TALVINEN MATKA

Birger Carlstedt: Composition Tournante (1953), kuva SJT.

Kerjäläisistä pitäisi hankkiutua eroon: sillä keljuttaa antaa heille, ja keljuttaa olla antamatta.

Friedrich Nietzsche

Marraskuun pimeys on vaihtumassa joulukuun pimeydeksi. Onnellisessa sosiaalidemokratiassa maalla ei asu ketään. Sudet ja muut metsänpedot saavat siellä vapaasti temmeltää. Bussin ikkunasta ei näy muuta kuin totaalista mustuutta. Kunnes jossakin Pirkkalan soilla aurinko nousee metsänreunan yläpuolelle ja sokaisee oranssilla hehkullaan koko tienoon, jossa filosofi vielä vajaa 100 vuotta sitten koki olioiden oleksivan. Ei siellä ketään oleksi, silkkaa autiutta vain silmänkantamiin kuin luomisensa hetkellä.

Kun bussi könyää läpi loputtoman teollisuusalueen kohti Helsinkiä, on jo taas umpipimeää. Radio pidetään busseissa niin hiljaisella, että luulee tulleensa kuuroksi. Uutisissa kerrotaan, miten lihansyönti on jälleen kasvanut uusiin ennätyslukemiin – isänmaallisimmat syöjät ovat ehtineet jo 150 kiloon vuodessa. Samoin hiilidioksidisaasteen määrä maailmassa on kasvanut räjähdysmäisesti. Juuri kun pääsimme kehumasta itseämme uudesta suunnanmuutokset kohti hiilineutraalia maailma. Takapenkiltäkin kuuluu kuiskaus: Minä nyt syön niin vähän lihaa, etten juuri ollenkaan.

Kaupungin valosaaste heijastuu ilkeästi märkien katujen lumettomista pinnoista. Entinen kotikaupunki ei ole juuri miksikään muuttunut. Uusi kirjastotalo on putkahtanut kuin tyhjästä (kuten ne nykyään putkahtavat) näkymää täyttämään. Sama iankaikkinen viiltävän kostea viima puhaltaa mereltä pitkin katukuiluja. Uutta konseptia – kuten tänäisenä päivänä mieluusti sanotaan – edustavat kirjavat kerjäläiset kerjuukuppeineen. Sinnikkäästi he tekevät itseään tykö, kun en osaa mennä ohi sillä lailla kuin paikalliset – kuin ilmaa vaan.

Keljuttaa tällainen. Se keljutti jo Nietzscheä. Kuinka kauan tällaiset asiat oikein keljuttavat. Miksi kukaan ei tee mitään? Tämä on tietysti naurettava kysymys. Me elämme julkisuuden spektaakkelissa, kuten Guy Debord on meille kertonut. Me olemme esillä – me esittäydymme ja näyttäydymme. Olisi peräti naurettavaa, jos ryhtyisimme kesken esilläolemista vielä jotakin tekemään. Ja mitä sellainen tekeminen voisi olla? Debord teki jo 1950-luvulla elokuvan, jossa ei ollut kuvia lainkaan. Miten vapauttavalta se kuulostikaan – ikään kuin olisi katsellut kiinni olevaa televisiota.

Helene Schjerfbeck: Ovi (1884), kuva SJT.

Taidemuseoita sankassa väkijoukossa kiertäessä huomaa, että katselemisesta on tullut entistäkin suositumpaa – ikään kuin tärkeää esillä olemisen tekemistä. Museoväki tietää sen ja tekee kaikkensa ”yleisötyöntekijöidensä” toimesta yleisön tykkäämisen eteen. Samat näyttelyt – Schjerfbeck, Thesleff – toistuvat yhä tiuhemmassa syklissä. Mitään uutta tai syvempää metatietoa ne eivät tarjoa – ei kai ole tarkoituskaan. Toivon mukaa yleisössä on vielä niitäkin jotka näkevät – heille ei pelkkä tykkääminen ja ”kuvassa” olevien entiteettien luetteloiminen riitä.

Ei ihme, että The Guardian pöllytti Lontoon Schjerfbeck-näyttelyä melko ankarasti. Sanottakoon heti, että en aio sanoa mitään huonoa Schjerfbeckin maalauksista. Törmääänkin heti vanhaan suosikkiini Varjo muurilla (1883/1928 ) kahtena eri versiona – erinomaista katsottavaa molemmat. Ovipielestä löydän hienon maalauksen suljetusta ovesta. En muista, olenko tätä maalausta aikaisemmin nähnytkään. Joka tapauksessa loistava se on, ja kaikki mikä siinä on nähtävissä, on ikään kuin jossakin muualla – suljetun oven toisella puolella. Se on todellista näkemisen taidetta.

Clement Greenberg käsitteli taiteen näkemisen ongelmaa eräässä artikkelissaan ja totesi, ”että kun taiteen jäljittelemä todellisuus lakkaa edes karkeasti vastaamasta suurten joukkojen tuntemaa arkitodellisuutta, se muuttuu rahvaan silmissä kaviaariksi”. Ajatuksen toki ymmärtää, vaikka meille suomalaisille on ollut heti äidin tissin jälkeen seuraava arkinen herkku Kallen Kaviaari. Myös rahvas on muuttunut rumaksi sanaksi, jonka käytöstä voi joutua tuomiolle ”kansanryhmän herjaamisesta”. Modernin taiteen kohdalla teeskentelimme ymmärtävämme, ja nykyään kun taiteessa ei ole enää mitään ymmärrettävää, teeskentelemme näkevämme.

Meillähän on vaikka kuinka paljon loistavia maalareita, joita kelpaisi esitellä. Mutta nykyinen museoväki ei näe nenäänsä pidemmälle. Iloinen poikkeus onkin Amos Rexin rakentama retrospektiivi Birger Carlstedtin tuotannosta. Sille kelpaa silmänsä ja sielunsa avata. Esitteestä käy ilmi, että näyttelyn yhteydessä julkaistu teos on ensimmäinen laatuaan Carlstedtin taiteesta ”ja hänen omalaatuisesta persoonastaan”. Tarvitseeko tähän enää mitään lisätä. No, sanotaan nyt vielä, että ripustuskin on parempi ja eläväisempi kuin noissa kahdessa edellisessä näyttelyssä, joissa on pakkopullan maku.

Solipsismi on osoittautunut – ainakin toistaiseksi – mahdottomaksi filosofoinnin muodoksi. Ei missään ole niin kepeää kirjoittaa kuin bussissa, mutta nyt olen jo paluumatkalla ja junassa. Junassa matkustamisesta on tullut niin hektistä, että siellä kirjoittaminen on melkein mahdotonta. Junassa kuunnellaan napit korvissa ties mitä ja sivellään silmät muljahdellen ipadia. Yritin itsekin joskus taannoin kuunnella matkaälyvehjettäni, mutta huomasin ettei korvissani ole lainkaan sellaisia napin meneviä reikiä. Nyttemmin olen hankkinut sellaiset kuuloimet, joita ei tarvitse työntää pään sisään.

Uskomme, että kunnianhimoista taidetta – oli se sitten uutta tai vanhaa – voi esittää inspiroivasti, avarakatseisesti, elämäniloisesti ja hienostuneella otteella, tuottaen kaikenlaisille katsojille elämää rikastuttavia kokemuksia.

Amos Rex

Clement Greenberg: Avantgarde ja kitsch, suom. Leevi Lehto, Partisan Review, 1939.

http://sites.uci.edu/form/files/2015/01/Greenberg-Clement-Avant-Garde-and-Kitsch-copy.pdf

Ellen Thesleff: Satama (1910), kuva SJT.