TUHATVUOTISET NURMIKOT

Vähäinen ja turhanaikainen nurmikkomme on jälleen kipeästi leikkauksen tarpeessa. Oikealla jolkottelee yksi lajityyppinsä edustaja, joka kyllä tietää mitä nurmikolle pitäisi tehdä. Ja usein ne tekevätkin.

Kun puiden vaiheilla viipyy yhä sumua.

Englannissa löytyy jokaisesta pubista suosittu ruoka-annos ”Bangers and Mash” eli ”Pökäleet ja mössö”. Iltapäivällä englantilaiset nauttivat ”kello viiden teen”, laihan maidolla loivennetun tisleen. Lapsuuteni Pahajoella juomaa kutsuttiin ”harikoksi” – sitä kammoksuivat kaikki muut paitsi Hannukselan Tuomas. Näiden tosiseikkojen valossa ei ole vaikea uskoa, että juuri englantilaiset ovat keksineet nurmikon, tuon tyhjän ruohoviheriön ei mitään varten. Sarjakuvakirjasta Asterix Britanniassa (1971) saamme tietää, että kunnon englantilaisen nurmikon tekemiseen kuluu noin 600 vuotta. Väitteen tueksi voidaan vielä kaivaa ikivanha englannin kielen nurmikkoa kuvaava sana launde, joka nykyään esiintyy muodossa lawn.

Aikojen kuluessa nurmikko on levinnyt kaikkialle läntiseen maailmaan, myös Suomeen. Se on mitä järjettömin keksintö – epäkäytännöllinen ja täysin hyödytön. Kaiken lisäksi se on yksitoikkoisessa vihreydessään ja ylenpalttisessa karvaisuudessaan ruma – ikään kuin sisätilaa olisi yritetty jatkaa nurmimatolla puutarhan puolelle. Luulisi, että vapaana rönsyilevä kukkaniitty tai keto olisi parempi vaihtoehto? Mutta eihän se käy, kun pitää olla nurmikko. Ja tähän tulee nurmikko, sanotaan heti kun nähdään talon ympärillä vapaata tilaa. Jokin äärimmäisen elinvoimainen meemi panee järkevät ihmiset heilumaan kuin hullut aamusta iltaan vaivaisen nurmikon tähden.

Ihmetellä täytyy, mikä saa nykyaikaiset käytännölliset ihmiset kylvämään heinänsiemeniä talojensa ympärille. Haluavatko he heinäpellon? No, ei taatusti. Heti kun heinä alkaa kasvaa he käyvät raivoisasti sen kimppuun ruohonleikkureineen. Sulan maan aika vuodesta kuluu vuosituhantiseen sotaan kasvavaa ruohoa vastaan. Siinä ohessa nurmikkoa on lannoitettava, kalkittava ja myrkytettävä rikkaruohoilta ja sammaleelta ja ties miltä. Eikä se jätä talvellakaan rauhaan, vaan kaiken aikaa se kaihertaa mielessä: onko lunta liikaa vai liian vähän, viekö jääpolte koko ruohikon vai myyrätkö siellä mylläävät.

Nurmikonhoidon ympärille on kehittynyt kokonainen teollisuuden haara. Mistä tahansa alan liikkeestä löytyy kokonainen osasto nurmenhoitovälineitä: leikkureita, trimmereitä, kaapimia ja sortin rapsuttimia. Osaston perällä on suuri hyllykkö täynnä lannoitteita, myrkkyjä ja erilaisia nurmikon paranteita, yrtti- ja leväuutteita, jotka lupaavat herättää ruskeaksi palaneenkin nurmikon eloon muutamassa päivässä. Hirvittävä on häpeä, jos nurmikko on huonossa kunnossa. Mutta ei hätää, joka vuosi keksitään uusia laitteita ja aineita täydellisen nurmikon aikaansaamiseksi – mutta milloinkaan ei kehitetä heinää joka kasvaisi vain kolmisenttiseksi. Se on varma.

Nyt kun meillä on nurmikko, niin mitäs sitten. Tuijotellaanko me koko kesä tuota vihreää tylsyyttä. Ei toki. Englantilaiset ovat kehitelleet kaikenlaisia nurmikenttäpelejä, joilla saa lyhyet kesäkuukaudet tuntumaan vieläkin lyhyemmiltä. Kaikki me olemme noiden vitsausten parissa aikaamme kuluttaneet: jalkapallo, golf, tennis, sulkapallo (Badminton), kroketti, munanvieritys (Egg Rolling) ja kuka niitä kaikkia muistaakaan. Mikä onkaan somempaa kuin vihreät läikät valkoisten urheiluasusteiden persuksissa ja polvissa. Ja sitä huumaavaa ruohon tuoksua.

Työhuoneeni ikkunoista näen neljän naapurini nurmikot ja runoilijan kammioni ikkunasta vielä viidennenkin. Taidekauppiaan nurmikko on siistiksi kynitty kuin isäntänsä kesäparta, yhtään voikukkaa tai muutakaan ylimääräistä kasvia ei näy. Taidekauppias ehti tänä keväänä ensimmäisenä – jo ennen vappua – tempaista tässä kaupunginosassa ruohonleikkurin käyntiin. K-kauppiaan nurmikko on vasta viime kesänä uudistettu, joten se on vielä harvahko ja neitseellisen vihreä, mutta odotukset ovat korkealla. Puusepän nurmikko on vanhaa väkevää ruohikkoa, jossa kasvaa rutosti voikukkaa. Puuseppä on ainoa naapureistani joka ajaa ruohonsa päällä istuttavalla vähäisen traktorin näköisellä leikkurilla. IT-yrittäjän nurmikenttä on laajin ja parhaiten hoidettu; siellä vaeltaa robottileikkuri ympäri vuorokauden.

Robottileikkuri ilmestyi naapuriin viime kesänä. Kaikessa toimeliaisuudessaan ja älyllisyydessään se hämmensi perin juurin talomme taiteilijoita, joten päätimme tervehtiä sitä kohteliaasti aina kun kohtaamme sen tonttien rajalla. Pakko tunnustaa, että myös meidän talon etupihalla on viheliäinen pikku nurmikko; sitä ei ole siihen suunniteltu eikä toivottu, mutta siinä se vain on – paraatipaikalla. Sitä ei ole koskaan lannoitettu, mutta silti se kasvaa hullun lailla, joten sitä on leikattava pari kertaa kuussa työnnettävällä mekaanisella leikkurilla, siis tuollaisella vintage-mallia edustavalla ruohonraksuttimella. No hyvä on, antaa pirun kasvaa. Hermothan sen kanssa menee.

 CYRIL (tulee terassilta sisään avoimen ikkunan kautta). Rakas Vivian, aiotko sulkeutua koko päiväksi kirjastoon. On aivan ihana iltapäivä. Ilma on hieno. Puiden vaiheilla viipyy yhä sumua, kuin purppuraista huurua luumunkukilla. Menkäämme lojumaan ruohikolle ja polttamaan savukkeita ja nauttimaan luonnosta.

VIVIAN. Nauttimaan luonnosta! Olen iloinen voidessani sanoa, että olen menettänyt kyseisen kyvyn kokonaan. Ihmiset sanovat, että taide saa meidät rakastamaan luontoa, että se paljastaa salaisuutensa meille; ja että Corot’ n ja Constablen huolellisen tutkimisen jälkeen näemme luonnossa asioita, jotka aiemmin ovat paenneet havaintoamme. Oma kokemukseni on, että mitä enemmän opiskelemme taidetta, sitä vähemmän välitämme luonnosta. Se, mitä taide todella paljastaa meille luonnosta, on suunnittelun puute, kaikkialle tunkeutuva karkeus, yksitoikkoisuus ja keskeneräisyys. Luonnolla on tietysti hyvät aikomukset, mutta kuten Aristoteles kerran sanoi, se vaan ei osaa toteuttaa niitä.

Oscar Wilde: The Decay of Lying (1891).