TAIDETEOKSEN AJATON LÄSNÄOLO

Viisas ei vaihda sanoja kuvan ”väärään valuuttaan”. Kuva SJT.

Kuvallisuus ei ole läheskään kokonaisuudessaan tietoisuuden piirissä.

Jussi Kotkavirta

Montako tosiasiaa tai propositiota valokuva ilmaisee? Ei ainoatakaan tai lukemattoman määrän – sanat ovat väärää valuuttaa kuvaan vaihdettaviksi.

Donald Davidson

Suomen Filosofinen Yhdistys järjesti 2007 ”yhden sanan kollokvion”, jonka aiheena oli Kuva. Samannimisessä artikkelikokoelmassa (2009) esitellään lukuisien tutkijoiden ja kirjoittajien toimesta lähes kaikki mahdollinen ”kuvan kuvallisuudesta”. Siihen ei oikeastaan ole mitään lisäämistä – sanat ropisevat kirjan sivuilta verkkaan kuin sadepisarat peltikatolle. Ymmällään oloa voisi paeta jonnekin muuallekin. Sitä paitsi sataa kaatamalla, enkä tiedä mihin ryhtyä vai ryhtyäkö ollenkaan.

Modernismin kultakautena abstrakti kuvataide – eritoten maalaustaide – lupasi ajattoman taidekokemuksen, jossa teoksen läsnäolo ilmestyi kokijalleen ilman viivettä menneeseen ja venytystä tulevaan. Ensimmäisen kerran inhimillisen havaintokokemuksen historiassa nykyhetki oli saanut konkreettisen kuvauksensa – tarkan olemisen paikan. Vai oliko? Eikö siihen tyhjiöön – puhtaan kuvallisen ilmenemisen tilaan – ilmestynyt tuota pikaa jotakin kerronnallista kuorrutusta – kontekstia, joka vaati lähempää ajallista tarkastelua. Ja seuraavaksi jo vaadittiin uupuneelle kokijalle väliaikaa – tuulihattu ja tuhti viinaryyppy.

Charles Peircen mukaan jokaista havaintokokemusta edeltää silmänräpäyksellinen puhdas – ”mistään tarkoituksesta riippumaton” – nyt-hetken läsnäolo (prensentness). Siis tuo siunattu nykyisyyden kuilu häivähtää esiin, olipa havainnossa perimmältään kysymys millaisesta intentionaalisuudesta hyvänsä. ”Tämänhetkisyys (the present) on juuri sitä, mitä se on, siitä huolimatta, mikä on poissa(olevaa), huolimatta menneisyydestä ja tulevaisuudesta.” (Peirce 1998)

Peirce viittaa ilmeisesti Husserlin ”nykyisyyden” määritelmään. Kuten muistamme, myös Derrida suhtautui perin nuivasti Husserlin nyt-hetken viipyilevään luonteeseen, jossa menneisyyden viive (retentio) jarruttaa nytteisyyden kokijaa samalla kun tulevaan kurottautuminen (protentio) tekee siitä lopullisesti mahdottoman paikan asua ja olla. ”Aporian ensimmäinen vaihe koskee ajan ajattelemista jonakin jaettavana. Aika on jaettavissa osiinsa, mutta silti mikään sen osista, mikään sen nyt-hetkistä ei ole läsnä nyt.” (Derrida 1972)

Altti Kuusamo kirjoittaa artikkelissaan Kuvan poeettisen läsnäolon ideaalin kysymyksiä Peircen läsnäoloisuuden (presentness) kokemuksesta: ”Läsnäolo ja välittömyys ovat kuitenkin juuri niitä käsitteitä, joiden semioosinen petollisuus on helppo havaita (…) – ikonisena kategoriana quality of feeling liittyy maailman monimuotoisuuden poeettiseen havaitsemiseen silloin, kun se on havainnolle läsnä minkään muun sitä häiritsemättä. Läsnäolo viittaa siten oikeastaan kontekstien hetkelliseen poissulkemiseen.” Samalla tavoin kuin tapahtuu Husserlin kuvaamassa fenomenologisessa reduktiossa – paluussa ”puhtaan kokemisen äärelle”.

Puhtaan ajattoman näkemisen esteiksi taideteoksessa muodostuvat erilaiset esittäviksi esittäytyvät representoivat ainekset, jotka on jo ennen ilmenemisiään sulkeistettava havainnon reduktion ulkopuolelle. Muutoin kokija ajautuu meditatiivisesta (välittömän läsnäolon) tiedostuksesta suin päin ajan poimuihin – vitkasteluun ja hosumiseen – ja sitä kautta laskelmoivaan ”hyötyajatteluun”. Sellaisesta suosta on vaikeaa – ellei peräti mahdotonta – löytää tietä takaisin kuvan poeettisen läsnäolon väreilyyn.

Turha sanoakaan, että juuri tuo esittävä ja kuvan ulkopuolelle viittaava kertova aines on useimmille kuvan katsojille tärkeintä ja rakkainta, mitä kuva saattaa mukanaan kokemuspiiriin raahata. Provokatiivisesti voisi ajatella, että valokuvassa ei mitään muuta ainesta olekaan – mutta ääneen sitä ei kukaan ole uskaltanut sanoa. Harhautuminen kauas kuvan kuvallisuudesta (visuaalisuudesta) on johtanut käsitykseen kuvan kielestä, jonka lukutaidon puutteesta niin monet ”asiantuntijat” ovat syvästi huolissaan.

Valtavan kuvapaljouden ja kuvallisten viestien vaiheilla lymyää epäilys, että me emme ehkä osaa lukea ja ymmärtää kuvia oikein. Teemme alituiseen vääriä johtopäätöksiä, vaikkakin nykyään jo osaamme epäröimättä ”erottaa todellisuuden ja kuvan toisistaan”, kuten Jussi Kotkavirta kirjoittaa artikkelissaan Miksi kuvia on hankala lukea? Modernin voittokulun myötä abstraktin taiteen hyväuskoisille katsojille (ja taiteen harrastajille) tyrkytettiin (ja tyrkytetään yhä) kuvan lukemisen aakkosia, jotka opittuaan jokainen viitselikkö osaa ”lukea” kuvaa kuin Aapista ikään.

Sellaisia kuvallisia aakkosia tai pysyviä kielen perusyksiköitä, joista voisi muodostaa sanoja ja lauseita, ei ole, korostaa Kotkavirta. Kuvan informaatio on äärimmäisen tiheää – se voi viitata moniin eri suuntiin, ”eli minkä tahansa kahden merkityksen välistä voidaan löytää aina jokin kolmas”. Kotkavirran mukaan kuvat edeltävät ja konstituoivat puheen ja kirjoituksen tuottamista. ”Puhe kuvien lukemisesta ja lukemisen taidosta voi johtaa harhaan, mikäli se saa unohtamaan kuvien todellisuuden itsenäisyyden ja omalakisuuden, kuvien täyteyden ja tiheyden, niiden havaitsemisen ja kokemisen radikaalin yksilöllisyyden sekä niiden välittämien viestien tiedostamisen vaikeuden.”

Kuvan arvoituksellinen pinta on myös harvaa. Häpeämättömästi kuva jättää ilmenemiseensä aukkoja ja näkemisen esteitä (ellei peräti ansoja), joista viaton kuvan kokija (katsoja/lukija) ei osaa olla lainkaan huolissaan. Päinvastoin me uskomme totisin naamoin, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ludwig Wittgenstein esitti Tractatuksessa (1921) ajatuksen, että jokainen kielen lause voidaan ymmärtää kuvaksi. Tämän ”hyvän idean” Jaakko Hintikka kaataa artikkelissaan Onko kaikki ajattelu kuvittelua? Jotta ajattelu voisi olla kuvallista, se vaatisi valtavan ellei peräti äärettömän määrän kuvia.

Hintikan mukaan kuva ”jättää esittämänsä todellisuuden näkymättömät puolet täysin avoimiksi”, joten ”kuvallisella informaation esitystavalla on siis tärkeitä periaatteellisia rajoituksia”. ”Kuvallisen esittämisen mielenkiintoisin piirre on täten se, että kuvan käsitteeseen liittyy olennaisesti vastakohta näkyvän ja näkymättömän välillä. (…) Kuvassa näkymättömästä todellisuuden puolesta kuva sitä vastoin ei anna mitään informaatiota, ei kategorista eikä ehdollista.” Joten kuvan täydentäminen epäonnistuu, sillä millään määrällä vastakkaisia kuvia ei ”ilmenemisen aukkoja” voi paikata. Joten viisas ei Donald Davidsonin neuvoa noudattaen vaihda sanoja kuvan ”väärään valuuttaan”.

Entä runous ajattoman kokemuksen näkökulmasta. Sanotaan (tai väitetään sanotun), että Baudelairen runoudessa (ja ehkä joidenkin muidenkin) tapahtui ratkaiseva muutos – runous vaikeni. Siitä tuli ”ajattomuudessaan” ilmestyksen kaltaista – sitä ei voinut enää lausua ääneen. Walter Benjamin kirjoittaa kirjassaan Silmä väkijoukossa (1989) Baudelairen Spleen-runojen esineistyneestä ajasta, jossa ”minuutit peittävät ihmiset hiutaleiden tavoin”, ja jokainen ”sekunti tapaa tajunnan tilassa, jossa se on vangitsemaisillaan sen aiheuttaman shokin”. Mutta se myöhästyy joka ainoa kerta, sillä mitään ei ole enää läsnä – ”kevään suloisen tuoksu on jo kadonnut”.

Ja minut hotkaisee aika kaiken ahmiva,

kuin jäisen ruumiin lumivyöry mennessään.

Charles Baudelaire

Kuva, Acta Philosophica Tamperensia, vol. 5, toim. Leila Haaparanta, Timo Klemola, Jussi Kotkavirta, Sami Pihlström. Tampere University Press 2009.

Walter Benjamin: Silmä väkijoukossa, suom. Antti Alanen, Odessa 1989.

Näin on päästy jälleen takaisin syystuulessa

natisevaan vinttikammioon – ikään kuin ei olisi

sanottu mitään – vain hiljaisuus hankaa

itseään vasten toista hiljaisuutta!