maanantai 15. elokuuta 2016

HÄMÄRÄN RAJAMAILLA


Taho. Kuva SJT.


Taidetoimikuntien perustamisen jälkeen 1970-luvulla vallitsi luulo, että määrärahojen runsauden myötä myös tasapuolisuus toteutuisi apurahojen jaossa. Ääneen todettiin: ”Ei sillä niin väliä ole keille apurahoja jaetaan, kyllä se jonakin päivänä osuu jokaisen ansioituneen anojan kohdalle.” Mutta rahaa tärvääntyi myös systeemin ja uusien viranhaltijoiden ylläpitoon. Hakijoille tuli tutuksi tyly lause: ”Valitettavasti emme ole voineet suostua hakemukseenne määrärahojen riittämättömyyden vuoksi.” Ja loppukevennys: ”Päätöksestä ei voi valittaa.”

Läänien taidetoimikuntien uskottiin tavoittavan nekin taiteentekijät, jotka eivät yltäneet valtion toimikuntien tukeen saakka. Mutta kuten arvata saattaa, apurahoja, taidepalkintoja, taiteilijaeläkkeitä jaettiin muidenkin periaatteiden kuin ansioiden ja tarpeen mukaan. Monet ansiokkaat taiteilijat jäivät silkkaa ”harmauttaan” edelleenkin apurahojen ulkopuolelle – heidän nimensä eivät vain nousseet jakopöydissä esiin.

Hämärän rajamailla liikuttiin usein toimikuntien jäsenten nimeämisessä. Se, että nimeämisessä ”kuultiin taiteen kannalta merkittäviä tahoja”, oli pelkkää jargonia vaikka se viralliselta kuulostikin. Poliittinen peli jylläsi taustalla ja jäsenten asiantuntijuus oli usein hyvinkin hataraa. Olin läänin taidetoimikunnan jäsenenä 3-vuotiskauden 1980-luvulla. Lupauduin jatkamaan mutta yllättäen putosin toiselta kaudelta. Selitykseksi sain kuulla, että olin ollut toimikunnassa SDP:n mandaatilla. Ja tilalleni oli löytynyt ihan ”oikea demari”. En ymmärtänyt etsikkoaikaani, vaikka itse Kalevi Sorsa lähetti minulle kutsun johonkin ”demarien seminaariin”. Luulin, että minut haluttiin paikalle taiteen asiantuntijana. Kissan viikset!

Miten lienee nykyään. Millaiset ”tahot” valitsevat taidetoimikuntia ja millaisella tietotaidolla. Hämärältä se yhä kalskahtaa: ”Taideneuvosto päättää toimikuntien toimialoista, nimistä ja määristä sekä nimeää jäsenet kaksivuotiskausiksi kuultuaan taiteen kannalta merkittäviä tahoja.” Tuo ”taideneuvosto” on uusi keksintö. Soppaa ovat hämmentäneet myös eri kulttuuriministerit. Taiteen keskustoimikunta muutettiin pari vuotta sitten Taiteen edistämiskeskukseksi, jolla on alueellisia toimipisteitä ja taidetoimikuntia.

Esimerkiksi voidaan ottaa valtion kuvataidetoimikunnan nimeämispolitiikka. Millä järjellä on selitettävissä, että entisen Vaasan läänin alueelta ei sitten läänin lopettamisen ole ollut edustusta ko. toimikunnassa. Eikö näin tärkeässä valtakunnallisessa instituutiossa tulisi olla edustus jokaisesta maakunnasta?!

Myös valtion kuvataidetoimikunta on muuttanut nimeään, nyt se on visuaalisten taiteiden toimikunta, jossa on kuvataiteen, valokuvataiteen sekä sarjakuva- ja kuvitustaiteen jaostot. Uutinen lupaa lisää tukea kuvataiteelle jo ensi vuonna. ”Uutena tukimuotona aletaan myöntää avustuksia kokeiluihin ja kehittämishankkeisiin.” Ollaanko perinteisiä kuvataiteen muotoja ajamassa yhä syvemmälle marginaaliin muodikkaiden ”hali- ja hoivataiteiden tieltä”. Jäämme kuulolle!

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 12.8.2016

Lisähuomioita:

Merkittävimmäksi muutokseksi Taiken (Taiteen edistämiskeskus) jakopolitiikassa luvataan, että ”valtionavustusten jakaminen perustuu yhä tiukemmin kulttuuripoliittisen strategiaan”, jonka ”toiminnallisena tavoitteena vuoteen 2020 mennessä on olla Suomen johtava taide- ja taiteilijapolitiikan asiantuntijaorganisaatio”. Mitä siinä oikein sanotaan? Onko se lupaus vai uhkaus? Lisääkö se kontrolliyhteiskunnan läpinäkyvyyttä vai kaiken läpäisevää valvontaa? Tyhjänä määreenä kaikuva ”strategia” antaa vapauden harjoittaa minkä tahansa näkemyksen ja mielipiteen varassa käytäntöjä, jotka mahdollistavat niin palkitsemisen kuin rankaisemisenkin. Ollaanko tässä siirtämässä taiteentekijät Giorgio Agamben lanseeraamaan ”kontrolliyhteiskunnan leiriin”, ellei peräti keskitysleiriin.

Taiken sivuilla kerrotaan, että työyhteisö on tehnyt erityisen ja omalaatuisen ”Taikelupauksen”, joka määrittelee näiden erityislaatuisten arvojen näkymisen ”Taiken toiminnassa sekä suhteessa taidemaailmaan ja yhteiskuntaan”. ”Taikelupauksen” kulmakivenä on klausuuli: ”Syrjimättömyys ja yhdenvertaisuus ovat arvoja, jotka sisältyvät rakenteisiimme. Toimintatapoihimme kuuluvat selkeät ja yhtenäiset käytännöt, joilla varmistetaan kaikkien yhdenvertainen kohtelu.”

Vaikea kuvitella mikä taho tällaisen lupauksen on kehittänyt, vai onko se vain tätä alati lisääntyvää kontrolliyhteiskunnan tuottamaa ”bullshittiä”. Avustuksia hakevan taiteilijan näkökulmasta tällainen avoimuus ja läpinäkyvyys on pelkkää sanahelinää niin kauan kuin anomuksen hylkäyspäätökseen ei saa muuta vastausta kuin sen, että päätöksestä ei saa valittaa. Kohtuuden nimissä olisi hyvä saada tietää, mistä hylkäävät päätökset vuodesta toiseen johtuvat, vaikka hakija ilmiselvästi täyttää hakemuksessa vaaditut ehdot ja omaa vaaditut taiteelliset ansiot.

Jotakin muutosta on todellakin tapahtunut. Vielä vuonna 2013 hylkäyspäätöstä siivitti litania: ”Opetus- ja kulttuuriministeriö on tänään saatuaan Taiteen edistämiskeskuksen lausunnon käsitellyt hakemuksenne, mutta ei ole voinut siihen suostua jaettavissa olevien eläkkeiden vähäisen lukumäärän johdosta.” Nyt 2016 se kuulostaa asteen verran tylymmältä: ”Taiteen edistämiskeskus on käsitellyt hakemuksenne eikä ole myöntänyt Teille ylimääräistä taiteilijaeläkettä.” Siitä puuttuu vain peräkaneetti: ”Ja hyvästä syystä, jota Te ette saa koskaan tietää!”

Ei enää lieventäviä asianhaaroja, kuten iänikuinen ”eläkkeiden vähäinen lukumäärä”, vaan yhden lupauksen vannoneen tahon lopullinen päätös. Ei enää ministerin höpinää, jonka mukaan taiteilijoiden eläkeasiat pannaan kuntoon. Kauas tapahtumahorisontin taakse on kadonnut tutkimustulostenkin mukaan paikkansa pitävä slogan, että ”jokainen taiteeseen sijoitettu euro tulee kaksinkertaisena takaisin”.

Hämärän rajamailta tulevat myös nuo epämääräiset ”strategiat”, ”arvot” ym., joilla julkisen vallan toimia ja kontrollia kiillotetaan. Jo 1930-luvulla filosofi kirjoitti, että ”arvot” ovat kalastelua sameilla vesillä. Nietzschen mukaan ”arvoihin” sotkeutuminen vaatii hyppyä oman varjonsa yli. Mutta poliitikollehan se ei ole temppu eikä mikään.



maanantai 8. elokuuta 2016

EKSYKSISSÄ


Auton ohjauspyörän takana istuva ihminen on uusi biologinen laji.” Italo Calvino. Kuvat SJT.


Jäljelle jää vain Tie
ja kysymys, miten on tien
seuraajan olemisen laita.
Onko se horjumatonta,
läsnäolossaan tulematonta
ja menemätöntä. Yhäkö
jokainen uusi päivä on
kuin ensimmäinen.


Aamu avautuu aurinkoisena mutta tuulisena. Suuret pihakoivut viuhtovat kuin järkeä vailla. Jälleen kerran valmistan sienikoriin eväät ja termoksellisen vahvaa teetä. Tarkistan onko kesäsateiden turvottama ulko-ovi lukossa. Sitikan ohjaustehosteessa on jokin vika, jota pitää silloin tällöin katsoa. Vilkaise sitä silloin tällöin, sanoi huoltomies. Minä vilkaisen. Se on siitä erikoinen vika, että se korjautuu katsomalla. Ajatella! Näin voin jälleen turvallisin mielin sinkoutua ”ketterällä radallani” minne vaan – ja auton etupyörät kääntyvät nekin minne vaan.

Eilen iltaisessa tv-elokuvassa päähenkilö – Italo Calvino – toivoi, että hänellä olisi kärsivällisyyttä olla ikävystynyt. Calvinon mukaan ikävystymisen aiheuttaa tapahtumisien toiston yllätyksettömyys, siis vaihtelun vähäisyys, mikä taas johtuu vastaanottajan havaintokyvyn urautumisesta ja turtumisesta. Maailman meno (ja tulo) on yhtä kiivasta kaikkialla, myös ikävystyttävässä tilanteessa tai paikassa. Epätoivoinen vaihtelun etsiminen johtaa vain pahempaan ikävystymisen kierteeseen. Ikävystyminen on suuri ongelma, joka johtaa aika ajoin hirmuisiin tekoihin. Lääkkeeksi ikävystymiseen tarjotaan yleensä uusia harrastuksia ja muuta puuhastelua, kun siihen tulisi käyttää meditatiivista silleen jättämisen myrkkyä.

Eräässä toisessa ohjelmassa tanskalaiset ikääntyneet äijät – piintyneet vanhatpojat Harry ja David – kasvattavat poneja ja elävät visua maalaiselämää. Toinen veljeksistä valmistaa jokapäiväiset ateriat. Hän pilkkoo perunat, jotka jo edellisenä iltana on tarkoitusta varten keitetty, ja paistaa ne runsaassa margariinissa. Haastattelijan kysymykseen, käyttääkö hän koskaan sipulia tai muita mausteita, hän vastaa että ei milloinkaan. Kullankeltaisiksi paistetuissa lohkoperunoissa on veljesten mielestä aivan tarpeeksi vaihtelua ilman ylimääräisiä kotkotuksiakin. Ja joka päivä samat lohkoperunat, tulipa millaisia vieraita hyvänsä.

Auton ohjauspyörän takana istuva ihminen on uusi biologinen laji, sanoo Calvino. Milloinkaan ”Tie” ei ole ollut niin lähellä ihmistä kuin se nykyään on – se syöksyy suoraan autoilevan subjektin tajuntaan. Samaan aikaan auton taustapeilissä vilistää näkymä, jossa tie ja maisema katoavat menneisyyteen. Havainnoitsija on lopultakin nykyhetken kurkihirrellä – aitiopaikalla. Tässä jos missään kulminoituu Herakleitoksen tunnettu fragmentti: ”Me kiidämme samalla tiellä emmekä kiidä, olemme emmekä ole.”

  

Jo viime viikolla kävin Pahajoella pesemässä vinttihuoneiston matot. Nyt ne ovat kuivat ja vartovat mustaan muovisoikkoon viikattuina. Ne tuoksuvat vienosti mäntysuovalta. Käyn kuvaamassa Pahajoen rantatöyräällä seisovan omituisen männyn, joka on suunnannut viimeaikaisen kasvunsa pohjoiseen päin sojottavaan oksaan. Se on kuin puu puussa. Samalla töyräällä oli muinoin valtava mänty, jonka oksien kätköön kiipesimme syömään naapurin pellosta varastamiamme nauriita.

Paluumatkalla poikkean Harrissa, jossa suositun uimarannan lisäksi on hieno taidenäyttelypaikka tai oli. Nyttemmin se on pilattu seinänmittaisella posliinikannukokoelmalla ja kattoon saakka yltävällä Toivo Kuulan patsaan mustaksi lakatulla kipsivaloksella. Näyttelytila on supistunut olemattomiin ja koko paikka vaikuttaa romuvarastolta. Taiteen ystävällä tänne ei ole enää mitään asiaa, eikä täällä sen puoleen ketään olekaan. Rannalta kantautuu harmittomien uimareiden ja pallonpelaajien iloiset huudahdukset.



En ehdi ryhtyä uimasille, sillä olen matkalla Lehtimäelle. Tuurissa tietä tukkivat kaikista ilmansuunnista kohti Keskisen kyläkaupan temppeliä rientävät syntisten autojonot. Pastori Vesa Keskinen on luvannut – kuten Heidegger ikään – että kaiken maailman tavarat eivät siellä ole vain esillä vaan myös käsillä – ja halvempaan hintaan kuin missään muualla. Sitä sopii toki epäillä. Sirkus Sariola on vallannut jokirannan ja taustalla siintää kyläkauppiaan marmoriveistoksia kuhiseva italialainen puutarha. Kelpaa täällä vapautua taakastaan!

Siitä on jo aikaa kun olen näitä teitä ajellut. Jotkut taloryhmät mäenrinteillä näyttävät tutuilta. Maailma tekeytyy tutuksi ja luo perustunteen olemisen ja asumisen järjellisyydestä, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä noissa ikkunoidensa mustuuteen kätkeytyvissä taloissa tapahtuu. Hätkähdän yllättävää kylttiä: Alajärvi. Miten hitossa olen joutunut Alajärvelle? Pysähdyn asiaa miettimään risaisen kartan äärellä. Juon teetä ja syön yhden gluteenittoman sämpylän. Tulen johtopäätökseen, että sen täytyy johtua kuntaliitoksesta, joten ei muuta kuin eteenpäin!

Eteerisen koivikon läpi vilahtaa jo järvenselkä – sen täytyy olla Ähtärinjärvi, mikäpä muukaan. Otan siitä lennossa kuvan. Tienvarren autiotalo tuo mieleen jonkin muistikuvan menneisyydestä, mutta mitään selvärajaista kuvaa siitä ei selkiinny. Joskus tuntuu, että nuoruudestani ei jäänyt mitään muistettavaa. Turhaan eksyn ilmenevien näennäiseen tuttuuteen ja salakavalaan tavanomaisuuteen. Heideggerin mukaan tiedostava havainnoija juuttuu yhä uudelleen raivaamansa maailmankuvan pauloihin, ”kietoutuu näennäisyyteen ja sulkee näin itseltään pääsyn olemiseen”.

Lehtimäki, siinä se on yhtäkkiä keskellä ei mitään. Käännyn jyrkästi kohti järven itäistä laitaa. Soratie pölisee niin kuin se on aina kuivana kesäaikana pölissyt. Talvella en ole täällä koskaan ollutkaan. Maisema on yhtä aikaa tuttu ja vieras – ikään kuin jonkun muun muistamana. Järvi kimmeltää kirkkaana, siihen verrattuna taivas näyttää himmeältä ja savuiselta. Kapea horsmien kukittama tie kääntyy rantaan. Kirjoitin siitä runon juuri tällaisena päivä kauan sitten. Kirjoitin aina runon kun maailman tulemisen paino kävi liian raskaaksi lehtien havinasta, veden läikkeestä ja ruovikon raivosta. Ja linnut, kalat, yksisarviset ja koko luomakunta.



Illalla saavun residenssiini juuri parahiksi kun teeveessä alkaa Allsång på Skansen. Ärsyttävän iloiset ruotsalaiset laulavat yhdessä ja heiluvat ja keikkuvat kuin vietereillä. Tänä kesänä yhteislaulua vetää pitkä vaalea nainen, aivan liian pitkä minun televisiooni. Viime kesänä siellä pomppi matalampi neito, joten saatoin vapaasti hymähdellä mukana. Vartuin sellaisessa ympäristössä, että pitkien naisten läsnä ollessa ei naurettu. Sanni-täti – tunnettu lahkosaarnaaja – oli pitkä ja totinen nainen, hänen olemuksensa sai hymynkin hyytymään. Kun taas Tommo-sedän seurassa nauroimme katketaksemme. Epäiltiin, että sellainen nauraminen ei ollut hyväksi keskenkasvuisille ihmisille.

Tiellä kaikki se,
mikä ei ole kätkeytynyt,
näyttäytyy olevan
valepuvussa.

Tielle asettunut seuraa
tien filosofiaa, hän ei tutki
eikä harjoita diskurssia,
tai ehkä hän harjoittaa sitä
tienposken, pilvenreunan
ja iltatuulen kanssa.


Lisähuomioita ikävystymisen filosofiaan:


maanantai 18. heinäkuuta 2016

VANHAT ÄIJÄT


Onko tärkeämpää pyrkiä oikeaan ja hyvään vai johonkin sellaiseen mitä pidetään oikeana ja hyvänä?” Kuva SJT.


Old man sitting
on the stone – waiting
for the autumn rain.
(1972)

Meidän kaikkien päämääränä on tulla vahoiksi äijiksi – myös naisten – vaikka jotkut ehkä muuta luulevat. Vanhat äijät ovat pitkän kehityksen huipputuote, heiltä onnistuu kaikki muu paitsi myyttinen harakointi, jonka nykykäytännöistä ja levinneisyydestä ei ole tarkempaa tietoa. Vaikka mistäpä minä sen tietäisin vaikka onnistuisikin – siis nykyään kun kaikki on mahdollista. Ainakin tämän päivän politiikan tylsään jargoniin harakointi toisi oivan lisän – nostaisi sen aivan uudelle tasolle.

Vanha äijä tulee räkänokastakin vaan ei turhan naurajasta, sanottiin ennen aikaan. Nykyään sekään ei enää pidä paikkaansa – niin kuin ei mikään. Äijistä on moneksi eikä äijyys ole iästä kiinni, jotkut jopa syntyvät vanhoiksi äijiksi. Kun taas jotkut ovat yhä äijinäkin polvihousuisia räkänokkia, jotka nauraa hekottavat torinlaidalla vitivalkoisia implanttejaan väläytellen. Vanhoista äijistä kaikkein äijin on tietenkin Sokrates. Jätimme taannoin Sokrateen ja Faidroksen lorvailemaan plataanin varjoon. Mitä sinne kuuluu?

Näkymä yli 2000 vuoden taakse on kirkas. Siinä hän – Sokrates – istuu suuren plataanin varjossa. Faidrosta ei näy, ehkä hän loikoo puun takana. Sokrates on työntänyt törkyiset varpaansa syvälle rehevään ruohikkoon. Taustalla auringon kilossa lipuu laiska joki, Ilissos, jonka raikkaassa vedessä Sokrates vain tuokio sitten uitti milloinkaan kenkää nähneitä jalkojaan – noita viisaudessaan ylivertaisia. Päivä on puolessa.

Todellisesta todellisuudesta me emme tiedä mitään, vaikka monet muuta luulevat. Liian monet puheet perustuvat pelkkään luuloon ja silkoisiin mielipiteisiin. Minkä tahansa mielipiteen uskotaan ryhtyvän oitis todellisuudeksi, kunhan se vain saadaan ääneen sanotuksi. Ikään kuin maailman todellisuus lehahtaisi välittömästi sen päälle istumaan kuin vanha varis. Juuri tällaista on vanhojen äijien viisaus – ”kaluttuja käytäntöjä” ja myötäsukaisia hyväksi luuloteltuja oletuksia.

Hukkasin nauruni vuorelle.
Kevään tuulet eivät punaa poskiani.
En osaa nauttia viinipullostani,
enkä välitä vaikka kukat kuihtuvat.
Illan sumutkaan eivät enää tiedä
minne kokoontua.
(1995)


Sokrates esittää kysymyksen: ”Eikö sen joka aikoo puhua hyvin ja kauniisti, tule ymmärtää miten niiden asioiden laita todellisuudessa on, joista hän aikoo puhua?” Mutta Faidros on kuullut viisaitten äijien väittävän aivan muuta. Hyvän puhujan ei ”ollenkaan tarvitse tietää mikä on todella oikein, riittää kun tietää mitä päättävä enemmistö sellaisena pitää; myöskään ei tarvitse tietää mikä todella on hyvää ja kaunista, riittää kun tietää mitä sellaisena pidetään.” Sokrates innostuu asiasta ja paasaa tapansa mukaan puuta heinää pitkälle iltapäivään, kunnes yhtäkkiä kääntää kelkkansa.

”Todellista puhetaitoa, johon ei liittyisi tietoa totuudesta, ei ole eikä tule olemaan”, sanoo Sokrates tai paremminkin väittää jonkun ihme ”lakedaimonilaisen” niin sanoneen. Suurieleisesti Sokrates kutsuu sfäärien ”jaloja olentoja” taivuttamaan Faidros – tuo kunnon panomies – siihen uskoon, ”että jollei hän ahkerasti harrasta filosofiaa, hän ei ikinä tule päteväksi sanomaan mistään asiasta mitään”. ”Siinä se oli, Faidros. Sanaakaan et enää kuule minun suustani.”

Tulen kitisevällä pyörällä, kun
ojanpielet kukkivat horsmaa.
Katseesi on kuin paiste pellolla,
josta kesän sato on jo korjattu.
(2005)


Kaikki mikä elämässä toistuu useammin kuin kerran on säännönmukaista. Sokrateen tavoin en ryhdy tässä mitään itse sanomaan, vaan väitän jonkun ihme Wittgensteinin sanoneen, että ei ole mahdollista sanoa ”säännön seuraamiseksi” sitä, minkä vain yksi ihminen on tehnyt vain yhden kerran. Entä riittääkö kaksi kertaa? Siitä Wittgenstein ei sano mitään, mutta huomauttaa, että kieli on teiden labyrintti: tulet yhdeltä suunnalta ja tie on tuttu; tulet toisaalta ja olet eksynyt.

Ikääntymisen myötä näkö heikkenee, kuulo huononee, nivelet kuluvat ja hormonit karkaavat villikissojen matkaan. Se on luonnollista, sinä olet tullut vanhaksi, sanotaan. Ensimmäisen kerran kuulin sen kolmikymppisenä, kun hiukseni olivat alkaneet uhkaavasti harventua. Sukuvika, sanoi äitini, ensin syvät leskenlahjat ja lopulta koko päälaki kaljuna. Kun tämä kaikki oli saatu sanottua, aloimme taas ”elää porskuttaa” (kuten sanonta kuuluu) sitä samaa tavanomaista elämää – tosin raihnaisina ja korjauskelvottomina.

Vanhuus on sitä, että
illan juhlat ovat menneet hyvin,
vaikka ei olekaan saanut haistella
vastakkaisen sukupuolen perää.
(Koiruuksia, 2016)


Jos vanhoille äijille ikääntymisen myötä kasvaisi siivet selkään, olisi se mitä luonnollisin ja säännönmukaisin asia maan päällä. Ensin siivet olisivat vain vähäiset tyngät, ja niille naureskeltaisiin kuin nuorukaisten partahaivenille. Mutta lopulta ne olisivat silkkaa todellisuutta. Ja eräänä iltana arvaamattomana ikivanhat äijänkäppyrät (myös naiset, kuten alussa todettiin) vain kahahtaisivat siivilleen ja katoaisivat iltaruskon riepottelemalle taivaalle. Mikään ei olisi niin luonnollista kuin se. Sen voin vaikka itse sanoa.

Tässä siipiasiassa on palattava jälleen plataanin juurelle kesken Sokrateen puheen, jossa hän juuri nyt pohtii sielun olemusta. Kaikella on alkunsa, mutta alku ei ole mistään kotoisin. Kaikki mikä liikkuu – kuten sielu – on kuolematonta. Se mikä on sielua valvoo kaikkea sielutonta, ”se kiertää maailman kaikkeudessa ja ottaa milloin minkäkin muodon”. Siivekkyys on sille luonnollinen olotila, kuten ikivanhoille äijillekin. Mutta se voi myös menettää siipensä ja vaipua alas ”kunnes tapaa jotakin kiinteätä; siihen se sitten asettuu asumaan ja ottaa maallisen hahmon”.

Maallisen hahmon päämääränä ja vaivana on tulla vanhaksi. Sokrateen mukaan tuollainen vanha kääkkä on notkoselkäinen, jäykkäniskainen ja pystyturpainen, sen karva on harmaata ja silmät verestävät, se on uppiniskainen ja kovakorvainen, se ei tottele piiskaa eikä keppiä. Mutta siivet kasvatettuaan nämä siivekkäät kaakit lähtevät lentoon, ja kun ne pääsevät ”korkeimpaan kohtaan, ne siirtyvät ulkopuolelle ja asettuvat taivaan selkään. ”Syy siipien irtoamiseen sielusta lienee”, jatkaa Sokrates, mutta kuka tätä enää jaksaa. (Vaan sieltähän se löytyy: Faidros sivu 167.)

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Tällä hetkellä en osaa edes kuvitella, mitä kaikkea tästä avautuu. Mitä kaikkea voisi sanoa, jos olisi pään väkevyyttä. Muistiinpanoni käyvät sekaviksi ja lopulta tykkänään loppuvat, joten jättäydyn muutaman kirjoittamani arrogantin runon varaan.

Vanhemmiten karvat
siirtyvät entisiltä sijoiltaan
rehottamaan omituisiin paikkoihin.
Vähäisemmissäkin pöheiköissä
on nähty lintujen pesivän.
Oudon vaaleiksi tuuhenneet
sierainkarvat hehkuvat
pimeässä kuin autonlyhdyt.
Ne valaisevat tietäni, kun
harhailen pubista kohti
matalaa majaani.
(2016)

Platon: Faidros, Teokset 3, suom. Pentti Saarikoski, Otava 1999.
Ludwig Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia, suom. Heikki Nyman, WSOY 1999.


maanantai 4. heinäkuuta 2016

ROKKIJUHLIEN AIKAAN


Vähitellen tapahtumat ikkunassa hiipuvat keskiyön lähestyessä. Kuva SJT.


Kalpea kajo
taivaanrannassa
ennustaa epävakaista säätä.
Naapuri ilmestyy talonsa
ovelle ja huhuilee koiran pois
sateesta – vaimo jää yhä
seisomaan puutarhaan.
SJT(2016)


Tähän aikaan kesäillasta valomyrsky on jo vaiennut ja vain puiden latvukset ja talojen päädyt vastaavat viimeiseen kajeeseen. Istun työpöytäni ääressä ja katselen ikkunasta avautuvaa näkymää ulos kadunristeykseen ja talojen pihoihin. Ihan oikeita katuja nämä Hallilan kadut eivät ole, vaan eräänlaisia talojen väleissä kulkevia teitä ilman jalkakäytäviä ja katumerkintöjä. Kulkijoita on tänä iltana tavallista enemmän johtuen Törnävän rokkijuhlista, vaikka pääkulkuväylät sinne menevätkin muualta.

Tavallisina iltoina ohi kulkee vain koirantaluttajia ja sauvakävelijöitä. Mutta nyt on toisin. Ties minkä alan miehiä ovat nuokin mustiin pukeutuneet, joilla on suipot ylöspäin sojottavat kannattomat kengät. He joutuvat kävelemään hassusti takakenossa, ainoastaan ojennetussa kädessä olevan kaljatölkin pitäessä tasapainoa yllä. Kuulemani mukaan kaljatölkit pitää jättää festarialueen ulkopuolelle, joten siellä tulee tasapainon kanssa ongelmia. Mutta mitäpä sitä ei kuuliainen kanssakulkija tekisi kiltansa pukeutumiskoodin eteen.

Pystypäin askeltavan – jo varttuneemman – herrasmiehen edellä kulkee vaimoihminen syvässä kumarassa. Ilmeisesti hän on kadottanut kaikki illuusionsa tulevaisuuden suhteen. Ehkäpä he noudattavat tiedostamattaan vanhaa käytäntöä, jonka mukaan julkisella paikalla parisuhteessa elävien on syytä pitää sopivaista välimatkaa. Jos minulla olisi vaimo, hän kulkisi neljä ja puoli metriä edelläni. Se olisi kaikin puolin sopivaa ja yleistä harmoniaa ylläpitävää. Karjalaisen perinteen mukaan sanottaisiin, että siinä menee Tannitar ja hänen siippansa.

Sitten tulee neljän naisen ryhmä hyväntuulisia nuoria ihmisiä. Kolmella on jalassaan liian piukat housut – siis hyvinvointiin nähden – ja yksi kulkee paljain säärin. Hän toteaa juuri ikkunani alla lihoneensa helvetisti. Toinen vastaa siihen, että tuollainen läski sinä olet aina ollut. Vittu, mennään nyt vaan, kehottaa kolmas. Tunnelma on korkealla, joten kovatkin puheet soljuvat hunajaisina korvissa. Aamutunnelmissa saattaakin tulla jo nyrkistä.

Kipaisen keittiöstä pullollisen viiniä ja panen soittimeen Sinatran ylistetyn levytyksen Strangers in the night vuodelta 1966. Alku lupaa hyvää, ehdotonta alansa huippua on häikäisevän häikäilemätön veto Summer wind. Mutta loppua kohti meno hiipuu ja käy tasapaksuksi. Yritys ottaa pisteet kotiin ajan hittipiisistä Downtown ei onnistu ja lopun rymistelykään ei pelasta mitään. Se taika, mikä löi ällikällä Bert Kaempfertin elokuvasävelmän Strangers in the night täydellisessä valtauksessa, ei toistu enää. Mutta Summer wind on ja pysyy.

Kesätuuli ilkikurinen
kahahti rantaruovikossa ja
lennätti hatun Anna-tädin päästä.
Nopeasti se sammui päivänpaisteen
laiskaan väreilyyn vartomaan
yrtintuoksuista iltaa.
SJT (2005)


Kaksi samannäköistä nuorta naista – ehkä sisarukset – ohittaa jo kolmannen kerran näköalaikkunani laajat puitteet. Mikä lie on heidän ongelmansa. Sitten katuojan puskista putkahtavat veteraanirokkarit, iskä ja äiskä täydellisessä rokkikunnossa, katu ei ojineenkaan heille riitä. Tytöt jatkavat matkaa kiivaasti marssien. Vanhemmat jäävät huitomaan pihatantereelle. He eivät voi nähdä minua, sillä istun sälekaihtimen takana talon hämäryydessä. Tytöt tulevat taas takaisin ja seisovat vierekkäin kuin myrskynmerkit. Mitään ei ole tehtävissä. Toivon, että tytöillä olisi voimaa ylittää vanhempiensa aiheuttama piina.

Eva Dahlgren on moniaitten hiljaisuuden vuosien jälkeen julkaissut uutta musiikkia. Lainasin levyn kirjastosta. Tutun kumeana salaperäisyyttä tavoitellen kaikuvat nämä uudetkin tuotokset. Taitavaa tunnelmointia, mutta ei varsinaisesti mielimusiikkiani. En kai osaisi sellaista nimetäkään. Lapsuudessani yksi suurista suosikeistani oli Albert Ketèlbeyn Bells across the meadows (1921) – yhä yritän maalauksissani vangita sen apokalyptista luonnontunnelmaa. Dahlgrenin Hör vargarna nostattaa kuin nostattaakin karvat pystyyn, siinä on outoa lumoa ja vahvaa tulkintaa. Levykansitaiteilijat saavat jälleen kerran hävetä suttuisia kuviaan ja mautonta tekotaiteellisuuttaan.

Kaksi vanhempaa rouvaa pysähtyy kaivamaan laukuistaan kertakäyttöiset sadetakit. Mutta eivät ehdi pukea niitä ylleen, kun sade putoaa jo taivaan täydeltä. Rouvat tuskin ovat menossa rokkijuhlille, ehkä he paossa unettomuutta tai muuten vain tutkailemassa kesäyön valaistusta. Vähitellen tapahtumat ikkunassa hiipuvat keskiyön lähestyessä. Viinipullo on tyhjä ja viimeinenkin tofunakki on syötynä. Törnävän suunnalta kuuluu kolkko kumu ja rummun jytke – ehkä siellä on jokin kahakka käynnissä.

Turhaan odotin sitä päivää,
että naapurin koira paskoisi
pihanurmikolleni häpeänpuna
karvaisilla poskillaan.
Haukahtaen se jälleen kerran
ampaisee matkaansa riuhtaisten
mukaansa myös narunpäässä
moinaan viheltelevän naapurin.
SJT, Koiruuksia (2016)


keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

MAAILMA JA MAAILMA


Jokainen taideteos on oma maailmansa.” ”Hommage à Ligeti I & II”, SJT 2014.


Jotta voisimme
ryhtyä Tietä seuraamaan,
on se ensin löydettävä.


Välimatka minän ja maailman välillä on ainoa havaittava todellisuus, joka meillä ”täälläolijoilla” on. Siis tuo ylittämätön alue – ei-kenenkään-maa – maailman ja maailman välissä. Se ei lyhene eikä vähene vaikka matkustaisin minne hyvänsä. Tosiasiassa jokainen tekemäni matka tiedostuksen ja avartumisen mielessä on surkea epäonnistuminen. Mitä suurempi pettymys sitä kiihkeämpi tarve on ylistää matkan kuviteltuja ihanuuksia. ”Olisin voinut olla siellä vaikka kuinka pitkään”, tarkoittaa, että sekuntikin vielä ja minut olisi saanut viedä pakkopaidassa hoitoon.

Vaan matkaan on lähdettävä yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka jossakin syvällä sisimmässäni tiedän, että tällainen älyllinen epärehellisyys liudentaa mahdollisuuksiani todellisiin todellisuuden kokemuksiin. Vääjäämättömästi tämä tie johtaa yleisten – ellei peräti virallisten – mielipiteiden relativismiin. Vähä vähältä maailman ja maailman välinen vapaa-alue silloittuu umpeen loogisilla argumenteilla. Lopulta Tie katoaa kokonaan näkyvistä. Maailma on yhä täällä tai siellä (jossakin), vaikka emme keksisi yhtäkään sanaa kuvaaman sitä.

Tie ei ole perille pääsyn väylä, vaan Tien seuraamisen ”väline”. Tie ei ole vain itämaisen ajattelun (taolaisuus) ilmentymä, vaan se on ollut alun alkaen myös länsimaisen ajattelun ytimessä. Kantasuomen sana tie (tee) on jopa vanhempi kuin konkreettinen tie, jonka sana nykyään ilmituo. ”Minä olen Tie”, totesi runoilija ja pappismies Angelus Silesius (1624–1677) ja kehotti kanssakulkijoitaan (The Cherubinic Wanderer) ryhtymään Tieksi – tulemaan Tieksi ja siksi mikä on. Tunnetuimman runonsa hän runoili tien ohessa kasvavalle ruusulle.

Ruusulla ei ole syytä,
se kukkii koska se kukkii.
Se ei huomioi itseään
eikä kysy näkikö kukaan.


Runoilija antaa ymmärtää, että tällainen itsensä ylittävä ja jotakin kohti – elämää, rajaa, kuolemaa – oleminen on se elämisen tapa, jota vaeltajan tulisi tieltään etsiä. Heideggerilta tuttu käsite täälläolo (Dasein) on juuri tuollaista ihmisen eksistentiaalista täällä olemista – ajan ja paikan tiedostavaa elämää tässä ja nyt. Sen vastakohta on epävarsinainen maailmallisuuteen ja mielipiteenmuodostukseen hukkunut elämä ”jonakuna” eikä (varsinaisesti) kenenäkään.

Dasein on käännetty täälläolon lisäksi ainakin paikallaoloksi ja läsnäoloksi. Erikoisin käännös on Antti Salmisen (Mitä on metafysiikka, 2010) kohtolo (koht'olo), joka kohti olemisen lisäksi viittaa olemiseen määrättynä kohtalona – heitettynä maailmaan olemisen paimeneksi. Pakostakin tulee mieleen isoisäni käyttämä kohtsillään (koht'sillään), jossa tulee esiin olemisen viive tiedostuksen kuilun yli. Kaikki tarpeellinen tuli kumminkin tehtyä, ei aivan heti mutta kohtsillään. Ehkäpä se on karjalaisen heimon yleinen tapa suhtautua elämään. Englanninkielinen käännös being there tuntuu johtavan omituiseen siellä olemisen harhaan. Äskeinen EU-äänestys paljasti, mitä jääräpäinen ”sielläolo” lopulta saa aikaan.

Heideggerin mukaan maailmojen välisen kuilun ylittämiseen meitä painostaa olevan outous, ”se voi herättää ja nostattaa meissä ihmetystä”. Arvoituksellisesti filosofi toteaa, että täälläolo (kohti oleminen) on pysyttäytymistä ei-missään. Tuollainen ei-missään pysyttäytyminen on jo aina olevan tuolla puolen (transsendenssissa) olemista . Jos täälläolo ei transsendentoisi, ei mitään paljastuisi eikä mitään olisi. ”Olevan olemisessa tapahtuu ei-minkään ei-mikäännytys.”

Myös taiteen outous (toiseus) voi kantaa yli kuilun ja avata uusia maailmoita. Mikel Dufrennen (1910–1995) mukaan taideteokset poikkeavat kaikista muista olennoista, olioista ja esineistä kyvyssään tuottaa uusia maailmoita. Jokainen taideteos on oma maailmansa. ”Tällainen maailma on kuin sarastus, jonka kajossa oliot paljastuvat. Voisi myös sanoa että se on tunnelma, jossa ilmenevät sen piiriin kuuluvat asiat.”

Dufrenne huomauttaa, että taideteoksessa ilmaistu maailma ”ei ole toinen maailma, vaan paremminkin se on esitettyjen asioiden laajenemista omaksi maailmakseen”. Ympäröivästä todellisuudesta käsin taideteos voidaan nimetä ja tulkita sieluttomaan mykkyyteen, sokeuteen ja kuurouteen, jolloin se kadottaa ei-missään pysyttäytymisen loistonsa. Dufrennen mukaan taideteos voidaan kokea myös ”asiaksi, joka on jotakin itseään enemmän ja jonka merkitykset vasta alkavat avautua – tällöin teos on itse melkein kuin subjekti”.

Ehkä tähän liittyy myös Lacoue-Labarthen käsite ”alkuperäinen mimesis”, jonka mukaan mimesis ei alkujaan ollutkaan (maailman) jäljittelyä, vaan ilman mallia ”taidetta ja koko olemassaoloa tuottava voima ja olemisen mielen tuottamisen periaate”, kuten Martta Heikkilä kirjoittaa artikkelissaan Kuvien mykkyys ja sokeus: Dekonstruktio ja taideteos (Tiede & Edistys 1/2016). Taide näyttää tai paremminkin tuottaa kokonaan uusia merkityksiä – se ei toimi jäljittelyn keinoin. Jos lähdemme tälle dekonstruktion tielle – kuten nyt on käynyt – mullistaa se kokonaan kokemuksemme taiteesta.

Taideteoksen aihe on taide itse – teos esittää aina itseään! Kuvataideteoksen visuaalinen voima ja loisto lymyää mykkyydessään ja sokeudessaan teoksen kehyksien sisäpuolella – sillä ei ole aitoa yhteyttä ympäröivään ulkoiseen maailmaan. Ehkäpä taideteoksen outous johtuu juuri tästä todellisuutta ja maailmaa karttavasta (oudosta) mimeettisyydestä, joka johtaa näkemisen ylittämiseen ja lopulta näkemisen tuolle puolen.

Jälleen kerran taiteesta kirjoittaminen osoittautuu mahdottomaksi, tarvittavat sanat kaikkoavat ja päivänsavu verhoaa tienoon – vielä yksikin rivi ja minut saisi panna köysiin. Yöllä unen ja valveen poimussa keksin yllättäen ratkaisun ja ulospääsyn takaisin Tielle. Aamulla luen yöllä tekemäni muistiinpanon: ”On hetimiten palattava alkupatian sumeaan nautinnollisuuteen.” Tämä selvä!

The Rose because she is Rose
Doth blossom, never asketh Why;
She eyeth not herself, nor cares
if she is seen of other eye.
Angelus Silesius, The Cherubinic Wanderer (1657)


Martin Heidegger: Mitä on metafysiikka?, suom. Antti Salminen, niin&näin 2010.
  

lauantai 28. toukokuuta 2016

TIEN PÄÄLLÄ


Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Kuvat SJT.


Seutua tuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin: mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvostaan...
Zacharias Topelius


Jälleen kerran on se aamu, kun bussi vartoo kaupungintalon edessä. Tien päälle on päästävä, oli mikä oli. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta kadulla on vielä yön sateen jäljiltä lätäköitä. Keväinen viima kertoo, että maa on yhä jäässä ja vapaana virtaavat vedet kylmiä. Yhdistyksen väkeä parveilee bussin vaiheilla ja osa istuu jo sisällä bussissa. Joku aivan viime tipassa herännyt ylittää puolijuoksua Alvar Aallon aukiota. Tänään suuntaamme Kangasalle ja Tampereelle. Bussi nytkähtää liikkeelle ja tuota pikaa ollaan kaupungin ulkopuolella.

Lämmin kevätsää on saanut luonnon räjähtämään ylenpalttiseen vehreyteen muutamassa päivässä. Näkymä on raa'assa väriloistossaan suorastaan pelottava. Vielä pari viikkoa sitten rutikuivin oksin huojuneet lehtipuut ovat kadonneet vihreään massaan. Katseen mentävää vapaata aukkoa on turha hakea metsän seinämästä. Tuon tuosta on silmiään lepuutettava sinisellä taivaalla vapaana ajelehtivissa pilvissä. Joku peräpenkiltä kysyy, olenko koskaan ajatellut maalata maisemaa. Olen kyllä, mutta näin keväällä sellaiset ajatukset menevät nopeasti ohi.

Alavudelta lähdemme seuraamaan valtatie 66:n väylää – maineikasta maantierosvojen, kulkureiden ja runoilijoiden tietä. Tätä tietä matkasivat aikoinaan jo Runeberg ja Topelius monet monituiset kerrat. Tunnettua on Topeliuksen kiihkeä suhde Alavuden kestikievarin tummaan kaunottareen Gretaan. Se pani runosuonen sykkimään: Tule syleilyyni sa nuori tumma ja kaunis sieluni lumoojatar. Tule soututuhdolle, povelleni, meri vieköön purtemme... sinä värjyt, keinuva ruusunkukka... Myöhemmin Topelius taipui sosiaalisen paineen alla ja valitsi järkiavioliiton. Sellaisia arkajalkoja me valtatie 66:n vagabondit olemme.

Runeberg kirjoitti arkajalkuudesta runossaan Torpan tyttö. Adlercreutzin joukot ovat juuri lyöneet ”ryssät” Alavuden kirkonmäelle 17.8.1808. Vaan sankarit eivät kaikki ole paikalla. Tyttö katsoo ikkunasta ja laulaa karmean laulun: Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa; paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta, mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan. Voi ihmistä ehdottomuudessaan. Katso itseäsi.


  

Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa nimesi eräässä haastattelussa sielunmaisemakseen juuri näiltä kohdin Alavuden Kirkkojärvelle peltoaukeaman yli avautuvan näkymän. Tieto ei saa takapenkkiläisiä vakuuttuneeksi, mutta vähätpä he tietävät millaista on viettää lapsuutensa tällaisessa maisemassa tällaisen tien varrella. Monet – elikkä kaikki – muistavat Jussi Raittisen levyttämän laulun vuodelta 1975: Vielä Teeveehoolle värssyn omistan. Kun on tehnyt meille tien noin surkean. Tehkää uus, valtatie kuuskytkuus. Tuo puhekieleen tarttunut elikkä-vitsauskin on luultavasti Alavudelta kotoisin. Kun koulumatkalla ohitimme erityisen ison talon, lausui joku meistä vakuuttavasti: Katollakin kaksi tornia elikkä kolme.

Elikkä – no johan nyt – Alavuden murteella torni on savupiippu. Se siitä. Myös Topelius kuvasi tienvarren näkymiä ajopeleistään katsellen. Erityisesti kirjailijan mielikuvitusta kiehtoi Ryövärinkuoppa, jonka hämärissä rotkoissa tien kulkijoita ryöstelevät maantierosvot piileskelivät: Siinä ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia: monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäski suureen metsään.

Jostain käsittämättömästä syystä kuljettaja kääntää bussin Virroilta kohti Keuruuta ja hylkää ilman parempaa tietoa vanhan kulttuuritien. Kuin järkeä vailla me köröttelemme ylimääräiset pari tuntia halki kuivien kiveliöiden ja kitukasvuisten pöheikköjen. Tie kuuluu välttämättömyyksien piiriin – se on se mikä se on. Turhaan ei mestari varoittanut tienseuraajia tien vaaroista. Joka hetki on oltava valmis myöntämään, että kuljettu tie saattaa olla väärä. Mutta sitä mestari ei sanonut, että tie voi olla yhtä aikaa sekä väärä että oikea. Ei tarvitse etsiä maisemareittejä, mikä tahansa tie kelpaa.

Bussi kiitää ja tie pölisee. Mutta kulkevaisen ei kannata tietä parjata. Kierkegaard väitti toiston olevan rakastettu, johon ei koskaan kyllästy. Peräpenkiltä pannaan paremmaksi: yksitoikkoisuus on ystävä, joka ei petä. Ja Lagan vastaa tähän maailmoja syleilevästi, että ahdistus on ihmisen paras ystävä, se ei koskaan petä. Näin paljon hyviä pettämättömiä asioita meditatiivisen elämän tukipuiksi. Kelpaa taas mietiskellä, kun pilvet ovat sillä lailla hassusti pitkin taivasta.




Ohitimme jo alkumatkasta Lipakolla vähäisen tienvarren talon. Se muistuttaa onnellisesta lapsuudesta ja havahtumisen ja heräämisen vuosista. Muistan miten nojasin suureen mäntyyn ja kuulin sen suhisevan valheitaan. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa. Tarpeellinen määrä ”uskovia ja tahtovia” pakottavat muodon, tavan ja käytännön muutokseen ja raivaavat välttämättömyyksien jättämään olemattomaan rakoon ihmisten inhimillisen maailman. Olemme siitä suunnattoman kiitollisia, vaikka sitä ei meistä tien- ja metsänreunan olioista hevin uskoisi.

Bussi kiitää halki tienoon. Paluureitiksi valikoituu suorin mahdollinen tie, jonka loputonta tylsyyttä matkalaiset muistavat ylistää. Borgesin kuvailema suoralle viivalle (tielle) viritetty labyrintti löytyykin juuri täältä, Parkanon ja Jalasjärven väliseltä tieosuudelta. Vaan viis siitä. Tunnelma bussissa on korkeimmillaan – eväät on kaivettu esille. Meillä ei ole vain reikä naamassa ja siellä hampaat. Me emme vain revi ruokaa suuhumme ja latki juomaa perään. Me maistamme, muotoamme ja arvioimme, kohotamme viinilasit kohti valoa ja arvioimme elämyksen laajuuden ja syvyyden. Me olemme ylittäneet rajan, meillä ei ole enää paluuta metsänpetojen joukkoon. Kysymys on kulttuurista, kaikkialla ja kaiken aikaa.


TIE 66

Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä
       ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!
Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain
       sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää. Siinä meni
mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,
       Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!

Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma
       paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.
Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,
       auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,
kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,
       höpisi omiaan, uhkasi kasvaa tien umpeen!
SJT (1968/1995)


PS. Runo on alkujaan vuodelta 1968, mutta sittemmin uudelleen muokattu. Olin juuri saanut ajokortin, siitä tuo valtaisa hybris. Baudelairen Pahan kukkia (Les fleurs du mal, 1857) ilmestyi suomeksi 1962. Se teki koulupoikaan suuren vaikutuksen. Runon alku onkin lähes suora pastissi Baudelairen runosta Matkaan kutsu (L'Invitation au voyage).


Alavus ilmestyi kartalle neljän uudisasukasperheen myötä 1557 nimellä Alavojervi, joissakin asiakirjoissa Alavoierffui. Myöhempi nimen kehitys: Alavojervi – Alavoträsk – Alavo – Alavuus – Alavus.

Suomen sodassa (1808) kaatuneen venäläisen upseerin hauta valtatie 66 varrella Alavudella. Kuva SJT.

torstai 19. toukokuuta 2016

TEORIAN HUIMAUS JA HULLUUS


Kadonneen teoreetikon arvoitus. Kuva SJT.


Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla kuvataidetta opiskelleille ei taidekirjallisuutta juuri ollut saatavilla. Kirjoja toki saattoi tila ulkomailta, mutta se oli kallista puuhaa. Suurin puute oli taiteen teoriaa ja filosofiaa – ja jopa estetiikkaa – käsittelevästä kirjallisuudesta. Unto Pusan luennoista koottu julkaisematon teos Plastillinen sommittelu kiersi monisteena kädestä käteen. Erään näyttelyn avajaisissa – katsellessani seinällä roikkuvia maalauksiani – Pusa tarttui olkapäähäni ja antoi tuomionsa: ”Maalaustaiteessa ensimmäiset kymmenen vuotta kuluu sen tosiasian oppimiseen, ettei osaa mitään!”

Modernin taiteen historiasta oli sentään ilmestynyt suomeksikin pari teosta, Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historia (1960) ja Sakari Saarikiven Aikamme maalaustaide (1961). Näin Readin televisiossa analysoivan häikäisevään tyyliinsä Matissen maalausta. Päätin ”isona” tulla samanlaiseksi kulttihahmoksi, joka loihtii kuulijoidensa nähtäväksi taiteen kätketyimmätkin salaisuudet. Silloin en tiennyt, ettei sellaiselle ”valaistuneelle” riitä käytännön ihmisten todellisuudessa kuin kourallinen kuulijoita.

Readia en tavannut koskaan, mutta Saarikiven kanssa kävin monet kiperät taideteoreettiset keskustelut. Eräänkin kerran etsiessäni Sakaria Ateneumin vintiltä löysin vain kirjapinon päällä käryävän piipun – itse intendenttiä ei näkynyt missään. Ja juuri Sakari pani minut ARS 69 -näyttelyn ripustuksen aikana vahtimaan Edward Kienholzia, ettei mokoma polttaisi sikareineen koko taloa.

Helsingissä noina aikoina uuden taidekirjallisuuden aarreaitta oli Kaivokadulla sijainnut American Center Library, jonka luennot, elokuvat ja musiikkiesitykset kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniin. Kunnes kirjasto yllättäen suljettiin 1980-luvun puolivälissä. Seurasi pimeyden aikakausi, joka päättyi vasta Internetin tuotua uutta valoa periferiaan. Nykyään on vaikea kuvitella ”nettiä” edeltänyttä maailmaa, jossa kaikki tieto oli alati tietymättömissä.

Ennustuksista huolimatta Internet ei lopettanutkaan kirjallisuutta. Vähäiselle lukijakunnalle suunnattua filosofista ja taideteoreettista kirjallisuutta alkoi ilmestyä – useimmiten pienkustantajien toimesta – varsin runsaasti. Ja pääosin se on jännittävämpää luettavaa kuin salapoliisiromaanit konsanaan. Toki teorian huimaus saattaa viedä mukaan, kuten Freud epäili käyneen intohimoiselle tutkijalle Leonardolle.

Myös renessanssinerojen Albertin ja Cenninin taideteoreettiset kirjat käännettiin suomeksi. Albertia ja Pusaa yhdisti – yli vuosisatojen – halu nostaa maalaustaiteen arvoa tekemällä siitä lähes tieteellistä toimintaa. Albertille maalaus oli ”sielun ja järjen liitto”, jossa kaikki osatekijät olivat sellaisessa sidoksessa, että ”mitään ei voinut poistaa eikä mitään lisätä”. Se oli outo lausunto lajityypistä, jossa jokainen siveltimenveto avaa tuhansia uusia teitä kuljettavaksi.

Toisaalta, yksikään taiteilija ei löydä tietään ennen kuin on maistanut teorian hulluutta.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 18.5.2016.