No shit! Kuva SJT.
Oi, huokasi tyttö, Suomi on niin
suuri ja me niin pienet! Emme ikinä löydä kotiamme.
Zacharias Topelius
Penkkiurheilijaelämää
Tänä
kesänä on TV:stä tullut urheilua aivan liikaa, vaan pakkohan ei
ole sitä katsoa. Katsoin kumminkin. Kalevan kisat kisattiin niin
lähellä, että kannustushuudot kuuluivat avoimesta ikkunasta.
Ihmettelin naisurheilijoiden tapaa läimiä kämmenillään reisiään
ankarasti ennen urheilusuoritusta. Onko se jokin virallinen metodi
vai meemin tavoin urheilumaailmaan levinnyt pakkomielle.
Varsinkin
vanhemmilla naisilla on ollut tapana kiihtyneessä tilassa ”mäiskiä
kämmenillä reisiinsä”. Tässä muodossa toimenpiteen tuntee
Kielitoimiston sanakirjakin, vaikka ei annakaan sille mitään
selitystä. Kun lapsuudessani kylän ämmät alkoivat mäiskiä
reisiinsä, me kakarat pakenimme metsään ja tulimme takaisin vasta
iltahämärissä. Varmuuden vuoksi.
Nyt
olen joutunut seuraamaan myös Lontoon MM-kisoja tarkistaakseni, onko
reisien mäiskiminen kansainvälinen ilmiö. Ei ole, se on heti
sanottava. Kaikenlaista outoa elettä ja tointa eri maiden urheilijat
ennen suoritusta harjoittavat, mutta reisien mäiskimistä en
havainnut. Joten kyse on ilmeisesti suomalaiskansallisesta
perinteestä. Kaunista katsottavaa se ei ole, mutta perinteet
kunniaan, olivatpa ne miten älyttömiä tahansa.
Suomalaisilta
mainiosti (nuivasti) sujuneiden MM-kisojen motoksi on noussut
tokaisu: ”Näin tällä kertaa!” Siinä ikään kuin vihjataan,
että muitakin kertoja on tulossa ja silloin asiat ovat toisin. Ehkä
tämä lievennys estää suomalaista mitalinnälkäistä
penkkiurheilijaa menemästä äkkipikaisesti hirteen. Siinä köyttä
rasvatessa muistuu mieleen, että keskiolut ja lenkkimakkara
tasoittavat ja lyhentävät sopivasti pitkääkin elämää.
Usein
unohtuu vanha hokema, että urheilussa voittoa tärkeimpää on rehti
kilvoittelu. Ja ketkä sen rehdimpiä ovat kuin suomalaiset. Eivät
ketkään. Sitä paitsi voittajalle ei riitä mikään, hän
himoitsee yhä vain uusia voittoja – kolmas sijakin on ankara
pettymys. Katsokaa vain noita lyötyjen entisten voittajien myrtsejä
naamoja Lontoon taivaan alla. Kun taas häviäjälle saattaa hyvinkin
riittää yksi kunnon rökäletappio.
Kiihkomieliset
urheilujohtajat lietsovat nuorison alttiisiin mieliin, että
täydellinen antautuminen urheilulle johtaa tuloksiin – ja lopulta
unelmat toteutuvat. Esimerkiksi tarjotaan menestyneiden urheilijoiden
jorinoita. Se on suuri valhe. Jokaista menestyjää kohti on
kymmenentuhatta epäonnistujaa. Joten oppikaamme rakastamaan
epäonnistumista – tehkäämme siitä voima ja tie tiedostavaan
elämään. Sen sijaan, että huudamme kurkku suorana lisää rahaa
ja resurssia kilpaurheilulle.
Voittajat
itkeköön, sanoi Laozi jo yli 2000 vuotta sitten. Urheiluväkeä
viesti ei ole vieläkään saavuttanut. Tätä kirjoittaessani
miesten keihäänheiton loppukilpailu on parhaillaan menossa, joten
täällä vinttikammiossa ei vielä ole tietoa miten siinä käy.
Puhkeammeko itkuun vai räjähdämmekö nietzscheläiseen nauruun –
häviäjien räväkkään hekotukseen.
Jotakin
aivan muuta
Viluinen
on kesä ollut Tukholmassakin, joten maineikas Allsång på Skansen
ei ole oikein noussut siivilleen, vaikka monet ruotsalaistähdet ovat
lavalle kivunneetkin. Alkukesästä itse Tomas Ledin yritti piiskata
yleisöön hurmosta mutta turhaan. Hän ei uskaltanut esittää
ikihittiään Sommaren är kort, mikä oli viisastakin, kun
ottaa huomioon millaista suvinen sää on ollut. No, lyhytkin kesä
olisi ollut parempi kuin ei kesää ollenkaan.
Kesän
mittaan on tunnelma kuitenkin Skansenilla parantunut. Siitä ansio
menee kokonaan naisten nimiin. Mukavasti pulskistuneen (kuten me
ruotsalaiset sanoisimme) Lisa Nilssonin äänessä on yhä taikaa.
Samoin on laita Lisa Ekdahlin – tuon lähes eteerisesti väreilevän
henkiolennon. Suomesta ei sellaista naistyyppiä löydy lainkaan –
täällä niin naiset kuin miehetkin tarpovat polviaan myöten
reaalitodellisuudessa.
Mutta
lopullisen niitin kesän kavalkadiin löi The Sounds yhtyeen huikea
laulusolisti Maja Ivarsson – nuuskaavaa tuhma tyttö Skånesta.
Tuhmat tytöt tulevat Skånesta – miten heitä ihailenkaan!
Lisa
Ekdahlin uusin levy När alla vägar leder hem on
suorastaan provokaatio. Ekdahl väittää kaikkien teiden johtavan
kotiin, vaikka aikojen alusta saakka on tiedetty, että kaikki tiet
johtavat Roomaan. Kukaan muu kuin ruotsalainen – sfääreissä
leijuva Lisa Ekdahl – ei uskaltaisi nykypäivän spektaakkelissa
sanoa mitään tällaista. Hän olisi ollut kuin kotonaan Topeliuksen
fantasiassa Koivu ja tähti –
tuossa karmeassa kärsimysnäytelmässä, jolla alakouluaikojani
piinattiin.
No
shit!
Aamu-TV:ssä
haastatellaan uutta USA:n kirjeenvaihtajaa. Mikä siellä erityisesti
kiinnostaa? No, erityisesti kiinnostaa tavallisen ihmisen elämä,
miten esimerkiksi tavallinen perheenäiti kokee amerikkalaisena
olemisen. Niin syvältä me olemme sosiaalisen myötähäpeän
syömiä, että kukaan ei uskalla ääneen sanoa, mikä häntä
oikeasti kiinnostaa. Camoon, ei ketään kiinnosta tavallisen ihmisen
elämä – ei edes tavallista ihmistä.
Täällä
Villenraitillakin eletään suurimman osan aikaa tavallista elämää.
Mutta eihän se ketään kiinnosta – tavallisen Tannisen elämä.
Tänne Art House Angstilaan tullaan nimenomaan katsomaan
vinttikammiossa epätavalliseksi itsensä meditoineen Tannisen
taidetta. Ehkäpä samalla halutaan nähdä sekin, että onko se niin
hullu kuin kaupungilla kerrotaan. Ja hitto soikoon, mistä minä
tietäisin, mitä tavallinen elämä on – missä minä sellaista
olisin nähnyt. En missään!
Maailma on epäonnisille omistettu.
Maailma on aina oleva hullu, ja ne jotka luulevat sen parantavansa
ovat hulluista hulluimmat.
Voltaire
Joo, olen parin viime vuoden aikana ajatellut tuota Koivua ja tähteä. Ne lapsethan olivat niitä venäläisten Venäjälle ja lähinnä Pietarin seudulle vietyjä suomalaislapsia, joista venäläiset tekivät orjiaan. Niistä osa pääsi sitten jollain konstilla takaisin. Niinku katsomalla koivua jonka läpi paistaa tähti.
VastaaPoistaAika oli isoviha, siis 1700-1720, jolloin Ruotsi ja Venäjä tapansa mukaan sotivat ja Suomi sopi hyvin sotatantereeksi niin kuin ennenkin. Olen jostain lukenut että ne lapset myös aivopestiin siellä Venäjällä.
Oppivat venäjää ja saivat oppia sitten myös vakoilemista ja kertoivat tsaarin armeijalle mitä ruotsalaiset suunnittelevat. Kustaa H.J. Vilkuna kertoo kirjassaan Paholaisen sota (lähteet ovat kirkonkirjureiden kirjoittamia siellä missä kirkkoa ei poltettu) yhden sellaisen pojan tarinan. Poika tuli takaisin 14-vuotiaana ja onnistui tappamaan kyläläisiä, ennenkuin ne ymmärsivät että jotain on vialla. Tapahtui jossain Oulun tienoilla.
Kirja on siis totta ja se kannattaa kyllä lukea, mutta ei iltalukemiseksi, muuten tulee hirveitä painajaisia.