KESKUSTELU – KOHTAAMINEN TAIDEHALLISSA

Tupakansavuista diskurssia. Kounellis, Cucchi ja Kiefer näyttävät virkamiesmäisen asiallisilta, kun taas hattupäinen Beuys on kuin paikalle eksynyt pyykkikoneen asentaja.

The medium bears the artist!

Dan Flavin

Pragmatistien mukaan ihmisten loistokkaan menestykseen luonnon arvaamattomassa kaaoksessa on mahdollistanut kyky johtaa kognitiivista varantoa käyttöesineisiin – työkaluihin. Tärkeimpänä työkaluna tietenkin inhimillisen mielen väline: kieli, puhe ja kirjoitus. Jakaessaan älyllisiä toimintojaan ympäröivän maailman hoidettavaksi ihmiset ovat vapautuneet olioisuuteen rajoittuvasta ymmärtämisen kahleesta. Taide ei ole tässä poikkeus, vaikka äkkiseltään näyttääkin että lähes kaikki taiteen lajityypit ovat käytännöissään sitoutuneet ikiaikaisiin materiaaleihin ja työmenetelmiin. Myös taide syntyy ja kehittyy ulkoisten välineiden kautta.

Toimiakseen maailman ”käsillä oleva” välineellisyys kaipaa aika ajoin järjestelyä ja ”uudelleensuunnittelua”. Tätä toimeliaisuutta sanotaan myös siivoamiseksi, mutta pelkällä sanavalinnalla voidaan siirtää ikävät siivoustoimet vaikkapa aurinkoisiin syyspäiviin ajautumatta silti kammottavaan siivottomuuteen. Uudelleensuunnittelussa törmää kaikenlaisiin esineisiin – välineisiin ja laitteisiin – joita ei muista edes omistaneensa. Niiden tarpeellisuudelle ei näytä löytyvän puolustusta, mutta silti niistä luopuminen on vaikeaa. Tällä kertaa käteviin käsiini osuu muutama tylsääkin tylsemmän näköinen kirja, yksi niistä Keskustelu (1988) näyttää erityisen luotaantyöntävältä.

Avaan sen ja unohdun lukemaan sitä työhuoneen nurkassa epämukavassa asennossa polvillani. Keskustelua käyvät Joseph Beuys, Jannis Kounellis, Anselm Kiefer ja Enzo Cucchi Baselin taidehallissa 1985. Keskustelun aiheet käsittelevät tuttuja taiteen ongelmia, erityisesti tuolloin askarrutti kuvataiteen välineellistyminen ja käsitteellistyminen. ”Tilaavievät taidemuodot” – ”prosessi- ja käsitetaiteet” – olivat ilmestyneet taidemaailman ja taidemarkkinoiden riesaksi. Joseph Beuys oli lajityypin maailmanlaajuisesti tunnettu supersankari.

Kirjan nimiölehdellä on apeansininen leima: Arvosteltavaksi. Olenkohan minä arvostellut tämän kirjan – mielenkiintoista. Hetken penkomisen jälkeen löydän oikean kansion ja kellastuneen lehtijutun Keskustelun uusi tuleminen (7.6.1989). Muistan, että kirjoitin sen toukokuussa 1989 Jyllannin jo kesäksi ryhtyneessä seesteisessä maisemassa Hald Hovedgaardin kartanossa. Avoimesta ikkunasta kuului lintujen laulua ja puutarhajuhlaa valmistelevien naisten naurua. Mutta millaisiin maallisiin härveleihin olin noina ihmeellisinä aikoina siirtänyt älyllistä ylijäämääni. Voi toki olla niinkin, että ulkona meluavat naiset, huoleton tanskalainen elämäntyyli ja pitkät öiset keskustelut instituutin johtajan kanssa akvaviittipullon äärellä olivat tyhjänneet kognitiiviset varantoni.

Kirjoitin tekstiä yhden rivin näytöllä varustetulla Brother-merkkisellä matkakirjoituslaitteella, jossa oli mahdollisuus tehdä korjauksia juuri tuon yhden rivin verran ennen kuin laite tulosti tekstin paperille. Se oli hankala vehje, toimi sekä paristoilla että suoraan pistokkeesta. Mutta millaista tekstiä se tuotti:

Kounellis, Kiefer ja Cucchi toteavat nykyisen maailman olevan vaiheessa, jossa sekä kapitalismi että sosialismi ovat osoittautuneet mahdottomiksi, josta niin porvaristo kuin muutkin luokat ovat hävinneet ja jossa taiteen tekeminen on käynyt mahdottomaksi.

He toteavat myös turhia kainostelematta, että havainnoimisen ja kuvaamisen keskuksessa (joka jälleen on Euroopassa!) ovat vain taiteilijat ja vain heillä on valta muodostaa siitä näkemys. ”Taidehistorioitsijat ja kriitikot tulevat vasta toisessa vaunussa.” Näkemyksen valta on totaalista valtaa, koska siihen ei liity poliittista eikä taloudellista valtaa; se ei myöskään ole valtaa yli toisen ihmisen.

Vasta keskustelun toinen osa heittää niin sanotusti kurat pellolle, kun mukaan tulee vanha vihtahousu Joseph Beuys, sittemmin jo manan majoille siirtynyt taiteen suuri häirikkö. Kaikki saavat ansionsa mukaan. Poliittisesta ja taloudellisesta vallasta ei enää kannata edes keskustella, sillä ne ovat vain "meikkifilosofiaa ja propagandaa". Kun järjestelmä on menossa konkurssiin, on taiteella jälleen suuri mahdollisuus rakentaa aitoa kulttuuria taantumuksellisten muistomerkkien sijasta.

Toisen maailmansodan jälkeisestä arkkitehtuurista nämä uuden renessanssin rakentajat toteavat, että "täytyy olla mahdollista, että nämä arkkitehtien suunnittelemat kaameat kaupungit voidaan vielä joskus repiä maan tasalle". Arkkitehtuurin alennustilan myötä katedraalien rakentajista on tullut muoto- ja tilatajun menettäneitä ympäristön latistajia. Poliittisen ja taloudellisen vallan kanssa tekemänsä allianssin turvaamaa arkkitehtiä ei voi edes arvostella; tekipä hän mitä tahansa, hän on aina kultapossukerhon jäsen.

Muusikoista ei myöskään kannata keskustella, ja kirjailijoistakin vain runoilijat saavat armon. Kuvataiteilijoista Beuys sanoo niin rumasti, ettei sitä voi toistaa. ”Taiteilijat ovat niin konventionaalisia, että he voisivat muodostaa uuden luokan”. ”Ehkä on totta, että kuollut taiteilija on elävää parempi.”

Noista ajoista on kulunut 30 vuotta, ja näköjään aivan turhaan. No, ainakin jutun otsikko lupaili liikoja, keskustelu ei tullut takaisin. Tuli vain pelkkää ”pörinää” (”buzzing”), taukoamatonta yksisuuntaista lörpöttelyä. Erilaiset projektit alkoivat ”tuottaa hyvää pörinää”. Todellinen keskustelu ei palaa enää milloinkaan. Oliko sitä koskaan ollut olemassakaan?

Keskustelu, toim. Jacqueline Burckhardt, suom. Päivi Skyttä, Taide 1988.  

Kognitiivisten resurssien siirto ympäröivän maailman laitteisiin ja käytäntöihin mahdollistaa myös taiteellisen työn. Hald Hovedgaard 1989. Kuva SJT.