RAJAPINNAT KOHTAAVAT

Art House Angstila ilta-auringon hehkussa. Tiina Asunmaan maalarinaisten jäljiltä talo on puhjennut aivan uuteen väriloistoon. Talon vanha nimikin on alkanut vaikuttaa kuppaiselta oksymoronilta. Kuva SJT 2017.

Yhteisöelämä on jatkuvasti kurjistunut kulkiessaan olemisesta ja toiminnasta omistamiseen, jonka viimeisenä vaiheena on pelkkä ”näkyminen”.

Jussi Vähämäki

Nykyajan ylikuumentuneen todellisuuden ja sosiaalisen median paineessa myös taide taiteena on alituisen säätämisen kohteena. Taiteena tarjoillaan kaiken sortin sijaistoimintaa – taiteen näköistä korviketta. Milloin mistäkin mediakeitoksesta ponnahtaa esiin uusi ilmiö, joka juuri nyt on ”kuuminta uutta”. Tärkeintä on, että se on helposti kulutettavaa ja että siitä saadaan nopeasti kaikki irti.

Taiteen kenttää ohjastetaan uusin keinoin. Kulttuurilautakunnat ovat kadonneet ajat sitten. Tilalle saatiin ensin vapaa-ajanlautakunnat ja nyt lopun aikoina esiin ovat putkahtaneet ”hyvinvointilautakunnat”. Näin on vähin äänin siirrytty taiteen – sivistymisen ja valaistumisen – tieltä viihtymisen ja askartelun valtaväylälle.

Myös taidemuseot ja -galleriat ovat ryhtyneet noudattamaan tätä yhteisöllistä viitoitusta. Toimintatuet tulevat yhteiskunnan kassasta, joten on syytä rientää sinne, missä kuvitellaan kaikkien muidenkin olevan. Jos missä niin taidemaailmassa halutaan olla ajan hermolla. Taannoin media levitti jonkin gallupin tuloksena uutista katutaiteen uudesta tulemisesta.

Jo seuraavana päivänä johtavat taidemuseot ilmoittivat olevansa katutaiteen asialla. Kulttuuritoimijat yllyttivät taiteilijoita käymään katujen ja rakennustyömaiden aitojen kimppuun. Ehtipä se ennen kunnallisvaaleja erään puolueen ohjelmaankin. Vaan muutamassa kuukaudessa into laantui ja katutaiteilijat katosivat kylmiltä kaduilta.

Maalaustaiteen teoksilla näyttelypaikkaa hakiessa saa kieltävän vastauksen, jossa vedotaan uuteen näyttelystrategiaan, jonka puitteissa etsitään uusia taidemuotoja – teoksia joissa rajapinnat kohtaavat. Usein näyttelyissä näkeekin teoksia, joista rajapintojen kahnaus on hävittänyt niin teoksellisuuden kuin taiteenkin. Mutta yleisö saakoon, mitä yleisö haluaa – tai mitä yleisön kuvitellaan haluavan.

Millaista taidetta yleisön – taiteen kokijan – ylipäätään pitäisi haluta. Olen tehnyt pitkän uran kuvataiteen ammattilaisena enkä silti tiedä, mitä haluan. Toivon saavani nähtäväkseni ja koettavakseni hyvää ja yllätyksellistä taidetta. Ei tulisi mieleenikään lähteä keneltäkään taiteilijalta haluamaan yhtään mitään. Ja näin luulen olevan muidenkin yleisöön lukeutuvien laita.

Miten tämä ohjastaminen vaikuttaako sitten taiteeseen. Ainakin apuraha-anomukset muotoillaan niin, että ne tyydyttävät avustuksia jakavien lautakuntien säätäjiä. Ehkä taidetta silti tehdään niin kuin sitä on aina tehty – taiteen ehdoin. Ja kaikki ovat tyytyväisiä, paitsi ne tien oheen jääneet, joilta ei koskaan kysytä mitään.

Uutta taideilmiötä odotellessa!

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 9.8.2017.

Muutama lisähuomio:

Nämä taidetoimijoiden lanseeraukset uuden taideilmiön etsinnässä ovat kuitenkin varsin nössöä luritusta – ei noilla määreillä uutta luovaa innovaatiota löydy. Kannattaisi vapauttaa kielenkantimet vanhoista käytännöistä ja turhasta jahkaamisesta – ja antaa eetoksen laulaa. Mallia voisi ottaa vaikkapa Charles Jencksin linjanvedosta, jota lukiessa näkee sielunsa silmin uusien ajatusten törmäilevän tajunnan laajentuneessa avaruudessa. Jencksin ajeerauksessa rajat kaatuvat ja pinnat paukkuvat, tekee mieli tarttua saman tien pensseliin, kynään, hakuun, harjaan tai mihin tahansa kättä pidempään:

Kompleksisuus on teoria siitä, miten vuorovaikutuksessa olevat komponentit voivat saavuttaa emergentin organisoitumisen, kun ne (lisäämällä energiaa, materiaalia, tai informaatiota) työnnetään kauas tasapainotilasta järjestyksen ja kaaoksen väliselle kynnykselle. Tämä tärkeä raja tai kynnys on kohta, jossa systeemi usein hyppää, jakautuu tai on luovasti vuorovaikutuksessa uudella epälineaarisella, arvaamattomalla tavalla (Heureka-hetki) ja jossa uutta organisoitumista voidaan pitää yllä feedbackilla ja jatkuvalla energian lisäämisellä. Tässä prosessissa laatu emergoituu spontaanisti itseorganisoitumisena, merkityksenä, arvona, avoimuutena, fraktaalisina malleina, puoleensa vetävinä muodostumina ja (usein) kasvavana kompleksisuutena (suurempana vapauden asteena). (suom. Pekka Passinmäki)

Sellainenkin tosiasia on päässyt unohtumaan, että juuri maalaus taideteoksena ja maailmoivana oliona on silkkaa reaalitodellisuuden ja imaginaarisen rajapintaa. Maalaus maalauksena – ilman mitään esittävää tukiverkkoa – on vedenpitävä todistus rajan olemassaolosta, ei jonkin päättymisen vaan pikemminkin jonkin alkamisen pintana. Värien taide – maalin levittämisen käytäntönä – on yhä kumouksellisinta toimintaa, jota pienten valaistumisien polulla voi harjoittaa. Ehkäpä kerta hutkauksella valaistuneet eivät maalaustaidetta harjoitakaan.

Maalaus tarjoaa yhä mahdollisuuden kurkottaa intentionaalisuuden tuolle puolen ja nähdä mitä tahansa ”suurempana vapauden asteena” – niin vaikeaa kuin se onkin. Vuosikausia olen seurannut ihmisiä, jotka vierailevat täällä Art House Angstilassa. Suurin osa kävijöistä hakee epätoivoisesti pelastavaa esittävää (kerronnallista) ainesta maalauksistani. Usein joudun auttamaan keksimällä jonkin tarinan näkemisen tueksi, jota angstin partaalle ajautunut maalausteni kokija pääsee järjissään talosta ulos.

Tämän päivän näyttelyissä nähtävä taide on usein ohentunut ”taiteesta” ohueksi kuin vuoristoilma. Sellaisen kuvitellaan olevan ihmiselle hyväksi – se tuottaa hyvinvointia ja pidentää jopa ikää. Mikä minä olen siitä mitään sanomaan. Voin jo nyt hyvin kuvitella sellaisen tulevaisuuden, jolloin taide tai paremminkin taidekokemus on kadonnut maailmasta. Vanhat taideteokset roikkuvat yhä museoiden seinillä, mutta ne synnyttävät vain lievää hybristä ja sekalaisia tunnereaktioita (affekteja). Sellainen taide voidaan aivan hyvin korvata joillakin pillereillä – sellaisia varmaan on jo.

Charles Jencks: Complexity Definition and Natures Complexity, 1997.