”Jotkut
muistavat minut runoilijana, jotkut maalarina. / Nimeni ja tyylini
he voivat tulla tuntemaan. / Mutta mieltäni ja sydäntäni he eivät tavoita koskaan.” Wang Wei. Kuva: "Wang
River Scroll", yksityiskohta 1600-luvulla tehdystä kopiosta.
Yhä vain kuljen täällä
joutilaana vetelehtien.
Puut huojuvat jo syksyn väreissä
ja viimeinenkin lintu
on lentänyt pois.
– SJT (2002)
Maiseman estetiikkaa pohtiessaan David B. Richardson
päätyy visaisen kysymyksen äärelle. Kummat olivat ensin, ”luonnon
vai taiteen esteettisen arvostamisen konventiot”. Oliko mahdollista
poimia osa luonnonnäkymästä esteettiseksi kokonaisuudeksi –
”maisemaksi” – ja tarkastella sitä ikään kuin taideteoksena
vai antoiko vasta maalaustaide tarpeelliset konventiot maiseman
esteettiseen kokemiseen. Kirjoittaja viittaa A. N. Whiteheadin
näkemykseen, jonka mukaan taide ikään kuin parantelee luontoa ja
tarjoaa luonnon havainnointiin esteettiset parametrit. Tämähän on
läntisessä maailmassa varsin yleinen näkemys.
Richardson kiinnittää huomionsa kiinalaisten
”metafyysiseen kosmologiaan”, jossa luonnon tarkastelu
esteettisenä kokemuksena on paljon vanhempaa kuin lännessä.
Kiinalaisessa maailmankuvassa Taon läsnäolo kaikkialla
orgaanisessa luonnossa luo kosmisen ykseyden, josta näyttää
tyystin puuttuvan kaipaus ylimaailmalliseen perustaan. Luonnonnäkymät
jylhine vuoristoineen, puunkäkkyröineen, puroineen olivat suoraan
koettua sielunmaisemaa niin runouden kuin maalaustaiteenkin
kuvastossa.
Lännessä
tyhjyyttään kumisevasta maisemasta ei ollut taideteoksen aiheeksi –
tuskin se oli edes näkyväksi saakka havainnoitavissa. Sen sijaan
Kiinassa maisemamaalaus saavutti itsenäisen aseman jo 600-luvulla.
Wang Wei (699–759), zen-buddhisti, vegetaristi, maisemamaalari, runoilija ja musikanttti oli ja asui jo luontevasti maisemassa tilan, valon ja
värisävyjen ympäröimänä ilman vähäisintäkään
tyhjyydenkammoa. Wang Wein runot nivoutuivat hänen maalauksiinsa,
jopa niin että maalari-runoilija ja monitoimimies Su Shi (1037–1101)
totesi, että Wangin runous on maalausta ja hänen maalauksensa ovat
runoutta.
Syksyiset kukkulat sieppaavat viimeisen valon.
Linnut lentävät toinen toistaan seuraten.
Loistava vehreys hehkuu etäisyyksiin saakka.
Illan sumutkaan eivät löydä lepopaikkaa.
– Wang Wei (699–759)
Ympäristöesteettinen
luontokokemus ei ole taideteos lainkaan, koska se ei ajallisesti ja
tilallisesti näyttäydy taideteoksen tavoin sosiaalisessa
instituutiossa – taidemaailmassa. Niin tai näin. Havainnon
fenomenologian näkökulmasta sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Gaston
Bachelardin mukaan ”poeettinen kuva” on aina läsnä jo
havainnossa, eräänlaisena äkillisenä leimahduksena ilman
esikatselua ja tulkintaa. ”Kun kuva on uusi, on maailmakin uusi.”
Bachelard ei rajoita tarkasteluaparaattiaan yhteen teoriaan, vaan
vaihtaa tarpeen mukaan fenomenologian psykoanalyysiin tai
päinvastoin.
Bachelard
vetoaa siihen, että vaikka fenomenologisen reduktion kautta havaittu
maailma onkin uusi ja erilainen, se on myös idealistinen, joten se
ei kelpaa oikeudessa todistukseksi reaalisen maailman todellisista
tapahtumista. Siitä huolimatta, että meillä on kyky erottaa tosi
ja epätosi, suurin osa havainnoistamme on reaalisen vaatimuksen
suhteen vääriä. Ennakko-oletukset sotkevat reduktiota, näemme
yleensä vain sen, mitä haluamme nähdä. Sitä paitsi maailman
ilmenemiset ovat epävakaita ja arvaamattomia, valaistus vaihtelee
alituisesti ja kohteet ovat näkyvissä kerrallaan vain yhdeltä
puolelta.
Esteettisen
taidekokemuksen suhteen havainnon vertaaminen todellisuuteen ei ole
ongelma. Todellisuudeksi ryhtynyt näkymä on tylsä ja
mielenkiinnoton – ja vähitellen se taantuu lähes näkymättömäksi.
Bachelard viittaa Proustiin ja toteaa, että nykytaiteilijalle kuva
(maalaus) ei ole aistitodellisuuden korvike, vaan se on kokonaan
uusi todellisuus. Proust kuvaa Elstiria maalaamassa ruusukimppua,
jota taiteilija ei voinut edes katsella ”ennen kuin oli siirtänyt
sen siihen sisäiseen puutarhaan missä meidän on pysytteleminen”.
Immanentin puutarhan tai taideteoksen ruusujen poikkeavuus
aistitodellisuuden ruusuista ei tarkoita, että ne olisivat vääriä
tai että teos olisi epäonnistunut.
Tässä akvarellissa hän oli tuonut näytteille
näkemänsä ruusut, joita kukaan ei muutoin koskaan olisi nähnyt;
näin ollen saattoi sanoa taiteilijan kuin taitavan tarhurin ikään
rikastuttaneen Ruusujen heimoa uudella lajikkeella.
– Marcel Proust (Kadonnutta aikaa etsimässä
7, 1922/1989)
Proust
koki vapautuvansa sisäisen puutarhansa vankeudesta Jean-Baptiste
Chardinin maalausten äärellä. Chardinin maalaamat asetelmat
rähjäisten keittiöiden arkisen kuluneista tavaroista puhkesivat
kirjailijan silmissä lumoaviksi näkymiksi taianomaiseen esineiden
ja olioiden maailmaan. Kurjinkaan maan asukas ei enää jäisi
esteettisten elämysten ulkopuolelle, sillä tavallisimmatkin astiat
voivat hehkua kuin jalokivet. ”Keittiössä kävellessänne sanotte
vain itsellenne: tämä on erikoista, tämä on suurta, tämä on
kaunista kuin Chardin.” Montaa eri mieltä on oltu Chardinin
maalausten kauneudesta, eikä suotta.
Proust
kirjoitti aiheesta esseen, mutta sai osakseen ankaraa kritiikkiä,
jossa todettiin kirjailijan unohtaneen että maalausten ylevä
kauneus ei ole aiheuttanut pienintäkään muutosta todellisessa
maailmassa – siellä vallitsee edelleenkin sama brutaali
todellisuus. Taiteen kapina ei yllä maalauksen ulkopuolelle – itse
asiassa maalauksella ei näytä olevan minkäänlaista viestiä
todellisen maailman asukkaille. Niinpä Proustin essee jäi sillä
kertaa julkaisematta kirjailijan erinomaisen pätevästä
perustelusta huolimatta.
Olen juuri saanut valmiiksi pienen taidefilosofisen
tutkielman, jos sitä sellaiseksi tohtii nimittää, jossa pyrin
osoittamaan miten suuret maalarit vihkivät meidät ulkoisen maailman
tuntemukseen ja rakkauteen sitä kohtaan, miten he »pudottavat
suomukset silmiltämme» ja varsinaisesti avaavat silmämme
maailmalle.
– Marcel Proust
Deleuze
toteaa, että taiteen tärkein ja ehkä ainoa tehtävä on kapina ja
vastarinta. Mikä suhde taideteoksella on kommunikaatioon?, filosofi
kysyy itseltään ja vastaa kysymykseen. Vastaus on tyly niiden
kannalta, jotka yhä uskovat että taideteos on viesti ja että
taiteilijalla täytyy olla jotakin sanottavaa. No, siinä meni sekin
myytti.
Ei minkäänlaista. Taideteos ei ole
kommunikaatioväline. Taideteoksella ei ole mitään tekemistä
kommunikaation kanssa. Taideteoksessa ei kirjaimellisesti ole
pienintäkään määrää informaatiota. Sen sijaan taideteoksen ja
vastarinnan välillä on perustavanlaatuinen läheisyys.
– Gilles Deleuze (1987)
Puoli
vuosisataa ennen Deleuzea kirjaansa kirjoittanut Proust tiesi kyllä
tämän. Ehkäpä siihen sisältyy se ainoa opetus, joka tässä
yhteydessä irtoaa. Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen
maailmanmaineen myötä herättiin myös Illiersin kunnassa, jota
Proust oli kuvannut kirjassaan nimellä Combray. Matkailumainokset
lupasivat, että juuri Illiersin maisemista ja kylämiljöistä
löytyisi Proustin kirjan aito Combray. Mentiin niin pitkälle, että
Illiers muutti nimensä Proustin syntymän satavuotispäivän
kunniaksi 8.5.1971 Illiers-Combrayksi.
Jo
1922 kuollut Proust ei tiennyt kirjansa aiheuttamista tapahtumista
mitään, mutta antoi kuitenkin vastauksen jo etukäteen 1906 John
Ruskinin Sesame and Lilies -kirjaaan kirjoittamassaan
esipuheessa. On turha lähteä etsimään ”lumousta”
taideteoksissa kuvatuista paikoista, ne tuottaisivat vain
pettymyksen, varoittaa Proust. Taiteilijan näkemystä ei voi enää
tavoittaa, sitä paitsi oli täysin sattumaa minkä maiseman
esimerkiksi Claude Monet maalasi, monet muut aiheet häneltä jäivät
maalaamatta ja valaisematta siveltimensä taikavoimalla.
Mutta
meillä kaikilla on mahdollisuus taiteen avaamin silmien itse löytää
omat pakotiemme sisäisestä puutarhastamme ja oppia valaistumaan
maailmasta sellaisena kuin se on. Proustin esimerkin mukaan se kaikki
voi löytyä omalta takapihaltamme – näin voimme herättää
tavallisimmatkin maisemat ja mitättömimmätkin miljööt lumottuun
elämään.
Lähtisimme mieluusti
katsomaan peltoa, jonka Millet näyttää meille Keväässään, ja
toivomme, että Monet veisi meidät Givernyyn siihen joenmutkaan,
jonka hän sallii meidän juuri ja juuri erottaa aamu-usvan läpi.
Karu totuus kuitenkin on, että Millet tai Monet sai puhtaan sattuman
kautta valita maalauksensa aiheeksi juuri kyseisen tien, puutarhan,
pellon tai joenmutkan eikä jotakin toista.
– Marcel Proust
David B. Richardson: Luonnon arvostamisen konventiot ja taidemaailma (1976), teoksessa Alligaattorin hymy, Ympäristöestetiikan uusi aalto, toim. Yrjö Sepänmaa, Gummerus 1994.
Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, Nemo 2003.
Gilles Deleuze: Mitä on luomisteko?, suom. Jussi Vähämäki, Tutkijaliitto 2005.
Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi, suom. Hanna Tarkka, Otava 2007.
Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi, suom. Hanna Tarkka, Otava 2007.
Ei pakottavaa tarvetta runon kirjoittamiseen,
vain vanhuus vääjäämättömänä kumppanina.
Epähuomiossa he tekivät minusta runoilijan,
vaikka kauan sitten olin myös maalari.
Syvään juurtuneissa käsityksissään
sellaiseksi on maailma minut määrittänyt.
Nimeni ja tyylini he voivat tulla tuntemaan,
mieltäni ja sieluani he eivät tavoita koskaan.
– Wang Wein runon mukaan