VINTTIKAMARIPOJAT

Pilvet kerääntyvät Västerbottenin ylle. Kuva SJT 2015.

Me olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietäsi pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaa – meidän elämämme, meidän onnemme.

Friedrich Nietzsche

Vielä taannoin 1980-luvulla Etelä-Pohjanmaan taiteilijat tekivät Artebotnia -projektin merkeissä aktiivisesti yhteistyötä Västerbottenin taiteilijoiden kanssa. Näyttelyitä pidettiin puolin ja toisin. Länsipohja ja Itäpohja olivat kuin yhtä ja samaa maakuntaa. Nykyään tuntuu, että maan nousu Merenkurkussa on kääntynyt laskuun, ja Länsipohja on Amerikkaakin kauempana.

Ehkä näistäkin syistä eräs suosikkikirjailijani on pitkään ollut viime vuonna edesmennyt Pohjanlahden läntisen puolen maiseman ja elämänmenon huikea kuvaaja Torgny Lindgren. Hän ehti kirjoittaa ”muistamattoman miehen” muistelmansakin Muistissa (2012), mutta sen jälkeen on ilmestynyt ainakin novelleja ja taiteilijaromaani Klingsor (2014), joka saatiin suomeksi viime vuonna.

Ensimmäistä kertaa ei Lindgren ole taiteilijaa kyydissä, sillä romaanissaan Oikea maisema (2001) hän teki hämmästyttävän matkan maisemamaalari Kirjo Lehden norsjöläiseen mielenmaisemaan. Pittoreskissa miljöössä poikkeaa myös prinssi Eugen, joka on oikea historiallinen henkilö ja suurenmoinen maalari. Kirjo Lehti oli alkujaan Herman Andersson, mutta eihän sellaisella nimellä saanut Ruotsissa tauluja kaupaksi.

Taiteilija Klingsor on näitä tyypillisiä vinttikamaripoikia, joita löytyy maakunnista kaukana suurkaupunkien melskeestä. Jokin ihmeellinen voima vetää osan noista hormonien armoilla kytevistä ihmisolioista taiteen piiriin. Klingsor äkkäsi nuoruudessaan paikallislehdestä kirjeopiston mainoksen ja ryhtyi kirjeopiskelemaan maalaustaidetta. Taiteen tie vie hänet lopulta aina Pariisiin saakka, kuten se yleensäkin vie.

Pakko myöntää, että itsekin aloitin urani Pahajoella Mäntyahon vinttikamarin ikkunasta alakuloista maisemaa aprikoiden. Kävin jopa kirjeopiston piirustuskurssin Kaisa-tädin yllyttämänä. Ehkä siinä on jotakin syvää ironiaa. Etenkin jos olisin saanut vielä nimekseni isoisä Aleksanderin ehdottaman Ensio Mäntyaho. Olisikohan sillä nimellä taulut menneet vieläkin paremmin kaupaksi.

Lindgren kirjoittaa Nietzscheä mukaillen: ”Kukaan ei uskonut että hänestä tulisi mitään erityistä. Ja halusiko kukaan sisimmässään tulla joksikin erityiseksi? Oikeastaan koskaan ei esiintynyt ajatuksia erityisyydestä, kuka pystyi mainitsemaan ainuttakaan ihmistä josta olisi tullut jotakin, mitä hän ei ollut alusta lähtien ollut?”

Kysymys kuuluukin, miten tulla siksi mitä on? Se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi, ei Klingsorille eikä meille muillekaan maalareille. Mutta taiteen avulla voi matkan varrella laajentaa merkittävästi näkemisen avaruutta ja keventää olemisen ankaruutta.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 25.4.2018

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/search/label/Artebotnia

LISÄHUOMIOITA

Toki Etelä-Pohjanmaaltakin olisi löytynyt värikkäitä taiteilijakohtaloita kirjoissa kuvattaviksi, mutta jostakin kumman syystä niin ei ole käynyt. Suurin osa pohjalaisesta taiteestakin on varastoihin piilotettuna, joten sitä ei näe juuri missään. Paitsi nelimarkkaa Nelimarkka-museossa, joka on muuten mainio museo kaikin puolin. Jos se olisi Ruotsin tai Tanskan maaseudulla, siellä virtaisi väkeä solkenaan.

Lindgren antaa Västerbottenin maisemasta tarkan kuvauksen: ”Jokainen joka on joskus tutkaillut Västerbottenin karttoja tietää että ne esittävät suurin piirtein pelkkiä kuusimetsiä. Soita ja yksittäisiä vaaroja, ja yleisiä teitä ja tukkiteitä. Siinä maisemassa kukaan ei voi eksyä.” Kun Klingsor lopulta palaa takaisin kotimaakuntaansa ”vadelmat Storvikstjärnin suon laidalla kukkivat kerta kaikkiaan ylenpalttisesti”.

Eräänä yöpuhteena Klingsorin tuvassa valmistuu se lopullinen maalaus, joka ei esitä mitään muuta kuin itseään. Me olimme ainoat, jotka sen todella näimme. ”Kaikki muut näkivät jotain muuta tai eivät mitään.”

”Ja niinpä taulu oli nyt Klingsorin keittiössä. Ja hän selitti meille että se oli tavallaan antanut uuden suunnan myös hänen elämälleen, tyhjyyden ja autiuden ja turhuuden.” ”Ja Klingsor sanoi tyynesti ja hiljaa: Minä en maalaa enää koskaan.”

Nusquam est qui ubique est.

(Joka on kaikkialla ei ole missään.)

Seneca

Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor, suom. Liisa Ryömä, Tammi 2017.

Mäntyaho talvella 2018. Kuva SJT.

KUN ABSTRAKTI TAIDE SAAPUI PAHAJOELLE

Kirjoittajan nimeämättömiä öljymaalauksia 1960-luvun alkupuolelta. Kuva SJT.

Kuitenkin epäilen usein, edistymmekö ollenkaan. Lapsuudessani elämä poikkesi monessa suhteessa nykyisestä, olimme hitaampia mutta kuitenkin tulimme hyvin toimeen ja olimme onnellisia,

– A. I. Routio: Minne menet, kuvataide? (1966)

Oli helteinen sunnuntai, istuimme puutarhassa ja joimme raparperimehua. Äiti oli pukeutunut mekkoon, jossa oli vaaleansinisellä pohjalla päivänkakkaroita. Isä oli ajanut partansa ja sonnustautunut samettihousuihin ja kalvenneeseen puuvillapaitaan, joka oli kokenut kaikki Laatokan myrskyt. Hänellä ei tainnut sen juhlavampia asusteita ollakaan. Sen sijaan isoisällä oli hyväkuntoinen liituraitapuku, jossa hän oli käyskennellyt Viipurin toreilla ja Terijoen kultahiekkaisilla rannoilla. Ne kesät eivät palaa milloinkaan, hän saattoi tällaisena päivänä tokaista. Muutoin hän ei haikaillut menneitten perään.

Se kesä oli monella tavoin erityinen. Tavan mukaan kaikki muut kylän lapset oli lähetetty kesäleirille. Olin itsekin ollut jo menossa linja-autoasemalle, mutta palasin eväsreppuineni takaisin kotiin. Se tiesi kotikutoisen idiootin leimaa – olin miehenalku joka ei uskaltanut mennä minnekään. Pakenin kirjoineni vinttikamarin hiljaisuuteen; varsinkin sadepäivinä siellä oli suurenmoiset ropinat. Eräässä Outsiderin seikkailussa kiinalaiset kiduttajat vetivät Pekka Lipposelta hampaat pois ja porasi ruuvinaulat tyhjiin reikiin uusiksi syömävälineiksi. Se näky vaivasi minua pitkään.

Sinä kesänä isä tilasi postimyynnistä levysoittimen. Soittimen mukana tuli pino jazzlevyjä, joita me soitimme yhä uudestaan kesäisinä viikonloppuina. Lähes lentokyvytön varis oli jäänyt pihapiiriin alioksi, se pateerasi kannonnokassa ja raakkui kilpaa levysoittimen kanssa. Laiska kissa makoili pihan toisella puolella, se oli myöntynyt epämääräiseen sopimukseen ja jahtasi varista vain silloin kun kukaan ei nähnyt. Silmäkulmastaan se näki äidin ja porraspielessä seisovan pitkävartisen luudan, sitä yhdistelmää oli syytä pelätä. Myös luonnevikainen kukko jahtasi kissaa, joten se joutui alituisesti olemaan varuillaan.

Sinä kesänä raparperit kasvoivat niin korkeiksi, että niiden lehtien alla saattoi pitää sadetta. Raparperien varret olivat kuin punaisia halkoja. Maisa-tädin valmistamaa rapaperihyväkästä syötiin lähes joka ilta voissa paahdettujen kaurahiutaleiden kera. Sinä kesänä Maisa-täti vietti viimeisen lomansa meidän talossa; hän oli päättänyt mennä syksyllä naimisiin. Hän ei ollut niin pitelemättömän iloinen kuin aikaisempina kesinä. Hän saattoi toisinaan käyskennellä omiin ajatuksiinsa vaipuneena pitkin rantapolkua, mikä oli täysin omituista.

Sinä kesänä isoisä alkoi jälleen kerran kirjoittaa muistelmiaan. Vintin ikkunasta kantautui kirjoituskoneen naputusta jo varhain aamusta. Mutta usein joku naapurin ukko poikkesi tupakalle tai viinaryypyn toivossa, joten isoisän kirjahanke keskeytyi vähän väliä. Kauniit kesäpäivät kuluivat puutarhassa tarinoidessa. Toisinaan isoisä sortui kertomaan etukäteen, mitä hän aikoi kirjoittaa. Hän laverteli päivät pitkät seikkailuistaan, jotka tulisivat puhkaisemaan valtatien paperin valkoiseen erämaahan. Mutta yön hiljaisina tunteina kynä lojui vaitonaisena pöydän kulmalla.

Kesäisen sunnuntaipäivän viettoa Pahajoella 1968 ja n. 1958. Kuvaajat tuntemattomia.

Sinä kesänä esittelin piha-aitassa ensimmäiset ei-esittävät maalaukseni. Olin maalannut jo muutamia vuosia, mutta abstrakteja maalauksia en ollut nähnyt kuin kuvissa. Kokonaan abstraktin maalauksen maalaaminen tuntui yhtä vaikealta kuin reiän maalaaminen ilman reikää ympäröivää käsinkosketeltavaa todellisuutta. Olimme isoisän kanssa ongelmaa pohtineet. Näkeminen suuntautuu aina johonkin esineeseen tai olioon. Emme kerta kaikkiaan osaa nähdä muuta kuin ”jotakin” – reiästäkin näemme vain reiän reunat. Mutta abstraktin maalarin tehtävänä on nimenomaan sukeltaa tuohon ei-minkään näkemisen tyhjyyteen.

Sinä kesänä tehtäviini kuului mennä isoäidin kanssa iltalypsylle rantaniitylle huiskimaan koivunoksalla kärpäsiä lehmän kupeista. Seurasimme Mooses-kissan kanssa isoäitiä työntäen maitokärryjä, kissa lämpimän maitohörpyn toivossa ja minä vain siksi, että maailma nyt vain sattui sillä tavoin maailmoimaan. Ulpukka – se oli lehmän nimi – osasi itsekin huiskia kärpäsiä muhkealla hännällään, joka oli kuin suuri pensseli. Mutta millaisen maalauksen sellaisella mutlarilla saisikaan maalattua?

Seuraavana aamuna esittelin idean isoisälle, joka innostui heti päästyään näin eroon kiusallisesta kirjoituspuuhastaan. Hain vintiltä pari suurta pahviarkkia ja isoisä kävi nappaamassa isän varastosta muutaman maalipurkin. Sitten lähdimme niitylle etsimään Ulpukkaa. Kotvan huhuilun jälkeen se jolkotti leppäpusikosta meitä kohti sarvet ojossa kuin hyökkäysvaunu. Isoisä heitti sille sylillisen nauriinnaatteja purtavaksi.

Pidin pahviarkkia sopivalla hollilla ja isoisä kastoi lehmän häntää maalipurkkiin. Sitten varroimme. Häntä teki ensin hitaan kaarevan liikkeen ilmassa, se oli maalista oudon raskas. Ulpukka vilkaisi itsekin, että mikä häntää vaivaa, mutta sitten se huitaisi kunnolla. Osa maalista lätsähti isoisän ryntäillä ja osa minun naamaani, mutta suurin osa siitä levisi pitkin lehmän kylkeä. Pahviarkilla oli vain muutama pisara.

Virittäydyimme uuteen yritykseen. Kohotin pahvia ja yritin pitää pääni piilossa. Lehmä sivalsi hännällään pitkin pahvia, mutta huitaisi sitten äkisti toiseen suuntaan ja lennätti isoisän selälleen ojaan. Ulpukka oli saanut sessiosta tarpeekseen ja lähti puolijuoksua kohti rantapusikkoa. Hiivimme isoisän kanssa saunaan pesulla ja yritimme palauttaa edes jotakin siihen alkuperäiseen olotilaan, missä vielä aamupäivällä oli oltu. Isoisä mutisi jotakin uuden taiteen vaarallisuudesta.

Illalla menin jälleen isoäidin kanssa lypsylle kuin Sysifos ikään – ikuisesti lehmän nänneihin kytkettynä. Isoäiti ihmetteli ensin lehmän väritystä, mutta kun kärpäsetkin karttoivat kirjavia kylkiä, jatkoi hän omaa puheenpölinäänsä sen kummemmin maailman kummallisuuksia ihmettelemättä: ”Se on tää meiän Ulpukka törräyttänt perseinsä semmosee pehkoon, ettei ies hyttyset mokomaan kose, mitä lienöö siitepöllyy ja haiseeki tömäkäst ko terpentiini.” Kissa hurahti kehräämään, se arvasi että tänään maitoa oli luvassa tavallista suurempi annos.

Ne kesät menivät kuin unta vain. Kotimaisissa lehdissäkin oli alkanut ilmestyä pilakuvia abstraktista taiteesta. A. I. Routio kirjoitti tunnetun pamfletin Minne menet, kuvataide? Pahaa puhetta uusista ismeistä (WSOY 1966). Vähitellen pääsin lehmännänneistä eroon ja muutin Helsinkiin. Ensimmäinen oma näyttelyni abstrakteista maalauksista oli Kluuvin Galleriassa 1973. Siihen mennessä myös kriitikko Routio oli laajentanut näkemystään ja onnistui kehumaan kohtuullisen tyylikkäästi näyttelyni Uudessa Suomessa. Sen jälkeen hän kävi varsin ahkerasti näyttelyissäni. Näkymätön oli tekeytynyt näkyväksi – se oli lähes ihmeen kaltaista.

Kysymys on siis taiteesta, tästä miellyttävästä ylellisyydestä, jonka harjoittamiseen tai vakavaan harrastamiseen vastaanottajina meillä on varaa vasta sitten kun muut ja tärkeämmät asiat on hoidettu. Toisin sanoen: tuskin koskaan.

– A. I. Routio: Minne menet, kuvataide? (1966)

LISÄHUOMIOITA:

Jotakin muuta etsiessäni löysin vintiltä tuon oheisen tekstin. Se on kirjoitettu joskus 1970-luvulla jotakin julkaisua varten, ehkä Alavuden jouluun, Viiskuntaan tai johonkin muuhun. Suurin osa menneistä tapahtumista on jo unohtunut tai muuttunut fiktioiksi, miten lienee tämänkin laita.

Noihin aikoihin abstrakti kuva aiheutti ihmisille päänvaivaa, se oli kaikenlaisen arkikokemuksen tuolla puolen. Jotkut halusivat ymmärtää esittämättömiin elementteihin kätketyn salatun kielen ja toiset taas torjuivat abstraktin taiteen silkkana huijauksena. Kaiken sortin selittäjiä ilmaantui myös kuin puskista.

Tietä abstraktin teoksen kokemiseen helpotettiin termillä abstrahoida. Näin luotiin mielikuva, että abstrakti teos ei ole mitään muuta kuin todellisuudesta siivilöity näkemys, jossa yhä olivat läsnä tutut todellisuudesta poimitut tosiasiat vaikkakin enemmän tai vähemmän tunnistamattomiksi abstrahoituina. Olin saanut joululahjaksi juuri ilmestyneen B. W. Jaxtheimerin Suuren piirustus- ja maalauskirjan (WSOY 1961), joka oli suunnattu laajalle harrastajakunnalle. Mutta abstraktin taiteen suhteen kirjan tekijä oli täysin pihalla, vaikka antoikin vinkkejä ”abstrahoimiseen”.

Pihalla olivat monet asiantuntijatkin. Helli-tädille tuli jokin amerikkalainen lehti, jossa kerrottiin, että tätä uutta taidetta olivat maalanneet jo apinatkin, eikä edes taiteen parhaimmat asiantuntijat olleet osanneet erottaa apinoiden töherryksiä kuuluisien nykytaiteilijoiden teoksista. Sellaiselle uutiselle kelpasi nauraa. Samassa lehdessä oli artikkeli abstraktin taiteen pääpukarista Jackson Pollockista, joka roiski väriä ympäri kangasta kuin mielipuoli. Ei ihmekään, että hän oli humalapäissään kuollut auto-onnettomuudessa.

Varminta oli palata vanhojen jäärien pariin. Wittgensteinin mukaan sellainen kuva, joka ei viittaa itsensä ulkopuolelle ei ole kuva lainkaan, vaan olio (tosiasia) itse. Abstrakti maalaustaide on juuri sellaista hyvää tekevää taidetta, jolla ei ole ulkokohtaisia merkityksiä eikä viittauskohteita. Näin se avaa kokijalleen aivan uudenlaisen näkemisen maailman ja antaa mahdollisuuden ”meditatiiviseen havaintokokemukseen”. Juuri sellaista taidetta me tarvitsimme. Toki taidetta tehtiin edelleenkin esittävään aistimaailmaan viittaavista aineksista ja elementeistä, mutta silloin oli vaarana ryhtyä tarinoimaan ja kasvattamaan merkitysten romuvarastoa, joka jo ennestäänkin oli täyteen sullottu.

Clive Bell on jo varhain 1920-luvulla – modernin ytimessä – taittanut peistä formalismin puolesta ja linjannut, että esittävänkin taideteos voi olla hyvää taidetta, mutta vain niistä samoista syistä kuin abstrakti teos. Bell vertaa taideteosta ruusuun; molemmat ovat kauniita sellaisina kuin ovat, ei siksi että ne esittäisivät olevansa jotakin muuta. Sitä paitsi ”mikä tahansa voi tuoda mieleen mitä tahansa”, kuten Oski Kalte on oivallisesti lohkaissut.

We all agree now - by 'we' I mean intelligent people under sixty - that a work of art is like a rose. A rose is not beautiful because it is like something else. Neither is a work of art. Roses and works of art are beautiful in themselves.

– Clive Bell

Tekstin lopun sinisilmäinen veto kuulostaa turhan hurmoshenkiseltä: ”Näkymätön oli tekeytynyt näkyväksi – se oli lähes ihmeen kaltaista.” Nykyään se kaikki, mikä silloin oli näkyväksi ryhtynyt, on jälleen turvallisesti ja luultavasti lopullisesti näkymätöntä. No, ehkä jossakin keikkuu vielä muutama vanha kääkkä sinnittelemässä näkemisen vaivassa. Taiteen ylellisyyteen meillä on varaa vasta sitten kun tärkeämmät asiat on hoidettu. ”Toisin sanoen: tuskin koskaan”, kuten A. I. Routio huomauttaa. Tämä pitää paikkansa, mutta kyse ei ole taloudellisen vaan henkisen pääoman puutteesta.

Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta, olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.

– Paul Virilio

Ps.

Clive Bellin muuten tyylipuhtaassa suorituksessa kaihertaa tuo, ”by 'we' I mean intelligent people under sixty”. Mitä hittoa hän sillä tarkoittaa!

Jutussa mainitut äänilevyt löytyivät viime kesänä Pahajoelta vinttikomerosta. Pahvilaatikollinen sekalaisia EP- ja singlelevyjä – ja lähes kaikki ovat vielä soittokunnossa.

Isoisä Aleksander ja isoäiti Maria verstaan ovella 1950-luvun alussa. Kuvan metatiedot kadonneet.