ”sokerileipurin työsarkaa”.

Kirjoitan kuvataiteen ja erityisesti maalaustaiteen näkökulmasta. Henkilökohtaisesta kognitiivisesta sulkeumasta johtuen voin seikkailla ymmärtämisen takaisissa sfääreissä vain maalaustaiteessa ja runoudessa. Ja tietenkin musiikissa, joka on aivan erityinen suoran kokemisen taidemuoto aivan kaikille – maalareillekin. Jo Schopenhauer huomautti, että musiikki ei ole kuten muut taiteet ”lumetta ja kopioita ideoista”, vaan itse idea. Se on syytä pitää mielessä, kun muita taiteenlajeja alati läimitään milloin minkin ismin kärpäslätkillä. Ja vaaditaan milloin mitäkin, jopa yhteiskunnallista taidetta.

Ja taiteen kokijat ovat tyytyväisiä; heidäthän on dekonstruoitu jo ajat sitten, jo ennen syntiinlankeemusta, viikunanoksalla. Seuraavaksi dekonstruoidaan taiteilijat, mutta älkää (minä pyydän) dekonstruoiko museoita – mihin sitä sitten enää kaupungilla kulkiessaan poikkeaa jouissancelle helpottamaan ”hermoaan”.
SJT

maanantai 28. marraskuuta 2016

EPÄTODENNÄKÖINEN PAKOMATKA


Olin asettunut asumaan ja työskentelemään entisen parantolan yhteen yli sadasta studiosta. Konstepidemin, Göteborg 1994. Kuvat SJT.


Ei siinä sen kummempaa ollut,
aamu ja muutama pilvi taivaalla.
Illaksi oli jo luvassa sadetta.
(SJT, Göteborg 1994)


Ajauduin viime viikolla jonkinlaiseen järjestelyn puuskaan, kun kuulin että minusta – tai paremminkin tästä omituisesta talosta – oltiin tulossa tekemään lehtiartikkelia. Pöydillä ja ikkunalaudoilla ajelehtivat ”asiat” olivat äkkiä järjestetty, mutta vanhoja luonnoksia ja sekalaista materiaalia sisältävät hyllystöt olivat kaikenlaisen järjestyksen ulottumattomissa. Toisinaan tunkeudun hyllystöjen uumeniin ja tongin kuin myyrä tonkimisen ilosta. Tällä kertaa käteeni osui paksu muistikirja vuodelta 1994.

Ensimmäiset panot – siis muistiinpanot – ovat maaliskuulta, kun olin lähdössä Göteborgiin työskentelemään. Kesken lähdön kiireiden olin suunnitellut runoa, jonka nimeksi on merkitty Myötänielijä. Runolle on kaavailtu kolme osiota: Nihilö, Kehilö ja Epäily. Ei ihmekään, että se on jäänyt niille sijoilleen. Allekirjoituksena on Ensio Mäntyaho. Olin pikkupojasta saakka – tai ainakin siitä saakka, kun ymmärsin syntyneeni Ension päivänä – kuvitellut olevani Ensio, vaikka enhän minä mikään Ensio ole – Mäntyaho vielä vähemmän.

Muutama merkintä on kirjoitettu matkalla. Sivun ylälaidassa on lainaus Eliotilta. Muistan, että olin varannut mukaani kirjoja, joista olin luvannut kirjoittaa arvostelun. Yksi niistä oli Peter Ackroydin elämäkertateos T. S. Eliot (1989).

Ehdotonta totuutta ei ole olemassa – on vain joukko tyylejä ja tulkintoja, toinen toisensa päälle asettuneina loputtomassa ja ilmeisen tarpeettomassa tapahtumaketjussa.
(T. S. Eliot)


Yllättävää, että Eliot – runoilijana ja amerikkalaisena – on ollut totuusrelativismissaan aikansa filosofien kärkijoukossa jo iloisella 1920-luvulla. Tuon saman olisi saattanut sanoa vaikkapa Foucault muutama vuosikymmen myöhemmin. Totuus ei kuitenkaan kokonaan kadonnut filosofien työkalupakista, kuten Alain Badioun kirjoitukset osoittavat. Mutta noihin aikoihin Badiou sätki vielä kapaloissaan. Asioiden ja ideoiden lisäksi täytyy olla myös jotakin, joka/mikä tiedostaa ne. Laivan kannella infernaalisen kevättalven viimassa oli helppoa uskoa tuohon berkeleyläiseen tulemaan.



Seuraavat merkinnät on kirjoitettu Göteborgissa, Konstepidemin kulttuurikeskuksessa, jonka yhteen yli sadasta studiosta olin asettunut asumaan ja työskentelemään. Götanmaan kevään ollessa jo hyvässä vauhdissa olen kirjannut ylös 17.4. vähäisen runontyngän. Sen saatteeksi on sorvattu säkeet: ”Moiset mäet ja talot niillä, noro niskassa ja kivi kengässä.”

Näen sataman
lähtevine laivoineen.
Mäet korkeat ja talot niillä:
Fiskekyrkan, Kungstorget
ja Götaplatsen.
Epätodennäköinen
pakolainen on saapunut
Kattegatin rannoille.


Sotkuisissa sutaisuissa valitetaan sohvan puutetta ja studion ikkunoiden likaisuutta. Sohvaa luovan työn ja mietiskelyn välineenä ei korvaa mikään. Ikkunat oli helppo pestä sisäpuolelta, mutta ulkopuolta se ei onnistunut, sillä studioasuntoni seisoi suoraan jyrkänteen reunalla. Oliko niitä pesty sitten parantola-aikojen – öiseen aikaan olin yhä kuulevinani sairaiden ankaraa yskimistä. Herättyäni se kuitenkin osoittautui yövuoroa ajavan raitiovaunun kolinaksi.

Joku oli raapustanut studioni seinään mietelmän: ”All national art is poor, all good art is national.” Se ei juurikaan inspiraatiota tarjonnut. Mutta asunnon paksu vieraskirja oli tärkeää luettavaa, sieltä selvisi mistä taiteilijatarvikkeita sai edullisesti ja mitä viinejä kannatti systembolagetista ostaa. 15.5. olen jälleen yrittänyt kirjoittaa runoa – ilmeisesti torin vaiheilla kun työnimeksi on tullut I Götaplatsen.

Päivä jouten kuluu
nään oksalla linnun
ellen papukaijan.
Seuralaiseni, neiti muuten,
ehdottaa punsseja.
Aurinko on kääntynyt
jo lounaaseen,
pöydät tyhjentyvät.
Yritän iskeä misukan,
kunnes huomaan
se vaimovanha on.


Vaivuin pikkuhiljaa götanmaalaiseen synkkyyteen. ”Ahdistus on niin rankkaa, että siinä voisi seisoa.” Toisaalta elettiin kevään heräämisen toivorikkaita ja huolettomia aikoja. Näyttelyiden avajaisia oli vähintäänkin kerran kuussa. Ja Konstepideminissä olivat jo huhtikuussa alkaneet joka viikonloppuiset puutarhapartyt. Ilmoitustaululta saattoi tarkistaa, kenen pihassa milloinkin juhlittiin – toki juhlat olisivat löytyneet suuntaamalla askeleensa kohti meteliä. Muutoin oli rauhallista ja hiljaista – kenenkään residenssiin ei tunkeuduttu ilman lupaa. Joku oli laskenut, että keskuksessa työskenteli taiteilijoita yli kymmenestä eri maasta.



Aluetta rajaavaan rautaverkkoaitaan oli raksittu miehenmentävä aukko. Oikaisin siitä toisiaan lähikapakkaan, Gyllene Pragiin, vaatimattomalle lounaalle tai tuopille. Elin omassa marginaalissani residenssistipendin ja päivärahan turvin. Se oli huomattavasti varakkaampaa ja turvatumpaa elämää kuin naapurissa olevan opiston pihassa norkoilevilla maahanmuuttajilla, joiden keskuuteen tupsahdin aidanaukosta kuin vieraalta planeetalla. Eräänä päivänä he kysyivät huonolla ruotsillaan, mistä olin tulossa ja minne menossa. Vastasin yhtä huonolla ruotsilla, etten tiennyt minne olin menossa. Lopulta kutsuin heidät studiooni katsomaan maalauksiani. Eräänä iltana he tulivat – järkytin niin itseni kuin naapuritkin valtavalla taiteenystävälaumalla.

Maalauksissani asiat sujuivat samaan tapaan keskuksen pakovoimaa karttaen. ”Mikä tahansa, mikä on keskustassa, ei ole siirrettävissä marginaaliin, olipa se kuinka heikko tahansa. Sillä on puolellaan määräävään paikan arvovalta. Seuraavaksi yritän tyhjyyden asein siirtää – tai oikeastaan kammeta – keskuksen sijoiltaan.” Väritkään eivät suostuneet sijoittumaan aloilleen ilman kapinaa, vaikka mereltä peilaava valo yritti parastaan. ”Kaikki maailman asiat ovat minulle lasten leikkiä verrattuna kahden väripinnan sijoittamiseen vierekkäin, pinta pintaa vasten.”

”Muistakaa runoilijaa.” Kesän lämpöaallon huumaamana olin jälleen kirjoittamassa runoa. Nyt ylhäällä kaupungin yläpuolelle kohoavilla kallioilla, joilla tapasin kuljeksia silloin tällöin mukanani eväsleipä ja pullo viiniä. ”Ylhäällä oleva on alhaalla olevan kaltainen.” Sen olin luultavasti napannut C. G. Jungin kirjasta Job saa vastauksen (1974), joka myös oli matkalukemisenani. Viimeistelin runoa vielä studiossa yö myöhälle kovassa puutuolissa istuen – seuraavalla viikolla minulle oli luvattu tuoda sohva.

Gothenburg

Taiteilijat palaavat Gyllene Pragista
            pitkät niskatukat saparoiksi solmittuina.
Ikkunat sammuvat ja viinilasit väljähtyvät.

Taitan lyijykapselista korkille purjeen ja lähetän
            sen purjehtimaan maalinroiskeiselle merelle,
            jossa leivänmurut ajelehtivat kuin jäävuoret.

Unet tulevat kahtena vyyhtinä, päivää vielä mukanaan,
            kuin luokoon heinikkoon unohtuneet säpit.
Suuntimat ovat volatilia ja terrana:
            Superius est sicut quod inferius.

Ei siitä kummempaa tullut: taiteen uusiksi parametreiksi
            julistettiin kiivaus, kuulaus ja kauheus.
Pilvet tihnusivat vettä pitkin päivää,
            mutta jo illaksi ennustettiin poutaa.
(SJT, Göteborg 1994)





tiistai 1. marraskuuta 2016

KULTTUURIA VAI BARBARIAA


Suomalaista fanituskulttuuria, Heikki Mäki-Tuurin öljymaalaus vuodelta 1987, Kuva SJT.


Yllemme on ruumiillistunut leijumaan merkitys, joka vie meitä eteenpäin sokeudessamme mutta odottaa pimeydessä meidän tulevan siitä tietoisiksi tullakseen näkyviin ja alkaakseen puhua.
Michel Foucault


Näinä historiattomina aikoina meidät on heitetty maailmaan, jossa kuulemme yhä uudelleen ja uudelleen asioita, jotka olemme kuulleet jo moneen kertaan aikaisemminkin. Kirjansa Klinikan synty (1963/2013) alkusanoissa Foucault sanoo suurin piirtein samaa, että olemme tuomittuja ”rakentamaan kärsivällisesti diskursseja koskevaa diskurssia ja kuulemaan sitä, mikä on jo sanottu”. Joten en ole yksin ajatusteni kanssa.

Muistan vielä nekin ajat, jolloin tuon tuostakin kuuli uuden ja mullistavan asian, joka suisti ihmispolon tietämisen ja ymmärtämisen äärilaidalle – arkitodellisuuden tuolle puolen. Uutta ajateltavaa oli niin paljon, että päätä huimasi. Yhä muistan miten isoäidilläni oli tapana varoittaa liiallisen lukemisen ja erityisesti liiallisen ajattelun vaaroista. Pahajoellekin oli perustettu ”kyläkirjasto” jo 1859, mutta se oli äkkiä läpiluettu.

Nykyään meistä on tullut kaiken ymmärtäjiä. Haluamme kuulla vain sellaista diskurssia, jonka jo valmiiksi ymmärrämme. Yhä uudestaan toistelemme samoja mielipiteitä, joista on mukava olla samaa mieltä. Eri mieltä ollessammekin olemme samaa mieltä, mutta huudamme kovempaa ja kiroilemme enemmän. Jos vaikka avaruusolio tulisi tiellä vastaan, takoisimme sen päähän heti vallitsevan käytännön: ”Täällä saa sanoa vapaasti mielipiteensä, kunhan muistaa että se on prikulleen sama kuin kaikille muillakin.”

Kuin pitkästä painajaisesta olemme heränneet merkityksettömän diskurssin maailmaan. Ei ole mitään väliä mitä sanotaan, kunhan sanotaan. Tosin T. S. Eliot totesi jo aikoinaan (joskus 1910-luvulla), ettei häntä kiinnosta mitä Ezra Pound sanoo: ”Minulle riittää että Pound itse uskoo tietävänsä, mitä hän on tekemässä.” No, nyt tiedämme, että ainakin Pound itse joutui katumaan puheitaan. Siitä ei ole tietoa, katuiko Eliot koskaan historiaan jäänyttä tokaisuun. Vaikka oikeassahan Eliot oli. Ihmisten välinen kanssakäyminen onnistuu vain, jos me uskomme sen mitä kanssaihmiset sanovat, sanoivatpa he mitä hyvänsä.

Nykyään kukaan ei kadu mitään. Poliitikot valehtelevat kirkkain silmin ja toimittajat väsäävät lööppejä tosiasioista piittaamatta. Taannoin HS:n päätoimittajana piipahtanut Mikael Pentikäinen teroitti toimittajiaan tekemään uutisistakin tarinoita – jos vastakkain ovat tylsä tosiasia ja hyvä tarina, kerro tarina. Näinkin erikoisilla mielipiteillä voi keikkua valtamedian huipulla näinä ”naamakolumnien” aikoina. Pentikäisen mukaan tarinat tarttuvat mieleen ja niitä on helppo kertoa eteenpäin: ”Tarinoilla voi maalata mielikuvia. Ne ovat tehokasta viestintää, kun ne luovat tunteita ja tehoavat siksi monin verroin paremmin kuin business bullshit.” (Tätä shittiä on nyt oikein kirjan muodossa saatavana. Oi Otavaa!)

”Kriitikko eroaa muista toimittajista siinä, että hänellä on oikeus olla väärässä”, tokaisee Norman Lebrecht kuin puskasta. Kuinka omituiselta tuo kuulostaakaan, kun väärässä oleminen näyttää nykyään olevan kaikkien toimittajien johtotähtenä. Itse asiassa väärässä oleminen on enää ainoa mahdollinen olemisen muoto – mitä sitä häpeämään. Kokonaiset uutistoimitukset värkkäävät falskia ja väärää tietoa. Palturia ja bullshitiä lasketellaan häikäilemättä – tosiasioiden metsästäminen jää vastaanottajan vastuulle. Näin ei todellakaan ole ollut aina, vaikka kuulin jonkun taustalla niin sanovan.

Sellainenkin ”filosofinen” suuntaus on kuin narrativismi, joka suuntautuu tietenkin kieleen ja kirjoitetun tekstin tutkimiseen. Suuntauksen pääpukari Frank Ankersmith on ehdottanut, että yksittäisten lauseiden analysoinnin sijaan keskityttäisiin tutkimaan kokonaisia tekstejä. Ajatella! Tekstejä ei toki sanota teksteiksi, vaan narraatioiksi tai narratiiveiksi tai narratiivisiksi substansseiksi. Tähän on palattava, jos tästä hulluudesta mitään sanottavaa selkiintyy. Ja täytyy muistaa kysyä, olemmeko me menossa kohti parempaa kulttuuria vai kohti barbariaa?

Paikallislehti on pääkirjoitusta myöten huolissaan fanitus- eli kannatuskulttuurin alennustilasta Suomessa – ja erityisesti maakunnissa. Me jäyhät suomalaiset pääsemme penkkiurheilijaporukoissakin vain harvoin sellaiseen apinanraivoon kuin oikeissa ja vanhemmissa kulttuurimaissa päästään. Lehdessä muistutetaan, että tappion ei pidä antaa lannistaa, vaan on huudettava kaksin verroin ja lyötävä entistäkin raivokkaammin rumpua ja rellestettävä räikkää. ”Tällainen intohimo kasvattaa menestyksen nälän aivan uusiin mittasuhteisiin.”

Saman lehden kolumnisti (kokovartalokolumnisti) kertoo liikuttavan tarinan naapurin Eskosta. Eskon hillitty herrasmiehen käytös on jo pitkään riipinyt kaupungin urheilu- ja toimintaväen hermoja. Kunnes yllättäen menneenä kesänä jalkapallo-ottelussa nähtiin Eskon huutavan katsomossa kannatushuutoja kitapurjeet hulmuten. Kolumnistimme mukaan Esko oli jopa yhtynyt ”kloppien” korviahuumaavaan meteliin, eikä sille kukaan tuhahdellut paheksuvasti. ”Eläytymisestä peliin on tulossa hyväksyttyä.”

Kerrotaan, että Esko on sittemmin paikallisessa sporttibaarissa viskannut jääkiekko-ottelua seuratessaan kaljapullon päin screeniä. Siinä vasta miesten mies, totesi naapurin Pekkakin eilen ihailevasti. No, Pekka ei uskalla kotonaankaan heittää yhtään millään yhtään mitään. Myös kolumnistimme on riemuissaan kannatuskulttuurin saapumisesta tänne juroon kaupunkiin. ”Pitää vain rohkeasti liittyä kannustukseen mukaan tai jatkaa sitä, jos muut vaikenee. Vain sinä voit tehdä asialle jotain”. ”Näin luodaan yhteenkuuluvuutta.”

Vauhkoontuneen median perässä on turha yrittää pysyä. Uuden kohu-uutisen mukaan katutaide jyrää alleen kaiken – se on hotinta hottia! Ulkomailtakin on jouduttu tilaamaan katumaalareita, kun omat ”tuhrijat” eivät riitä täyttämään kysyntää. Paikallislehdessä haastateltu rakennustyömaan toimitusjohtaja on innoissaan. Hän ihmettelee, miten esimerkiksi työmaa-aidat ovat ylipäätään näyttäneet siltä, miltä ne ovat näyttäneet. ”Niissähän on hyvää tilaa katutaiteelle, jollekin kauniille.” Illan TV-uutisissa selviää sekin, mistä informaatio on peräisin, on haastateltu satunnaisia vastaantulijoita alikulkutunnelissa. Kai se on ihan mukavaa, sanovat vastaantulijat.

Tilanne on kuin suoraan Konstantinos Kavafisin runosta Barbaareja odotellessa (1898/2005). Ihmiset ovat kokoontuneet torille ihmettelemään, miksi kukaan ei tee mitään. Miksi senaattorit eivät säädä lakeja. Miksi ylipäänsä on noustu ylös. Vastaus on yksinkertainen, koska barbaarit tulevat tänään. Miksi tehdä mitään, kun barbaarit tulevat ja panevat kaiken uusiksi. Aurinko laskee ja ilta koittaa, mutta barbaareja ei vain kuulu. Levottomuus puhkeaa väkijoukossa. ”Ovatpa menneet naamat totisiksi”, laulaa runoilija. Miten meidän nyt käy, kun barbaarit eivät tulekaan!


Some find comforting to think life as a story. Others find that absurb. So are you a narrative or non-narrative?
Galen Strawson

Sopivaa vastalääkettä narratiiviseen tarinaähkyyn tarjoaa Galen Strawsonin artikkeli I am not a story.


Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään, suom. Tuomas Anhava, Otava 2005.
Michel Foucault: Klinikan synty, suom. Simo Määttä, niin & näin 2013.

perjantai 21. lokakuuta 2016

MONA HATOUM – KANTAAOTTAVA KOTIHIRMU


Grater Divide, 2002, Kuva SJT 2004.


Oheinen teksti on kirjoitettu keväällä 2004 lorvaillessani näyttelyn ripustuksen lomassa Hampurin puistoissa, museoissa ja puolalaissisarusten pubissa. Hamburger Kunsthalle esitteli mittavaa Mona Hatoum retrospektiota, Over My Dead Body. Teksti on aikaisemmin ollut kotisuvullani, mutta julkaisen nyt sen ja samaan aikaan kirjoitetun runon tarkistettuna versiona. Ilman sen kummempaa syytä, paitsi että Mona Hatoum -näyttely menee parhaillaan Kiasmassa. Runon tapahtumapaikaksi on valikoitunut jostakin tuntemattomasta syystä aivan toinen näyttelyhalli, Deichtorhallen.


Lämpötila on keksieurooppalainen keskiverto, tasan 20 astetta, ja aurinko paistaa. Purjeveneet lipuvat Außenalsterilla tuulettomassa säässä löysin purjein. Musta lintu nousee järvestä ja astelee verkkaan leivänmurulta toiselle. Se raahaa jalkojaan kuin Mona Hatoum tunnetussa Brixtonissa 1985 kuvatussa videossaan, jossa hän hitaasti paljain jaloin laahaa perässään nauhoista nilkkoihin sidottuja mustia saappaita.

Noin kuukausi sitten katsoin näyttelyn jo kertaalleen, mutta vielä toisellakaan kertaa en tiedä, mitä mieltä siitä olen vai olenko mitään mieltä. Ikään kuin sillä olisi mitään merkitystä, sen puoleen. En ole kirjoittamassa kritiikkiä, teen vain muistiinpanoja vanhasta tottumuksesta.

Mona Hatoum on syntynyt Beirutissa 1952 ja asunut Lontoossa vuodesta 1975 lähtien. Hänen taiteestaan huokuu äärimmäinen todellisuus ja viileä huumori, jota on paikoin vaikea edes huumoriksi tunnistaa. Bisarrina vitsinä menee kiikkerä pinnatuoli, jonka lakatulle vanerille on tarttunut ilmiselvästi naispuolisen istujan karvatupsu. Otan siitä valokuvan ja hymyilen kainosti rouvalle, joka valvoo salia harmaassa univormussaan. Rouvaa ei hymyilytä.

Karmaisevan lihallisesti Hatoum hyödyntää omaa kehollista korpustaan videoteoksessa, jossa hän on niellyt kameran suolistoonsa ja kuvaa pöydälle asetettujen lautasten läpi sisikuntansa verevänpunaisina sykkiviä näkymiä kuin ulkopuolta ikään. Siinä on jotakin samaa kuin Susanne Langerin ajatuksessa ihmisestä täydellisen ulkopuolisena fyysisenä oliona, jolla ei ole sen enempää sisäpuolta kuin sieluakaan. Jos sielua olisi jostakin etsittävä, niin sitä olisi etsittävä mystikkojen tavoin ihmisten (olioiden) välisistä väliöistä – takaperoisista maastoista. Tosin Langer ei usko, että sitä sieltäkään löytyisi, eikä usko ehkä Hatoumkaan.

Cage-à-deux, 2002, Kuva SJT 2004.


Oman osastonsa Hatoumin tuotannossa muodostaa suoranainen terrori kaikenlaista asumisen ja kokkaamisen välineistöä kohtaan. Hän on suurentanut raastinraudat ynnä muut viattomat työkalut sellaisiin hirviömäisiin mittasuhteisiin, että on täysin mahdotonta kuvitella siihen yhteyteen aina iloista perheenäitiä raastamaan porkkanaa tai vatkaamaan puuroa. Pikemminkin ne tuovat mieleen terrorin ja kidutuksen välineet.

Osaan esineistä Hatoum on johtanut uhkaavasti kipinöivää ja rätisevää sähköä. Valokaari iskee suoraan sohvalta sängynpäätyyn ja yölamppu räjähtää käsiin. Pysykää poissa kotoa; koskaan ei tiedä mitä ansoja nuo ahkerat pitsipöksyissään hyörivät kotirouvat ovat virittäneet pääsi menoksi.

Kaksi vanhaa rouvaa penkoo tavaroita museoshopissa. Lopulta he ostavat suurikokoisen Mona Hatoum -julisteen Over My Dead Body, jossa tinasotilas seisoo Monan nenällä ja tähtää tinakiväärillä Monaa silmienväliin. Istun teekuppini ääressä, kun mummot lähtevät köpittämään keppeineen ulos, ovelta he vielä kääntyvät ja heristävät minulle nyrkkiä. Vaarallisiksi ovat käyneet suurkaupungit keskellä kirkasta päivääkin.


Deichtorhallen

Sunnuntaiaamu on kirkas, vain muutama
       pilvenhattara korkealla taivaan kupolissa.
Koirantaluttaja ylittää kanavasillan
       ja rientää puolijuoksua aukion poikki.
Makasiinien punatiiliset seinät
       huokuvat yhä eilistä lämpöä.

Nurmikolle on yön aikana installoitu
       siirtolavalta poimittua epämääräistä rojua.
Punaisiin T-paitoihin pukeutuneet tytöt
       ilmestyvät aukiolle rämisevillä polkupyörillään.
He avaavat valokuvakeskuksen järeät ovet
       ja antavat naurunsa täyttää tyhjän hallin.

Jalankulkutunnelista tutisee keppeineen
       kaksi iäkästä naista kohti näyttelysalia.
Kahviossa punahilkkainen myyjä viipaloi sacher-torttua
       ja hyräilee Allein In Einer Grossen Stadt.
Vanhat naiset hörppäävät kahvit ja könyävät kepeilleen,
       ovelta he vielä vilkaisevat ja puivat nyrkkiä.

Iltapäivään mennessä taivaalle ilmestyy
       lisää pilvenhattaroita, mutta yksikään
       niistä ei osu auringon eteen.

           – SJT (Hampuri 2004


Jardin public, 1993, Kuva SJT 2004.
 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

KOHTI PÄÄPÄÄMÄÄRÄÄ


Aamu on varhainen, kuljen kohti valittua päämäärää. Kuvat SJT 2016.


Jos tie hämärä on
valveillakin, syytä on 
epäillä ymmärryksen jääneen
unessa nähdylle tielle.
  

Wittgensteinin mukaan ”hyvä on tosiseikkojen avaruuden ulkopuolella”, ja niin kauan kuin ”Jumala ei ilmesty maailmassa” mitään objektiivista ja hyvää päämäärää ei voi olla olemassa, vaikka tie olisi kullalla silattu. Foucault on hieman armeliaampi ja vihjaa eräässä haastattelussa ”hyvän päämäärän jumalaan”. Tällä hän antaa ymmärtää, että poliittinen liturgia ja jargon on asettanut itse päämäärän jumalaksi – varsinaiseksi pääpäämääräksi ja yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi – jolla on tuo Wittgensteinin kaipaama ”ehdottoman tuomarin pakottava voima”.

Aamu on varhainen, kuljen kohti valittua päämäärää, sinne minne pää määrää. Suomen kieli on joskus niin oikukas, että se saa nokkelimmankin tiellä kulkevan epäilemään järkensä puolesta. Jo alkumatkasta syntyy epäilys, että minä en omistakaan maailmaa, edes hippusta omaa maailmaani, vaan maailma omistaa minut karvoineen päivineen. Se tarjoaa muka auliisti mahdollisuuksiaan, mutta ottaa ne jo seuraavana hetkenä pois.

Tänään päämääräni on suo. Olen sitä vuosikymmenet vältellyt, mutta nyt se avautuu edessäni. Monet ovat minulle ylistäneet suon hidasta kauneutta, suurta hiljaisuutta ja mainioita pitkospuita. Epäilemättä olen kauneuden ja hiljaisuuden tarpeessa. Kukapa ei olisi. Suo alkaa heti kaupungin laidalta – täällä kaikki kuiva maa on suosta kuivattua. 1800-luvulla suota yritettiin useaan otteeseen kuivata, mutta se osoittautui mahdottomaksi.

Paikoitusalueella on runsaasti autoja siihen nähden, että tästä ei pääse minnekään muualle kuin suolle. Monet yön kulkijat ovat koristelleet kuin lavastajalinnut paikan kotoisaksi tyhjäämällä autojen tuhkakupit ja kaikki muutkin roskat suoraan asvaltille. Myötätuntoiset ajatukseni seuraavat heidän toiviotietään. Roskikset seisovat alueen laidalla tyhjinä ja kannet auki retkottaen.

Suolle johtavan polun alkupäässä on hirsinen informaatiopiste, joka kertoo että olen nyt tässä. Mahtavaa! Hirsiseinän takaa ilmestyy mies menneisyydestä, parrakas nevojen asukas. Hän ei ole näitä nykyajan alisuoriutujia, vaan on kerännyt suolta jo aamuvarhain ämpärillisen karpaloita. ”Pilasivat hyvän suon rumilla pitkospuilla”, hän sanoo ja viittaa kädellään epämääräiseen suuntaan. ”Olisivat hankkineet vaikka vuokrattavia kumisaappaita.” Mies kiinnittää marjaämpärinsä polkupyörän taakkatelineelle ja lähtee verkkaisesti polkemaan kohti Ylistaroa.



Aurinko paistaa ja lämmittääkin, vaikka lokakuu on jo puolivälissä. Alkumatka suolle taittuu liikuntaesteisille tehtyä lankkusiltaa myöten. Pikkupoikia tulee vastaan polkupyörillään; he ajavat kuin riivatut. Lankkusilta päätyy korotetulle tasanteelle, josta voi ottaa ensimmäiset kuvat aapana leviävästä suosta. Tasanteen kupeesta lähtevät kierrätysmuovista valmistetut pitkospuut. Ne notkahtavat miellyttävästi jalan alla. Myös niiden pikimusta väritys miellyttää silmää – kontrasti suon monenkirjavaan taustapintaan on selkeä.

Olen kävellyt jo ties kilometrin tai kaksi, ja yhä mielessäni pyörivät menneiden tapahtumien kuvajaiset. Vähäisestäkin ruohonkorren heilahduksesta ne saavat lisää vettä myllyynsä. Hidastan hieman vauhtia, kaivan kameran taskustani ja otan muutaman kuvan. Vaikkakaan kirjoittamiseen ei niistä ole apua. Mielikuvat ovat paljon värikkäämpiä ja rikkaampia kuin valokuvat. Tosin ne voivat olla ”vääriä”, mutta heti kun sitä epäilee, huomaa epäilevänsä jotakin, jota ei voi epäillä.

Kokonaan minua tänne heitettyä ei kuitenkaan noin vain voida tempaista pois. Lohdullista on ajatella Heideggerin tavoin, että olevan kehkeytymisessä – alituisessa esiin nousemisen tapahtumisessa – ihmisellä on tietty luova osuus. Kun ihminen on asetettu alttiiksi olevan taltuttamisessa, ”tällöin hänen etenemistään olevaa vastaan kannattelee ja johdattaa olevaa koskeva tietäminen”. Kysymys on tien tietämisestä, kuten suomen kieli niin vakuuttavasti asian ilmaisee. Ja kuinka ollakaan, taide on ensiarvoisen tärkeässä asemassa olevan esiin avaavassa tietämisessä. Juuri taiteilija sallii teostensa kautta fysiksen esiinmurtautumisen. Kiitos tästä selvennyksestä, filosofi.

Sitä en olisi arvannut, että suolla on näin paljon ihmisiä liikkeellä. Kohtaamiset pitkospuilla ovat intiimejä, vaikka noin sadan metrin välein on pantu levennykseksi pätkä ylimääräistä pitkosta. Näin läheltä kohdaten toista ihmistä ei voi ohittaa tervehtimättä, ja pakoon ei pääse, vetisenä hyllyvä suo pitää siitä huolen. Kun vastaan tulee kokonainen perhe partikkeli partikkelilta, on vain toistettava sinnikkäästi: moi, moi, moi, moi ja vielä kerran koirallekin moi.

Nyt jo tajuan, että suo ei ole minun maastoani. Täällä on ahdistavaa, minkäänlaista näkymää ei avaudu minnekään. Loputtomiin samaa ahtautta, vaikka miten pitkälle kulkee.
Rämeinen suon pinta männynkäkkyröineen nousee kaikkiin suuntiin, ja lopulta se törmää taivaaseen. Olen kuin suuren kulhon pohjalla – pohjimmaisella pohjalla. Tällaisessa maastossa vähäisempikin mäki näyttää vuorelta. Ei ole epäselvää, mistä Pohjanmaa on saanut nimensä.

Suon kulkijalla ei ole maisemaa, vaan pelkkä kirjava pinta. Yksityiskohdat ovat liian vähäisiä, että niistä voisi koostaa mieleensä kuvan. Mutta pursun ja sammalen tuoksut ovat väkevät. Yhtään lintua tai muutakaan eläintä ei näy, ehkä niitä ei tähän aikaan vuodesta suolla olekaan. Hiljaisuus ei ole täydellistä, vaikka mitään erityisiä ääniä ei kuulukaan. Lopulta olen tien vierustan männikössä, siinä mistä olin lähtenytkin. Tarkistan vielä informaatiolaavun seinästä: Olet nyt tässä. Mahtavaa! Autot kiitävät maantielle molempiin suuntiin. On kiire, jostakin voi saada ilmaiseksi kupillisen kahvia ja jostakin muoviämpärin. On tämä vaan elämää, viis päämäärästä.

Ennen tiehen
ryhtymistä, se on
löydettävä.



keskiviikko 12. lokakuuta 2016

KAUNEUDEN TÄHDEN


Ympäristön estetiikkaa, ”rumankaunista”. Via Giulia, Rooma. Kuva SJT 1983.


Kauneus ei ole olioiden itsensä ominaisuus. Se on olemassa vain olioita tarkastelevassa mielessä.”
David Hume

Estetiikan klassikot I: Platonista Toistoihin ilmestyi 2009 ja tänä vuonna ilmestyi jatko-osa Estetiikan klassikot II: Modernista postmoderniin. Tekijöinä ja toimittajina molemmissa laitoksissa ovat olleet Ilona Reiners, Anita Seppä ja Jyri Vuorinen. Kyseessä on ilman epäilystä kulttuuriteko. Teoksiin on koottu länsimaisen taidefilosofian edustajien kautta aikain merkittävimpiä tekstejä, joista suurin osa ilmestyy ensimmäistä kertaa suomeksi. Tekstit on jaettu selkeisiin jaksoihin, joita valaisevat erinomaiset johdannot.

Estetiikkaa on ollut niin kauan kuin on ollut erilaisten elämysten ja taideteosten tulkintaakin. Myös filosofiassa estetiikka on ollut keskeisessä roolissa ainakin Platonista saakka. Erityiseksi tieteenhaaraksi estetiikaksi nimesi A. G. Baumgarten teoksessaan Aesthetica (n. 1750), jossa hän väitti estetiikan olevan ”alemman sielunelämän” (mielikuvitus, tunne) ominaisuus. Siis vastine tieteelliselle ja käsitteelliselle tietämiselle. Monille estetiikka on varsin harmaata aluetta, se rinnastetaan epämääräisesti kauneuteen – ja sillä siisti.

Näinhän kouluelämässäkin on ajateltu – ja ajatellaan. Fysiikka ja matematiikka tulevat ensin: tutkitaan asioiden ja esineiden konkreettiset ominaisuudet ja lasketaan paljonko niitä kuuluu oman tietämisen ja omistamisen piiriin. Sitten vasta – jos sittenkään – tarkastellaan esteettisiä arvoja. Siitä huolimatta pyrkimys kauneuteen ja harmoniaan on ainutlaatuinen inhimillinen kyky. Modernin ajan myötä estetiikan merkitys on vain kasvanut todellisuuden hahmottamisessa ja ymmärtämisessä. Sittemmin ”kauneuden tutkimus” on laajentunut myös ympäristön ja maiseman estetiikaksi.

Suomalainen estetiikan uranuurtajan Yrjö Hirnin mukaan (Esteettinen elämä, 1913) esteettiset elämykset perustuvat muuttumisen ihmeeseen, joka mahdollistaa puhtaan mielihyvän kokemuksen. ”Kauneus herättää meissä niin puhtaan ja täyteläisen mielihyväntunteen, että se unohtaa tietoisuuden vastakohdastaan.” Tosin kaikki sekin mikä paljastuu ”vastakohdassa” – banaali mitäänsanomattomuus, rumuus ja kaaos – ovat nekin osa estetiikkaa. Sitä taustaa, jolle esteettiseksi arvioidut parametrit – ylevyys, sopusuhtaisuus, henkevyys, kirkkaus, loisto – voivat rakentua.

Hans-Georg Gadamer kirjoittaa myös muutoksesta, jossa esteettinen elämys (taideteos) koskettaa oudolla tuttuudellaan, mutta samalla se haastaa vaatimuksellaan todellisen olotilani: ”Sinun on muutettava elämäsi!” Havainnossa on yhtäkkiä paljastunut jotakin uutta ja ennen kokematonta, jota ei olisi tapahtunut, jos olisin pitänyt silmiäni ja korviani iän kaiken samassa päässä.

Estetiikan klassikot I ja II on niin laaja tietopaketti, että siitä riittää yhä uudelleen ammennettavaa ja yhä uudelleen se johdattaa niihin ihmeellisiin maailmoihin, joita estetiikka ja taidefilosofia meille avaa. Esteettinen kokemus ei ole vain ulkopuolisen objektin – taideteoksen – tarkastelua viihdyttävän elämyksen toivossa. Kokijana olen havainnossani osa tuota kokemusta. Ja yhä uudelleen se esittää vaatimuksen: Sinun on muututtava!

Ilmestynyt Ilkassa kolumnina 12.10.2016.


Pari lisähuomiota:

Kaikki kauneus on totuutta.
Lordi Shaftesbury

Jo antiikin Kreikassa ajateltiin, että kaunis on myös hyvää ja hyödyllistä. Sittemmin estetiikka on siirtynyt elämyskokemusten tulkinnasta taidefilosofiaan ja taiteellisen ilmaisun arviointiin. Taideteosten arvioinnin vakioimiseksi on haettu universaalisia esteettisiä parametreja, kuten mittasuhteet, sopusuhtaisuus, henkevyys, kirkkaus ja loisto, jotka ilmenevät muodon, värin ja sommittelun harmoniasta. Wittgenstein ei uskonut, että maailmassa voisi olla absoluuttista hyvää, joten ei kai sitten absoluuttista kauneuttakaan. “Hyvä on tosiseikkojen avaruuden ulkopuolella.” Mutta esteettinen kokemus saattoi parhaimmillan yltää ”ylevään” ja ”mahtavaan”.

Sekin väite, että esteettisyys on vain ihmiselle ominainen tapa tarkastella maailmaa, taitaa olla jo katkolla. Vai mitä pitäisi ajatella lavastajalinnuista. Millaisen motivaation varassa ne toimivat? Nehän eivät vain kasaa – vastakkaista sukupuolta houkutellakseen – ”kauniita” asioita ja esineitä pesänsä koristukseksi, vaan myös poistavat sommitteluun sopimattomat partikkelit. Ikään kuin ne noudattaisivat jo Platonilta tuttua määritelmää täydellisestä (taide)teoksesta, johon ei voi mitään lisätä eikä ottaa mitään pois.

Kuitenkin, kuten Ernst Cassirer toteaa artikkelissaan (Taide symbolisena muotona, 1944), että ihminen on symboleja käyttävä eläin. Pelkästään tieteen ja tekniikan näkökulma ei riitä todellisuuden havainnointiin, tarvitaan myös myytin ja taiteen näkökulma. Usein taiteen merkitys koetaan eräänlaiseksi kaunistelun ja koristelun lisäarvoksi. ”Tällöin sen todellinen merkitys ja asema inhimillisessä kulttuurissa arvioidaan turhan vähäiseksi”, jatkaa Cassirer. ”Vain jos taide käsitetään ajatusten, mielikuvituksen ja tunteiden erityiseksi suunnaksi, uudeksi suuntautumiseksi, voidaan ymmärtää sen todellinen merkitys ja tehtävä.”

Georg Simmel huomauttaa, että nykyihmisen loppuun ajetut ja herkät hermot saavat vain taiteen kautta havaintomaailmansa täyden kokemuksen. Mutta helposti sorrutaan käsitykseen, että esteettinen kokemus on vain elämyksellisyyttä. Että taidetapahtumien ja -näyttelyiden kävijät ovat jonkinlaisia elämyksien metsästäjiä, jotka sydänalat pakahtumisen tunteesta sykkien kaipaavat yhä järeämpiä ”elämyksiä”. Heidegger varoitti jo ajat sitten vetämästä taideteoksia elämyksellisyyden piiriin pelkiksi elämyksen herättäjiksi. Niin elämyksellisyys kuin asiantuntijuuskin tuhoavat ja esineellistävät taideteoksen teoksellisuuden.

Näihin teemoihin täytyy palata. Lukea ja sulatella. Kysymyksiä nousee koko ajan lisää. Pitää muistaa kysyä sitäkin, miten on nykypäivän taiteen ja elämyksien metsästyksen laita. Kun modernismin viileä ylevyys ja henkevyys näyttää olevan lopullisesti takanapäin.

Näyttäisi siltä, että tieteelliset abstraktiot tavoittavat todellisuuden ja lisäksi käsittelevät sen tyhjentävästi. Kuitenkin heti, kun lähestymme taiteen aluetta, tämä osoittautuu harhaksi.
Ernst Cassirer


Estetiikan klassikot I: Platonista Toistoihin, toim. Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyri Vuorinen, Gaudeamus 2009.
Estetiikan klassikot II: Modernista postmoderniin, toim. Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyri Vuorinen, Gaudeamus 2016.