sunnuntai 2. elokuuta 2015

TIKUSTA ASIAA


Kaikkivoipia naisia ja äitejä – ”kaapin päälle” nostetut miehet on typistetty alapäättömiksi päiksi. Tarton yliopiston taidemuseo. Kuva SJT 2013.


Se, ettei ”sitä” koskaan saavuteta ja ettei sitä voi edes määritellä, ei ole minkäänlainen este tälle intohimolle – päinvastoin...
Paul Verhaeghe


Myöhään eilen illalla kylmän viiman pyöriessä lahkeissani pyöräilin Mallaskoskelle. Panimoravintolan terassilla soitti itäsuomalainen bluesbändi eikä huonosti soittanutkaan. Panimolla oli pantu uusi vahva olut – Kesäleski – yönmusta mämmimäinen tökötti. Vessassa huomasin heti, että uudet kalsongit eivät toimi tai toimisivat jos heppi olisi vaaksan verran ylempänä. Saman tien olisin voinut käydä naistenvessassa, ei olisi tarvinnut jonottaa. Naisten pimpsongeissahan ei sepalusta ole lainkaan, siksi kai niitä nimitetään nimettömiksi.

Tosin täällä kuulussa festivaalikaupungissa on ainakin kesäisin myynnissä laite, jonka avulla naisetkin voivat heittää seisaaltaan kepilliset suoraan puskiin. Mutta silloinhan naisten on käytettävä miesten nimellisiä eli sepaluksellisia (k)alushousuja, muuten koko touhussa ei ole mitään järkeä. Joka tapauksessa se on uljas näky, kun pitkä rivi naisia seisoo rokkijuhlien aikaan Törnävän puistotien varressa vettä heittämässä.

Mieleeni tuli siinä touhutessani Alberto Moravian omaelämäkerralliselta vaikuttava romaani Minä ja hän (Io e lui, 1971), jossa päähenkilön vikuripäinen ”hän” (”lui”) vie miestä kommelluksesta toiseen. Kirjailija sanoo joutuneensa kärsimään tästä ”seikasta” suunnattomasti ja epäilee, että näin on laita useimpien miesten. Miehet ajattelevat ”alapäällään”, vaan toisin on naisten laita, heidän ajatuksensa eivät askartele kaiken aikaa ”alapäässä”. Näinhän me olemme tottuneet sanomaan, vaan näin ei ole laita, miehet eivät ajattele ”alapäällään”, vaan he ajattelevat ”alapäätään”.

Tätä en tietäisi, ellen olisi lainannut aamupäivällä kirjastosta Paul Verhaeghen kirjaa Rakkaus yksinäisyyden aikana (2006). Lueskelin siitä pikku pätkän iltateetä (China Gunpowder) siemaillessani – enempää en kai tohdi lukeakaan. Siis kysymyksessä ei ole rakkausromaani tai runoteos, vaan terävää filosofiaa ja psykoanalyyttistä teoriaa.

Moravian maailmankuva edustaa tuttua ja turvallista freudilaista näkemystä, jonka mukaan niin naiset kuin miehetkin ovat libidonsa vankeja. Kaikki toimintamme suuntautuu seksiä kohden, jopa ohi kuoleman taivaallisille laitumille saakka. Pojat ovat mustasukkaisia äidistä (isä on kaiken aikaa tappolistalla) ja tytöt kärsivät peniskateudesta. No, Freud on väärässä, sanoo Verhaeghe, häntä ohjastivat miehiset halut ja fallosentrinen mielikuvamaailma. Keskiaikaiset teologit eivät uskoneet naisella olevan sielua, ja myöhemmin freudilaiset eivät uskoneet naisella olevan yliminää. Olemme jo oppineet naureskelemaan tuollaisille väitteille, mutta siitä huolimatta naiset ja miehet ovat sittenkin erilaisia.

Peniskateutta eivät pode suinkaan tytöt vaan pojat. Isän sukupuolielin heiluu koko perheinstituution yllä uhkaavasti luoden patriarkaalisia käytäntöjä, joiden näkyvimmät miehiset ilmentymät yhteiskunnassa ovat kirkko ja armeija. Naiset eivät sellaisia hierarkkisia laitoksia olisi kuunaan keksineet. Pojan näkökulmasta isä on sukukalleuksineen jättiläinen, joka jää miehiseen mieleen saavuttamattomana ideana. Pojan pikku kikkelistä ei koskaan tulisi kehittymään tuollaista ylivertaista jortikkaa, jolla isä hallinnoi perhepiiriään. Tästä syystä miehet ajattelevat alati ”alapäätään”, riittämättömyyden ja häpeän tunne riivaa heitä elämänsä loppuun saakka.

Itse en muista, että olisin poikasena tehnyt minkäänlaisia vertailuja esimerkiksi saunassa, johon siihen olisi ollut erinomaiset mahdollisuudet. En kadehtinut sen kummemmin äidin tissejä kuin isän vehkeitäkään. Olin täysin tyytyväinen omaan naskaliini.

Naiset keskittyvät ihmissuhteeseen sen sijaan, että tuhlaisivat aikaansa ”alapään” laitteiden vertailuun – eipä siellä olisi mitään verrattavaakaan. Miehillä ei ole ”suhteita”, heillä on vain ”alapäänsä” ja patriarkaalisen käytännön myöntämä hierarkkinen miehen paikka, jota he eivät pysty täyttämään. Miesten ja naisten välisillä rakkaussuhteilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin epäonnistua. Jatkuva yrittäminen uuden partnerin kanssa ei johda muuta kuin uuteen epäonnistumiseen. Sartre sanoi jotakin siihen suuntaan, että rakkaussuhde onnistuu vain alistussuhteena, jossa toinen osapuoli alistuu toisen orjaksi.

Länsimaisen filosofian yhdeksi kulmakiveksi on muodostunut ”toiseuden kokemus”. Toiseuden voi kokea esimerkiksi taiteessa, mutta erityisesti se ilmenee toisessa ihmisessä. Freud kutsui sitä ”kanssaihmisen kompleksiksi”, jonka aiheuttaa toisen ihmisen vieraus ja outous. Vieras lihallisuus – tuntematon toinen ruumis – osoittautuu ylipääsemättömäksi, siihen erämaahan voi vain hukkua. Kaikista kuvauksista huolimatta se jää aina kaikkien kuvauksien ulkopuolelle – saavuttamattomaksi. Olemassaolosta voidaan sanoa, että se ”on”, mutta toisesta ihmisestä ei voi sanoa edes sitä.

Ainoa miehen vapahduksen hetki alimittaisuutensa kiirastulessa on koituksen jälkeinen tiedottomuuden ja kykenemättömyyden tila, post coitum omne animal triste. Mikä ei suinkaan ole Freudin keksintöä vaan palautuu antiikkiin lääkäri Klaudios Galenokseen, joka filosofoi, että ”kaikki eläväiset kärsivät postkoitaalisesta ahdistuksesta paitsi nainen ja kukko”.

Nyt olen jo niin hetteisellä pohjalla, että huimaa. Yritän pysyä asiassa ja seurata Verhaeghen eetosta. Rakkaussuhteiden epäonnistumisen syy on jo alkuasetelmassa, niin pojat kuin tytötkin ovat alkujaan rakastuneet äitiinsä. Myöhemmin tytön on vaihdettava rakkautensa objektin sukupuolta, hänen on vaihdettava äiti isään ja samastuttava äidin hahmoon. Tämä johtaa siihen, että tytöistä tulee äitinsä kaltaisia vaimoja ja äitejä. Tämä sopii pojalle, hänenhän tarvitsee vain siirtää rakkautensa äidistä toiseen naiseen. Niinpä mies suhtautuu vaimoonsa kuin äitiinsä. Mies tuskin huomaa eroa, paitsi että lihapullat ovat huonontuneet sitten poikamiespäivien. ”Onko äitiä näkynyt”, kyselee vaimoaan etsivä aviomies, jonka oma avioliiton myötä virattomaksi jäänyt äiti on siirretty mummojen kategoriaan.

Kun alkuperäiseen onnen ja nautinnon ykseyteen palaaminen rakkaussuhteen kautta osoittautuu mahdottomaksi, niin mitä jää jäljelle. Mitä on tehtävissä? Jälleen palataan Freudiin, jonka mukaan lapsi korjaa tämän hajaannuksen palauttamalla ”symbioottisen nautinnon” kuvittelun ja hallusinaation avulla. Aikuisuuteen saakka siitä jää vain kaksi laihaa versiota, unet ja fantasiat, kuten Verhaeghe kirjoittaa. On luotettava mielikuvituksen voimaan. Vain mielikuvitus voi pelastaa meidät, jos nyt mikään voi. Näin tämäkin tie johtaa taiteeseen ja runouteen – ilman runoutta elämä olisi sietämätöntä!

Näistä asioista tietämättömänä seuraan kuin umpisokea alan tutkijoita, joten en kykene esittämään minkäänlaista kokoavaa tai keventävää mielipidettä. Mutta Alavudella on sellainenkin paikka kuin Housunkylä, jossa en ole koskaan käynyt. Sen tiedän, että kylä sijaitsee Housunjärven rannalla. Ja kovasti olisin pettynyt, ellei sieltä löytyisi myös Housunvuori. Lupaan tehdä sinne reportaasimatkan syksymmällä, kun sänkipellot jo kultaisina hehkuvat auringonpaisteessa. Josko sieltä löytyisi tietoa, miten kummassa nykyaikana – kun atomit on halkaistu ja kuussa käyty – ei onnistuta tekemään kunnollisia toimivia alushousuja!

Yön silmäkuopassa houreen lailla,
elämän kivistäessä kuin tuskainen jänne,
näen valon pilkistävän naisen jalkojen välissä.
Se valaisee ajat sitten kadottamaani tietä
silmän viisaudesta lihan viisauteen.
SJT 1995

Sartren näkemys asianlaidasta: https://youtu.be/ohOcptVc8uo


Paul Verhaeghe: Rakkaus yksinäisyyden aikana, suom. Janne Kurki, Apeiron kirjat 2006.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti