JA ÄKKIÄ ON ILTA

Forum Romanum – Foro Romano. Antiikin raunioita keskellä nykypäivän Roomaa. Kuva SJT.

”Ed è subito sera – ja äkkiä on ilta.”

Salvatore Quasimodo

”Ruoho vihertää megalomaanisten maailmankaupunkien päällä uuden vuosituhannen, 2000-luvun alun vuosisatoina. Faustista hybristä seuraa nemesis, luonnon kosto. Suuret metsät valtaavat Euroopan lakeudet ja rinnemaat. Kohta kukaan ei ymmärrä, mihin me olimme pyrkineet, miksi eläneet ja kärsineet.”

Juhani Sarsila

Luin flunssan kourissa Juhani Sarsilan hienon ja erinomaisen synkän kirjan Melancholica (2013). Se johti toiseen kirjaan, G. H. von Wrightin Ajatus ja julistus (1961). Molemmissa kirjoissa käsitellään yhtenä aihepiirinä Oswald Spenglerin teosta Länsimaiden perikato (1961), joka alkujaan ilmestyi kahdessa osassa 1918–1922. Merkittävää on, että teos syntyi juuri modernismin ytimessä, kun taiteen, musiikin, filosofian, tieteen ja koko länsimaisen kulttuurin padot murtuivat. Merkittävää on myös se, että von Wrightin esseesarja ilmestyi alkujaan jo 1951 aikakauslehdessä Nya Argus.

Luin ristiriitaisen vastaanoton saaneen Länsimaiden perikadon joskus 1960-luvulla. Kirjasta ei ole jäänyt mieleen juuri muuta kuin tuo hätkähdyttävä sanoma, että juuri nyt kun elimme kehityksen voitokasta aikakautta – taiteen, tieteen ja tekniikan triumfia – länsimainen kulttuuri olikin jo syvällä illassa. Aivan kuten Quasimodo oli hätkähdyttävästi runoillut. Jos ihmislaji oli putkahtanut maailmaan kuin taivaista pudoten, niin yhtä salaperäisesti olivat ilmestyneet (suuret) kulttuuritkin ihmiskunnan keskuuteen noin 5000 vuoden aikana. Spenglerin suuri oivallus oli nähdä kulttuurit organismeina: ne syntyivät, kasvoivat ja kuihtuivat. Niitä saattoi verrata myös vuodenaikojen kiertokulkuun, kuten von Wright Spenglerin aatosta seuraten tekee.

Kulttuurin keväässä elämäntunto on naiivia, ”tarun ja toden, inhimillisen ja jumalallisen välinen raja on häilyvä”. Tosiasioihin pitäytyminen ei ole toiminnan mittana. ”Taide on persoonatonta ja uskontoon sidottua, goottilaisen katedraalin aikaa.” Kesän mittaan kulttuuri kypsyy ja herännyt tietoisuus pyrkii vapauttamaan ihmishengelle lisää tilaa ja mahdollisuuksia. Seuraa uskonpuhdistukset ja tieteen herääminen: ”Lutherin ja Calvinin uskonpuhdistus, Cusanuksen ja Brunon matemaattiset haaveilut, Galilein ja Descartesin ankaran mekaaninen luonnonselitys. Taiteessa suuret mestarit (Rafaello, Leonardo, Michelangelo) painavat oman persoonallisen leimansa vielä suuresti uskontoon liittyvään aihevarastoon.” Syntyy ”kolmas sääty”, porvaristo.

Syksyn seesteisyydessä mietiskely ja epäilys hillitsevät toimintakykyä. Järki on yhä kunniassa, ja ”valistus” ajan korkein päämäärä. ”Uskonnon, taiteen ja yhteiskuntaelämän perinnäiset muodot alkavat tuntua pakkopaidoilta; ei enää tyydytä reformaatioon, vaan kaivataan takaisin luontoon.” Voltaire, Rousseau ja Goethe astuvat esiin. ”Goethen Faust on siinä määrin yleispätevä, että on aivan luonnollista Spenglerin tavoin kutsua länsimaista kulttuuria faustiseksi.” Kulttuuri muuttuu läpikotaisin porvarilliseksi ja kaupunkilaiseksi.

J. F. Willumsen: Vuorikiipeilijä (1912). Faustinen ihminen on nietzscheläinen anti-sankari, äärettömyyden ja vilvaitten vuorituulien kasvatti. Kuva SJT.

Von Wrightin mukaan kulttuuria ylläpitävät ”luova vähemmistö” ja ”imitoiva enemmistö”. ”Kulttuurien kehitys on siis olennaisesti muutamien harvojen luovien yksilöiden ja heistä koostuvan luovan vähemmistön käsissä.” Kulttuurin taantuessa kukoistuksensa jälkeen ”sivilisaatioksi” osat vaihtuvat: imitoiva enemmistö ei enää ”ymmärrä” luovan vähemmistön korkealentoista taidetta, vaan luo oman viihdyttämiseen keskittyvän ”taiteensa”. Kulttuurin näivettymistä vauhdittavat ”sekä elinvoimaiset barbaarit ulkoapäin että epätoivoinen proletariaatti sisältä päin”.

Talven tulo on ankaraa aikaa, ”kulttuuri jähmettyy sivilisaatioksi”. Talvi latistaa kaiken: taide muuttuu viihteeksi ja harrastukseksi, tieteestä tulee tekniikkaa ja filosofiasta julkista polemiikkia ja maailmanparannusta. ”Sivilisaation apostoleilla on nimenä Buddha, Zenon tai Marx; sen suuria liikkeitä ovat buddhalaisuus, stoalaisuus ja sosialismi.” ”Luominen lakkaa, mutta aikaisempien aikojen henkisen vaivannäön hedelmät leviävät standardisoidun massatuotannon ansiosta joka linnaan ja hökkeliin yli koko kulttuurialueen.” Politiikkaa ja kaupankäyntiä hallitsevat suuret maailmankaupungit, niiden ulkopuolelle jäävät alueet ovat säälittävää provinssia, idyllistä ”maalaisserkun surullisen vanhanaikaista mutta usein menneen loistoajan muistoista rikasta asuinpaikkaa”.

Huomaamatta taantunut kulttuuri menettää otteensa ja katoaa nopeasti kasvavan ruohon ja primitiivisten elämänmuotojen tieltä. Von Wright kirjoittaa häikäisevästi: ”Mitä väsyneistä kulttuurikansoista voi lopulta tulla, sen voi tänä päivänä nähdä Egyptin maata viljelevistä fellaheista tai Kreikan saariston vähään tyytyvistä lammaspaimenista. Aika, kaiken levottomuuden äiti, on pysähtynyt heidän kohdallaan.”

Entä sitten 1900-luvun modernismin huikea epookki, joka uudisti kaikki taiteenlajit ennenäkemättömään lentoon. Ehkä ”luominen oli lakannut 1800-luvulla”, mutta 1900-luvulla se oli jälleen täydessä terässä – suorastaan räjähdystilassa. Mutta Spenglerillä on tähänkin selitys, ”intiaanikesä” syvällä syksyssä. Von Wright kirjoittaa esseessään 1900-luvun puolivälissä: ”Kulttuuri saa kokea intiaanikesän, joka pinnallisesta tarkastelijasta voi näyttää kulttuurin kulta-ajalta. Että tämä käsitys on väärä, sen todistaa mm. se, että tällöin luodaan vain vähän uutta ja että ihmiset sivilisaation muodossa nauttivat vain aikaisempien sukupolvien kulttuurityön hedelmiä.” Olisiko tämä arvio aikamme kulttuurista – sivilisaatiosta – ollut näin kitsas, jos kirjoittaja olisi kirjoittanut sen myöhemmin. Amerikkalaisetkin keksivät ensimmäiset omat taiteen tyylilajinsa – abstraktin ekspressionismin ja minimalismin – vasta tuon kirjoitusajankohdan jälkeen.

Von Wright kertoo esseissään yllättävän asian. Antiikin ihmisillä ei ollut äärettömyyden – avaruuden, tyhjyyden – käsitettä. ”Kreikan topos merkitsee paikkaa, so. kappaleen sijaintia suhteessa toisiin kappaleisiin. Latinan spatium taas – josta englanti ja ranska ovat saaneet avaruuden eli tilan nimityksensä – merkitsee lähinnä välimatkaa eli etäisyyttä (kahden kappaleen välillä).” Aristoteleen topos rajoittui kappaleiden pintoihin, siellä missä ei ollut kappalaita, ei ollut mitään muutakaan – ei edes tyhjää. Juuri tyhjyyden puutteen ongelmat johtivat kreikkalaisen filosofian umpikujaan. ”Aristoteles kielsi tyhjiön olemassaolon. Missä ei ole kappaleita, siinä ei siis ole mitään, ei siis myöskään tyhjää tilaa.”

Äärettömyys – avaruus, tyhjyys – löysi paikkansa vasta faustisen ihmisen sielusta ja maailmankuvasta. Aikaansa edellä oli Petrarca, joka nousi Monte Ventosolle 1336 nimenomaan maiseman äärettömyyttä ihailemaan. Aikalaiset pitivät tällaista ”tyhjän” katselemista hulluutena. Spenglerin eetos nousee siivilleen: ”Katse rajattomaan avaa faustisen ihmisen silmät näkemään luonnon (ja oman olemassaolomme) mielekkyyden. Nimenomaan me arvostimme ja etsimme korkean vuoriston loputtomia etäisyysnäköaloja, eivät helleenit eivätkä liioin täysrenessanssin ihmiset. Se on faustista kaipuuta. Tahdotaan olla yksin rannattoman avaruuden kanssa. Jo sanalla etäisyys on kaikkien kielten länsimaisessa lyriikassa surumielisen syksyinen aksentti. Turhaan sitä saa etsiä Kreikan ja Rooman lyriikasta.”

Länsimainen faustinen ihminen olisi tuntenut suurta ahdistusta – maailmankokoista suljetun paikan kammoa – antiikin kreikkalaisten rajallisessa ”luolamaisessa” maailmankaikkeudessa, joka oli ikään kuin nurin käännetty kappale, jonka sisään näkyvä maailma oli vangittu. Kreikkalaisten taivaassakin oli umpikansi ja heidän taiteensa koostui kiinteistä kappaleista – veistoksista. Maalaustaiteen tyhjyyden estetiikka olisikin ollut heille mahdotonta. Joku Nelimarkan ”latomaisema” olisi suistanut raiteiltaan vielä renessanssinkin ihmiset. Tosin Spengler huomauttaa, että renessanssi oli vain pienen piirin hanke – suurin osa ihmisistä ei sitä edes huomannut. ”Renessanssi valtasi muutamia sanan ja kuvan taiteita, siinä kaikki.”

Mutta antiikin kreikkalaiset eivät äärettömyyksiä kaivanneet, he asettivat johtotähdekseen filosofian – se ei ollut vain valveutunutta tiedostamista vaan myös parasta viihdettä, joka kohotti harjoittajansa kontemplatiiviseen hurmioon. Kontemplatiivinen elämä oli lopullinen päämäärä, kunhan ensin välttämättömyydet – politiikka ja talous – oli hoidettu alta pois. Tämän me alituisesti politikoivat ja kuin tuli hännän alla välttämättömyyksissä touhuavat faustiset ihmiset olemme unohtaneet – meillä ja vain meillä faustisilla ihmisillä ei ole päämäärää lainkaan...

Metsänkaipuu, arvoituksellinen sääli ja nimeämätön

hylättynä oleminen: se on faustista ja vain faustista.

Sen tuntee meistä jokainen.

     Oswald Spengler

Ognuno sta solo sul cuor della terra
trafitto da un raggio di Sole:
Ed è subito sera.

     Salvatore Quasimodo

G. H. von Wright: Ajatus ja julistus, WSOY 1961.

Länsimaisen faustisen ihmisen arkkitehti Goethe oikoo koipiaan antiikin kulttuurin raunioilla. Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin maalaus (1787). Tuolloin uitiin jo syvällä paistinkastikkeen värisessä maalaustyylissä.