EROS & SIVILISAATIO & TAIDE

Lopultakin Herbert Marcusen kohuteos Eros & sivilisaatio (1955) ilmestyi suomeksi. Ja luultavasti vieläkin aivan liian varhain.

Onnellisuudella ei ole kulttuurista arvoa.

        – Sigmund Freud

Me olemme tässä vapinassa, odotuksen ja pelon väristysten välissä. Mekö? Mutta mehän odotamme vain itseämme, emmekä vielä tiedä tunnistammeko itsemme.

        – Jean-Luc Nancy

Jätimme pari vuotta sitten blogissani Elämä taidetoksena (2020) sikaria tupruttelevan Herbert Marcusen puutarhansa siimekseen rennosti lepotuolissa istuksimaan. Jo tuolloin 1960-luvun riehakkaan huuruisissa tunnelmissa filosofi tajusi, että näistä nykyajan hyvin syötetyistä ja juotetuista lökäpöksyistä ei olisi enää marxilaista vallankumousta tekemään. Silloin jo oli selvää, että johtotähdeksi oli nostettava Eros ja estetiikka eli taide. Sieltä löytyisi innoitus joka kohottaisi koko vanhan maailman uuteen kukoistukseen.

Marcusen merkittävimmäksi teokseksi mainittu Eros & sivilisaatio (1955) käykin esteettisen elämänmallin etsintään runollisin voimin. Se on toki paluuta romantiikkaan tai sen uuteen löytymiseen. Johtotähtenä tässä esteettisen ulottuvuuden hahmottamisessa on Friedrich Schiller ja hänen teoksensa Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta (1795). Juuri Schiller määritti sivilisaation perussairauden aisti- ja muotovietin konfliktiksi. ”Hän näkee sivilisaation sairauden johtuvan konfliktin väkivaltaisesta ’ratkaisusta’ eli järjen aistimellisuuteen kohdistamasta torjuvasta ja alistavasta hirmuvallasta.” (Marcuse)

Tämän ristiriidan sovittaminen vaatii ”järjen hirmuvallan lakkauttamista ja aistimellisuuden oikeuksien palauttamista”. Sivilisaation vapauttaminen edellyttää ihmisen korkeampien kykyjen rajoittamista alempien hyväksi. ”Kulttuurin pelastuminen edellyttää sivilisaation aistimellisuudelle asettamien alistavien rajoitusten poistamista.” Jonka myötä ”puutteenalaisuudesta ja ahdistuksesta vapautunut olemassaolo” muuttuu inhimillisten mahdollisuuksien manifestaatioksi. ”Järjen lait on sovitettava yhteen aistien edun kanssa.”

Kauneuden suloiset nuput eivät avaudu siellä, missä ihminen kätkeytyy onkaloihin luolaihmisen tavoin, on ikuisesti eristynyt eikä koskaan löydä ihmisyyttä ulkopuoleltaan; eikä sieltä missä ihminen vaeltaa paimentolaisena suurissa laumoissa, on aina pelkkä joukko eikä koskaan löydä ihmisyyttä itsessään – vaan ainoastaan siellä, missä ihminen keskustelee omassa majassaan hiljaa itsensä kanssa ja astuessaan ulos puhuu koko ihmissuvulle.

        – Schiller (140)

Miten tämä olisi mahdollista. On muistettava talouden realiteetit, vakuuttaa kuoro joka seisoo ehkä jo viimeisellä rannalla. Sitä paitsi ihmiset haluavat tehdä työtä, ansaita rahaa ja ostaa käteviä tavaroita. Se on inhimillinen perustarve – näyttää naapurille että täältä pesee. Samalla yhteiskunta vaurastuu ja on yhä riippuvaisempi turhien tavaroiden ja tuhovälineiden tuotannosta ja kulutuksesta. Siitä huolimatta nykypäivän vanhentuneet organisaatiot eivät riitä takaamaan kansan tukea yhä ”vain vaarallisemmalle laajenemiselle”. Turhaan filosofi yrittää vakuuttaa, että toimeentulon hankkimiseen käytetty elämä ei ole ihmiselämää.

Niinpä viettitarpeiden tieteellinen hallinnointi on jo pitkän aikaa ollut järjestelmän uusintamiselle elintärkeää. Ostettavista ja kulutettavista tuotteista on tehty libidinaalisesti haluttavia. Kansallista Vihollista, jota on vihattava ja jota vastaan on taisteltava, vääristellään ja paisutellaan siinä määrin, että se aktivoi ja tyydyttää syvällä yksilöiden tiedostumattomassa piilevän aggressiivisuuden.

– Marcuse (38)

Marcuse on vakuuttunut, että pitkälle kehittyneen teollisen yhteiskunnan olisi mahdollista kääntää kehityksen suunta, murtaa tuottavuuden ja tuhoavuuden – vapauden ja viettientorjunnan – välinen side. Ihmiskunta olisi valmis vaurauden myötä harjoittamaan viettiensä mukaista ”iloista tiedettä” ankarassa ”kamppailussa kuolemankauppiaita vastaan”. Mitään perustetta ei enää olisi keinotekoisesti ylläpidetylle niukkuudelle ja raatamiselle. Näin Marcuse kirjassaan Eros & sivilisaatio 1950-luvun puolivälissä.

Kirjan uuden painoksen esipuheessa 1966 Marcuse ottaa hieman takaisin liiallista optimismiaan. Filosofin jo vanhentuneina pitämät ”herruuden perusteet” ovatkin yllättäen vahvistuneet ja korvautuneet aiempaa tehokkaamman kontrollin myötä. Yksilöiden vapautumisen tarpeet on tukahdutettu korkean elintason jyrän alle. ”Yhteiskunnallinen insinööritiede” ja ”ihmissuhteiden tiede” ovat tarjonneet välineet viettienergian suuntaamiseen johonkin muuhun. Ja osastosta muu löytyvät tietenkin nämä libidinaalisesti haluttavat tuotteet ja tavarat.

Vallanpitäjien ei vauraissa yhteiskunnissa tarvitse juurikaan perustella herruuttaan. He pitävät rattaat pyörimässä ja tyydyttävät alamaistensa seksuaalisen ja aggressiivisen energian. Aivan kuten tiedostumaton, jonka tuhoavaa voimaa he edustavat menestyksekkäästi, vallanpitäjät ovat hyvän ja pahan tällä puolen, eikä ristiriidan lailla ole paikkaa heidän logiikassaan.

        – Marcuse (37)

Noin 50 vuotta myöhemmin Jean-Luc Nancy käsittelee kirjassaan Singulaarinen pluraalinen oleminen (1996-20139 samaa asiaa – ja jatkaa siitä mihin Marcuse jäi. Esipuheessa kirjansa 2013 laitokseen Nancy kirjoittaa viiltävän terävästi ja huomauttaa, että Euroopan järjestäytyneellä kaaoksella ei ole tarjota nuorisolleen sen enempää työtä, vieraanvaraisuutta kuin aatteitakaan. Eurooppa on kadottanut kykynsä nähdä tulevaisuuteen – ”siitä huolimatta, että kreikan Európē tarkoittaa kauaskatseista”. Silti tämä ”kaukaisuus” ei välttämättä ole kovin kaukana.

Tähän ”kaukaisuuteen” sekoittuvat ”arabikeväät”, ”, kapitalismin ylikuumentumat ja niiden synnyttämät Indignados-liikkeet, koko levoton maailma, jonka merkittävät muutokset ja kuohunnat kulkevat käsikädessä niin sanotun ”läntisen maailman” hajoamisen kanssa ja pikkuhiljaa peittävät tämän ”läntisen maailman”alleen. Samalla ”läntinen maailma” on kuitenkin jo kauan sitten ylittänyt ja peräti kumonnut omat maantieteelliset rajansa. Yhtä lailla länsi on ylittänyt, rääkännyt ja kalunnut loppuun oman perinteensä suuret käsitteet: järjen, edistyksen, demokratian, kansakunnan, valtion, lain ja tietenkin myös ”ihmisen”, ”taiteen” ja ”tieteen”.

        – Nancy

Nancyn mukaan käsite ”lähimmäinen” nostattaa nykyään vain epäilyksen ja ivan tunteita. Vaikka alituisesti puhumme ”yhteisöllisyyden” tärkeydestä, halikulttuurin voimasta ja ”verkostumisen” autuudesta, mutta siitä huolimatta olemme vailla ajattelua, jossa ”keskinäisyys” tai ”yhteisyys” edeltäisivät singulaarista olemista. On ollut muita kulttuureja, kirjoitta Nancy, jotka ovat olleet ehkä meitä raakalaisempia – ”enemmän pelolla ja kivulla hallittuja” – mutta mikään niistä ei ole ollut eurooppalaista kulttuuria ”surullisempi, värittömämpi tai jähmeämpi”. Me saarnaamme mahtipontisesti ”monikulttuurisuutta”, vaikka se on maailmassa olemisen itsestäänselvä edellytys – ”sillä ei pitäisi olla edes nimeä” – me kaikki olemme ”monikulttuurisia, moniälyllisiä ja monituntevia”.

Emme ole vielä sisäistäneet sitä, miten ”olla” on määritelmällisesti monikollista ja täten ainutkertaista. Tämä ainutkertainen monikollisuus tarkoittaa myös sitä, että ”olemisella” ei ole olemusta: ”oleminen” on vain teko, toimintaa, maailmaan ja maailmasta tulemisen teko. Maailman aikaansaamisen teko ei ole jokin ensimmäinen teko vaan monien asioiden, ruumiiden, kivien, kasvien ja sielujen ensisijaisuutta. Tämä ensisijaisuus ei kuitenkaan tarkoita ensimmäisellä tai keskeisimmällä sijalla olemista vaan sitä, että ensisijaisuutta ei edellä mikään, sillä on mieletöntä ajatella, että jokin edeltäisi ”olemista”.

        – Nancy

Marcusen kirjan alatosikkona on Tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta. Kirjoittaja toteaa, että psykoanalyyttisen teorian laiminlyödyin kysymys on työn suhde sublimaatioon. Tässä kohdin psykoanalyysi on antautunut täydellisen ketaralleen työn ”tuottavuuden siunauksellisuuden ideologialle”. Freudilainen keskustelu on keskittynyt pääosin luovaan työhön – siis taiteeseen – välttäen näin ikävän aiheen eli ”välttämättömyyden valtakunnassa” tehdyn vieraannuttavan ja orjuuttavan työn.

On toki olemassa töitä, kirjoittaja toteaa, jotka tuottavat ”syvällistä libidinaalista tyydytystä” ja joiden tekeminen on hauskaa. (Eikö tuosta pitäisi virkata huoneentaulu.) ”Erityisen voimakasta tyydytystä ammatillinen työ tuottaa silloin, kun yksilö on valinnut ammattinsa vapaasti.” Näin lainaa kirjoittaja Freudia ja jatkaa, että aito taiteellinen työ näyttäisi perustuvan torjunnasta vapaisiin viettiperustaisiin konstellaatioihin. Sublimaatio viitattaessa taiteelliseen työhön kaipaa siis pikaista uudelleenarviointia.

Sivilisaation materiaalisen perustan valanut ja sitä laajentanut työ on ollut pääosin vieraantunutta työtä, raadantaa, joka on ollut tuskallista ja surkeaa – ja on sitä edelleen. Tällainen työ ei juurikaan tyydytä yksilöllisiä tarpeita ja taipumuksia. Raaka välttämättömyys ja voimankäyttö pakottavat ihmiset tekemään sitä. Jos vieraantuneella työllä on ylipäänsä mitään tekemistä eroksen kanssa, yhteydet ovat väistämättä epäsuoria, ja eros on vieraantuneen työn yhteydessä huomattavan sublimoitunut ja heikentynyt.

        – Marcuse

Entä ”tavalliset” ihmiset, jotka ovat jo riemurinnoin alistuneet tuottavan tuotannon rattaisiin ja työn orjuuteen, jota myös vapaudeksi työhön kutsutaan. Edistyksen ja vaurauden myötä ihmiset hylkäsivät sosialistisen vallankumouksen – sille ei enää ollut tarvetta. Entä tämä Marcusen esteettinen kumous Eros ja taide johtotähtenään. Kohtaako sekin nietzscheläisen aksioomaan, jonka mukaan vain harvojen rohkeus yltää valistavaan ja valaisevaan ajatteluun. Emme me ihmiset perimmältään ole typeriä, mutta meillä on hillitön halu toimia typerästi – ja ajatella typerästi.

Vapaille ihmisille ei kannata puhua vapaudesta, toteaa Marcuse, ja nykyajan ihmiset – työttömiä ja syrjäytyneitä lukuun ottamatta – ovat vapaita. Yhtä järjetöntä on puhua torjunnasta seksin kyllästämässä maailmassa, jossa miehet ja naiset nauttivat täydellisestä seksuaalisesta vapaudesta. Tämä vapaus on kuitenkin luomassa helvetin maan päälle, jatkaa filosofi. ”Inferno on keskittynyt toistaiseksi kaukaisiin paikkoihin: Vietnamiin, Kongoon, Etelä-Afrikkaan ja vauraan yhteiskunnan ghettoihin kuten Missisippiin, Alabamaan ja Harlemiin. Näiden helvetillisten paikkojen loimu valaisee kokonaisuutta.” Näin siis 1960-luvun puolivälissä, mutta kuten filosofi ennusti inferno loimuaa lopulta jo aivan naapurissa.

Marcusen mukaan vapauden ja orjuuden liitosta on tullut ”luonnollinen” asia ja edistyksen työkalu. Tuottavuus etsii yhä uusia kulutuksen ja tuhoamisen mahdollisuuksia – niin sisäisestä kuin ulkoisestakin avaruudesta – vaurauden ja näennäisen vapauden ylläpitämiseksi. Eros ja sivilisaatio kirjan teesi on, että aloittamalla kaiken alusta ihminen voi välttää kohtalon, jossa valtio luo hyvinvointia sodankäynnillä. ”Uusi alku antaisi ihmiselle mahdollisuuden rakentaa tuotantokoneisto uudelleen ilman herruuden ja löytöretkien psyykkisen perustan muodostamaa maailmansisäistä askeesia.”

Vapautumisesta tulee projekti, jonka päämääränä on yllä kuvatun edistyksen kumoaminen. Viettiperustaisten rauhaan ja tyyneyteen kohdistuvien tarpeiden vapauttaminen – ”asosiaalisen” autonomisen Eroksen vapauttaminen – edellyttää siis vapautumista tukahduttavasta runsaudesta. Vapautuminen edellyttää edistyksensuunnan kääntämistä.

        – Marcuse

Marcuse manifestoi taiteen autonomia puolesta. Hyvä taide on toiseudessaan aina kumouksellista, se avaa sellaisia mahdollisuuksia, jotka eivät muutoin näy yhteiskunnan yhteisöllisyyden sumun läpi. Juuri siinä on taiteen alkuperäinen voima. Osaksi yhteiskunnan instituutioita sulautettu ”taide” – kuten Marcusen kritisoima sosialistinen realismi – ei kykene valaisemaan kenenkään tietä, päinvastoin se hämärtää ja pimentää lumeen tavoin. Niin tai näin, taide on kuitenkin viimeinen näköalapaikka, jossa yhteiskunnan todellisuutta voi edes yrittää kritisoida.

Taiteen autonomia tarkoittaa myös sitä, että taideteokset eivät ole haltuun otettavissa osaksi käytännön elämää tai poliittista jargonia. Ne ovat pysyvästi häiriötekijöitä – toiseuden ja muutoksen tilassa. Taideteoksen kautta avautuva todellisuus saattaa jo huomenna sulkeutua. Mitkään valmiit ajattelumallit tai opitut teoriat eivät takaa taidekokemusta. Aivan oikein Marcuse varoittaakin etsimästä taiteesta katharsista tai työkalua ahdistuksen työstämiseen.

Siinä missä Marcusen filosofian kumous epäonnistuu, epäonnistuu myös nykypäivän taiteen kumous. Kun puoli vuosisataa on kulunut Marcusen eetoksista, taide on yhä antautuneena ketarat pystyssä yhteiskunnallisen spektaakkelin edessä. Taide – eritoten kuvataide – on ryhtynyt osaksi viihdettä ja tavarantuotantoa. Tällainen ”helppo osallistuva taide” on mukavaa, tykättävää ja peukutettavaa; se ei häiritse kenenkään päiväunia. Se tarjoaa ”yleisötyön” varjon alla lohdutusta ilmastokriisin, sodan ja pandemian ahdistukseen. Näyttelyissä vaikea taide ohitetaan harrastamalla muuta oheistoimintaa: urheillaan, tanssitaan, soitetaan, taiotaan ja performoidaan paljain pyllyin.

Tämä transsendentaalinen tie tosin etäännyttää meidät joksikin aikaa ilmiöiden kodikkaasta piiristä ja olioiden elävästä läsnäolosta ja viivyttää meitä abstraktien käsitteiden paljaalla kentällä – mutta mehän pyrimme saavuttamaan tietämiselle varman pohjan, jota mikään ei enää vavisuta, ja se, joka ei uskaltaudu todellisuuden ulkopuolelle, ei koskaan valloita totuutta.

        – Schiller (69)

Idealistinen ja materialistinen kritiikki hylkäävät suoritusperiaatteeseen liittyvän vapauskäsityksen ja katsovat vapauden viittaavan uudenlaiseen olemassaolon tapaan, joka kehittyy eksistentiaalisten tarpeiden tultua universaalisti tyydytetyiksi. Lisäksi molemmat sijoittavat vapauden valtakunnan välttämättömyyden valtakunnan tuolle puolen: vapautta ei löydy ”olemassaolon kamppailusta” vaan sen ulkopuolelta. Elämän välttämättömyyksien turvaaminen ja hankkiminen eivät ole vapaan yhteiskunnan sisältö. Ne ovat kuitenkin sen edellytys.

        – Marcuse (227)

Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio, suom. Mika Rekola & Sauli Havu, Vastapaino 2022.

Friedrich Schiller: Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, suom. Pirkko Holmberg, Tutkijaliitto 2013.

Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen, suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen, Tutkijaliitto 2021.

 ”Ja performoidaan paljain pyllyin.” Performanssi Seinäjoen taidehallissa 2021. Kuva Raimo Tyni. (FaceBook 27.11.2021)