keskiviikko 22. helmikuuta 2017

HUKATTU NUORUUS


Pahajoella nuoriso varttui vielä 1960-luvulla ihmisiksi puissa. Kuvassa kirjoittaja puussa ennen kuin hän (se) lähti Helsinkiin hukkaamaan nuoruutensa. Toinen sälli puussa on naapurin poika Jarmo. Pahajoki 1964.


Ennen kuin voimme kesyttää
tiikerin, se on löydettävä.
– Akong Tulku Rinpoche


Inhimillisen tiedostuksen kompastuskivi on nykyhetken oikullisuus tai täydellinen mahdottomuus. Havainnossa emme koskaan ehdi nyt-hetkeen, vaan kaikki koettu on jo mennyttä. Me elämme menneisyydessä ja toivomme, että se opettaisi meille jotakin tulevasta, jota ei koskaan tule. Postmoderni digitaalinen spektaakkeli on loihtinut silmiemme eteen ikuisesti läsnäolevan tulevaisuuden.

Median ja mainosmaailman tukemana elämme ”nykyisyyden harhassa” kuviteltua täyttä elämää yhä vain vieraammaksi käyvässä tavarataivaassa. Suuri nostalginen katumus suuntautuukin menneisyyteen – ja hukattuun nuoruuteen. Vanhat haalistuneet muistot vaativat tilille, emme ehkä sittenkään eläneet kuvitellussa maailmassamme tarpeeksi syvästi, vaan ohitimme menneisyydessä häilyvät tapahtumat liian kepeästi.

”Katumus täyttää sielun ja tulvii ylitsemme. Miksi onneen kyllääntyi niin nopeasti? Miksi ohikiitävien hetkien ei annettu kestää kauemmin? Todellisuudesta puuttui jotain mikä olisi ollut enemmän kuin todellisuutta.” Näin kirjoittaa Gaston Bachelard elämisen ja asumisen poetiikkaa pohtivassa kirjassaan Tilan poetiikka (1957/2003).

Bachelard johdattaa kysymään, voisiko tuon vihlovan menneisyyden katumuksen paikata taiteen keinoin. Rainer Maria Rilken runous laulaa usein juuri tuosta nostalgisesta kadonneesta ajasta. Runosarjassaan Vergers (1925) Rilke elää uudelleen muistissaan kaihertavan ajan ja paikan muiston: ”Vaan sen jos kaukaa annan, mitä kerran en, / se ehkä silloin täyden hahmon saa.” (suom. Liisa Enwald).

1960-luvulla muutin Helsinkiin opiskelemaan taidetta. Päivät maalasin ja setvin taiteenfilosofiaa, illat vietin konserteissa, avajaisissa ja joskus teatterissa. Jos sanoisin, että seurasin aikaani, liioittelisin. Taiteessa ei ole aikaa, ei mennyttä eikä tulevaa. Jälkeenpäin olen saanut tietää, että silloin elettiin kiivasta politisoitumisen ja ”kaiken vapautumisen” aikaa. Huomasin kyllä, että kaduilla mellastettiin ja poltettiin autojakin. Luulin, että se oli normaalia pääkaupungin meininkiä.

Erään kerran kaunis nainen istahti ravintolassa pöytääni ja esitti visaisen kysymyksen: ”Jos metsässä vastaasi tulisi salaperäinen lampi, menisitkö uimaan vai jatkaisitko matkaasi?” Vastasin jatkavani matkaani. Nainen siirtyi toiseen pöytään ja vei mukanaan juuri tarjoamansa oluenkin.

Vasta myöhemmin luettuani Freudia tajusin, mistä siinä oli kysymys. En hukannut vain nuoruuttani, vaan hukkasin myös tuon maineikkaan 1960-luvun. Taide vei kaiken, mutta se antoi myös elämän – taiteilijaelämän. Vain harvat uskaltavat sellaista edes kuvitella.


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 22.2.2017.


Pari lisähuomiota:

Tässäkin jutussa ”minä” on – kuten lukija jo sen oitis huomasi – runoilijan fiktiivinen minä, siis tuollainen heideggerilainen maailmanrannan ”jokakuka”. Siitä huolimatta sen menneisyyden (tai paremminkin ”olleisuuden”) historia saattaa olla hyvinkin todennäköinen.

Ehkä tuo väite taiteilijaelämästä – jollaisen vain harvat uskaltavat kuvitella – vaikuttaa pröystäilevän provokatiiviselta. Kuitenkin meitä sopimusyhteiskunnan ulkopuolella eläviä taiteilijoita ja kaiken sortin freelancereita on jo aika paljon. Täältä marginaalista katsoen kivikovien ”tahojen” säätämä sopimusyhteiskunta näyttää suorastaan kammottavalta ”paikalta”. Paikkahan se ei ole sen enempää kuin taivas tai helvetti on paikka, mutta mikä se sitten on?

Erilaiset sopimukset säätävät kuin sakraalina välttämättömyytenä niin työn kuin siihen lomittuvat tauotkin – vapaa-ajan ja lopulta koko elämän. Tällaiseen maailmaan syntyvä syntyy ikään kuin suoraan toiseen – sopimusyhteiskunnan – kohtuun, jonne vapauden päivänvalo ei milloinkaan tule paistamaan. Ainoaksi elämäntehtäväksi jää raaka taistelu elintilasta ahtaaksi rajatussa maailmassa, jossa yksikään ideologia ei ole vankilaa kummempi.

Monet haluaisivat, että myös taide alistettaisiin koristamaan tätä kuppaista ideologioiden höyryissä piehtaroivaa maailman kuvajaista. Mutta kuten eräässä jo ajat sitten kirjoittamassa runossani kirjoitin, taide ei ole kenenkään eikä minkään asialla:


Tämyys

Jos taideteos olisi ollut
tahtomme mukaan, se olisi
esittänyt jotakin josta olisi voinut sanoa,
että siinä se on juuri niin kuin se on.
Mutta ei, taideteos ei ole kenenkään asialla
se on aina omalla asiallaan.

Vaikka taideteos on läsnä samassa
todellisuudessa muiden todellisten objektien
kanssa, sillä ei teoksellisuudessaan ole
esineellistä olomuotoa – se on tyhjästä tullut.

Tästä piinallisesta asiantilasta pyritään
eroon asettamalla teos jonkin todellisen mutta
tilapäisesti poissaolevan kuvaksi – puutteen
korvaajaksi – tai ainakin potentiaaliseksi
olevaisen mahdollisuudeksi.
   (SJT 1991)

tiistai 7. helmikuuta 2017

ÄÄRIMMÄISTÄ NAUTINTOA JA TUSKAA


Laaksoa kiertävä tiekin oli niin kaukana, että kulkijoiden tunnistaminen oli vaikeaa. Pahajoki 1990. Kuva SJT.


Vain runoilija muistaa tulevaisuuden.
Jean Cocteau


Ihmisen perimmäinen tarkoitus on pyrkiä (ja päästä) täydelliseen mielenrauhaan ja tasapainoon ympäröivän maailman kanssa. Aikaisemmin se oli paljon helpompaa, kun maailma vaikutti kaikin puolin vakaalta paikalta. Maailmankaikkeus oli siististi pystyssä ja ikuiset luonnonlait odottivat löytäjäänsä. Nykyään kaikki on toisin. Moderni maailma syöksi meidät lopulliseen kaaokseen ja epävarmuuteen. Ainoa maailmaa hallitseva varma periaate on kontingenssi – sattumanvaraisuus – kuten Quentin Meillassoux toteaa juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Äärellisyyden jälkeen (2006/2017). Kaikki muu luonnonlakeja myöten voisi olla toisinkin – tai kokonaan olematta.

Suuri kertomus kuoli modernismin mukana, kuten toinen ääripään filosofi Jean-François Lyotard (1924–1998) on sanonut. Tosin monet kuvittelevat, että jokin tarina on vielä kertomatta, vaikka ei niitä alun alkujaankaan ollut kuin muutama. Nykyään eletään fragmenttien, loputtomien diskurssien ja pinnallisten yleistyksien aikaa. Toisaalta modernismin kana on vielä kynimättä – se elää vahvasti keskuudessamme. Lyotardin mukaan nostalgiasta ponnistava innostuksen ja ahdistuksen sekainen ylevän estetiikka tarjoaa kokijalleen poissaolevan sisältönsä kautta ”lohdutuksen ja nautinnon ainesta”. ”Näin ymmärrettynä postmoderni ei ole modernin loppua vaan sen syntymän tilaa – ja tämä tila on pysyvä.”

Onko se sitten hyvä vai huono uutinen, että modernismi on tullut jäädäkseen ikuisiksi ajoiksi. Kaikki etuliitteet (post, meta) ovat turhaa kikkailua – lopputulos ei siitä muuksi muutu. Käsite modernismi – modernin maailman taiteena – on kai pantava Charles Baudelairen piikkiin. Vuonna 1859 hän näki jotakin sellaista, mitä hän ”kutsuu moderniksi, sillä sattuvampaa sanaa ei ole tarjolla tätä ajatusta ilmaisemaan”. Mutta heti perään runoilija toteaa, että moderni on taiteena ohimenevää ja katoavaista, kun taas se ”taiteen toinen puoli on ikuinen ja muuttumaton”. Eikö tässä aukeaa ylittämätön kuilu (ja riita) Baudelairen ja Lyotardin modernin välillä – puhumattakaan Maeillassoux'sta.

Antiikin aikana pyrittiin eudaimoniaan – yhteiseen onnelliseen elämään. Siihen liittyi olennaisesti myös eumetria – oppi sopivan välimatkan ylläpidosta. Mutta se kadotettiin viimeistään 1960-luvun huumaavina vuosina etsittäessä kuulijaa patologiseksi äityneelle ahdistukselle. Tuolloin henkilökohtaisen tunne-elämänsä radikalisoineet aikalaiset repivät toisiaan rinnuksista ja työnsivät nenäänsä mahdollisen kuulijan niskavilloihin. Kuviteltiin, että jos ”sen” saa sanotuksi ääneen, se myös on niin. Ehkä se oli viimeinen epätoivoinen yritys löytää tie varmuuden maailmaan ennen kuin suosiolla jättäydyttiin lopullisesti karanneen nykyhetken varjoon.

Vastavoimiakin on. Kirjastosta käteeni osui jo yli 80-kymppisen mestarin John Mayallin uudehko levy Find A Way To Care (2015). Sitä voisi kutsua heikoksi vastavoimaksi, sillä se ei herhiläisenä käy tiedostukseni kimppuun mutta toimii siitä huolimatta. Mayallin syväluotaava lauluääni johdattaa takaisin siihen ehyeen maailmaan, jossa olin ensimmäiset uneni nähnyt. Tietenkään ”sellaista” maailmaa ei ollut silloinkaan. Unetkin uneksittiin vain unien tähden, ei maailman. Levyn nimikappaleessa mannermaisen bluesfilosofian kummisetä Mayall viittaa Heideggerin käsitteeseen ”huoli” (Sorge/care), joka filosofin mukaan kannattelee ihmisen eksistentiaalista maailmassa olemisen eetosta.

Mutta siellä ne taas tulevat: vilpittömyys, totuudellisuus ja vankka luottamus aitoon olemiseen. Se kaikki menisi ohi huomaamatta kuin turha elämä, ellei sen kylkeen olisi liimattu noita kirottuja metatiedostoja. Me olemme ankarasti fiilistellen matkalla kohti uussilkoista metamodernismia. Lörpöttelyn äänivalli nousee kaikissa ilmansuunnissa epämääräisenä sorinana. Vaan eihän sitä kuunneltavaksi ole tarkoitettukaan. Se tosin hieman risoo, että siitä vanhasta kunnon konkreettisesta maailmasta jäi jäljelle vain postmoderni (ja modernin ikuinen kaipuu) eli kaikki se, mikä tuhosi lopullisesti varmuuden ja tosiasiat.

Ei se vanha modernikaan erityisen todellista ollut. Päinvastoin, todellisuus oli toisinaan niin harvaa, että usein sitä sai etsiä päiväkausia. Nyt-hetken ihmeen kohtaaminen oli pelkkä illuusio, jos sitäkään. Nykyään ei kukaan enää valita todellisuuden puutetta, vaikka elämme läsnäolemattomassa tulevaisuudessa kaukana nykyisyyden tuolla puolen. Jos satunnaisesti ilmenee jotakin käsittämätöntä, siihen tulee taide apuun. Taide viittaa aina käsittämättömään ja läsnäolemattomaan, kuten Lyotardia mukaillen saattaisi sanoa. Taide on olemassa juuri sitä varten.

Kantista alkaen taidekokemuksen synnyttämä ylevän tunne (subliimi) on muodostunut ristiriitaisista affekteista – nautinnon ja tuskan ristisiitoksesta. Lyotard väittää, että kuvan tekemisen kieltäminen on Raamatun ylevin kohta, koska se ”kieltää kaiken absoluuttisen esittämisen”. Samalla siinä on kuvattu täydellisesti modernin taiteen päämäärät ja keinot, joista tärkein on näkemisen kieltäminen. Viimeistään Malevitšin mustasta neliöstä lähtien visuaalista nautintoa on tuotettu puuttuvan objektin ja negatiivisen näkemisen kautta. Erikoista on, että taiteilijat eivät vieläkään tiedä tästä mitään – he kuvittelevat yhä vain olevansa representaation asialla.

Lyotard halusi poistaa kauneuden taiteen kokemisen arsenaalista. Tähän tehtävään tarvittiin ylevän tuskansekaista nautintaa. Kauneuden kokemus oli mahdollista vain esittävän taiteen yhteydessä – kaunista oli se harmonia joka syntyi siitä ymmärryksestä, että maailmaa ylipäätään voitiin esittää viittauksien kautta. Abstraktin – ei esittävän taiteen – kohdalla kauneudesta puhuminen kuulosti banaalilta teeskentelyltä. Oli kaivettava esiin vanha kunnon ylevä ja munaskuita myöten raastava nihilistinen estetiikka. Samalla taide vapautettiin arkisesta käytännön maailmasta taidemaailman erityishankkeeksi, jolla oli omat modernit esteettiset päämääränsä.

Vaan epäilykset täyttävät sieluni, joten ehkä minun on sanouduttava irti subliimista taidekokemuksesta, sillä en muista kokeneeni milloinkaan ylevän väristyksiä taideteoksen äärelle. Näkemisen tai näkemättömyyden tila ei tuota tiedostukseeni vähääkään nautinnollista tuskaa tai tuskallista nautintoa. Tilan, valon ja värin synergia – luonnossa tai maalauksessa – avaa lähinnä meditatiivisen avartumisen mahdollisuuden ja sisäisen harmonian tunteen. Jos siihen sisältyy nautinnon kokemus, niin se on kyllä täysin tuskatonta mallia. En lähtisi etsimään tuskanväristyksiä edes musiikista, mutta siitä en mene takuuseen.

Ongelman ydin on yksinkertaisesti se, etten ymmärrä mitä tällä ylevällä tarkoitetaan. Ehkä se on jotakin sellaista, mitä ei ole kokemuspiirissäni lainkaan. Ehkä minun on vapautettava sielustani myös yksi fenomenologisen ajattelun peruspilareista eli näkemisen intentionaalisuus. Olen usein sanonut, että maalaustaide vapauttaa katsojan näkemästä jotakin nimenomaista ja antaa ainutkertaisen mahdollisuuden nähdä mitä tahansa. En ole tähän kuitenkaan täysin uskonut, vaan piilotellut pimeässä mielessäni lohdutonta intentionaalisuuden harhaa, että me nyt vain näemme kaiken aina joksikin. Ja sillä siisti.

Asuin lapsuudessani keskellä laaksoa sijaitsevassa talossa, josta avautui laaja näkymä laakson reunalla oleviin kylän taloihin. Laaksoa kiertävä tiekin oli niin kaukana, että kulkijoiden tunnistaminen oli vaikeaa. Ikkunasta katseleva isoäitini halusi kuitenkin nimetä kulkijat ja turvautui usein parempaan näkökykyyni. Hannukan Vilekko käveli haarat levällään, koska halusi säästää housujaan kulumiselta. Vilekon elämän maksiimi oli ankara: ”Yksi elämä – yhdet sarkahousut”. Kassan neidit olivat alituiseen jonnekin matkalla ja kulkivat kuoppaisella tiellä hassusti hypähdellen. Eksemplaari Valentin Samberg vaelsi hitaasti kuin kellon viisari kahden pitkän sauvan varassa. Valentin kyllä tiesi mikä maailmaa riivasi, se ei suinkaan ollut moderni vaan Antikristus, jonka johdatuksella tuhoon oli menossa koko luomakunta.

Nämä ja monet muut havaitut olivat helppoja tunnistettavia, mutta usein jouduin arvaamaan. Isoäidille ei riittänyt intentionaalinen joksikin näkeminen. Että siellä kävelee tai pyöräilee jokin tuntematon mies tai nainen. Ei todellakaan, vaan kulkijalle oli annettava nimi – mikä tahansa nimi. Sen jälkeen asiat ja oliot olivat järjestyksessä. Ja voitiin jälleen ryhtyä muistelemaan elämää kadotetussa Karjalassa.

Yhtäkkiä olen loputtomaksi rämeeksi ryhtyneessä metsässä, josta ei johda minkäänlaista polkua minnekään. Taidan jäädä tänne vai onko muka olemassa muita mahdollisuuksia?

Siitä, että minusta — tai kaikista – näyttää siltä-ja-siltä, ei seuraa, että asianlaita on niin.
Ludwig Wittgenstein


PS. Oheinen teksti on yhä tekeillä – in progress. Piti kirjoittamani kolumni, mutta nämä pimeällä vintillä tehdyt muistiinpanot tunkeutuivat päivänvaloon. Meillasoux'n juuri ilmestyneeseen kirjaan palaan myöhemmin, kunhan olen lukenut sen. Käytin tekstissä ensimmäisen kerran arki-sanaa – se ei tule toistumaan!  


Jean-François Lyotard: Vastaus kysymykseen: mitä postmoderni on?, suom. Martti Berger. Moderni/postmoderni, Tutkijaliitto 1989.
Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, Tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä, Gaudeamus 2017.

Levyn nimikappaleessa mannermaisen bluesfilosofian kummisetä Mayall viittaa Heideggerin käsitteeseen ”huoli” (Sorge/care), joka filosofin mukaan kannattelee ihmisen eksistentiaalista maailmassa olemisen eetosta. Kuva SJT.

maanantai 2. tammikuuta 2017

KISSOJEN PARATIISI


Mooses Tanninen viettämässä joulua kissojen paratiisissa Pahajoella 1960-luvulla. Taustalla keinutuolissa joku palveluskuntaan kuuluva hujoppi. Kuva SJT.


Yhä vain kuljen täällä
joutilaana vetelehtien.
Puut huojuvat jo syksyn väreissä
ja viimeinenkin lintu
on lentänyt pois.


Maiseman estetiikkaa pohtiessaan David B. Richardson päätyy ikiaikaisen kysymyksen äärelle. Kummat olivat ensin, ”luonnon vai taiteen esteettisen arvostamisen konventiot”. Oliko mahdollista poimia osa luonnonnäkymästä ”maisemaksi” ja tarkastella sitä ikään kuin taideteoksen kontekstissa ennen maisemamaalausta vai antoiko maalaustaide tarpeelliset parametrit maiseman esteettiseen kokemiseen. Kirjoittaja viittaa A. N. Whiteheadin näkemykseen, jonka mukaan taide ikään kuin parantelee luontoa ja tarjoaa luonnon havainnointiin esteettisen mahdollisuuden. Tämähän on lännessä varsin yleinen näkemys.

Richardson kiinnittää huomionsa Kiinalaisten ”metafyysiseen kosmologiaan”, jossa luonnon tarkastelu esteettisenä kokemuksena on paljon vanhempaa kuin lännessä. Kiinalaisessa maailmankuvassa Taon läsnäolo kaikkialla orgaanisessa luonnossa loi kosmisen ykseyden, josta puuttui tyystin persoonallisen jumaluuden mahdollisuus. Luonnonnäkymät vuoristoineen, puunkäkkyröineen, puroineen olivat suoraan koettua sielunmaisemaa, joka levisi runouden ja maalaustaiteen kautta myös länsimaihin.

Läntisen maisemaestetiikan synnystä on tuttu tarina Petrarcasta kiipeämässä (huhtikuun 4. päivä 1336) Monte Ventoson laelle, josta hän antaa ensimmäisen maisemakuvauksen. (Francesco Petrarca: Nousu Ventoux'n vuorelle, 1358/2008). ”Mitä hittoa se siellä tekee”, ihmettelivät aikalaiset. Kiinasta maiseman estetiikka levisi myös Japaniin, jossa erityisesti Fuji-vuoren hahmo hallitsee varsinkin zenbuddhalaista taidetta ja maailmankuvaa. Merkillistä on, että esim. Intiassa – buddhalaisuuden syntysijoilla – ei esteettisestä maisemakokemuksesta ole tietoakaan.

Ympäristöesteettinen luontokokemus ei ole taideteos lainkaan, koska se ei ajallisesti ja tilallisesti näyttäydy taideteoksen tavoin sosiaalisessa instituutiossa – taidemaailmassa. Niin tai näin. Havainnon fenomenologian näkökulmasta sillä ei ole suurtakaan merkitystä.
Gaston Bachelardin mukaan ”poeettinen kuva” on aina läsnä jo havainnossa, eräänlaisena äkillisenä leimahduksena ilman esikatselua ja tulkintaa. ”Kun kuva on uusi, on maailmakin uusi.” Bachelard ei rajoita aparaattiaan yhteen teoriaan, vaan vaihtaa tarpeen mukaan fenomenologian psykoanalyysiin tai päinvastoin.

Bachelard vaatii kuviin eläytymistä – kuvien elämistä. Näin rajapinta taideteoksen vastaanottajan ja tekijän välillä katoaa, ja sama ”poeettinen kuvittelu” värähtelee kummassakin. Tämä symbioosi hukkuu kuitenkin helposti liialliseen analysointiin – kriitikon ”objektiiviseen asenteeseen”. Varsinkin psykoanalyyttisellä menetelmällä on ollut taipumus kadottaa kuvan väreilevä ”kajahtelu” analyytikon tutkaillessa ”touhukkaana omien tulkintojensa vyyhteä”. Taiteilijaa (psyko)analysoimalla ei voi selvittää taideteoksen salaisuutta, se johtaa vain surkuhupaisaan päätökseen lähettää taiteilija hoitoon.

Mainiossa kirjassaan Tilan poetiikka (1957/2003) Bachelard tarkastelee äärimmäisen intensiivisesti tilaa inhimillisen asumisen mahdollisuutena, jossa talo (asumus) nousee ihmismielen allegoriaksi. Matkaksi ja tieksi kellarin alitajuisesta hämäryydestä kohti ullakon vinttikammiossa vallitsevaa tiedostuksen valoa. Matkan varrella tapahtuvat monet toimet ja elämisen asiat, kuten taideteosten tekeminen ja kokeminen. Yhä uudestaan ja uudestaan meidän on noustava kellarin piilotajuisista uumenista vintin valaistukseen. Vinttiä hallitsee puhdas poetiikka – runouden harjoittaminen.

Nykyisissä kaupunkiasunnoissa me asumme litteissä laatikoissa, joissa me olemme hukanneet sekä kellarin että vintin, kuten Bachelard huomauttaa. Lapsuudessani kuvittelin usein asumisen tiloja kissojen näkökulmasta. Meillä oli useita suurikokoisia maatiaiskissoja, jotka tuntuivat olevan jopa keskeneräisessä talossa enemmän kotonaan kuin ihmiset konsanaan. Kissat hallitsivat kaikkia asumisen muotoja. Ei ihmekään, että islamilaisessa maailmassa, kuten juuri radiosta kuulen, kissoja pidettiin niin suuressa arvossa, että niille oli varattu oma paratiisikin.

Mitä kissat ajattelevat sellaisesta paratiisista, jossa ei ole ihmisiä komenneltavina, kysyy esitelmöitsijä. Se jää arvoitukseksi, kuten kaikki muukin salaperäisten kissojen kokemusmaailman osalta. Ne, jotka kuvittelevat tietävänsä, mitä kissat ajattelevat huijaavat vain itseään. Olin jo kouluaineissa kirjoittanut kissoista. Oheisen muistiinpanon vuodelta 1962 löysin vintiltä risaisesta vihkosta. Siinä poika ja kissa vartovat keskeneräisen talon kuistilla kauppamatkalla olevaa äitiä kotiin.

On lokakuun alku syvällä pohjoisessa. Seison oviaukossa ja katselen ulos. Maisema on alakuloisen harmaa. Koivujen oksat roikkuvat alastomina ja suuret männyt kohisevat tuulessa. Pilvet vaeltavat matalalla ja lätäköt väreilevät kuin paleleva iho. Jäänvihreiden niittyjen ja mustien peltojen yli poukkoilee kapea polku, jota myöten äitini on tulossa kaupasta. Muuta kulkuväylää tänne ei olekaan.

Talo on vielä rakenteilla. Musta kissa istuu höyläämättömällä lankulla tarkkaillen levollisesti ympäristöä; se vakuuttaa järkähtämättömällä olemuksellaan, että tämä ei ole mikä tahansa talo, vaan tämä talo on koti – kissan koti. Tämä koko ympäristö, keskeneräisine rakennuksineen ja kaikkineen, on kissojen aikaansaannosta. Me ihmiset olemme täällä vain kissojen suopeuden tähden. Me olemme täällä pitämässä talot lämpiminä ja hyvin varustettuina, että nämä patalaiskat kissat voisivat viettää rasituksista vapaata ylellistä elämäänsä ilman että turhat ajatukset vaivaisivat niiden uneliaina nuokkuvia päitä.

Joki tulvii hitaasti lipuvaa hyistä vettä, se kohisee raivoisasti sillan alla, kääntyy sitten jyrkästi ja katoaa läpitunkemattomaan ryteikköön. Joen toisella rannalla on muutamia punaisia taloja, joiden savupiipuista nousee ohutta savua. Kesä – ja aurinkoon taotut muistot – ovat kadonneet yhtä yllättävästi kuin ne tulivatkin. On koittanut ensimmäinen syksy tässä tiettömässä maailmankolkassa. Vihdoin polkupyörää taluttava äitini ilmestyy pihaan kauppakassia ja pitkävartista harjaa kantaen. Kissa hyrähtää käyntiin – se hallitsee tilanteen täysin.
(SJT, Pahajoki 1962)


David B. Richardson: Luonnon arvostamisen konventiot ja taidemaailma (1976), teoksessa Alligaattorin hymy, Ympäristöestetiikan uusi aalto, toim. Yrjö Sepänmaa, Gummerus 1994.
Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, Nemo 2003.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

LIIKUTUKSEN VALLASSA




Taide – kuten elämäkin – voi puolustautua sillä, ettei sen tarvitse todistaa mitään.
E. M. Cioran


Edellisen kolumnini palaute yllätti. Monet kyselivät, mistä sellaisen Estetiikan klassikot -kirjan saa, ja olisiko se hyvä isänpäivänlahja. Jouduin suorastaan liikutuksen valtaan – ainakin jotkut isät olivat saamassa pätevää luettavaa. Vaan todellisuudella on toinenkin puoli. Paikallisen kirjakaupan ikkuna pysäyttää ohikulkijan näyttävällä tarjonnallaan. Näytteille on aseteltu suurten kustantajien – noiden sivistyksen vartijoiden – isänpäivää ja joulumyyntiä varten julkaisemat nykykirjallisuuden huiput. Kärkiniminä loistavat Siltsu, Kalle, Tami ja Cheek eli Poski.

Taiteesta ja taiteenfilosofiasta kirjoittavan ei kannata palautteen niukkuudesta lannistua. Tärkeät asiat – kuten taide – eivät ylipäätään ole suuren yleisön suosiossa. Joidenkin mielestä taide on ylevää turhuutta – sankarillinen mutta turha kapina katoavaisuuden edessä. Nietzschen mukaan ihmisen henkiselle ja fyysiselle olemassaololle tärkeintä on taide – ”ylivertainen vastavoima kaikelle tahdolle elämän kieltämiseen”.

Taiteen kokeminen on helppoa jos teoksen sisällöksi riittää se, että se esittää jonkin tunnistettavan aiheen. Vaikka maalauksella onkin kyky viitata itsensä ulkopuolelle, voimme silti helposti kuvitella ei mitään esittävän maalauksen. Kun taas mitään esittämätön valokuva on mahdottomuus – sitä ei pysty edes kuvittelemaan. Katsojalle vaikeinta onkin – ainakin aluksi – kuvallisen esittävyyden kynnyksen ylittäminen. Toki hyvää taidetta voivat olla niin esittävät kuin esittämättömätkin taideteokset. Kummalista on, että ne ovat sitä samoista ”taiteellisista” syistä.

Taide voi olla myös syvällistä ja merkityksellistä – syvällisintä mitä inhimillisessä elämässä on koettavissa. Tosin lume ja teeskentely vaanivat taidekokemuksessakin. Eilispäivän taide ei teeskentele, se on sitä mitä se on – vai onko? Vanhaa taidetta voidaan arvioida vaikkapa teknisen suorituksen taidokkuudella, mutta tämän päivän taiteen tulkintaan ei tunnu mitkään kriteerit riittävän. Hämmentyneelle katsojalle herää usein epäilys, että uuden taiteen syvällisyys on pelkkää sekavuutta. Miksi joku Kieferin kaltainen ”sotkija” on syvällinen ja merkittävä taiteilija, kun taas joku toinen sotkupytty ei ole.

Askartelemme mieluusti menneessä ja valitamme, että tulevaisuus on meille liian kallista. Sitä myöten verbin aikamuoto futuurikin on kadonnut suomen kielestä. Guggenheimin museohanke torpattiin suurella metelillä. Kaatoiko sen nurkkakuntaisuus, vaalitaktikointi vai sosiaalisen median raivo. Vai kaikki yhdessä, miten lie? Erilaisuuden ja uuden sietokyky lähentelee jo nollaa – taiteessakin. Olemme menossa kohti ”virallista taidetta”, jossa muutama ns. ”virallinen taiteilija” riittää median ja ”taidemaailman” tarpeisiin. Kirjallisuudelle on jo näin käynyt.

Viihteen kulutus lisääntyy kiihtyvällä vauhdilla. ”Viihde tekee hyvää”, lupaa jo tutkimuskin. Ehkäpä lopulta, kun aikamme kierrämme ohimosuonet piukeina suuria ja kalliita liikenneympyröitämme, tajuamme että vain taide voi meidät enää pelastaa!


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 14.12.2016.


Lisähuomioita:

Vain taide tarjoaa ihmiselle täydellisen vasteen elämän tarjoamaan monimuotoiseen haasteeseen, kuten vaikkapa ”someraivoon”. Vain taiteessa on tarpeeksi sellaisia tuntemattomia parametreja, jotka eivät lannistu latteiksi mielipiteiksi käsittämisen ja ymmärtämisen paineessa. Luova taiteilija työskentelee aina ymmärtämisensä tuolla puolen. Kaikki teoksen tekovaiheen valinnat (epäröinnit, innostuksen puuskat, karmeat mokat jne.) vaikuttavat lopputulokseen. Taideteos on aina ensin tehtävä ennen kuin se voidaan kokea – ja ottaa tulkinnan kouriin.

Joku ajattelija on sanonut, että ”taiteilija on totuudesta lukien vasta kolmantena”. Minkä lajityypin edustajat ovat ensimmäisenä ja toisena, sitä ”joku” ei ainakaan tässä yhteydessä kerro. Väitetään, että taideteos ei todellisuuden jäljittelyssään ole todellisuutta, vaan pikemminkin sen puutetta. Mutta nykyään tiedämme, että taideteoksen tulkintaan liittyvä ”lume” ja ”teeskentely” ovat taiteen tärkeimpiä ominaisuuksia. Lumeen kaltaisessa olomuodossaan taide kykenee repäisemään todellisuuden irti kätkeytyneisyydestään ja ”varjelemaan sitä lumetta vastaan”, kuten filosofi kirjoittaa. Kun taas todellinen todellisuus ei ole taiteilijan vaan ”sokerileipurin työsarkaa”.

Kirjoitan kuvataiteen ja erityisesti maalaustaiteen näkökulmasta. Henkilökohtaisesta kognitiivisesta sulkeumasta johtuen voin seikkailla ymmärtämisen takaisissa sfääreissä vain maalaustaiteessa ja runoudessa. Ja tietenkin musiikissa, joka on aivan erityinen suoran kokemisen taidemuoto aivan kaikille – maalareillekin. Jo Schopenhauer huomautti, että musiikki ei ole kuten muut taiteet ”lumetta ja kopioita ideoista”, vaan itse idea. Se on syytä pitää mielessä, kun muita taiteenlajeja alati läimitään milloin minkin ismin kärpäslätkillä. Ja vaaditaan milloin mitäkin, jopa yhteiskunnallista taidetta.

Ja taiteen kokijat ovat tyytyväisiä; heidäthän on dekonstruoitu jo ajat sitten, jo ennen syntiinlankeemusta, viikunanoksalla. Seuraavaksi dekonstruoidaan taiteilijat, mutta älkää (minä pyydän) dekonstruoiko museoita – mihin sitä sitten enää kaupungilla kulkiessaan poikkeaa jouissancelle helpottamaan ”hermoaan”.
SJT

maanantai 28. marraskuuta 2016

EPÄTODENNÄKÖINEN PAKOMATKA


Olin asettunut asumaan ja työskentelemään entisen parantolan yhteen yli sadasta studiosta. Konstepidemin, Göteborg 1994. Kuvat SJT.


Ei siinä sen kummempaa ollut,
aamu ja muutama pilvi taivaalla.
Illaksi oli jo luvassa sadetta.
(SJT, Göteborg 1994)


Ajauduin viime viikolla jonkinlaiseen järjestelyn puuskaan, kun kuulin että minusta – tai paremminkin tästä omituisesta talosta – oltiin tulossa tekemään lehtiartikkelia. Pöydillä ja ikkunalaudoilla ajelehtivat ”asiat” olivat äkkiä järjestetty, mutta vanhoja luonnoksia ja sekalaista materiaalia sisältävät hyllystöt olivat kaikenlaisen järjestyksen ulottumattomissa. Toisinaan tunkeudun hyllystöjen uumeniin ja tongin kuin myyrä tonkimisen ilosta. Tällä kertaa käteeni osui paksu muistikirja vuodelta 1994.

Ensimmäiset panot – siis muistiinpanot – ovat maaliskuulta, kun olin lähdössä Göteborgiin työskentelemään. Kesken lähdön kiireiden olin suunnitellut runoa, jonka nimeksi on merkitty Myötänielijä. Runolle on kaavailtu kolme osiota: Nihilö, Kehilö ja Epäily. Ei ihmekään, että se on jäänyt niille sijoilleen. Allekirjoituksena on Ensio Mäntyaho. Olin pikkupojasta saakka – tai ainakin siitä saakka, kun ymmärsin syntyneeni Ension päivänä – kuvitellut olevani Ensio, vaikka enhän minä mikään Ensio ole – Mäntyaho vielä vähemmän.

Muutama merkintä on kirjoitettu matkalla. Sivun ylälaidassa on lainaus Eliotilta. Muistan, että olin varannut mukaani kirjoja, joista olin luvannut kirjoittaa arvostelun. Yksi niistä oli Peter Ackroydin elämäkertateos T. S. Eliot (1989).

Ehdotonta totuutta ei ole olemassa – on vain joukko tyylejä ja tulkintoja, toinen toisensa päälle asettuneina loputtomassa ja ilmeisen tarpeettomassa tapahtumaketjussa.
(T. S. Eliot)


Yllättävää, että Eliot – runoilijana ja amerikkalaisena – on ollut totuusrelativismissaan aikansa filosofien kärkijoukossa jo iloisella 1920-luvulla. Tuon saman olisi saattanut sanoa vaikkapa Foucault muutama vuosikymmen myöhemmin. Totuus ei kuitenkaan kokonaan kadonnut filosofien työkalupakista, kuten Alain Badioun kirjoitukset osoittavat. Mutta noihin aikoihin Badiou sätki vielä kapaloissaan. Asioiden ja ideoiden lisäksi täytyy olla myös jotakin, joka/mikä tiedostaa ne. Laivan kannella infernaalisen kevättalven viimassa oli helppoa uskoa tuohon berkeleyläiseen tulemaan.



Seuraavat merkinnät on kirjoitettu Göteborgissa, Konstepidemin kulttuurikeskuksessa, jonka yhteen yli sadasta studiosta olin asettunut asumaan ja työskentelemään. Götanmaan kevään ollessa jo hyvässä vauhdissa olen kirjannut ylös 17.4. vähäisen runontyngän. Sen saatteeksi on sorvattu säkeet: ”Moiset mäet ja talot niillä, noro niskassa ja kivi kengässä.”

Näen sataman
lähtevine laivoineen.
Mäet korkeat ja talot niillä:
Fiskekyrkan, Kungstorget
ja Götaplatsen.
Epätodennäköinen
pakolainen on saapunut
Kattegatin rannoille.


Sotkuisissa sutaisuissa valitetaan sohvan puutetta ja studion ikkunoiden likaisuutta. Sohvaa luovan työn ja mietiskelyn välineenä ei korvaa mikään. Ikkunat oli helppo pestä sisäpuolelta, mutta ulkopuolta se ei onnistunut, sillä studioasuntoni seisoi suoraan jyrkänteen reunalla. Oliko niitä pesty sitten parantola-aikojen – öiseen aikaan olin yhä kuulevinani sairaiden ankaraa yskimistä. Herättyäni se kuitenkin osoittautui yövuoroa ajavan raitiovaunun kolinaksi.

Joku oli raapustanut studioni seinään mietelmän: ”All national art is poor, all good art is national.” Se ei juurikaan inspiraatiota tarjonnut. Mutta asunnon paksu vieraskirja oli tärkeää luettavaa, sieltä selvisi mistä taiteilijatarvikkeita sai edullisesti ja mitä viinejä kannatti systembolagetista ostaa. 15.5. olen jälleen yrittänyt kirjoittaa runoa – ilmeisesti torin vaiheilla kun työnimeksi on tullut I Götaplatsen.

Päivä jouten kuluu
nään oksalla linnun
ellen papukaijan.
Seuralaiseni, neiti muuten,
ehdottaa punsseja.
Aurinko on kääntynyt
jo lounaaseen,
pöydät tyhjentyvät.
Yritän iskeä misukan,
kunnes huomaan
se vaimovanha on.


Vaivuin pikkuhiljaa götanmaalaiseen synkkyyteen. ”Ahdistus on niin rankkaa, että siinä voisi seisoa.” Toisaalta elettiin kevään heräämisen toivorikkaita ja huolettomia aikoja. Näyttelyiden avajaisia oli vähintäänkin kerran kuussa. Ja Konstepideminissä olivat jo huhtikuussa alkaneet joka viikonloppuiset puutarhapartyt. Ilmoitustaululta saattoi tarkistaa, kenen pihassa milloinkin juhlittiin – toki juhlat olisivat löytyneet suuntaamalla askeleensa kohti meteliä. Muutoin oli rauhallista ja hiljaista – kenenkään residenssiin ei tunkeuduttu ilman lupaa. Joku oli laskenut, että keskuksessa työskenteli taiteilijoita yli kymmenestä eri maasta.



Aluetta rajaavaan rautaverkkoaitaan oli raksittu miehenmentävä aukko. Oikaisin siitä toisiaan lähikapakkaan, Gyllene Pragiin, vaatimattomalle lounaalle tai tuopille. Elin omassa marginaalissani residenssistipendin ja päivärahan turvin. Se oli huomattavasti varakkaampaa ja turvatumpaa elämää kuin naapurissa olevan opiston pihassa norkoilevilla maahanmuuttajilla, joiden keskuuteen tupsahdin aidanaukosta kuin vieraalta planeetalla. Eräänä päivänä he kysyivät huonolla ruotsillaan, mistä olin tulossa ja minne menossa. Vastasin yhtä huonolla ruotsilla, etten tiennyt minne olin menossa. Lopulta kutsuin heidät studiooni katsomaan maalauksiani. Eräänä iltana he tulivat – järkytin niin itseni kuin naapuritkin valtavalla taiteenystävälaumalla.

Maalauksissani asiat sujuivat samaan tapaan keskuksen pakovoimaa karttaen. ”Mikä tahansa, mikä on keskustassa, ei ole siirrettävissä marginaaliin, olipa se kuinka heikko tahansa. Sillä on puolellaan määräävään paikan arvovalta. Seuraavaksi yritän tyhjyyden asein siirtää – tai oikeastaan kammeta – keskuksen sijoiltaan.” Väritkään eivät suostuneet sijoittumaan aloilleen ilman kapinaa, vaikka mereltä peilaava valo yritti parastaan. ”Kaikki maailman asiat ovat minulle lasten leikkiä verrattuna kahden väripinnan sijoittamiseen vierekkäin, pinta pintaa vasten.”

”Muistakaa runoilijaa.” Kesän lämpöaallon huumaamana olin jälleen kirjoittamassa runoa. Nyt ylhäällä kaupungin yläpuolelle kohoavilla kallioilla, joilla tapasin kuljeksia silloin tällöin mukanani eväsleipä ja pullo viiniä. ”Ylhäällä oleva on alhaalla olevan kaltainen.” Sen olin luultavasti napannut C. G. Jungin kirjasta Job saa vastauksen (1974), joka myös oli matkalukemisenani. Viimeistelin runoa vielä studiossa yö myöhälle kovassa puutuolissa istuen – seuraavalla viikolla minulle oli luvattu tuoda sohva.

Gothenburg

Taiteilijat palaavat Gyllene Pragista
            pitkät niskatukat saparoiksi solmittuina.
Ikkunat sammuvat ja viinilasit väljähtyvät.

Taitan lyijykapselista korkille purjeen ja lähetän
            sen purjehtimaan maalinroiskeiselle merelle,
            jossa leivänmurut ajelehtivat kuin jäävuoret.

Unet tulevat kahtena vyyhtinä, päivää vielä mukanaan,
            kuin luokoon heinikkoon unohtuneet säpit.
Suuntimat ovat volatilia ja terrana:
            Superius est sicut quod inferius.

Ei siitä kummempaa tullut: taiteen uusiksi parametreiksi
            julistettiin kiivaus, kuulaus ja kauheus.
Pilvet tihnusivat vettä pitkin päivää,
            mutta jo illaksi ennustettiin poutaa.
(SJT, Göteborg 1994)





tiistai 1. marraskuuta 2016

KULTTUURIA VAI BARBARIAA


Suomalaista fanituskulttuuria, Heikki Mäki-Tuurin öljymaalaus vuodelta 1987, Kuva SJT.


Yllemme on ruumiillistunut leijumaan merkitys, joka vie meitä eteenpäin sokeudessamme mutta odottaa pimeydessä meidän tulevan siitä tietoisiksi tullakseen näkyviin ja alkaakseen puhua.
Michel Foucault


Näinä historiattomina aikoina meidät on heitetty maailmaan, jossa kuulemme yhä uudelleen ja uudelleen asioita, jotka olemme kuulleet jo moneen kertaan aikaisemminkin. Kirjansa Klinikan synty (1963/2013) alkusanoissa Foucault sanoo suurin piirtein samaa, että olemme tuomittuja ”rakentamaan kärsivällisesti diskursseja koskevaa diskurssia ja kuulemaan sitä, mikä on jo sanottu”. Joten en ole yksin ajatusteni kanssa.

Muistan vielä nekin ajat, jolloin tuon tuostakin kuuli uuden ja mullistavan asian, joka suisti ihmispolon tietämisen ja ymmärtämisen äärilaidalle – arkitodellisuuden tuolle puolen. Uutta ajateltavaa oli niin paljon, että päätä huimasi. Yhä muistan miten isoäidilläni oli tapana varoittaa liiallisen lukemisen ja erityisesti liiallisen ajattelun vaaroista. Pahajoellekin oli perustettu ”kyläkirjasto” jo 1859, mutta se oli äkkiä läpiluettu.

Nykyään meistä on tullut kaiken ymmärtäjiä. Haluamme kuulla vain sellaista diskurssia, jonka jo valmiiksi ymmärrämme. Yhä uudestaan toistelemme samoja mielipiteitä, joista on mukava olla samaa mieltä. Eri mieltä ollessammekin olemme samaa mieltä, mutta huudamme kovempaa ja kiroilemme enemmän. Jos vaikka avaruusolio tulisi tiellä vastaan, takoisimme sen päähän heti vallitsevan käytännön: ”Täällä saa sanoa vapaasti mielipiteensä, kunhan muistaa että se on prikulleen sama kuin kaikille muillakin.”

Kuin pitkästä painajaisesta olemme heränneet merkityksettömän diskurssin maailmaan. Ei ole mitään väliä mitä sanotaan, kunhan sanotaan. Tosin T. S. Eliot totesi jo aikoinaan (joskus 1910-luvulla), ettei häntä kiinnosta mitä Ezra Pound sanoo: ”Minulle riittää että Pound itse uskoo tietävänsä, mitä hän on tekemässä.” No, nyt tiedämme, että ainakin Pound itse joutui katumaan puheitaan. Siitä ei ole tietoa, katuiko Eliot koskaan historiaan jäänyttä tokaisuun. Vaikka oikeassahan Eliot oli. Ihmisten välinen kanssakäyminen onnistuu vain, jos me uskomme sen mitä kanssaihmiset sanovat, sanoivatpa he mitä hyvänsä.

Nykyään kukaan ei kadu mitään. Poliitikot valehtelevat kirkkain silmin ja toimittajat väsäävät lööppejä tosiasioista piittaamatta. Taannoin HS:n päätoimittajana piipahtanut Mikael Pentikäinen teroitti toimittajiaan tekemään uutisistakin tarinoita – jos vastakkain ovat tylsä tosiasia ja hyvä tarina, kerro tarina. Näinkin erikoisilla mielipiteillä voi keikkua valtamedian huipulla näinä ”naamakolumnien” aikoina. Pentikäisen mukaan tarinat tarttuvat mieleen ja niitä on helppo kertoa eteenpäin: ”Tarinoilla voi maalata mielikuvia. Ne ovat tehokasta viestintää, kun ne luovat tunteita ja tehoavat siksi monin verroin paremmin kuin business bullshit.” (Tätä shittiä on nyt oikein kirjan muodossa saatavana. Oi Otavaa!)

”Kriitikko eroaa muista toimittajista siinä, että hänellä on oikeus olla väärässä”, tokaisee Norman Lebrecht kuin puskasta. Kuinka omituiselta tuo kuulostaakaan, kun väärässä oleminen näyttää nykyään olevan kaikkien toimittajien johtotähtenä. Itse asiassa väärässä oleminen on enää ainoa mahdollinen olemisen muoto – mitä sitä häpeämään. Kokonaiset uutistoimitukset värkkäävät falskia ja väärää tietoa. Palturia ja bullshitiä lasketellaan häikäilemättä – tosiasioiden metsästäminen jää vastaanottajan vastuulle. Näin ei todellakaan ole ollut aina, vaikka kuulin jonkun taustalla niin sanovan.

Sellainenkin ”filosofinen” suuntaus on kuin narrativismi, joka suuntautuu tietenkin kieleen ja kirjoitetun tekstin tutkimiseen. Suuntauksen pääpukari Frank Ankersmith on ehdottanut, että yksittäisten lauseiden analysoinnin sijaan keskityttäisiin tutkimaan kokonaisia tekstejä. Ajatella! Tekstejä ei toki sanota teksteiksi, vaan narraatioiksi tai narratiiveiksi tai narratiivisiksi substansseiksi. Tähän on palattava, jos tästä hulluudesta mitään sanottavaa selkiintyy. Ja täytyy muistaa kysyä, olemmeko me menossa kohti parempaa kulttuuria vai kohti barbariaa?

Paikallislehti on pääkirjoitusta myöten huolissaan fanitus- eli kannatuskulttuurin alennustilasta Suomessa – ja erityisesti maakunnissa. Me jäyhät suomalaiset pääsemme penkkiurheilijaporukoissakin vain harvoin sellaiseen apinanraivoon kuin oikeissa ja vanhemmissa kulttuurimaissa päästään. Lehdessä muistutetaan, että tappion ei pidä antaa lannistaa, vaan on huudettava kaksin verroin ja lyötävä entistäkin raivokkaammin rumpua ja rellestettävä räikkää. ”Tällainen intohimo kasvattaa menestyksen nälän aivan uusiin mittasuhteisiin.”

Saman lehden kolumnisti (kokovartalokolumnisti) kertoo liikuttavan tarinan naapurin Eskosta. Eskon hillitty herrasmiehen käytös on jo pitkään riipinyt kaupungin urheilu- ja toimintaväen hermoja. Kunnes yllättäen menneenä kesänä jalkapallo-ottelussa nähtiin Eskon huutavan katsomossa kannatushuutoja kitapurjeet hulmuten. Kolumnistimme mukaan Esko oli jopa yhtynyt ”kloppien” korviahuumaavaan meteliin, eikä sille kukaan tuhahdellut paheksuvasti. ”Eläytymisestä peliin on tulossa hyväksyttyä.”

Kerrotaan, että Esko on sittemmin paikallisessa sporttibaarissa viskannut jääkiekko-ottelua seuratessaan kaljapullon päin screeniä. Siinä vasta miesten mies, totesi naapurin Pekkakin eilen ihailevasti. No, Pekka ei uskalla kotonaankaan heittää yhtään millään yhtään mitään. Myös kolumnistimme on riemuissaan kannatuskulttuurin saapumisesta tänne juroon kaupunkiin. ”Pitää vain rohkeasti liittyä kannustukseen mukaan tai jatkaa sitä, jos muut vaikenee. Vain sinä voit tehdä asialle jotain”. ”Näin luodaan yhteenkuuluvuutta.”

Vauhkoontuneen median perässä on turha yrittää pysyä. Uuden kohu-uutisen mukaan katutaide jyrää alleen kaiken – se on hotinta hottia! Ulkomailtakin on jouduttu tilaamaan katumaalareita, kun omat ”tuhrijat” eivät riitä täyttämään kysyntää. Paikallislehdessä haastateltu rakennustyömaan toimitusjohtaja on innoissaan. Hän ihmettelee, miten esimerkiksi työmaa-aidat ovat ylipäätään näyttäneet siltä, miltä ne ovat näyttäneet. ”Niissähän on hyvää tilaa katutaiteelle, jollekin kauniille.” Illan TV-uutisissa selviää sekin, mistä informaatio on peräisin, on haastateltu satunnaisia vastaantulijoita alikulkutunnelissa. Kai se on ihan mukavaa, sanovat vastaantulijat.

Tilanne on kuin suoraan Konstantinos Kavafisin runosta Barbaareja odotellessa (1898/2005). Ihmiset ovat kokoontuneet torille ihmettelemään, miksi kukaan ei tee mitään. Miksi senaattorit eivät säädä lakeja. Miksi ylipäänsä on noustu ylös. Vastaus on yksinkertainen, koska barbaarit tulevat tänään. Miksi tehdä mitään, kun barbaarit tulevat ja panevat kaiken uusiksi. Aurinko laskee ja ilta koittaa, mutta barbaareja ei vain kuulu. Levottomuus puhkeaa väkijoukossa. ”Ovatpa menneet naamat totisiksi”, laulaa runoilija. Miten meidän nyt käy, kun barbaarit eivät tulekaan!


Some find comforting to think life as a story. Others find that absurb. So are you a narrative or non-narrative?
Galen Strawson

Sopivaa vastalääkettä narratiiviseen tarinaähkyyn tarjoaa Galen Strawsonin artikkeli I am not a story.


Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään, suom. Tuomas Anhava, Otava 2005.
Michel Foucault: Klinikan synty, suom. Simo Määttä, niin & näin 2013.

perjantai 21. lokakuuta 2016

MONA HATOUM – KANTAAOTTAVA KOTIHIRMU


Grater Divide, 2002, Kuva SJT 2004.


Oheinen teksti on kirjoitettu keväällä 2004 lorvaillessani näyttelyn ripustuksen lomassa Hampurin puistoissa, museoissa ja puolalaissisarusten pubissa. Hamburger Kunsthalle esitteli mittavaa Mona Hatoum retrospektiota, Over My Dead Body. Teksti on aikaisemmin ollut kotisuvullani, mutta julkaisen nyt sen ja samaan aikaan kirjoitetun runon tarkistettuna versiona. Ilman sen kummempaa syytä, paitsi että Mona Hatoum -näyttely menee parhaillaan Kiasmassa. Runon tapahtumapaikaksi on valikoitunut jostakin tuntemattomasta syystä aivan toinen näyttelyhalli, Deichtorhallen.


Lämpötila on keksieurooppalainen keskiverto, tasan 20 astetta, ja aurinko paistaa. Purjeveneet lipuvat Außenalsterilla tuulettomassa säässä löysin purjein. Musta lintu nousee järvestä ja astelee verkkaan leivänmurulta toiselle. Se raahaa jalkojaan kuin Mona Hatoum tunnetussa Brixtonissa 1985 kuvatussa videossaan, jossa hän hitaasti paljain jaloin laahaa perässään nauhoista nilkkoihin sidottuja mustia saappaita.

Noin kuukausi sitten katsoin näyttelyn jo kertaalleen, mutta vielä toisellakaan kertaa en tiedä, mitä mieltä siitä olen vai olenko mitään mieltä. Ikään kuin sillä olisi mitään merkitystä, sen puoleen. En ole kirjoittamassa kritiikkiä, teen vain muistiinpanoja vanhasta tottumuksesta.

Mona Hatoum on syntynyt Beirutissa 1952 ja asunut Lontoossa vuodesta 1975 lähtien. Hänen taiteestaan huokuu äärimmäinen todellisuus ja viileä huumori, jota on paikoin vaikea edes huumoriksi tunnistaa. Bisarrina vitsinä menee kiikkerä pinnatuoli, jonka lakatulle vanerille on tarttunut ilmiselvästi naispuolisen istujan karvatupsu. Otan siitä valokuvan ja hymyilen kainosti rouvalle, joka valvoo salia harmaassa univormussaan. Rouvaa ei hymyilytä.

Karmaisevan lihallisesti Hatoum hyödyntää omaa kehollista korpustaan videoteoksessa, jossa hän on niellyt kameran suolistoonsa ja kuvaa pöydälle asetettujen lautasten läpi sisikuntansa verevänpunaisina sykkiviä näkymiä kuin ulkopuolta ikään. Siinä on jotakin samaa kuin Susanne Langerin ajatuksessa ihmisestä täydellisen ulkopuolisena fyysisenä oliona, jolla ei ole sen enempää sisäpuolta kuin sieluakaan. Jos sielua olisi jostakin etsittävä, niin sitä olisi etsittävä mystikkojen tavoin ihmisten (olioiden) välisistä väliöistä – takaperoisista maastoista. Tosin Langer ei usko, että sitä sieltäkään löytyisi, eikä usko ehkä Hatoumkaan.

Cage-à-deux, 2002, Kuva SJT 2004.


Oman osastonsa Hatoumin tuotannossa muodostaa suoranainen terrori kaikenlaista asumisen ja kokkaamisen välineistöä kohtaan. Hän on suurentanut raastinraudat ynnä muut viattomat työkalut sellaisiin hirviömäisiin mittasuhteisiin, että on täysin mahdotonta kuvitella siihen yhteyteen aina iloista perheenäitiä raastamaan porkkanaa tai vatkaamaan puuroa. Pikemminkin ne tuovat mieleen terrorin ja kidutuksen välineet.

Osaan esineistä Hatoum on johtanut uhkaavasti kipinöivää ja rätisevää sähköä. Valokaari iskee suoraan sohvalta sängynpäätyyn ja yölamppu räjähtää käsiin. Pysykää poissa kotoa; koskaan ei tiedä mitä ansoja nuo ahkerat pitsipöksyissään hyörivät kotirouvat ovat virittäneet pääsi menoksi.

Kaksi vanhaa rouvaa penkoo tavaroita museoshopissa. Lopulta he ostavat suurikokoisen Mona Hatoum -julisteen Over My Dead Body, jossa tinasotilas seisoo Monan nenällä ja tähtää tinakiväärillä Monaa silmienväliin. Istun teekuppini ääressä, kun mummot lähtevät köpittämään keppeineen ulos, ovelta he vielä kääntyvät ja heristävät minulle nyrkkiä. Vaarallisiksi ovat käyneet suurkaupungit keskellä kirkasta päivääkin.


Deichtorhallen

Sunnuntaiaamu on kirkas, vain muutama
       pilvenhattara korkealla taivaan kupolissa.
Koirantaluttaja ylittää kanavasillan
       ja rientää puolijuoksua aukion poikki.
Makasiinien punatiiliset seinät
       huokuvat yhä eilistä lämpöä.

Nurmikolle on yön aikana installoitu
       siirtolavalta poimittua epämääräistä rojua.
Punaisiin T-paitoihin pukeutuneet tytöt
       ilmestyvät aukiolle rämisevillä polkupyörillään.
He avaavat valokuvakeskuksen järeät ovet
       ja antavat naurunsa täyttää tyhjän hallin.

Jalankulkutunnelista tutisee keppeineen
       kaksi iäkästä naista kohti näyttelysalia.
Kahviossa punahilkkainen myyjä viipaloi sacher-torttua
       ja hyräilee Allein In Einer Grossen Stadt.
Vanhat naiset hörppäävät kahvit ja könyävät kepeilleen,
       ovelta he vielä vilkaisevat ja puivat nyrkkiä.

Iltapäivään mennessä taivaalle ilmestyy
       lisää pilvenhattaroita, mutta yksikään
       niistä ei osu auringon eteen.

           – SJT (Hampuri 2004


Jardin public, 1993, Kuva SJT 2004.