VIRRAN JUOKSUA – EERO HIIROSEN TAIDE

Veden vuodet – Years of Water – Eero Hiironen 80 vuotta. Pirkanpohjan taidekeskus, Ähtäri 17.6. –2.9.2018. Kuva SJT.

Myös Eero Hiirosen (1938–2018) 80-vuotisjuhlanäyttely Pirkanpohjan taidekeskuksessa muuttui muistonäyttelyksi. Näyttely on komea, ehkä koko kesän paras, joten jälleen on syytä lähteä Ähtäriin. Sanotaan, että taiteilijan elämäntyö jää aina kesken, mutta tällä kertaa tämä yhden miehen voimanponnistus näyttää kyllä varsin valmiilta.

Tiemme kohtasivat Eeron kanssa monet kerrat moninaisissa taidenäyttelyissä aina ensimmäisestä Pirkanpohjan kesänäyttelystä 1974 Pohjalaisen taiteen näyttelyyn Budapestissa 2005. Pirkanpohja kansainvälisine taiteilijavieraineen nosti maaseudun ja erityisesti pohjalaisen näyttelytoiminnan aivan uudelle tasolle. Pirkanpohjan kesänäyttelyä kannatti lähteä katsomaan kauempaakin – ja ihmiset lähtivät. Kesänäyttelyitä jatkui vuoteen 1985 saakka. Jo seuraavalla vuosikymmenellä Sininen talo sai seurakseen pihapiiriin Punaisen talon, jonka jälkeen toiminta jatkui Pirkanpohjan taidekeskuksena.

Aivan uutena nähtävyytenä Ähtärin keskustassa on Eero Hiirosen Ylävedet-monumnetti (1983), joka tänä kesänä on siirretty Moksun korvesta Ouluveden rantaan lähelle Pirkanpohjan taidekeskusta. Tulevaisuudessa uuteen idylliseen puistoon sijoitetaan kuulemma lisääkin Hiirosen veistoksia.

Ylävedet (1983). Kuva SJT.

Kirjoitin Eero Hiirosen näyttelyistä Pohjanmaan museossa 1988 ja Tampereen taidemuseossa 1995. Monet osoittivat syyttävällä sormella, että olin kirjoittanut liian positiivisesti tästä abstraktista ”teräsveistäjästä”. Silloin oli ilmassa monenlaista mielipidettä, Helsingin Sanomissakin kehotettiin taiteilijaa painumaan Hollywoodiin moisen pintakiillon kanssa. Nyt, kun virrassa on vettä tarpeeksi juossut, tuollaista ties mistä kummunnutta negatiivisuutta on vaikea ymmärtää. Toisaalta juuri Hiirosen teräsveistosten hitsaussaumojen täydelliseen näkymättömyyteen saakka hiottu loistokkuus on taiteilijan taholta kunnianosoitus katsojan silmää kohtaa. Onhan kyse näkemisen taiteesta.

Virtaava vesi, haponkestavä teräs (1980). Kuva SJT.

Seuraava on kooste Ilkassa ilmestyneistä lehtijutuista.

VIRRAN JUOKSUA

Eero Hiirosen taiteilijanura on kattanut yllättävän moniulotteisen tuotannon pienimuotoisista akvarelleista maalausten kautta veistoksiin ja aina monumenttiteoksiin saakka. Harva taiteilija on saanut tai paremminkin kyennyt valtaamaan ilmaisulleen näin paljon tehokasta toiminta-aluetta. Jo se vaatii uskomatonta muodonmuutosta, että sama tekijä siirtyy sujuvasti pensselistä hiomalaikkaan, palettiveitsestä hitsipilliin. Ja tekee sen vielä samanaikaisesti toisinpäinkin.

Hiirosen käsittelyssä kova ja raaka teräsmateriaali on taipunut yhtäläiseen lyyrisyyteen kuin konsanaan keveän ilmava akvarelli tai notkean sujuva tempera. Kirkkaaksi kiillotettu teräsveistos tai -reliefi toimii kahteen suuntaan: sillä on oma esteettinen todellisuutensa, taiteellinen ulottuvuutensa ja toisaalta se sulkee heijastavaan pintaansa koko ympäröivän maailman.

Hiirosen muotokieli on rikas ja monivivahteinen kuin luonto ikään; elävän ympäristön varianteista löytyvät lähtökohdat lähes jokaiseen teokseen. Todellinen maailma ja luova abstrakti ajattelu kohtaavat toisensa visuaalisena vuoropuheluna. Joissakin teoksissa se tapahtuu lähes konkreettisella tasolla, kuten tältä vuodelta oleva veistos Siivu maata ja vettä (1995) osoittaa.

Kuuden hengen raikasvesikaappi, pronssi/haponkestävä teräs (2003). Kuva SJT.

Rinnakkain veistotaiteen kanssa Hiironen maalaa myös ahkerasti. Veistosten muotomaailma heijastuu maalauksiin ja jälleen takaisin veistoksiin, varsinkin ateljeekuviksi nimetyissä teoksissa. Tämä kontakti kahden poolin välillä tuntuu Hiirosen tapauksessa varsin toimivalta metodilta.

Maalarina Hiironen on modernismin sukupolven edustaja, värin, muodon ja tilan lyyrikko, yhtä aikaa intensiivinen koloristi ja rationaalinen konstruoija. Hiironen on onnistunut luomaan esittävän ja ei-esittävän aineksen välille sillan, synteesin, joka tekee tarpeettomaksi koko ongelman. Oliko sitä koskaan olemassakaan.

Näyttelyn vanhimmat teokset ovat nuoren pojanjolpin tekemiä, jolpin joka jo tiesi ja osasi ottaa sattumat irti välineestään. Myöhempi kehitys on ollut määrätietoista visuaalista hurmiota, mutta myös kovaa ja ahkeraa työtä. Peilikollaasien ja ensimmäisten silkalla tahdolla ja voimalla työstettyjen teräsveistosten kautta matka on jatkunut suvereeniin materian hallintaan. Materia on antanut periksi ja muovautunut tekijänsä näkyihin.

Kymmenen värin sommitelma, akryyli (2001). Kuva SJT.

Teräksen käsittelijänä Hiironen on korkeata luokkaa, hänen käsissään teräs on taipunut raskaasta raudasta valoa taittavan pinnan ja dynaamisen oivalluksen materiaaliksi. Taidokkaasti hiotuilla elementeillä hän loihtii esiin monivivahteisia kompositioita, jotka keveydessään vaikuttavat lähes aineettoman lyyrisiltä.

Hiirosen ideamaailma pohjautuu luonnonelämykseen, virtaavan veden peilaukseen, tuulen pyörteiseen liikkeeseen, jään kimmeltäviin heijastuksiin ja pohjoisen maiseman vuodenaikojen variantteihin. Lopullisen materiaalinsa hän pelkistää abstraktiseen muotokieleen, jonka elementteinä toimivat taipuvat pinnat ja painautumat, kaaret, vapaasti muotoutuvat linjat ja rytmisesti tehokkaat kontrastit. Hiirosen taide on nimenomaan futuristisen liikkeen taidetta, hänelle ominaista on selkeä pyrkimys puhtaasti visuaaliseen elämykseen.

Näyttelyssä voi kokea huikean tunteen, että yksi jääräpää on mennyt, ei vain harmaan kiven vaan myös ruostumattoman ja haponkestävän teräksen läpi.

Näyttelyn vanhin teos vuodelta 1953. Kuusikiven vanha riihi, öljy/tempera. Kuva SJT.