AURINGONLASKUN AIHEUTTAMA MIELENHÄIRIÖ

Sitä on vaikea ymmärtää ihmisen joka ei ole laskeutunut kellarin tiedostamattoman hämärään ja noussut vinttihuoneen häikäisevään tiedostuksen valoon. Turhaan eivät runoilijoiden kammiot keiku puidenlatvojen tasalla. Kuva SJT.

Me näimme uudet tyrannit, vahvat ja lukuisat, pystyttämässä lippuaan rannalle. Taivas taisteli puolestamme. Se satoi heidän päälleen ja nostatti myrskyt ja myrkylliset tuulet. Heitä ei enää ole, ja me elämme vapaana.

 – Évariste de Parny (1787)

Keväinen päivä kääntyy iltaan, aurinko paistaa. Nousen yläkerran vinttikamariin kokemaan laskevan auringon lumoa. Tähän aikaan vuodesta paiste on raakaa porottamista ohi puutarhan lehdettömien koivujen ja haapojen. Kesällä ja syksyllä kaikki on toisin, kun auringonsäteet etsivät tietään läpi tuuheiden lehvästöjen. Jos kaikki parametrit osuvat kohdalleen, on illan valoshow täydellinen. Olen siitä onnellinen, vaikka vähemmilläkin yllätyksillä olisin voinut elää.

Kääntäessäni katseeni koivunlatvoista sisätilaan huomaan lattialla ajelehtivan kaikenlaista pikkuroskaa ja pölyn kajehtivan esineiden pinnoilla. Pölyn toki ymmärrän, mutta mistä nämä roskat ovat tulleet huoneeseen, jossa kukaan ei ole käynyt koko talvena. Yhtä visainen arvoitus on pyyhkeiden ripustuslenkit, jotka ovat joka ikinen kerta niin tiiviisti kiertyneinä etteivät koukusta irtoa – vaikka kukaan ei ole niitä käyttänyt.

Päivänselvää on että ihminen ei ole asuntoa sotkenut, vaikka kaikkialla on pölyä ja töhnää kuin kunnottomat hipit olisivat sitä asuttaneet. Ainoa järkevä johtopäätös on, että asunto sotkee itse itsensä. Ei kai tässä sentään tarvitse ryhtyä uskomaan pikkuväkeen – kotitonttuihin ja maahisiin. Tosin sopivassa valaistuksessa – ja mielentilassa – puutalon narisevalla vintillä on helppo uskoa mitä vain.

Kaupunkien kerrostaloissa asuvat ”tasa-asujat” ovat kokonaan kadottaneet nämä salaperäiset mahdollisuudet, joita omakotitalossa asuminen tarjoaa. Sitä on vaikea ymmärtää ihmisen joka ei ole laskeutunut kellarin tiedostamattoman hämärään ja noussut vinttihuoneen häikäisevään tiedostuksen valoon. Turhaan eivät runoilijoiden kammiot keiku puidenlatvojen tasalla.

Huomenna siivoan, tänään kuuntelen musiikkia. Kirjastosta jäi sopivasti käteen kokoelma Maurice Ravelin lauluja, esittäjinä Nora Gubisch ja Alain Altinoglu. Aikoihin en ole kuunnellut Ravelia, en varsinkaan lauluja. Olisikohan niin, että olen jopa pitänyt niitä tylsänpuoleisina. Sitäkin olen usein ihmetellyt, että miksi jotkut CD-levyt äänitetään niin hiljaisiksi, että joutuu kääntämään nupin kaakkoon ennen kuin saa minkäänlaista äänivallia aikaiseksi.

Tämä on niitä levyjä. Mutta tarpeellisella volyymilla alkaa määrätietoinen piano raivata uutta maaperää, kyntää kivistä peltoa – siihen on laulun tultava. Voimalla ja yllättävällä kepeydellä laulaja liitää pianon luomassa voimakentässä. Uskon, että se on ollut Ravelin tarkoituskin. Jos jokin tässä musiikissa on jo varhain tunnistettua impressionismia (ellei peräti ekspressionismia), se on sitä juuri pianosäestyksen kepeässä ja nopeasti tunnetiloihin reagoivassa ilmeessä.

Sehän soi kuten säveltäjä sen on tahtonut, mitä muuta tahtoa sillä voisi olla. Levykokonaisuuden aloittaa sarja Histoires naturelles (1906) Jules Renardin proosarunoihin vuodelta 1897. Ja kuten tapana oli, ensiesitys tammikuussa 1907 aiheutti skandaalin – moista paskaa ei ollut aiemmin kuultu. Tällaiset affektit tunkeutuvat sieluuni. Silti on kyettävä sanomaan, että Nora Gubisch ei laula erityisen kauniisti, vaan paremminkin kylmän tehokkaasti. Pianisti Alain Altinoglu ei hänkään armoa tunne, piano soi paikoin kuin riivattuna.

Yllättäen musiikki iskee nahkeaan tajuntaani hämmästyttävän kauniina – perun kaiken aiemmin sanomani. Gubischin ääni soi salaperäisenä, syvänä ja selkäpiitäni koetellen. Teos on Trois chansons madécasses (1925– 1926). Se on sävelletty Évariste de Parnyn (1753–1814) runosarjaan (Three Madagascan Songs, 1787), jota on sanottu kaikkien aikojen ensimmäiseksi proosarunoksi. Sävelkudokseen on ilmestynyt myös kaksi ylimäärästä soitinta, huilu ja sello.

Ajattelin raapaista runosta häikäilemättömästi pari julman kaunista säettä suomeksi, mutta katseeni harhautui ilta-auringon viime säteiden ilotulitukseen ja koivunoksien mustanpuhuvaan grafiikkaan. Ja se vei mielenkin mennessään. Osasyynä tietenkin italialainen punaviini, joka ei ole yhteensopiva ranskalaisen musiikin kanssa. Joten de Parnyn innoittamana aloitettu mutta sfääreihin karannut raapustus on pantava omiin nimiin:

Varhainen kaste

hiuksissani kuuntelen

yölinnun huhuilua.

Täysikuu ilmoittaa

hetken koittaneen.

Lehvistä koostettu

vuode on valmis.

Olen sen yrtein

koristellut.

Salaman leimaus

ja lumous on poissa.

Hengityksesi rohisee,

turvonneet silmäsi

tuskin avautuvat.

Hervoton pääsi

retkahtaa rinnalle.

Vähänkö olet kaunis,

rakkaani.

            – SJT (2017)

Maurice Ravel: Mélodies, Nora Gubisch & Alain Altinoglu (2012).

Osasyynä tietenkin italialainen punaviini, joka ei ole yhteensopiva ranskalaisen musiikin kanssa. Kuva SJT.