VIIPURIIN

Viipurissa ei linnaa karkuun pääse. Kuva SJT.

Näin Viipurin linnan ja entisellä Tuomiokirkon tontilla kohoavan kellotornin, ja kaupunki alkoi kiehtoa historiasta kiinnostunutta mieltäni. Viipurin hengettären siipi sipaisi minua, ja minusta tuli hetkessä viipurilainen. Ja viipurilainen olen hautaan asti.

– Otto-Iivari Meurman (Karjalan Sanomat 1930)

Syksyinen aamu avautuu sumuisena, mutta kirkastuu nopeasti lämpötilan noustessa lähes kesäisiin lukemiin. Syksyn läsnäoloon ei vihjaa muu kuin puinnin jäljiltä kuparinhohtoiset sänkipellot ja koivuihin ilmestyneet kellervät lehtiryppäät. Ohi laukkaavassa metsänhelmassa ei näy ainoatakaan sientä, vaikka jossakin siellä puiden katveissa ne taatusti lymyävät.

Bussi kiitää tasaisesti halki maiseman. Siellä täällä metsänlaidassa vilahtaa asumus hoidettuine puutarhoineen ja pihaan pysäköityine autoineen. Uutiset kertovat kiihtyvästä taajamiin muutosta, mutta ihmiset aikovat edelleenkin asua myös täällä, missä ei kaupunkiasujan mielestä ole mitään. Ainoat huomattavat tapahtumat ovat säätilan, vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Hyvässä lykyssä saattaa lintuparvi lentää yli tai siili köhiä ruusupuskassa. Toisaalta siinä on vaativallekin havainnoijalle ilmestymisiä yllin kyllin

Syksyn läsnäoloon vihjaa vain puinnin jäljiltä kuparinhohtoiset sänkipellot. Kuva SJT.

Mikä lie kylä jää vauhdilla tienposkeen kuin keskeneräinen ajatus, jota ei ollut tarkoituskaan saattaa tiedostuksen porteille. Huoltoaseman pihassa jurottaa halkorekka sekä muutama tien ja ajan kuluttama henkilöauto. Aamuvarhaisella keitetyn kahvin läpitunkevan kyllästyneisyyden katkun voi haistaa bussin peräpenkille saakka.

Bussin lipuessa rantakatua kohti Viipuria alkaa jännittää, millaiseen kaupunkiin olen tulossa. Edellisestä käyntikerrasta on niin pitkä aika, ettei sitä ole syytä enää muistella. Kaupungin ilme ja ilmapiiri on kokonaan muuttunut. Yllätys on positiivinen, varsinkin kun katuvasta näyttää tyystin hävinneen sortin rahanvaihtajat ynnä muut katurosvot. Rakennuksia on korjattu hämmästyttävässä määrin – ja rakennustelineistä päätellen korjataan yhä.

Pyöreän tornin ja kauppahallin vaiheilla kauppa käy kuin siimaa. Kuva SJT.

Matkalukemiseksi sattui Jukka Hankamäen Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005). Oliko se sattuma vai johdatus, jää arvoitukseksi. Anarkismin ehdottoman vapauden vaade on noussut jälleen päivänvaloon, vaikka me ”kunnon ihmiset” työnnämme aina lopulta päämme rajoitetun vapauden ansaan. Emme me vapautta halua vaan mahdollisimman mukavan vankilan. Yhteiseksi koettu vapauden maksiimi soi vain intersubjektiivisen kokemuksen sulosoinnuissa.

Päällisin puolin Viipuri näyttää suomalaiselta kaupungilta, vaikkakin täällä vallitsevaa atmosfääriä on turha Suomesta etsiä. Suomessa me elämme hammasta purren sosiaalisen demokratian panttivankeina, pakotettuina palvomaan pyhää ”Työtä”. Painostuskeinoina ovat kaikki panoptikonin keinot: suostuttelu, uhkailu, kosto ja rangaistus. Mutta millaisessa vankilassa täällä eletään, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa ympäristö on siisti, päivä paistaa ja ihmiset vaikuttavat olevan tyytyväisiä elämäänsä.  

Linnan muurien varjoissa keskiaika on yhä läsnä. Kuva SJT.

Hotellin aulassa ihmiset jonottavat päästäkseen sisään ja jotkut jonottavat päästäkseen ulos – ja jotkut jonottavat, että pääsisivät jonottamaan. Matkan jälkeen unohtuu nopeasti kuinka paljon matkustaminen pitää sisällään kaikenlaista junnaamista ja vartomista. Ihmeellistä se on. Jos matkustavainen piruparka muistaisi nuo epätoivon tunnit, ei hän kuunaan lähtisi milloinkaan minnekään.

Hermoja kiristää kun nuori nainen hotellin ”respassa” ottaa passini, katsoo sitä ja rapisuttaa sitten tietokonetta, katsoo taas passia ja työntää lopulta päänsä lähes tietokoneen ruudun sisään. Mitä ihmettä sieltä nyt löytyi – taitaa olla Siperian reissu edessä. Yhtäkkiä nainen kääntyy kohti, antaa huoneen avainkortin ja hymyilee kuin aurinko: ”Tervetuloa hotelli Druzhbaan!” Hotellin virallinen yönmusta kissa naukaisee myös hyväksyvästi.

Auringonlasku Salakkalahdella. Kuva SJT.

Illalla kävellessäni Salakkalahden rantakatua kohti niemen kärkeä – auringon tehdessä laskua sokeritopan tavoin hohtavan linnantornin taakse – putosin niiltä seisomiltani johonkin menneisyyden lumoon. Oudolta se tuntui, sillä eihän minulla tässä kaupungissa mitään menneisyyttä ollut. Isäni kävi täällä maalarinammattikoulua ja isoisäni kävi täällä ilmeisesti muuten vaan – kuten minäkin nyt.

Yksi harvoista isoisääni esittävistä valokuvista on otettu Viipurissa. Siinä miehuutensa parhaassa kunnossa oleva mies kävelee kohti kameraa liituraitapuvussa ja lierihattu rennosti päässä kallellaan. Nuorukaisen mielikuvituksessa tuollainen suomalainen flanööri – salaperäinen kaupungin kaduilla lorvehtija – näytti kiehtovalta. Ehkäpä sellainen elämäntapa sotien välisessä Viipurissa oli hyvinkin mahdollista – verrattiinhan kaupunkia jopa Pariisiin.

Viipurilainen raitiovaunu 1930-luvulta – nykyään ilman kiskoja. Kuva SJT.

Hämmästyttävän vähän noista menneen Karjalan ajoista kotonani keskusteltiin – mitäpä niistä päivänselvistä asioista. Valokuvien lisäksi ei juuri mitään esineistöäkään sieltä ollut mukaan tullut. Isäni ylpeys oli Viipurista ostetut villalangasta kudotut uimahousut, jotka olivat kokeneet niin Laatokan rantoja kuin Terijoen hiekkasärkkiäkin piiskaavat aallot – kotoisen Kiimajärven aalloista nyt puhumattakaan.

Muistan kun eräänkin kerran isäni ylvästeli upeissa siniraitaisissa uimahousuissaan Pahajoen uimarannalla, jonne puoli kylää oli kerääntynyt sunnuntain viettoon. Isäni sukelsi suin päin laiturilta jokeen ja ponnahti sieltä ylös kuin salskea lohi. Paitsi että uimahousut olivat livahtaneet joen pohjaan – se oli villaisten housujen perusvika. Vaan ketäpä se häiritsi, hauskaahan se vain oli.

Viipurin taidemuseo on kunnostettu entiseen loistoonsa. Kuva SJT.

Kellon lähestyessä puolta yötä hotellin baari täyttyy alkoholia kittaavista suomalaisista turisteista – halpaa on ja hauskaa on. Ehkä se on historian rangaistus tai vain liian lähellä rajaa olevan kaupungin kohtalo. Paikalliset asukkaat tuntuvat kestävän humalaisia vieraitaan melko hyvin. Merirosvopäällikön näköinen baari-isäntä puhuu jopa sujuvaa suomea. Myyntikojujen äärellä puhutun huonon suomen lisäksi täällä ei juuri muuta kieltä kuule kuin venäjää.

Yllättäen pöytääni könyää yksi virolainen, melkoisessa tuiskeessa hänkin. Hän on asunut Viipurissa jo yli 20 vuotta. Hän haluaa tietää mielipiteeni asiasta: ”Että onko siinä mitään järkeä?” En ryhdy asiaa pohtimaan, vaan myönnän hänen olevan täysin järjissään. Virolainen ryhtyy kertomaan, missä kaikissa paikoissa hän ehti olla rakennustöissä ennen kuin tuli tänne rakennustöihin. Täällä sitä siittää, hän sanoo, ”nimittäin rakennettavaa”.

Aamiainen on runsas ja perin ”suomalainen”. Samassa pöydässä istuvan rouvan yllättää joulutortun näköinen voitaikinapiiras. Se näyttää siltä, että sen sisään olisi leivottu jonkin sortin luumutäyte, mutta haukatessa sisältä paljastuukin suolainen ja rasvainen nakki – siis eräänlaista venäläistä huumoria. Bussi vartoo jo hotellin edessä, lopultakin pääsemme asiaan – kaupunkikierrokselle.

Baudelairea ei ole

mainittu eikä yhtään

runoa kirjoitettu,

vaan ehkäpä hänen

varjonsa on häivähtänyt

Torkkeli Knuutinpojan

patsaan vaiheilla.

Tai ehkä tämä on niitä

matkoja, joista ei muista

milloin tultiin perille

ja milloin lähdettiin

pois vai lähdettiinkö

lainkaan.

– SJT (2018)

Jussi Mäntysen ”Hirvi” on yhä edelleenkin kuvatuin viipurilainen. Kuva SJT.