Umberto Boccioni: Omakuva, (1907). ”Jokainen yksinään maan sydämellä / auringonsäteen lävistämänä: / ja äkkiä on ilta.” (Salvatore Quasimodo: Ed è subito sera, suom. Elli-Kaija Köngäs). Kuva SJT.
Mutta voi, miten kapean särmän varassa varmuus on. Pienikin käännähdys, ja kohta jo katse tuijottaa jonnekin yli tutun ja ystävällisen, ja äsken vielä niin lohdullinen ääriviiva tarkentuu kauhun rajaksi. Sillä kaikki se mikä tuskana ja kauhuna on lähtenyt mestauspaikoilta, kidutuskammioista, hullujenhuoneista, leikkaussaleista, siltakaarien alta myöhään syksyisin: kaikki se on sitkeästi katoamatonta, hellittämättä se pitää puoliaan ja riippuu mustasukkaisesti kiinni kauheassa todellisuudessaan.
– Rainer Maria Rilke: Malte Laurids Briggen muistiinpanot (1910/1984)
Monesta taideteoksesta on sanottu, että se on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan. Ja todellakin, meidän ihmisten sielunmaisema on sillä tavoin ylöspantu, että nykyisyydestä tarkastellen menneisyyden kauhut ja hirmuteot ovat mitä parhainta muisteltavaa. Vladimir Nabokovin Kutsu mestaukseen (1959/2024) on juuri tuollainen kirja, joka on karmean ajankohtainen juuri nyt. Sen äärellä ymmärrys polkee tyhjää ja haroo turhaan apua ajan labyrinteista. Se panee kysymään yhä uudelleen, miten tällaiseen maailmaan on ylipäätään päädytty. Ja miksi?
Erään vastauksen tarjoaa Peter Englundin esseeteos Kirjeitä nollapisteestä (1998). Kirjan yksi päähenkilöistä on englantilainen taidemaalari Paul Nash, joka niin monien muiden tavoin oli vuosikymmenet jatkuneen sodan ihannoinnin uhri. Ennen ensimmäistä maailmansotaa häikäilemättömiä sotaa kaunistelevia valheita tarjoiltiin mediassa enemmän kuin koskaan aiemmin tunnetussa historiassa. ”Miten tehokkaasti totuus voitiinkaan tukahduttaa, kun koko valtiokoneisto oli asialla”, kirjoittaa Peter Englund. Kirjeitä nollapisteestä olisi pitänyt lukea jo ajat sitten.
Rauhaa oli jatkunut Euroopan sydämessä jo aivan liian pitkään – jo vuosikymmenet – joten sodan kutkutus alkoi käydä sietämättömäksi. Ja kun välttämättömäksi todettu sota oli saatu aikaiseksi, rynnättiin suin päin taistelukentille heti kun se oli mahdollista. Ja jos sinne ei päästy, ajauduttiin jopa itsemurhaan viimeisenä vaihtoehtona. Koto-Englannissa juhlittiin niitä, jotka olivat valikoituneet taistelun hurmioon ja päässeet näin kokemaan parempia ja eläväisempiä aikoja.
Paul Nash: Me teemme uuden maailman, (1918).
Paul Nash oli onnistunut keplottelemaan itsensä ”sotataiteilijaksi” – viralliseksi sodan kunnian ja mainetekojen todistajaksi suoraan etulinjaan. Vähemmän kunniakkaasti hän putosi jo ensimmäisenä päivänä maalauskimpsuineen juoksuhautaan ja mursi pari kylkiluutaan. Nash makoili paraikaa sotasairaalassa luonnoksia piirrellen, kun Ypresin taistelukentällä saksalaiset kaasuttivat hänen taistelutovereitaan kloorikaasulla – se tappoi kymmenessä minuutissa 5000 sotilasta sekä vammautti ja sokeutti toiset 5000.
Tämäkään ei Nashin hurjaa intoa lannistanut, hän halusi päästä mahdollisimman lähelle ”vaaran huumausta”. Vaimolleen hän kirjoitti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi, ”luulen todellakin, että olen taisteluhaudoissa onnellisempi kuin missään muualla. Se vaikuttaa mielettömältä, mutta elämällä on täällä suurempi merkitys ja siinä on uusi tunne, ja kauneus on viiltävämpi.” Elämä ei koskaan aikaisemmin ollut ollut niin täydellistä kuin juoksuhaudoissa, rintamalinjan lihamyllyn jauhaessa taustalla.
Taiteilijat ja muut intellektuellit (”hyödylliset idiootit”) olivat helppoa saalista ”sotataiteen” valheen levittämiseen kaikilla rintamalinjanjoilla. Tunnettua on, miten futuristit palvoivat sotaa, se oli uutta luova ”historian kätilö”, sanottiin. Sanottiin myös, että Oscar Kokoschkasta tuli entistäkin parempi taiteilija saatuaan luodin päänsä läpi. Tämän jälkeen hän ei enää palannut rintamalle, ja se sopi Kokoschkallekin, sillä ”elämä siellä oli aivan liian yksitoikkoista”. Ironista oli, että Kokoschka oli lähtenyt sotaretkelle kostamaan arkkiherttua Frans Ferdinandin murhan. Samainen arkkiherttua oli tokaissut Kokoschkan maalausten äärellä: ”Sen miekkosen ruumiin kaikki luut sietäisi murskata.” Mutta taiteilija oli sitkeää sorttia, hän eli pitkän ja rikkaan elämän. Ja kirjoitti loistavan elämäkerran My Life (1964).
Paul Nash oli onnistunut keplottelemaan itsensä ”sotataiteilijaksi” – viralliseksi sodan kunnian ja mainetekojen todistajaksi suoraan etulinjaan. Vähemmän kunniakkaasti hän putosi jo ensimmäisenä päivänä maalauskimpsuineen juoksuhautaan ja mursi pari kylkiluutaan. Nash makoili paraikaa sotasairaalassa luonnoksia piirrellen, kun Ypresin taistelukentällä saksalaiset kaasuttivat hänen taistelutovereitaan kloorikaasulla – se tappoi kymmenessä minuutissa 5000 sotilasta sekä vammautti ja sokeutti toiset 5000.
Tämäkään ei Nashin hurjaa intoa lannistanut, hän halusi päästä mahdollisimman lähelle ”vaaran huumausta”. Vaimolleen hän kirjoitti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi, ”luulen todellakin, että olen taisteluhaudoissa onnellisempi kuin missään muualla. Se vaikuttaa mielettömältä, mutta elämällä on täällä suurempi merkitys ja siinä on uusi tunne, ja kauneus on viiltävämpi.” Elämä ei koskaan aikaisemmin ollut ollut niin täydellistä kuin juoksuhaudoissa, rintamalinjan lihamyllyn jauhaessa taustalla.
Taiteilijat ja muut intellektuellit (”hyödylliset idiootit”) olivat helppoa saalista ”sotataiteen” valheen levittämiseen kaikilla rintamalinjanjoilla. Tunnettua on, miten futuristit palvoivat sotaa, se oli uutta luova ”historian kätilö”, sanottiin. Sanottiin myös, että Oscar Kokoschkasta tuli entistäkin parempi taiteilija saatuaan luodin päänsä läpi. Tämän jälkeen hän ei enää palannut rintamalle, ja se sopi Kokoschkallekin, sillä ”elämä siellä oli aivan liian yksitoikkoista”. Ironista oli, että Kokoschka oli lähtenyt sotaretkelle kostamaan arkkiherttua Frans Ferdinandin murhan. Samainen arkkiherttua oli tokaissut Kokoschkan maalausten äärellä: ”Sen miekkosen ruumiin kaikki luut sietäisi murskata.” Mutta taiteilija oli sitkeää sorttia, hän eli pitkän ja rikkaan elämän. Ja kirjoitti loistavan elämäkerran My Life (1964).
Futuristien toivoma kauhistuttavan suurenmoinen spektaakkeli ja ”kauniit tappavat ajatukset” jäivät kuitenkin vain pihaukseksi. ”Ei edes pientä apokalypsia silmänkantamalla.” Mutta sekin koitui monien taiteilijoiden kohtaloksi, heistä tunnetuin oli Umberto Boccioni, jonka sotaretki Lombardian polkupyöräkomppaniassa päätyi myös nolosti. Hän putosi harjoituksissa hevosen selästä, löi päänsä kiveen ja kuoli vain 34-vuotiaana. Yhtä turhan kuoleman olisi voinut kohdata missä tahansa. Sodan jumalat olivat (ja ovat) ironiaan taipuvaisia.
Ei vain ”sotataiteilijat” vaan koko media – lehdistö ja historian kirjoittajat – harjoittivat sotakertomuksissaan valkopesua. Ne olivat kuin tanssiaisten kuvauksia. Sodan kaameudet, hyökkäysten verinen kaaos konetuliaseiden räiskeessä ja ihmisjätteen raivaus jäivät ikiaikaisten kliseiden alle. Sodan todellisuus oli karmaisevaa, sen myönsi lopulta Boccionikin kuolemaa tehdessään: sota ei syönyt vain ruumista, se söi myös sielun. ”Se oli kamalaa.”
Taistelu kuvattiin seikkailun ja urheilun sekoituksena, jossa yksilölle annettiin käsitettävässä tapahtumisessa mielekäs osa. Nämä harhakuvat viekoittelivat lukuisia ihmisiä, etenkin niitä jotka luokka-asema ja köyhyys olivat tuominneet ikävään ja näköalattomaan elämään teollisuuskaupunkien harmaudessa. Kirjallisuudessa ja historiankirjoituksessa syyllistyttiin samanlaisiin harhanäkyihin: niissäkin oli äärimmäisen harvinaista, että joku kuvasi sodan riettauden koko ruokottomuuden.
– Peter Englund
Järjestäytynyt väkivalta on hyvä ja reilu ratkaisu maailman ongelmiin historian lunastajana (Marx). Järjestäytynyttä se on vain nimellisenä äkseerauksena. Todellisuudessa se ei sitä ole. Sinä et todellakaan kelpaa roiskimaan vertasi ja suoliasi pitkin taistelukenttää, ellei asetakkisi viimeinenkin nappi ole kiinni ja saappaat hyvässä rasvassa. Kannattaa muistaa, että maan uumenista ”isät katsovat poikiaan”. Tilanne oli absurdi, sillä ”rauhanaikana ei viitsitty mielellään harjoitella taisteluhaudoissa, koska kaivaminen olisi tahrinut ikävällä tavalla sotilaitten univormut saveen ja liejuun”.
Kaikki kansat oppivat poikkeuksetta koulussa ja populaarikynäilijöittensä teksteistä, että niitten oli kiittäminen menestyksekkäitä ja suurenmoisia sotiaan nykyisestä suuruudestaan; ajatuksen julki lausumaton logiikka sai niin monet helpolla uskomaan, kuten edellä on kerrottu, että tie tulevaisuuteen kulki taistelukentän kautta.
– Peter Englund
Paul Nash: Autius, (1918). ”Kranaatit räjähtelevät ja maapaakut sinkoilevat ilmassa.”
Venäjän vallankumouksen myötä väkivalta ja tappamisen meininki oli saavuttanut infernaaliset mittasuhteet. Kutsu mestaukseen on kirjoitettu 15 vuotta sen jälkeen kun kirjailija oli paennut bolsevikkeja Venäjältä, siis samaan aikaan kun Berliinissä juhlitaan natsien valtaannousua. Koittaneet ajat saavat kirjailijalta tylyn kuvauksen. ”Minä en vaivaa päätäni miettimällä – eikä arvon lukijankaan pidä tehdä niin – näkyykö kirjassa jollain tapaa se, kuinka aivottomana ja elukkamaisena farssina näiden molempien valtakautta pidän.”
Teos ilmestyi ensin jatkokertomuksena 1935-36 venäläisten emigranttien lehdessä Pariisissa, ja sittemmin kirjana 1938. Englanniksi se ilmestyi 1959 Invitation to beheading (Kutsu kaulankatkaisuun). Erilaiset jatkokertomukset olivat suosittuja erilaisissa aikakauslehdissä – ei vain Nyyrikissä – vielä 1960-luvullakin. Mutta enpä tiedä olisinko tätä kertomusta koulupoikana lukenut, jos se olisi Seura-lehdessä tai Joka Pojassa ilmestynyt, sen verran kylmäävää tekstiä se on. Toki siinä on myös nimeä myöten tyypillistä nabokovilaista kuivaa huumoria. Saatesanoissa englanninkieliseen painokseen kirjailija harmittelee kriitikoita, jotka alituisesti vertaavat häntä joihinkin muihin kirjailijoihin, kuten vaikkapa Kafka tai Tolstojevski (?) ja jopa sellaiseenkin kuin Sebastian Knight (Nabokovin omaan keksintöön). Mutta, kuten kirjailija toteaa, kutsu mestaukseen ei saa lapsia nauramaan eikä naisia pois tolaltaan. ”Se on tyhjyydessä soiva viulu.”
Kirjan päähenkilö Cincinnatus on tuomittu kuolemaan, hänen rikoksensa on ”tieto-opillinen eksytys”. Kuulostaa jotenkin tutulta, kaikkihan me olemme syyllisiä vaan kaikki eivät tiedä mihin rikokseen. C. on vangittu ja siirretty jonkin kolkon linnan tornissa olevaan kolkkoon selliin vartomaan kaulansa katkaisua. Hän ei ehkä vielä sisäistä syyllisyyttään, mutta ei pane hanttiinkaan. Hän ymmärtää sellissä lappaavien viranomaisten toimesta, että kaiken täytyy sujua protokollan mukaan – se ylittää jokapäiväiset välttämättömyydet. Vankilan johtaja teroittaa, että viivyttely ei ole hyväksi, mutta päivät ja yöt venyvät, vaihtuvat piinallisesti toisiin päiviin ja öihin.
Vasta teoksen viimeisissä luvuissa Nabokov päästää suitsista irti ja antaa hallavan runoratsunsa kirmata täysillä. Teoksen julkaisu – onnistunutta käännöstyötä myöten – on merkkitapaus. Olenkin jo täällä omassa tornissani (vinttikammiossa) poksauttanut – en tokikaan ranteita – vaan korkit auki. Mielikuvitukseni korvin kuulen miten ihmiset hurraavat ja riemuitsevat katujen varsilla kun C:ta kiidätetään kohti viimeistä pölkkyä.
– Niin, suurenmoisen aistikas, suurenmoisen aistikas, toisteli johtaja palatessaan nurkasta käsikoukkua asianajajan kanssa. – Te olette siis terve, nuori mies, hän lörpötteli Cincinnatukselle, joka oli kömpinyt takaisin petiin. – Mutta silti ei pidä oikutella. Yleisö – ja me kaikki yleisön edustajina – haluamme teidän parastanne, se lienee selvää. Olemme jopa valmiita tulemaan teitä vastaan yksinäisyyden lievittämisen osalta. Lähipäivinä yhteen meidän luksusselleistämme asettuu uusi pidätetty. Tehkää tuttavuutta, se piristää teitä.
– Lähipäivinäkö? tarkisti Cincinnatus. – Jäljellä on siis vielä useita päiviä?
– No onpas, naurahti johtaja, – aina vain hän haluaa tietää. Vai mitä sanotte, Roman Vissarionovits?
– Voi ystävä hyvä, turha puhuakaan, huokaisi asianajaja.
Kun 1930-luvun hilpeitten ja niin jazzahtavien aikojen ylle alkoi kerääntyä mustia pilviä, myös Joka Poika -lehdessä huomattiin, että taatot katsoivat jälleen sillä silmällä. Vuoden 1939 ensimmäisessä numerossa ilmestyi V. J. Arolan kolumni Marttyyripoika.
Sanon sinulle, joka luet tätä, yhden tärkeän totuuden. Maailmassa on paljon hyviä ja jaloja asioita, mutta ei niiden takia kannata uhrata nuorta elämäänsä. Harvoin meiltä sellaista uhria vaaditaankaan. Mutta jos meitä kielletään uskomasta Jumalaamme taikka jos vihollinen uhkaa riistää isänmaamme, silloin – silloin hetki on tullut, jolloin panemme pantiksi henkemme ja elämämme. Uskon, että suomalaisissa pojissa on paljon marttyyripojan rohkeutta. Emmekö me uskaltaisi tehdä samoin, jos sitä meiltä vaadittaisiin? Olkaa rohkeita!
Joka Poika -lehti oli perustettu 1938 ohjaamaan Suomen nuorisoa (pojankoltiaisia) kohti perinteisiä arvoja. Tytöthän – siis nuoret naiset – eivät vielä tuolloin olleet nuorisoa, ei sen puoleen pojatkaan – nuoriso keksittiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Me 1940-luvulla syntyneet synnyimme valmiiksi vanhoina ukkoina. Taustalla kummitteli saksalaisen eksistentialismin angstinen hahmo ”jokakuka” (Das Man) – kuka tahansa eikä kukaan. Me olimme vielä 1950-luvullakin ”jokakukapoikia” – suosikkilukemistona yhä vain Joka Poika ja Tex Willer. Mutta me tuskin olimme valmiita ottamaan vastaan maailman(hengen) kutsun toteuttaaksemme ”oman potentiaalisen itsemme”.
Umberto Boccioni: Maisema Lombardiasta, (1908). Kuva SJT.
Jos lentokoneesta katsoo alas tätä meidän ”paratiisin jälkeistä maailmaa”, se näyttää idylliltä jossa onnelliset ja hyväntahtoiset ihmiset toteuttavat Luojan tai Maailmanhengen hyvää suunnitelmaa rakentaakseen kadotetun paratiisin uudelleen. Jos sanoisi vierustoverille, että tosiasiassa siellä rakennetaan yhä parempia tappokoneita ja suunnitellaan yhä hirveämpiä sotia (joukkoteurastuksia) kanssaihmisten päiden menoksi, ei hän sitä uskoisi. Vaan pitäisi sitä silkkana hulluutena.
Ps. Paul Nashin maalausten kuvat Englundin teoksesta Kirjeitä nollapisteestä.
Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen, suom. Vappu Orlov, Moebius 2024.
Rainer Maria Rilke: Malte Laurids Briggen muistiinpanot, suom. Sinikka Kallio, W&G 1984
Peter Englund: Kirjeitä nollapisteestä, suom. Timo Hämäläinen, WSOY, 1998.
Joka Poika – lehden 1/1939 kuvitusta Jan Stykan maalauksesta ”Kristittyjen kidutus Roomassa” (1896).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti