LIIKUTUKSEN VALLASSA

Taide – kuten elämäkin – voi puolustautua sillä, ettei sen tarvitse todistaa mitään.

E. M. Cioran

Edellisen kolumnini palaute yllätti. Monet kyselivät, mistä sellaisen Estetiikan klassikot -kirjan saa, ja olisiko se hyvä isänpäivänlahja. Jouduin suorastaan liikutuksen valtaan – ainakin jotkut isät olivat saamassa pätevää luettavaa. Vaan todellisuudella on toinenkin puoli. Paikallisen kirjakaupan ikkuna pysäyttää ohikulkijan näyttävällä tarjonnallaan. Näytteille on aseteltu suurten kustantajien – noiden sivistyksen vartijoiden – isänpäivää ja joulumyyntiä varten julkaisemat nykykirjallisuuden huiput. Kärkiniminä loistavat Siltsu, Kalle, Tami ja Cheek eli Poski.

Taiteesta ja taiteenfilosofiasta kirjoittavan ei kannata palautteen niukkuudesta lannistua. Tärkeät asiat – kuten taide – eivät ylipäätään ole suuren yleisön suosiossa. Joidenkin mielestä taide on ylevää turhuutta – sankarillinen mutta turha kapina katoavaisuuden edessä. Nietzschen mukaan ihmisen henkiselle ja fyysiselle olemassaololle tärkeintä on taide – ”ylivertainen vastavoima kaikelle tahdolle elämän kieltämiseen”.

Taiteen kokeminen on helppoa jos teoksen sisällöksi riittää se, että se esittää jonkin tunnistettavan aiheen. Vaikka maalauksella onkin kyky viitata itsensä ulkopuolelle, voimme silti helposti kuvitella ei mitään esittävän maalauksen. Kun taas mitään esittämätön valokuva on mahdottomuus – sitä ei pysty edes kuvittelemaan. Katsojalle vaikeinta onkin – ainakin aluksi – kuvallisen esittävyyden kynnyksen ylittäminen. Toki hyvää taidetta voivat olla niin esittävät kuin esittämättömätkin taideteokset. Kummalista on, että ne ovat sitä samoista ”taiteellisista” syistä.

Taide voi olla myös syvällistä ja merkityksellistä – syvällisintä mitä inhimillisessä elämässä on koettavissa. Tosin lume ja teeskentely vaanivat taidekokemuksessakin. Eilispäivän taide ei teeskentele, se on sitä mitä se on – vai onko? Vanhaa taidetta voidaan arvioida vaikkapa teknisen suorituksen taidokkuudella, mutta tämän päivän taiteen tulkintaan ei tunnu mitkään kriteerit riittävän. Hämmentyneelle katsojalle herää usein epäilys, että uuden taiteen syvällisyys on pelkkää sekavuutta. Miksi joku Kieferin kaltainen ”sotkija” on syvällinen ja merkittävä taiteilija, kun taas joku toinen sotkupytty ei ole.

Askartelemme mieluusti menneessä ja valitamme, että tulevaisuus on meille liian kallista. Sitä myöten verbin aikamuoto futuurikin on kadonnut suomen kielestä. Guggenheimin museohanke torpattiin suurella metelillä. Kaatoiko sen nurkkakuntaisuus, vaalitaktikointi vai sosiaalisen median raivo. Vai kaikki yhdessä, miten lie? Erilaisuuden ja uuden sietokyky lähentelee jo nollaa – taiteessakin. Olemme menossa kohti ”virallista taidetta”, jossa muutama ns. ”virallinen taiteilija” riittää median ja ”taidemaailman” tarpeisiin. Kirjallisuudelle on jo näin käynyt.

Viihteen kulutus lisääntyy kiihtyvällä vauhdilla. ”Viihde tekee hyvää”, lupaa jo tutkimuskin. Ehkäpä lopulta, kun aikamme kierrämme ohimosuonet piukeina suuria ja kalliita liikenneympyröitämme, tajuamme että vain taide voi meidät enää pelastaa!

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 14.12.2016.

Lisähuomioita:

Vain taide tarjoaa ihmiselle täydellisen vasteen elämän tarjoamaan monimuotoiseen haasteeseen, kuten vaikkapa ”someraivoon”. Vain taiteessa on tarpeeksi sellaisia tuntemattomia parametreja, jotka eivät lannistu latteiksi mielipiteiksi käsittämisen ja ymmärtämisen paineessa. Luova taiteilija työskentelee aina ymmärtämisensä tuolla puolen. Kaikki teoksen tekovaiheen valinnat (epäröinnit, innostuksen puuskat, karmeat mokat jne.) vaikuttavat lopputulokseen. Taideteos on aina ensin tehtävä ennen kuin se voidaan kokea – ja ottaa tulkinnan kouriin.

Joku ajattelija on sanonut, että ”taiteilija on totuudesta lukien vasta kolmantena”. Minkä lajityypin edustajat ovat ensimmäisenä ja toisena, sitä ”joku” ei ainakaan tässä yhteydessä kerro. Väitetään, että taideteos ei todellisuuden jäljittelyssään ole todellisuutta, vaan pikemminkin sen puutetta. Mutta nykyään tiedämme, että taideteoksen tulkintaan liittyvä ”lume” ja ”teeskentely” ovat taiteen tärkeimpiä ominaisuuksia. Lumeen kaltaisessa olomuodossaan taide kykenee repäisemään todellisuuden irti kätkeytyneisyydestään ja ”varjelemaan sitä lumetta vastaan”, kuten filosofi kirjoittaa. Kun taas todellinen todellisuus ei ole taiteilijan vaan ”sokerileipurin työsarkaa”.

Kirjoitan kuvataiteen ja erityisesti maalaustaiteen näkökulmasta. Henkilökohtaisesta kognitiivisesta sulkeumasta johtuen voin seikkailla ymmärtämisen takaisissa sfääreissä vain maalaustaiteessa ja runoudessa. Ja tietenkin musiikissa, joka on aivan erityinen suoran kokemisen taidemuoto aivan kaikille – maalareillekin. Jo Schopenhauer huomautti, että musiikki ei ole kuten muut taiteet ”lumetta ja kopioita ideoista”, vaan itse idea. Se on syytä pitää mielessä, kun muita taiteenlajeja alati läimitään milloin minkin ismin kärpäslätkillä. Ja vaaditaan milloin mitäkin, jopa yhteiskunnallista taidetta.

Ja taiteen kokijat ovat tyytyväisiä; heidäthän on dekonstruoitu jo ajat sitten, jo ennen syntiinlankeemusta, viikunanoksalla. Seuraavaksi dekonstruoidaan taiteilijat, mutta älkää (minä pyydän) dekonstruoiko museoita – mihin sitä sitten enää kaupungilla kulkiessaan poikkeaa jouissancelle helpottamaan ”hermoaan”.

SJT

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2011/12/varmuudesta-lopulliseen-epavarmuuteen.html