TERVEISET SADAN VUODEN TAKAA

Luigi Russolo ja Ugo Piatti valmistamiensa hälysoittimien parissa. ”Questi nuovissimi strumenti elettrici furono inventati e costruiti da Luigi Russolo e Ugo Piatti.” Kuva teoksesta Maurizio Calvesi, Il Futurismo III, Milano 1967.

Kuka tahansa voi kokea musiikkina mitä tahansa ja missä tahansa.

Peter Bürger

Musiikki ja kuvataide uudistuivat 1900-luvun alkupuolella läkähdyttävällä vauhdilla. Kuulija ja katsoja ei ehtinyt toipua edellisestä järkytyksestä, kun jo uutta oli tulossa. Kuvataiteen loikattua esittävyyden kahleista abstraktien visioiden maailmaan koettiin myös musiikin piirissä tarve vapautua perinteen pakkopaidasta ja avata äänien avaruus hälyä myöten kuulijoiden koettavaksi.

Melkoinen yllätys on, että tuolta modernismin alkuajoilta putkahtaa suomeksi kirjaharvinaisuus, Luigi Russolon Hälyjen taide (19016/2018). Kyseessä ei ole pelkkä vitsi tai vain halu järkyttää ihmisiä. Russolo lähestyy tutkijan hartaudella hälyjen musiikkia estetiikan, fonetiikan ja akustiikan kautta.

”Aistimukset jotka ovat jo vallanneet futuristiset silmämme, ovat nyt vihdoin saavuttaneet myös futuristiset korvamme”, kirjoittaa Russolo. Musiikkia tulevat olemaan mitkä tahansa äänet niin kuin maalaustaidetta ovat mitkä tahansa muodot ja värit.

Russolo ja Ugo Piatti antoivat rakentamillaan hälysoittokoneilla konsertteja aina Lontoota myöten. Valitettavasti soittopelit tuhoutuivat ensimmäisen maailmansodan tyrskyissä. Myöhemmin niitä on toki rekonstruoitu, joten YouTubessa pääsee kuin pääseekin testaamaan korviensa sietokykyä tuosta 100 vuotta sitten tapahtuneesta sensaatiosta.

Monet kokeilevan musiikin pioneereista olivat Russolon ja Piattin tavoin myös kuvataiteilijoita. Hälymusiikin viestiä veivät eteenpäin mm. John Cage ja Henning Christiansen, jotka kuuluivat poikkitaiteelliseen ryhmään Fluxus. Ryhmän tarkoituksena oli kaataa taiteiden väliset raja-aidat ja yhdistää taiteilijat ”tosielämän seinättömässä taiteessa”. Uuden ”tosielämän musiikin” esitykset tapahtuivatkin useimmin taidenäyttelytiloissa kuin konserttisaleissa.

Nykyään kokeellinen musiikki voi hyvin, mutta kuvataide on vuorostaan vajonnut esittävyyden ja tarinankerronnan vetelään suohon, josta se aikanaan vaivoin saatiin ylös kammettua. Visuaalinen taide olisi voinut jättää performatiiviset lajityypit ne paremmin hallitsevien kirjallisuuden ja teatterin huomaan. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että olemme hävinneet näkemisen taiteen kuulemisen taiteelle – silmät voidaan sulkea mutta korvia ei.

Omissa näyttelyissänikin olen kokeellista musiikkia käyttänyt. Bronda Gallerian ja Pohjanmaan museon yksityisnäyttelyihin 1980-luvulla musiikin toteutti Esa Kotilainen ja elektronimusiikkiryhmä Neum. Samalla vuosikymmenellä teimme Non Art -ryhmän puitteissa myös omaa näyttelymusiikkia ilman sen kummempia manifesteja. Jäljellä on vain harvinaisuuksia, kuten Midsummer Night, Music for the Wood-Shed (Non Art Group 1984). Ja sekin tietenkin löytyy YouTubesta https://www.youtube.com/watch?v=r5zc1FhsX2k

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 29.8.2019

Hieman lisähuomioita:

Luigi Russolon mukaan modernin maailman äänimaisema oli muuttunut niin paljon, ettei perinteinen taidemusiikki kyennyt enää vastaamaan sen haasteeseen. Ensimmäisen hälymusiikin konsertin (L'arte dei rumori: Gran concerto futurista d'intonarumori) Russolo ja Piatti järjestivät itse rakentamillaan ”hälyvirittimillä” Teatro dal Vermessa, Roomassa 1914. Uusia äänimaailmoja avaava Art of Noises -konsertti pidettiin myös Lontoossa 1914. Paikalla olleen Ezra Poundin mielestä esitys kuulosti sumutorvessa möyryäviltä kuolleilta kissoilta. Futuristien primus motor T. F. Marinetti puolestaan totesi lontoolaisintellektuellien suhtautumisesta melumusiikkiin: ”Kuin olisi näyttänyt ensimmäistä höyrykonetta lehmälaumalle.”

Russolon suunnittelemista hälysoittokoneista on jäljellä vain luonnospiirustuksia ja valokuvia. Eräässä valokuvassa Russolo ja Piatti poseeraavat rakentamiensa melusoittimien ympäröiminä. Huone on täynnä kummallisia tasasivuisia laatikoita, joista sojottaa suuria äänen vahvistamiseen tarkoitettuja lieriöitä. Kutsumustehtäväänsä keskittyneet taiteilijat eivät katso kameraan; he näyttävät vaatimattomilta tiedemiehiltä, jotka eivät rehvastele saavutuksillaan.

Modernin elämän kiihkeys ja moniarvoisuus tunkeutui myös musiikin esittämiskäytäntöihin. Tulevaisuuden musiikki ei perustu enää ”ajasta pysäytettyjen mestariteosten ikuiselle kauneudelle”, kuten Tanja Tiekso kirjoittaa mielenkiintoisessa kirjassaan Todellista musiikkia (2013). Tiekso lainaa John Cagea, joka oli päättänyt vallata nykyhetken todellisuuden musiikilliseen ansariinsa. ”Nykymusiikki ei ole tulevaisuuden musiikkia eikä menneisyyden musiikkia vaan yksinkertaisesti läsnä olevaa musiikkia: tämä hetki, nyt, tämä nyt-hetki.”

Elämä on mahtavaa kunhan vain saa urautuneen mielensä pois raiteilta ja turpansa irti lihateollisuuden syöttökaukalosta, kuten Cagea mukaillen voisi sanoa. Tosi taide paljastaa sellaisuuden sielläkin, missä se muutoin on mahdotonta eli elävässä elämässä. ”Mitään ei hävitty kun kaikki annettiin pois. Itse asiassa, kaikki voitettiin. Mitkä tahansa äänet voivat esiintyä minkälaisena yhdistelmänä tahansa.”

”Mikä tahansa voi olla taidetta ja kuka tahansa voi olla taiteilija.” Tuo Cagen ja muiden avantgarden tulisielujen haave on toteutunut vain valokuvan osalta. Tekniikan kehityksen myötä – kun huippukamera on lähes jokaisen vastaantulijan taskussa – Suomessakin on karkeasti arvioiden 5 miljoonaa valokuvataiteilijaa.

Fluxus-ryhmän monitaiteellinen tapahtuma Aalborgin taidemuseossa 1980-luvulta muistuu erityisesti mieleen Niki de Saint Phallen värikkäistä veistoksista ja Henning Christiansenin soivasta sävelteoksesta (installaatiosta), jossa laulusolisteina toimivat kanarialinnut. Kookkaassa häkissä lentelevät linnut vastasivat nauhalta kuuluviin ääniin ja säveliin kuin olisivat laulaneet suoraan partituurista.

Suurin yksittäinen hankaluus on edelleen yleisön ääliömäisyys. Mutta toivomme ja uskomme vakaasti, että voitamme jopa senkin.

Luigi Russolo

Luigi Russolo: Hälyjen taide, suom. Tanja Tiekso, Tutkijaliitto 2018.

Tanja Tiekso: Todellista musiikkia, Kokeellisuuden idea avantgardemanifesteissa, Poesia 2013.

1. Umberto Boccionin karikatyyri Russolosta (1912). Kuva teoksesta Maurizio Calvesi, Il Futurismo III, Milano 1967. 2. Flux Heaven (1989), Kunsten Museum of Modern Art Aalborg. Kuva SJT.