maanantai 26. marraskuuta 2018

HURJAN MIEHEN MAAGINEN KESÄ



Louisianan Cafeteriassa tilasin ”eino grönin”, ja sehän toimi. Vaikka olut oli ehkä viimeinen asia, jonka tuona päivänä halusin. Kuva SJT.




August Strindberg vietti 1888 Tanskassa maagisen lumottua kesäänsä, jota hän myöhemmin kutsui tanskalaiseksi helvetiksi. Kesällä 2001 Statens Museum for Kunst avasi (syntymäpäivänäni 9.6.) suuren Strindbergin maalausten ja valokuvien näyttelyn. Kiertelin pitkin Kööpenhaminaa seuraten Strindbergin lähes olemattomaksi haalenneita jälkiä. Mutta jossakin vanhan kapakan hämärässä nurkassa saattoi hänen uhkaava hahmonsa vielä vilahtaa.

Tässä tekstissä muistellaan yli aikarajojen kahta ikimuistoista tanskalaista kesää. Minkä taakseen kirjoittaa sen edestään löytää. Joitakin sanomisiaan joutuu ankarasti katumaan ja joistakin selviää vähemmällä.


Harvoin jos koskaan näet täällä kirkkaan sinisen taivaan.
August Strindberg


August Strindbergin näkemyksen mukaan kuvataide jatkoi siitä mihin sanat loppuivat. Maalauksissaan hän antoi sattuman oikkujen ohjata työskentelyprosessiaan. Per Olov Enquist antaa kirjassaan August Strindbergin elämä (1985) kirjailijan puhua: "Näetkö miten värit taistelevat? Tappavat toisensa. Marraskuun harmaan sadesään tappaa kadmiuminpunainen auringonnousu meren yllä. Keltaisen kirkkojuhlan murskaavat espanjalaisen merilinnun vihreät pyrstösulat. Punainen teurastajanpuoti tuhoaa mustan. Musta murtautuu suuren surun valitushuutojen läpi. Pronssi iskee kultaa vastaan."

Näyttelyä kiertäessäni minua vaivaa Strindbergin maalausten sujuva ilmestyksenomainen palettiveitsellä miekkailtu käsialaton käsiala, eräänlainen kaaoksen romantiikka, jossa taiteilijan oma sisäinen pyörremyrsky on pysäyttänyt jopa luonnonvoimat, meren ja tuulen raivon. Maalausten pakahduttavan energian myötä maalari on siirtänyt sisäisen kauhunsa todellisesta maailmasta maalauksen kaksiulotteiseen todellisuuteen.

Strindberg kirjoitti 1884 esseen sattumasta taiteellisen luovuuden välineenä. Maalatessaan hän koki työskentelevänsä sattumanvaraisesti luonnon tavoin ilman suunnitelmaa tietoisen ja tiedostamattoman välimaastossa. Tällaiset ajatukset nousivat esiin taidemaailmassa vasta paljon myöhemmin abstraktin ekspressionismin visuaalisen myrskyn synnyttäminä. Strindbergin aikalaisilla ei ollut minkäänlaisia tykötarpeita nähdä hänen maalauksissaan mitään muuta kuin tarkoituksetonta värien kaaosta. Silti on käsittämätöntä, että vasta nyt Strindberg tunnustetaan yhdeksi merkittävimmistä pohjoismaisen modernin maalaustaiteen kehittäjistä.

Strindbergillä oli muutenkin tukalaa. Ruotsin henkinen ilmapiiri oli käynyt syksyllä 1887 niin ahtaaksi, että hän päätti muuttaa Tanskaan, joka oli jo tuolloin tunnettu vapaamielisyydestään. Muuton kunniaksi Strindberg päätti modernisoida myös aviosuhteensa ja otti eron Siri von Essenistä, jonka kanssa hänellä oli jo kolme lastakin. Tästä lähtien hän esittelisi Sirin rakastajattarenaan, entä lapset mitä he olisivat – äpäriä?
”Enkä minä ole ollut vain näiden nartunpenikoiden isä vaan myös äiti.” Tästä lähtien Siri sai istua ravintolassakin lapsineen nurkkapöydässä toisella puolen salia.

Kävelen kuin unessa Rosenborgin puiston läpi kohti Kongens Nytorvia. Kuvittelen että Strindberg saattoi kävellä kuohuksissaan samaa reittiä, kun hän äkkiä istahti penkille ja kirjoitti päiväkirjaansa. "On kuin kulkisin unessa: kuin elämä ja runo sekoittuisivat toisiinsa. Jos valo osuu tähän pimeyteen, minä murskaudun. Ja kaikki mikä tapahtuu, olipa se miten epätavallista tahansa, on mielestäni ihan niin kuin pitääkin."

Kaikki oli niin kuin pitääkin. Kirjailijalle alkoi Kööpenhaminassa kapakkaelämä maistua. Hän oli kuuluisa mies, hänet tunnettiin kaikkialla. Jopa vahakapinetin ikkunaan oli asetettu Strindbergiä esittävä ihmisenkokoinen vahanukke. "Se istuu pöydän ääressä, tukka pystyssä. Tuijottaen kauhuissaan eteensä, kuin olisi juuri nähnyt rotan, tai naisen", kirjoittaa Enquist.

Astun sisään torin varrella olevaan vanhaan oluttupaan. Tämä voisi olla se sama kapakka, jossa Strindberg sai yhtenä iltana hepulin: ampui muutaman kerran pistoolilla kattoon ja syöksyi sen jälkeen torille ja yritti kiivetä ties monennenko Kristian-kuninkaan ratsastajapatsaalle, poliisin roikkuessa takin liepeissä. Myöhemmin järkyttyneenä näytelmänsä vastaanotosta, Strindberg päätti hypätä Nyhavnin kanavaan, mutta tuli kuitenkin äkkipikaisena miehenä toisiin ajatuksiin.

Seuraavana aamuna matkustan paikallisjunalla Humlebækiin. Ikkunasta näen Taarbækissa vilaukselta valkoiseksi kalkitun kartanon, jonne Strindberg oli Sirin ja lasten kanssa joutunut pakenemaan Kööpenhaminan kaoottiseksi käynyttä ilmapiiriä. Taarbækissa vietettiin ”maagista kesää”. "Kesäilmaa, öresundinsinistä vettä parittelevine lokkeineen, ikkuna auki, tepastelevia kanoja, tuoretta kananrintaa piparjuurikastikkeessa – elämä on ihanaa."

Mutta nämäkään nautinnot eivät pitkään elähdyttäneet kirjailijaa, vaan nälkiintyneiden huudot raikuivat hänen korvissaan parhaimmankin aterian äärellä. Hänen korvansa olivat auenneet ”kuulemaan kesken pihvinsyöntiä keittäjättären puuskutuksen ja teurashärän mölinän”, kuten Enquist kirjoittaa. Sekin kesä kääntyi lopulta tanskalaiseksi helvetiksi. "Minä en jaksa enää! Eikö yksikään paholainen halua auttaa minua?"

Sinä kesänä koirat piinasivat Strindbergia Taarbækissa, ympäri puistoa ”raivosi avoimia hainhampaisia kitoja”, mutta muuten elämä oli kaikin puolin ”ihmeellistä”. Kirjoittaminen sujui kuin hurmiossa. Mutta koirakysymyksen riivaamana hän ilmoitti, että yksi koirista oli ”syönyt keittiöpiian elävältä takapihalla”. Syystäkin hän hyökkäsi koiranystäviä vastaan ja vaati, että heiltä oli poistettava äänioikeuskin kunnallisissa asioissa.

Loppukesästä tilanne karkasi jälleen käsistä ja Strindberg ajautui riitoihin huvilanomistaja Hansenin kanssa. Strindberg oli hankkinut uuden revolverin ja Hansenillakin oli omansa. Laukauksia kaikui yössä ja koirat ulvoivat. Helvetti oli päässyt irti. Pahinta kaikessa oli syytös, että Strindberg oli sekaantunut Hansenin 18-vuotiaaseen tyttäreen. Strindberg puolustautui väittämällä, että tytär oli vietellyt hänet – kirjailijapolon.

Strindberg pakeni Berliiniin, josta hänet myöhemmin haettiin käräjille vastaamaan tekosistaan. Kirjailija väitti edelleenkin, että hänet oli katalasti vietelty eikä hän ollut pannut paksuksi Martha-neitiä, koska hän oli käyttänyt ”preventiiviä”. Mutta ”maaginen kesä” Tanskassa oli lopullisesti ohi. Siitä riitti puimista vielä pitkään. Se oli muuten se sama kesä, kuten Olof Lagercrantz Strindberg-elämäkerrassaan huomauttaa, jolloin Jack the Ripper piti Lontoota kauhun vallassa.

Yö alkaa levottomasti minulle aivan liian kalliissa Kystens Perle -hotellissa. En saa unta, joten raahaudun hotellin baariin katsomaan, saisiko sieltä vielä jotakin syötävää. Baarissa istuu vanha merimies, joka väittää emännän antaneen luvan ottaa jääkaapista olutta. Juomme yksissä tuumin ainakin kymmenen Tuborg Grøn -olutta mieheen. Kun tilaa tanskaksi yhden grøn oluen – en grøn – se kuulostaa aivan kuin tilaisi suomalaisen tangolaulaja Eino Grönin, sanoo merimies. Vitsitkin käyvät yhä huonommiksi.

Aamulla olen huonossa hapessa ja harhanäkyjen vaivaama kuin Strindberg ikään kun patikoin kohti Louisianaa. Vehmaan vehreyden taustalla kimmeltää valheellisen sininen Itämeri, jonka lenseillä aalloilla keikkuu lukematon määrä purjeveneitä ja muita vesillä liikkumisen välineitä. Auringossa kylpevällä vauraalla Strandvejlla, hyväntuulisten ihmisten onnellisella rannalla, saan viimein siirrettyä Strindbergin kuvat irti tajunnastani. Ja on syytäkin, sillä vieläkin hurjempia taide-elämyksiä on luvassa, kunhan ehdin Louisianan taivaita hipovien tammien katveeseen.

Ps. Louisianan Cafeteriassa tilasin ”eino grönin”, ja sehän toimi. Vaikka olut oli ehkä viimeinen asia, jonka tuona päivänä halusin.


Lisälukemista:
Per Olov Enquist: August Strindbergin elämä, Weilin+Göös, 1985.
Olof Lagercrantz: Strindberg, Tammi, 1980.



August Strindberg: Kaupunki, öljy, 1901. (Yksityiskohta).


keskiviikko 24. lokakuuta 2018

VAIKENEVAT TAITEILIJAT


Uusi konsepti kuvataiteen lähestymiseen antaa mahdollisuuden mm. istahtaa kivelle (kuin kalliolle ikään) ja lukaista seinältä kuvitteellista metahöpinää. Niin ja onhan siellä pari maalaustakin nurkassa, mutta viis niistä. Serlachius-museot, Mänttä 2014. Kuva SJT.


Nykyisessä taideinstituutiossa kaikki työt on tehty ”marginaalin” kera, joka odottaa suuren kertomuksen päällekirjoitusta tai kriittistä arviointia.
Victor Burgin (1986)

Suorastaan käsittämätöntä on, että Victor Burginin taideteorian loppua käsittelevä teksti on kirjoitettu jo 1980-luvulla. Ajatus taideteoksesta tyhjänä alustana – kirjoittamattomana ”tarinana” – on outo ajatus yhä tänä päivänä. Vasta viime aikoina erilaiset metatiedostot ovat ilmestyneet taideteosten oheen sumentamaan katsojan taidekokemusta. Sittemmin kuvataidetta on ryhdytty yhä lisääntyvässä määrin lähestymään erilaisten oheistoimintojen kautta.

Perinteinen näkökulma asetti kriitikon ja luovaan hiljaisuuteen vaipuneen taiteilijan vastakkaisille puolille taidekenttää. Kriitikosta tuli vaikenevan taiteilijan ja mykän taideteoksen ääni – tulkki yleisön ja taiteen välillä. Sen sijaan taiteilija vaikeni loppuun saakka, kävi miten kävi. Asetelma sinnittelee yhä ”taidetoimijoiden” mielissä – taiteilijan ei ole sopiva puuttua edes omaa työtään koskevaan puheeseen.

Ajatus vaikenevasta taiteilijasta ei ole pelkkä myytti. Burginin mukaan taiteilijan ”subjektiivinen paikka” on ”visuaalisen hiljaisuuden” ja ”transsendentaalisen hengen valtakunta”, mutta se on myös paikka vaikenevana ”anelijana”, joka pelkää menettävänsä kaiken lopunkin – jos ryhtyy kovin äänekkääksi.

Toisaalta taiteen vähäpätöisiksi määritellyt asiat sanellaan ylhäältä päin – ei siinä taiteilijoiden mielipiteet paljon paina.

Lehdistä olemme lukeneet, että Seinäjoellakin testataan kuvataiteen uutta ”konseptia”. Keinoja on etsitty maailmalta, mistäpä muualtakaan. On vähennetty näyttelyiden määrää radikaalisti ja ryhdytty lähestymään taidetta työpajojen ja muiden oheispuuhastelujen kautta. Taidenäyttelyiden tasoa ei uusi käytäntö ole nostanut – päinvastoin.

Ainoa tie kuvataiteen ymmärtämiseen on taideteoksen suora kokeminen – ja parhaiten se tapahtuu hyvin tehtyjen ja monipuolisten näyttelyn kontekstissa.

Seinäjoella kuvataiteen tarjonta on niin ohutta, että vaihtuvien näyttelyiden vähentämisessä ei ole mitään järkeä. Samalla vaarannetaan taidehallin hyvä maine valtakunnallisestikin merkittävänä näyttelypaikkana. Se oli kovan työn takana – kuten hyvin muistamme – vaikea oli alkujaan tänne ”kuvataiteen mustaan aukkoon” saada tasokkaita näyttelyitä.

Masentavin uutinen on, että taidehallista / taidekeskuksesta ei voi enää edes hakea näyttelypaikkaa. Entä mitä tapahtuu paikalliselle taiteelle ja taidelahjoituksille, joita uuden ”museonomaisen konseptin” yhteydessä ei edes mainita. Tarkoittaako se sitä, että paikallista taidetta ei Seinäjoella ole esillä kuin satunnaisesti. Toisin olisi laita oikeassa taidemuseokaupungissa.

Myös Vaasassa kokeiltiin samankaltaista ”uutta konseptia”, mutta taiteilijat nousivat vastustamaan taiteen ja erityisesti paikallisen kuvataiteen alasajoa. Nyttemmin siellä ollaan palaamassa takaisin entiseen toimivaan käytäntöön. Vaan täällä lakeuksilla taiteilijat vaikenevat yhä; he ovat hiljaa kuin kusi sukassa, kuten suorapuheinen karjalainen isoäitini tapasi sanoa.


Ilmestynyt Ilkassa kolumnina 24.10.2018.


Jatkojorinat:

Uutisissa kerrotaan miten museot ja erityisesti taidemuseot ovat kasvattaneet suosiotaan – niihin suorastaan jonotetaan. Siitä huolimatta Seinäjoella on päädytty toteuttamaan sekalainen ”taidekeskus”, jonka toimintasuunnitelmana on tuplata kävijämäärä ns. yleisötyöllä ja erilaisilla oheistoiminnoilla. Epäilen suuresti – ei taidekeskuksiin ole jonoja syntynyt.

Taidekritiikin katoamisen myötä meille kuvataiteen kokijoille ja kuluttajille on käynyt köpelösti. Me emme enää tiedä, mikä on hyvää taidetta ja mikä huonoa. Me emme enää ylipäätään erota taideteosta maailman muista tavaroista – meille kelpaa taiteeksi nykyään mikä vaan tahansa turhake. Ainakin yksi hyvä puoli taidehallin paikan ja konseptin vaihdossa on. Päästään eroon nykyisen taidehallin sisäänkäyntiin maalatuista karmeista ”diskomaalauksista”, jotka pilaavat idioottivarmankin hyväntuulen.

Kuvataiteen kokemisympäristö on altistettu kaikenlaisille kotkotuksille – taideteoksen äärellä puuhastellaan omia taidejuttuja, askarrellaan, soitetaan, tanssitaan ja kerrotaan kummallisia tarinoita. Tällainen omatoiminen touhukkuus ei tulisi minkään muun taidelajin kohdalla kyseeseen. Että otettaisiin konserttiin mukaan omat soittimet ja omat sävellykset tai tultaisiin teatteriin näyttelijöiksi sonnustautuneina ja alettaisiin laukoa omia repliikkejä. Mutta taidenäyttelyissä tällaista poikkitaiteellisuutta pidetään suuressa arvossa ja tuetaan monia tavoin.

Ehkäpä aivan turhaan syytin taiteilijoita vaiteliaiksi. Suurin syy vaikenemiseen on aidon taidekeskustelun puute. Toki sitä aika ajoin kaipaillaan, mutta nopeasti turhan värikäs keskustelu vaietaan pienten piirien jupinaksi. Taiteen asiat päätetään – kuten niin monesti on todettu – edelleenkin sanelupolitiikalla. Siihen eivät taiteilijoiden kannanotot vaikuta. Ja tällainen yksittäinen kirjoittelu ei tavoita yhtään ketään – se suhisee vain taivaan tuulissa.

Sitä paitsi nykyään – nykyään ja nykyään – keskustelu on käynyt mahdottomaksi. Olemme juuttuneet niin syvälle mielipiteiden suohon, että mitään yhteistä ymmärryksen pintaa ei löydy. Mielipiteiden vaihto ei ole keskustelua – tapahtuipa se sitten yhdessä tai useammassa päässä. Jos Husserl eläisi tänäisessä nykymaailmassa, hän joutuisi perumaan intersubjektiivisuuden mahdollisuudenkin mahdottomana.

Tohkeissani odottelen sitä luvattua taidenäyttelyä, jossa häiritseviä taideteoksia ei ole enää lainkaan.

Ei tietenkään ole mitään syytä, miksi kriitikon pitäisi tehdä taidetta, mutta yhtä vähän kriitikoiden on syytä jatkaa valitustaan siitä, että ”meillä ei ole taidetta jota tarvitsisimme”. Jokaisen tätä valitusta jatkavan kriitikon tulisi joko tehdä jotain tai sitten pitää suunsa kiinni.
Victor Burgin


Victor Burgin: Taideteorian loppu, suom. Janne Seppänen, Literos, 1989.


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

VIIPURIIN




Viipurissa ei linnaa karkuun pääse. Kuva SJT.



Näin Viipurin linnan ja entisellä Tuomiokirkon tontilla kohoavan kellotornin, ja kaupunki alkoi kiehtoa historiasta kiinnostunutta mieltäni. Viipurin hengettären siipi sipaisi minua, ja minusta tuli hetkessä viipurilainen. Ja viipurilainen olen hautaan asti.
– Otto-Iivari Meurman (Karjalan Sanomat 1930)


Syksyinen aamu avautuu sumuisena, mutta kirkastuu nopeasti lämpötilan noustessa lähes kesäisiin lukemiin. Syksyn läsnäoloon ei vihjaa muu kuin puinnin jäljiltä kuparinhohtoiset sänkipellot ja koivuihin ilmestyneet kellervät lehtiryppäät. Ohi laukkaavassa metsänhelmassa ei näy ainoatakaan sientä, vaikka jossakin siellä puiden katveissa ne taatusti lymyävät.

Bussi kiitää tasaisesti halki maiseman. Siellä täällä metsänlaidassa vilahtaa asumus hoidettuine puutarhoineen ja pihaan pysäköityine autoineen. Uutiset kertovat kiihtyvästä taajamiin muutosta, mutta ihmiset aikovat edelleenkin asua myös täällä, missä ei kaupunkiasujan mielestä ole mitään. Ainoat huomattavat tapahtumat ovat säätilan, vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Hyvässä lykyssä saattaa lintuparvi lentää yli tai siili köhiä ruusupuskassa. Toisaalta siinä on vaativallekin havainnoijalle ilmestymisiä yllin kyllin



Syksyn läsnäoloon vihjaa vain puinnin jäljiltä kuparinhohtoiset sänkipellot. Kuva SJT.


Mikä lie kylä jää vauhdilla tienposkeen kuin keskeneräinen ajatus, jota ei ollut tarkoituskaan saattaa tiedostuksen porteille. Huoltoaseman pihassa jurottaa halkorekka sekä muutama tien ja ajan kuluttama henkilöauto. Aamuvarhaisella keitetyn kahvin läpitunkevan kyllästyneisyyden katkun voi haistaa bussin peräpenkille saakka.

Bussin lipuessa rantakatua kohti Viipuria alkaa jännittää, millaiseen kaupunkiin olen tulossa. Edellisestä käyntikerrasta on niin pitkä aika, ettei sitä ole syytä enää muistella. Kaupungin ilme ja ilmapiiri on kokonaan muuttunut. Yllätys on positiivinen, varsinkin kun katuvasta näyttää tyystin hävinneen sortin rahanvaihtajat ynnä muut katurosvot. Rakennuksia on korjattu hämmästyttävässä määrin – ja rakennustelineistä päätellen korjataan yhä.



Pyöreän tornin ja kauppahallin vaiheilla kauppa käy kuin siimaa. Kuva SJT.


Matkalukemiseksi sattui Jukka Hankamäen Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005). Oliko se sattuma vai johdatus, jää arvoitukseksi. Anarkismin ehdottoman vapauden vaade on noussut jälleen päivänvaloon, vaikka me ”kunnon ihmiset” työnnämme aina lopulta päämme rajoitetun vapauden ansaan. Emme me vapautta halua vaan mahdollisimman mukavan vankilan. Yhteiseksi koettu vapauden maksiimi soi vain intersubjektiivisen kokemuksen sulosoinnuissa.

Päällisin puolin Viipuri näyttää suomalaiselta kaupungilta, vaikkakin täällä vallitsevaa atmosfääriä on turha Suomesta etsiä. Suomessa me elämme hammasta purren sosiaalisen demokratian panttivankeina, pakotettuina palvomaan pyhää ”Työtä”. Painostuskeinoina ovat kaikki panoptikonin keinot: suostuttelu, uhkailu, kosto ja rangaistus. Mutta millaisessa vankilassa täällä eletään, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa ympäristö on siisti, päivä paistaa ja ihmiset vaikuttavat olevan tyytyväisiä elämäänsä.  



Linnan muurien varjoissa keskiaika on yhä läsnä. Kuva SJT.


Hotellin aulassa ihmiset jonottavat päästäkseen sisään ja jotkut jonottavat päästäkseen ulos – ja jotkut jonottavat, että pääsisivät jonottamaan. Matkan jälkeen unohtuu nopeasti kuinka paljon matkustaminen pitää sisällään kaikenlaista junnaamista ja vartomista. Ihmeellistä se on. Jos matkustavainen piruparka muistaisi nuo epätoivon tunnit, ei hän kuunaan lähtisi milloinkaan minnekään.

Hermoja kiristää kun nuori nainen hotellin ”respassa” ottaa passini, katsoo sitä ja rapisuttaa sitten tietokonetta, katsoo taas passia ja työntää lopulta päänsä lähes tietokoneen ruudun sisään. Mitä ihmettä sieltä nyt löytyi – taitaa olla Siperian reissu edessä. Yhtäkkiä nainen kääntyy kohti, antaa huoneen avainkortin ja hymyilee kuin aurinko: ”Tervetuloa hotelli Druzhbaan!” Hotellin virallinen yönmusta kissa naukaisee myös hyväksyvästi.



Auringonlasku Salakkalahdella. Kuva SJT.


Illalla kävellessäni Salakkalahden rantakatua kohti niemen kärkeä – auringon tehdessä laskua sokeritopan tavoin hohtavan linnantornin taakse – putosin niiltä seisomiltani johonkin menneisyyden lumoon. Oudolta se tuntui, sillä eihän minulla tässä kaupungissa mitään menneisyyttä ollut. Isäni kävi täällä maalarinammattikoulua ja isoisäni kävi täällä ilmeisesti muuten vaan – kuten minäkin nyt.

Yksi harvoista isoisääni esittävistä valokuvista on otettu Viipurissa. Siinä miehuutensa parhaassa kunnossa oleva mies kävelee kohti kameraa liituraitapuvussa ja lierihattu rennosti päässä kallellaan. Nuorukaisen mielikuvituksessa tuollainen suomalainen flanööri – salaperäinen kaupungin kaduilla lorvehtija – näytti kiehtovalta. Ehkäpä sellainen elämäntapa sotien välisessä Viipurissa oli hyvinkin mahdollista – verrattiinhan kaupunkia jopa Pariisiin.



Viipurilainen raitiovaunu 1930-luvulta – nykyään ilman kiskoja. Kuva SJT.


Hämmästyttävän vähän noista menneen Karjalan ajoista kotonani keskusteltiin – mitäpä niistä päivänselvistä asioista. Valokuvien lisäksi ei juuri mitään esineistöäkään sieltä ollut mukaan tullut. Isäni ylpeys oli Viipurista ostetut villalangasta kudotut uimahousut, jotka olivat kokeneet niin Laatokan rantoja kuin Terijoen hiekkasärkkiäkin piiskaavat aallot – kotoisen Kiimajärven aalloista nyt puhumattakaan.

Muistan kun eräänkin kerran isäni ylvästeli upeissa siniraitaisissa uimahousuissaan Pahajoen uimarannalla, jonne puoli kylää oli kerääntynyt sunnuntain viettoon. Isäni sukelsi suin päin laiturilta jokeen ja ponnahti sieltä ylös kuin salskea lohi. Paitsi että uimahousut olivat livahtaneet joen pohjaan – se oli villaisten housujen perusvika. Vaan ketäpä se häiritsi, hauskaahan se vain oli.



Viipurin taidemuseo on kunnostettu entiseen loistoonsa. Kuva SJT.


Kellon lähestyessä puolta yötä hotellin baari täyttyy alkoholia kittaavista suomalaisista turisteista – halpaa on ja hauskaa on. Ehkä se on historian rangaistus tai vain liian lähellä rajaa olevan kaupungin kohtalo. Paikalliset asukkaat tuntuvat kestävän humalaisia vieraitaan melko hyvin. Merirosvopäällikön näköinen baari-isäntä puhuu jopa sujuvaa suomea. Myyntikojujen äärellä puhutun huonon suomen lisäksi täällä ei juuri muuta kieltä kuule kuin venäjää.

Yllättäen pöytääni könyää yksi virolainen, melkoisessa tuiskeessa hänkin. Hän on asunut Viipurissa jo yli 20 vuotta. Hän haluaa tietää mielipiteeni asiasta: ”Että onko siinä mitään järkeä?” En ryhdy asiaa pohtimaan, vaan myönnän hänen olevan täysin järjissään. Virolainen ryhtyy kertomaan, missä kaikissa paikoissa hän ehti olla rakennustöissä ennen kuin tuli tänne rakennustöihin. Täällä sitä siittää, hän sanoo, ”nimittäin rakennettavaa”.

Aamiainen on runsas ja perin ”suomalainen”. Samassa pöydässä istuvan rouvan yllättää joulutortun näköinen voitaikinapiiras. Se näyttää siltä, että sen sisään olisi leivottu jonkin sortin luumutäyte, mutta haukatessa sisältä paljastuukin suolainen ja rasvainen nakki – siis eräänlaista venäläistä huumoria. Bussi vartoo jo hotellin edessä, lopultakin pääsemme asiaan – kaupunkikierrokselle.

Baudelairea ei ole
mainittu eikä yhtään
runoa kirjoitettu,
vaan ehkäpä hänen
varjonsa on häivähtänyt
Torkkeli Knuutinpojan
patsaan vaiheilla.
Tai ehkä tämä on niitä
matkoja, joista ei muista
milloin tultiin perille
ja milloin lähdettiin
pois vai lähdettiinkö
lainkaan.
– SJT (2018)



Jussi Mäntysen ”Hirvi” on yhä edelleenkin kuvatuin viipurilainen. Kuva SJT.



torstai 23. elokuuta 2018

NÄKEMISEN TAIDE



Näkemisen pahin jarru on luonnollinen asenne. Kuva SJT.



Katse ei ole näön funktio, vaan se näkymätön, joka palaa maailmasta takaisin kohti subjektia ja avaa sille näkyvyyden tilan.
– Bernard Baas

Jo antiikin ajoista saakka näkemisen ihmeelliselle tapahtumalle on etsitty selitystä. Erään teorian mukaan silmistä sinkoutuu eräänlaisia näkemisen säteitä, jotka haravoivat ympäröivästä maailmasta nähtävää. Toinen teoria väittää valonsäteiden tunkeutuvan silmien kautta aivoihin ja muodostavan siellä kuvia kuin elokuvaesityksessä ikään. Tähän jälkimmäiseen tarttui myös aikansa yleisnero Descartes. Mutta jo Goethe oivalsi, että näköaistimus on monimutkainen psykofyysinen prosessi, jolla ei ole suoraa yhteyttä havaittuun.

Uutta näkemisen tutkimusta ja teoriaa edustaa Alva Nöe kirjassaan Action in Perception (2004). Havainto ympäröivästä maailmasta ei tule tiedostukseemme valmiina annettuna visiona, vaan se on jotakin jonka me itse teemme. Havainnoiminen on dynaamista toimintaa, näkevän ja nähdyn vuorovaikutusta. Mielikuva maailmasta ei ole kuva lainkaan, vaan sekava kooste erilaisia ärsykkeitä – kaoottisia havainnon palasia – joista me koostamme erinäköisiä ja oloisia maailmankuvia.

Kun tällaisessa vuorovaikutustilanteessa katson jotakin – maisemaa, taivaan pilviä, taideteosta – se katsoo takaisin minua näkijää ja tavoittaa paikan, jossa näkeminen – havainnon reduktio – tapahtuu ”ajattomana” valaistumisen välähdyksenä. Ehkäpä näkemistapahtuman silmänräpäyksellinen hetki ikuisuutta todistaa paremmin havaitsijan todellisuudesta kuin moninaisiin mielteisiin karkaileva ajattelu konsanaan. Näen, olen olemassa. Jos ei olisi mitään nähtävää, ei olisi silmääkään.

Tosin Hannah Arendt huomauttaa (Viva Activa, 2002), että juuri mikään ei voisi valmentaa mieliämme paremmin kaiken katoavaisuuteen ja hajoamiseen kuin tämä kartesiolaisen itsetutkistelun synnyttämä epäily. Kaikki niin todellisilta vaikuttavat maalliset asiat ja esineet hukkuvat ”tajunnan prosessien virtaan”. ”Puu, joka nähdään tajunnassa itsetutkiskelun kautta, ei ole enää näkö- ja tuntoaistin antama puu, itsenäinen entiteetti, jolla on muuttumaton tunnistettava muoto.”

Näkeminen nostaa pakostakin esiin myös ylimuistoisuuden ongelman. Millainen oli sellainen esihistoriallisessa maailma, jota yksikään silmä ei ollut näkemässä. Olivatko värit jo silloin olemassa? Quentin Meillassoux'ta lainaten: ”Mitään ei ole mahdollista ajatella (kokea, nähdä) ilman, että se on aina jo annettu tosiasiana jollekin. Emme voi ajatella maailmaa vailla olentoa, joka kykenee ottamaan vastaan tämän annettuuden, siis vailla olentoa, joka kykenee yleisessä mielessä ”ajattelemaan” tätä maailmaa – havainnoimaan sitä ja puhumaan siitä ”

Onko silmiesi edessä koskaan muodostunut maailmoja? Ja onko sinulla ollut tilaisuus havainnoida koko ilmiön edistymistä järjestyksen ensimmäisestä ilmaantumisesta sen lopulliseen täydellistymiseen?
– David Hume (1779)


Fenomenologista havainnoinnin menetelmää (reduktiota) eritellessään Edmund Husserl korostaa oikeaa asennetta, joka voidaan saavuttaa sinnikkäällä harjoittelulla. Kun edetään näkemisen tiellä opituista teorioista ja ennakkoluuloista piittaamatta ”saavutetaan pian horjumattomia tuloksia, jotka ovat kaikille samoin asennoituneille samoja”. Ehkä tämä selittää myös intersubjektiivisuuden, jossa meille hahmottuu havaintojen kaaoksesta jotakin ikään kuin yhteistesti nähtyä. Ehkäpä se on enemmän kuin vain yhteistä unta, josta saattaisimme minä hetkenä hyvänsä herätä.

Näkemisen pahin jarru on ”luonnollinen asenne”, jonka houkuttamana näemme vain yhteiseksi kokemukseksi typistetyn aika-avaruudellisen todellisuuden. Käytännön maailmassa siitä on toki hyötyäkin, mutta taiteen kokemisen yhteydessä ”luonnollinen asenne” on sulkeistettava (irtikytkettävä), kuten alan termi kuuluu. Husserlin mukaan fenomenologinen reduktio suistaa luonnollisen maailman oletuksen raiteiltaan ja avaa mahdollisuuden ”puhtaaseen ilmenemiseen” ja esteettiseen kokemisen ”iloon”.

Kaikki taiteen uudet kokeilut ja kumoukset ovat kohdistuneet – ja kohdistuvat – ”luontaisen asenteen” houkutuksen murtamiseen. Monista taiteen suurista saavutuksista ja häikäisevistä visoista huolimatta tehtävä on osoittautunut mahdottomaksi tai ainakin vaikutukseltaan vain hetkelliseksi.

Omistamisessa näkemisen kautta voidaankin omistaa vain jotakin jo omistettua. Eikä vain jonkin toisen omistamaa, sillä toinen on tässä pelkkä välittäjä, jota ääritapauksissa ei tarvitse olla olemassakaan.
– Gilles Deleuze

On parempi nähdä kerran kuin kuulla sata kertaa.
Salama välähtää, kipinät sinkoilevat.
Silmänräpäyksessä olet kadottanut näkösi.
– Women Huikai


Muotojen alkuperää etsimässä

Lyhennetty versio ilmestynyt kolumnina Pohjalaisessa ja Ilkassa 23.8.2018.

lauantai 4. elokuuta 2018

VIRRAN JUOKSUA – EERO HIIROSEN TAIDE



Veden vuodet – Years of Water – Eero Hiironen 80 vuotta. Pirkanpohjan taidekeskus, Ähtäri 17.6. –2.9.2018. Kuva SJT.




Myös Eero Hiirosen (1938–2018) 80-vuotisjuhlanäyttely Pirkanpohjan taidekeskuksessa muuttui muistonäyttelyksi. Näyttely on komea, ehkä koko kesän paras, joten jälleen on syytä lähteä Ähtäriin. Sanotaan, että taiteilijan elämäntyö jää aina kesken, mutta tällä kertaa tämä yhden miehen voimanponnistus näyttää kyllä varsin valmiilta.

Tiemme kohtasivat Eeron kanssa monet kerrat moninaisissa taidenäyttelyissä aina ensimmäisestä Pirkanpohjan kesänäyttelystä 1974 Pohjalaisen taiteen näyttelyyn Budapestissa 2005. Pirkanpohja kansainvälisine taiteilijavieraineen nosti maaseudun ja erityisesti pohjalaisen näyttelytoiminnan aivan uudelle tasolle. Pirkanpohjan kesänäyttelyä kannatti lähteä katsomaan kauempaakin – ja ihmiset lähtivät. Kesänäyttelyitä jatkui vuoteen 1985 saakka. Jo seuraavalla vuosikymmenellä Sininen talo sai seurakseen pihapiiriin Punaisen talon, jonka jälkeen toiminta jatkui Pirkanpohjan taidekeskuksena.

Aivan uutena nähtävyytenä Ähtärin keskustassa on Eero Hiirosen Ylävedet-monumnetti (1983), joka tänä kesänä on siirretty Moksun korvesta Ouluveden rantaan lähelle Pirkanpohjan taidekeskusta. Tulevaisuudessa uuteen idylliseen puistoon sijoitetaan kuulemma lisääkin Hiirosen veistoksia.



Ylävedet (1983). Kuva SJT.




Kirjoitin Eero Hiirosen näyttelyistä Pohjanmaan museossa 1988 ja Tampereen taidemuseossa 1995. Monet osoittivat syyttävällä sormella, että olin kirjoittanut liian positiivisesti tästä abstraktista ”teräsveistäjästä”. Silloin oli ilmassa monenlaista mielipidettä, Helsingin Sanomissakin kehotettiin taiteilijaa painumaan Hollywoodiin moisen pintakiillon kanssa. Nyt, kun virrassa on vettä tarpeeksi juossut, tuollaista ties mistä kummunnutta negatiivisuutta on vaikea ymmärtää. Toisaalta juuri Hiirosen teräsveistosten hitsaussaumojen täydelliseen näkymättömyyteen saakka hiottu loistokkuus on taiteilijan taholta kunnianosoitus katsojan silmää kohtaa. Onhan kyse näkemisen taiteesta.



Virtaava vesi, haponkestavä teräs (1980). Kuva SJT.


Seuraava on kooste Ilkassa ilmestyneistä lehtijutuista.


VIRRAN JUOKSUA

Eero Hiirosen taiteilijanura on kattanut yllättävän moniulotteisen tuotannon pienimuotoisista akvarelleista maalausten kautta veistoksiin ja aina monumenttiteoksiin saakka. Harva taiteilija on saanut tai paremminkin kyennyt valtaamaan ilmaisulleen näin paljon tehokasta toiminta-aluetta. Jo se vaatii uskomatonta muodonmuutosta, että sama tekijä siirtyy sujuvasti pensselistä hiomalaikkaan, palettiveitsestä hitsipilliin. Ja tekee sen vielä samanaikaisesti toisinpäinkin.

Hiirosen käsittelyssä kova ja raaka teräsmateriaali on taipunut yhtäläiseen lyyrisyyteen kuin konsanaan keveän ilmava akvarelli tai notkean sujuva tempera. Kirkkaaksi kiillotettu teräsveistos tai -reliefi toimii kahteen suuntaan: sillä on oma esteettinen todellisuutensa, taiteellinen ulottuvuutensa ja toisaalta se sulkee heijastavaan pintaansa koko ympäröivän maailman.

Hiirosen muotokieli on rikas ja monivivahteinen kuin luonto ikään; elävän ympäristön varianteista löytyvät lähtökohdat lähes jokaiseen teokseen. Todellinen maailma ja luova abstrakti ajattelu kohtaavat toisensa visuaalisena vuoropuheluna. Joissakin teoksissa se tapahtuu lähes konkreettisella tasolla, kuten tältä vuodelta oleva veistos Siivu maata ja vettä (1995) osoittaa.



Kuuden hengen raikasvesikaappi, pronssi/haponkestävä teräs (2003). Kuva SJT.




Rinnakkain veistotaiteen kanssa Hiironen maalaa myös ahkerasti. Veistosten muotomaailma heijastuu maalauksiin ja jälleen takaisin veistoksiin, varsinkin ateljeekuviksi nimetyissä teoksissa. Tämä kontakti kahden poolin välillä tuntuu Hiirosen tapauksessa varsin toimivalta metodilta.

Maalarina Hiironen on modernismin sukupolven edustaja, värin, muodon ja tilan lyyrikko, yhtä aikaa intensiivinen koloristi ja rationaalinen konstruoija. Hiironen on onnistunut luomaan esittävän ja ei-esittävän aineksen välille sillan, synteesin, joka tekee tarpeettomaksi koko ongelman. Oliko sitä koskaan olemassakaan.

Näyttelyn vanhimmat teokset ovat nuoren pojanjolpin tekemiä, jolpin joka jo tiesi ja osasi ottaa sattumat irti välineestään. Myöhempi kehitys on ollut määrätietoista visuaalista hurmiota, mutta myös kovaa ja ahkeraa työtä. Peilikollaasien ja ensimmäisten silkalla tahdolla ja voimalla työstettyjen teräsveistosten kautta matka on jatkunut suvereeniin materian hallintaan. Materia on antanut periksi ja muovautunut tekijänsä näkyihin.



Kymmenen värin sommitelma, akryyli (2001). Kuva SJT.


Teräksen käsittelijänä Hiironen on korkeata luokkaa, hänen käsissään teräs on taipunut raskaasta raudasta valoa taittavan pinnan ja dynaamisen oivalluksen materiaaliksi. Taidokkaasti hiotuilla elementeillä hän loihtii esiin monivivahteisia kompositioita, jotka keveydessään vaikuttavat lähes aineettoman lyyrisiltä.


Hiirosen ideamaailma pohjautuu luonnonelämykseen, virtaavan veden peilaukseen, tuulen pyörteiseen liikkeeseen, jään kimmeltäviin heijastuksiin ja pohjoisen maiseman vuodenaikojen variantteihin. Lopullisen materiaalinsa hän pelkistää abstraktiseen muotokieleen, jonka elementteinä toimivat taipuvat pinnat ja painautumat, kaaret, vapaasti muotoutuvat linjat ja rytmisesti tehokkaat kontrastit. Hiirosen taide on nimenomaan futuristisen liikkeen taidetta, hänelle ominaista on selkeä pyrkimys puhtaasti visuaaliseen elämykseen.

Näyttelyssä voi kokea huikean tunteen, että yksi jääräpää on mennyt, ei vain harmaan kiven vaan myös ruostumattoman ja haponkestävän teräksen läpi.



Näyttelyn vanhin teos vuodelta 1953. Kuusikiven vanha riihi, öljy/tempera. Kuva SJT.



perjantai 6. heinäkuuta 2018

CARL WARGH – AKVARELLIN ALKEMISTI


Carl Wargh: Pöytä ulkona, akvarelli, 1991. Kuva SJT.



Carl Wargh (1938-2018), Muistonäyttely,
Seinäjoen taidehalli 20.6.–28.8.2018


1970-luvun alkupuolella Carl Wargh ilmestyi työhuoneelleni Helsingin Haagassa. Calle oli tullut juuri junalla Vaasasta ja hänellä oli kainalossaan epämääräinen taulupaketti, joka kuin ihmeen kaupalla pysyi kasassa erilaisilla narunpätkillä sidottuna. Calle työnsi kätensä repsottavasta paketinkulmasta sisään ja nosti pöydälle voileipärasian ja punaviinipullon – äiti Isabella oli laittanut evästä mukaan matkalle.

Callelle oli tulossa näyttely Taidesalonkiin ja hän halusi minut avustamaan ripustuksessa. Nautittuamme Callen eväät lähdimme ripustamaan näyttelyä. Tirehtööri Bäcksbacka hyöri jo pääsalissa taululaatikoiden ympärillä. Laatikoiden kannet olivat auki ja niistä tursosi erilaisia täytteitä ja pehmusteita. Tällaisesta laatikosta saattaisi löytyä se taiteilijan kadonnut tyttöystäväkin, sanoi Bäcksbacka ja tökkäsi Callea sormella olkavarteen.

Kun näyttely tuli ripustettua suuntasimme askeleemme Kosmokseen, jossa Calle oli luvannut tarjota minullekin pientä iltapalaa. Näin tapahtuikin. Paikalla olleet taiteilijat ja sortin kulttuurityöntekijät olivat tiputtaa silmät päistään, sillä Callen saiturin maine oli kiirinyt jo ympäri maanpiiriin – jopa Saarikoski oli sitä taivastellut eräässä kirjassaan.

Seuraavana kesänä kävin tutustumassa Vaasan taidehalliin, jonne minulle oli tulossa näyttely alku syksystä. Calle esitteli Vaasaa kuin metropolia ikään – syystäkin, sillä Vaasa oli minulle varsin outo kaupunki. Kesäinen päivä oli aurinkoa tulvillaan, joten päätimme mennä uimarannalle, jossa makoili sakeanaan auringonpalvojia. Calle sanoi olevansa ruotsinkielisten keskuudessa melkoisessa rantaleijonan maineessa ja lisäsi, ettei minunkaan hävetä tarvitse vaikka askellukseni viittasikin sisämaan metsäläisiin.

Syksyllä näyttelyni aikaan Calle oli jossakin ulkomaan näyttelymatkalla. Hän oli luvannut Rantakadulla sijainneen ateljeekämppänsä käyttööni, joten hain avaimen sovitusta paikasta ja asetuin taloksi. Asunnon siivon kanssa oli niin ja näin, mutta se oli huolistani pienimpiä. Siihen aikaan Vaasan taidehallissa näyttelyn valvonta kuului taiteilijan vastuulle. Ja jos mikään niin tuollainen näyttelysaleissa vaeltelu ja istuskelu on ikävää puuhaa. Onneksi olin ottanut mukaani Volter Kilven Alastalon salissa – lopultakin onnistuin pureutumaan tuhon suurenmoiseen mutta vaikeasti aloitettavaan teokseen.


Oheisen tekstin kirjoitin näyttelyä valvoessani kirjaan Muusa – Helmiä Seinäjoen taidekokoelmasta (2010):

Carl Wargh (s. 1938) on niin leimallisesti akvarellisti, että hänen henkilössään siihen yhdistyvät sekä elämäntapa että työura. Kuvaavaa Warghin värikkäälle taiteilijapersoonalle ovat lähes kaupunkilegendoja muistuttavat tarinat, jollaisia osasivat kertoa kaikki 1970-luvun "taiteilijapiireissä" liikkuneet. Wargh oli nuorena taiteilijana opiskellut myrskyisästä elämästään tunnetun Oscar Kokochkan johdolla, joten kysyin erään kerran häneltä salaperäisyyden verhoa raottaakseni, että mitä se Kokoschka sanoi? Ei se mitään sanonut, vastasi Calle, kerran se antoi karamellin.

Vesivärimaalarina Wargh on alkemisti, joka tislaa paperille sammiollisella vettä ja muutamalla kuivalla värikikkaralla vähäisemmästäkin todellisuudesta häikäiseviä näköaloja. "Akvarelleissaan Wargh etsiytyy kuvattavien kohteidensa äärelle kuin salaa: hän pujahtaa kohteensa todellisuuteen usein sellaisesta näkökulmasta, että katsoja ei ole tiennyt sen olemassaolosta mitään. Yhtäkkiä dynaamiset piirustusviivat ja lähes mielivaltaisilta vaikuttavat väriläiskät ovat vallanneet todellisuudelta takaisin kaiken olennaisen." kirjoitin Ilkkaan Carl Warghin 60-vuotisnäyttelystä Pohjanmaan museossa. Seinäjoen taidehallissa laaja Warghin näyttely oli nähty pari vuotta aikaisemmin 1996.

Warghin repertoaarissa maalaus Malli (1999) on varsin erikoinen teos, se on nopeasti pyyhkäisty pastissi, jossa mikään yksityiskohta ei kiinnity todelliseen havaintomaailmaan silmänräpäystä pidemmäksi ajaksi. Erikoista on myös, että ikkunasta avautuvaa näkymää ei ole lainkaan kommentoitu paria puunkäkkärää lukuun ottamatta. Nekin näyttävät olevan kuin sisäpuolella ikkunan pinnassa. Tuntuu kuin toteuttamisen kiire olisi pakottanut yliolkaiseen näkymän tai muistikuvan nopeaan vangitsemiseen. Ehkäpä ikkunasta tulviva häikäisevä valo on tehnyt maalauksesta ikään kuin läpinäkyvän. Vain mallin toisen rinnan käsittely ja alustavasti keskivartaloon paikannetut varjojen aihiot viittaavat konkreettisen olion olemassaoloon.

Maalauksen värit soivat heleästi ja leijuvat keveinä lähes varjottomassa valossa kuin ylistääkseen hyvää akvarellipaperia. Warghin akvarelleille tyypillinen lyijykynäpiirustuksen puuttuminen tekee teoksesta yhä odotettuakin luonnosmaisemman. Mallin läsnäolo alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, kun katsoo oikean jalan kaarta seuraavaa pensselinviivaa; se on ensin karannut liian ylös ja maalari on perunut aikomuksensa muutamalla hätäiseltä vihreällä läiskällä.

Tästä vangitun hetken läsnäolosta ja intention "huolettomasta" peruutuksesta muodostuukin tavallaan teoksen toinen päämotiivi, kuten usein on laita Warghin todellisuutta haastavissa akvarelleissa. Nämä hämmentävät läsnä- ja poissaolemisen väriläiskät, kun miljöö lähes pakahtuu tapahtumisensa vähyyteen, saavat Warghin maalausten katsojan tuntemaan itsensä etuoikeutetuksi - että juuri talla tavalla tätä ei ole vielä kukaan nähnyt.

Carl Warghin akvarellitaidetta leimaa innovatiivinen maalauksellisuus, dynaaminen sommittelu ja rytminen taituruus. Näkemyksellisyys ja alkemistinen kyky tislata arkitodellisuudesta visuaalista nektaria on säilynyt vahvana maalarin genressä. Se lopullinen salaisuus, jota niin kauan on etsitty, jää edelleenkin selvittämättä.
S. J. Tanninen, Ilkka 28.4.1996

Spontaanisuudestaan huolimatta Carl Warghin maalausten maailma ei koostu satunnaisista visioista, vaan taustalla on intensiivinen harkittu näkemys taiteen mahdollisuuksista vaikuttaa nykypäivän kuvien tulvaan. Warghin taide ei ole irrallisia pyrähdyksiä tai tunneryöppyjä; päinvastoin se luotaa voimansa syvältä modernin taiteen perinnöstä.
– S. J. Tanninen, Ilkka 27.8.1998


Muusa – Helmiä Seinäjoen taidekokoelmasta, toim. Olli Sorjonen, kirjoittajat Heikki Hanka, Tellervo Lahti, Leena Passi, Olli Sorjonen, Seppo J. Tanninen, kuvat Mikko Lehtimäki, Seinäjoki 2010.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

EPÄTÄYDELLISEN KAUNEUS



Casa Degli Artisti Finlandesi, Grassina (1982). Kuva SJT.



Kauneus on yksi luonnon suurimmista mysteereistä.
– Johann Joachim Winckelmann


Joskus 1950-luvulla kaikki vanha alkoi näyttää kelvottomalta ja luotaantyöntävältä. Seurasin toisinaan, miten isäni maalausfirman maalarit työstivät uusia tyylikkäitä asuntoja, jollaisia oli alkanut maaseututaajamiinkin ilmaantua. Noissa asunnoissa parketit ja kaakelit kiilsivät silmiä hivelevästi. Uusilla liukkailla pinnoilla havainnon mieli ajelehti merkityksiä löytämättä. Mutta tuolloin en sitä vielä oivaltanut.

Meillä kotona kaikki oli arkisen vanhaa ja pääosin itsetehtyä – jopa kamarin tapetti oli isän maalaamaa. Naapureissa kärrättiin jo kilvan vanhoja ”romuja” kaatopaikalle ja hankittiin tilalle upouusia lastulevystä ja keinokuitukankaista värkättyjä virtaviivaisia kalusteita. Kalusteverstaiden korkeakylkiset autot kiisivät kylästä kylään.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin piirsin taidekoulussa alastonmallia kyllästymiseen saakka. Toisinaan malleiksi eksyi rahansa hukanneita nuoria interreilaajaneitokaisia, jotka arasti pälyillen etsivät asentojaan. Nopeasti tajusin estetiikan kohtuuttomuuden; nuorissa kaunottarissa ei ollut oikein mitään piirrettävää. Vähin äänin yksi ja toinen piirtäjä palasi entiseen luokkaansa. Vanhat rupsahtaneet rouvat olivat paljon helpompia piirrettäviä.

Aikaa kului toiset kymmenen vuotta ja olin stipendiaattina Italiassa. Työskentelin Toscanassa päivänsavuun verhoutuneiden oliivilehtojen keskellä yli 500 vuotta vanhassa talossa, jossa oli raskaat tammiovet ja kivilattiat. Talon kalustus oli vanhaa ja uutuuden päivänsä luultavasti jo Michelangelon aikoina nähneitä. Mutta viihtyvyys talossa oli täydellistä. Niin päivänvalo kuin yön hämäryyskin tuntui viihtyvän noilla patinoituneilla pinnoilla.

Jälleen hurahti kymmenisen vuotta ja olin maalaamassa Jyllannissa. Asuin 1700-luvulla rakennetun kartanon kupeessa sijaitsevassa ”kappelissa”, josta oli tehty taiteilijan residenssi. Myös tanskalaisten asunnoissa huonekalut olivat vanhoja ja kuluneita. Mutta Tanskahan on kuuluisa uusista tyylikkäistä huonekaluistaan. Kysyin asiaa kartanon isännältä, joka vastasi silmää iskien: Ne viedään Ruotsiin ja Suomeen.

Japanissa teetaidekoulussa opiskelleen Minna Eväsojan uutuuskirja Shoshin – Aloittelijan mieli (2018) käsittelee ”epätäydellisen estetiikkaa” lyhyiden kertomusten kautta. Japanissa esteettinen suhtautumistapa on osa jokapäiväistä elämää; se kattaa kaiken kukkien asettelusta teeseremoniaan, vanhojen ja jopa rikkinäisten esineiden arvostuksesta puutarhan perimmäiseen soppeen, josta voi tavoittaa vaikkapa kuivan oksan tai kiven erityisen kauneuden.

Aloittelijan mieli on jokaiselle taiteilijalle tuttu, se putkahtaa esiin aina uutta teosta aloittaessa. Ilman sitä ei kannata jatkaa näissä hommissa. Lisäksi tarvitaan toki lahjakkuutta ja – kuten Ernest Hemingway eräässä haastattelussa totesi – ”sisäänrakennettu pomminvarma paskanilmaisin”.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 20.6.2018


Lisähuomioita:

Kuten Eväsoja kirjassaan huomauttaa, japanilaiset arvostavat arkipäiväisen rosoisen kauneuden ohessa myös erityisiä asioita ja esineitä. Vanhoissa teksteissä kerrotaan, että teemestari Jo'o (1502-1555) omisti peräti 60 harvinaista esinettä. Mitä ne olivat, siitä ei ole harmaintakaan ajatusta. Esineiden ja olioiden lisäksi nimekästä voi olla vaikkapa vesi. Teepannuun saatettiin hakea vettä pitkienkin matkojen päässä olevasta kuuluisasta kaivosta. Anekdoottina kerrotaan erään Suomessa vierailleen japanilaisen teenystävän ihastuneen suomalaiseen hanaveteen niin, että oli vienyt sitä tuliaisina kotimaahansa.

Kakuzo Okakura pohtii teekirjassaan (1906/2000) kiisteltyä kysymystä teeveden valinnasta ja kiehuttamisesta. Paras vesi löytyy vuoripurosta ja vasta sen jälkeen tulee lähdevesi. Tärkeitä ovat myös teenseremoniassa käytetyt astiat ja välineet. Aivan erityiseksi teenjuonnin välineeksi kehittyi höyhenenkevyt posliinikulho. Kohotetun kulhon (kupin, mukin) valkoinen ja sininen lasitus sai sen vertautumaan pilviin ja taivaan sineen. Mikä suuresti ilahduttaa meitä teenjuojia, vaikkakin oma teeni tulee useimmiten juotua venäläiseen tapaan korkeasta lasista.

Palataan vielä Eväsojan kirjaan. Kuuluisa ja ainutlaatuinen kivi ilmestyi aikakirjoihin jo joskus 1300-luvulla. Kivi vietiin erään shogunin toimesta erään temppelin puutarhaan muistomerkiksi erään kuuluisan taistelun muistomerkiksi. Kivi ryöstettiin monta kertaa ja viimeinen Toyotomi Hideyoshi vei sen huvilaansa ja siirrätti sen myöhemmin turvaan Kioton Daigojin-temppelin puutarhaan. Siellä kiveä voi yhä tänä päivänä käydä ihailemassa.

Nimekkäimmästä kivestä taivaan alla on kirjoitettu myös -näytelmä, kuinkas muuten. Minna Eväsoja kirjoittaa: ”Olen käynyt osoittamassa arvostusta maailman nimekkäimmälle kivelle, ja ostin postikortin temppelin matkamuistomyymälästä, koska kiven kuvaaminen oli kyltein kielletty ja vartija esti innokasta katsojaa rikkomasta sääntöä.”

Kun muutin 1995 tähän arkkitehtonisesti ja muutenkin toivottomalta näyttävään taloon, kävi eräskin rakentaja kysymässä, mitä moinen talo maksaa. Kysyin hölmistyneenä, mitä hän talolla tekisi. Panisin puskutraktorilla matalaksi ja rakentaisin rivitalon, sanoi hän, sillä onhan tontti hyvällä paikalla. Arvokkaat tontit ovat erityisellä paikalla kaupungin asemakaavassa. Kun taas hyviä ja arvokkaita ihmisiä ei nykyään löydä kuin erämaasta, kuten maisemamaalari Li Cheng kirjoitti jo 900-luvulla.

Niin, tämä talo on rakennettu 1958, mutta tässä maisemassa se on jo niin vanha, ettei siinä oman arvonsa tunteva ihminen kykene enää säällisesti asumaan. Pitäisi tehdä valtava remontti niin, että mitään vanhaa ei jäisi uusien pinnotteiden alta näkymään. Toki korjauksia on tehtävä, mutta mitään ei tarvitse muuttaa vain siitä syystä, että se ei kiillä kuin uusi.

Tee saapui Britanniaan 1600-luvun lopulla ja saavutti yllättäen suurta suosiota olutta kittaavan kansan parissa. Teetä mainostettiin virkistävänä terveysjuomana, joka myös paransi lähes kaikki vaivat. Kunnes Jonas Hanway julkaisi 1757 kiistakirjoituksen, jossa ennusti teen johtavan koko kansakunnan tuhoon. Tohtori Samuel Johnson kirjoitti kirjaan vastineen, jossa kuvasi itsensä armottomana teenjuojana, jonka teepannun kylki oli aina kuuma:

Kova ja häpeämätön teenjuoja, joka kahdenkymmenen vuoden ajan on laimentanut ateriansa kaatamalla kuumaa vettä kiehtovan kasvin päälle ja joka teellä viihdyttää iltoja, lohduttaa öitä ja tervehtii aamua.
A Journal of Eight Days' Journey by Samuel Johnson


Jokaisen tulisi tyytyä omaan tuntemukseensa kuvittelematta ohjaavansa toisten tuntemuksia. Todellisen kauneuden ja rumuuden etsintä on yhtä hedelmätöntä puuhaa kuin se, että uskottelee tavoittavansa todellisen makeuden tai karvauden.
David Hume



Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli, Gummerus 2018.
Kakuzo Okakura: Kirja teestä, suom. Minna Törmä, Taide 2000.



Hald Hovedgaard (1989). Vasemmalla taiteilijaresidenssi ”Kappeli”, oikealla kartanon päärakennuksen pääty. Kuva SJT.