”Henkilölle, jolle taide ei avaudu, värit ovat
värejä, sävyt pelkkiä sävyjä … siinä koko juttu. Kaikki
värien vaikutukset ihmisen sieluun – taivaan ja helvetin välillä
– jäävät huomaamatta.”
Emil Nolde
Syksyn kirjojenvaihtoviikonloppu Torikeskuksessa ehti
jälleen mennä, mutta vielä seuraavalla viikollakin löysin pari
mielenkiintoista kirjaa. Yksi vähiten luopumisen tuskaa
aiheuttaneista kirjoista on varmaan kellastunut luonnoskirjan
näköinen teos Emil Nolde: Südsee-Skizzen (1961). Kirja on
kaikessa poissaolevuudessaan ja vaatimattomuudessaan suorastaan
viehättävä. Sanasen kirjan loppuun on laatinut Martin Urban.
Emil Nolde syntyi 1867 Flensburgissa tuolloisessa
Schleswigin herttuakunnassa. Alkujaan Flensburg (Flensborg)
oli vanha Tanskalainen kaupunki, jonka tanskalaiset olivat
menettäneet jossakin kahakassa Preussille 1864. Olin 1980-luvun
lopulla työskentelemässä keskisellä Juutinmaalla. Flensburg oli
tuolloin omituinen kaupunki vain muutaman kilometrin verran Tanskan rajan
väärällä puolella. Omituinen siitä syystä, että kaikki
eteläjyllantilaiset pakkasivat lauantaisin itsensä autoihin ja
lähtivät Flensburgiin ostoksille. Mutta kukaan ei puhunut Emil
Noldesta mitään, vaikka juuri hän oli näiden alavien merellisten
maisemien tulkki parhaasta päästä.
Nolde maalasi mielellään Jyllannin maisemia, mutta
ehkäpä värien todellinen hehku löytyi Etelämeren hikisenkuumista
näkymistä. Etelämeren saarille Nolde joutui (tai pääsi)
osallistuttuaan 1913-14 saksalaisen tiedemiesryhmän mukana
tutkimusmatkaan, joka suuntautui Siperian, Kiinan, Japanin ja
Uuden-Guinean kautta Saksan Tyynenvaltameren siirtokuntiin.
Nolde oli liittynyt 1906 ekspressionistien Die Brücke
-ryhmään, joka oli perustettu edellisenä vuonna 1905. Noldelle
osoitettu jäsenkutsu päättyi lennokkaasti: ”No niin, arvoisa
herra Nolde, miettikääpä asiaa, olemme tällä tavalla halunneet
ilmaista, miten paljon arvostamme Teidän värimyrskyjänne.” Mutta
Nolde ei pitkään ryhmässä viihtynyt, vaikka hänen maalauksensa –
varsinkin öljytyöt – olivat kuin suoraan brückeläisten
ohjelmanjulistuksesta.
Nolde liittyi myös kansallissosialistiseen puolueeseen
1920, mutta ei viihtynyt siinäkään maailmassa. Natsit julistivat
hänet rappiotaiteilijaksi ja panivat maalauskieltoon. Ehkäpä
näistä syistä Nolde tuli siihen johtopäätökseen, että
Tyynenmeren saarten alkuasukkaat olivat nykymaailman ”ainoita
oikeita ihmisiä”. Siis päinvastoin kuin ajan filosofiset
suuntaukset, jotka olivat jo Hegelistä (ellei peräti Platonista)
alkaen pitäneet juuri valtiota (tuota Nietzschen ”kylmää
hirviötä”) ihmisen korkeimpana mittana.
Nolde muutti takaisin – nyt lopullisesti – eteläisen
Jyllannin tuulenpieksämille lakeuksille, vaeltavien hiekkasärkkien
ja keikkuvien heinien maisemaan, jonka alati vaihtuva valaistus
heijastui taivaalla kiitävistä pilvistä ja kaikkialla vellovasta
meren peilistä. Tuollainen maisema oli kuin tehty
akvarellimaalauksen aiheeksi. Noldesta tulikin vetisen
akvarellitekniikan mestari, abstrakti ekspressionisti ja kauan ennen
amerikkalaisten lanseeraamaa tyylisuuntaa. Lukuun ottaen myös Nolden
huikeat kukkamaalaukset, jotka nekin ilmaisivat suurta elämän
ekspressiivistä draamaa.
Südsee-Skizzen -kirjasen luonnokset on tehty
väriliiduilla. Ne ovat erityisen alkukantaisia tekniikasta
piittaamattomia maisema- ja miljöötutkielmia valosta, väreistä ja
värien heijastuksista. Nopeasti kyhätyistä luonnoksista voi
parhaimmillaan aavistaa jo sen vision alkion, jonka maalarin silmä
on valmistautunut näkemään, tarjoilipa havainnon puitteet
todellinen näkymä, valaistuksen heijastukset, mielikuvituksen
fantasiat tai mitkä parametrit hyvänsä. Tässäkään tapauksessa
maalarin silmistä ei sinkoudu kaikennäkeviä näkemisen säteitä,
vaan maalari on saamapuolella – avoin ja luova vastaanottaja.
Ekspressionismi ja fenomenologia valloittivat 1900-luvun
alussa maailmaa käsikädessä, voisi jopa sanoa että
ekspressionismi oli havainnon fenomenologian taidetta. Maailma ei
ollut enää konkreettisten esineiden ja tosiasioiden ”romuvarasto”,
josta parhaan tiedostuksen taidot omaavat havainnontekijät veivät
kaiken. Muille jäi se mitä muille oli aina jäänyt – ei mitään.
Nämä tekijät olivat tietenkin myös aikakauden poliittisten
suuntausten takana. Fenomenologia toi maailman kuvaukseen (ja
kokemukseen) mukaan myös luovan havaitsijan (sisäisen) maailman – ne olivat
yksi ja sama asia. Me olemme yhä tuon saman havainnon ja
tiedostuksen (tajunnan) mysteerin äärellä. Turha sanoakaan, että
taide on aivan tuon ”mysteerin” keskiössä.
Nolde kuoli 1956, joten hän eli ”taiteen voimaan
luottaen” – kuten luultavasti kaikki muutkin ihmiset – läpi
nuo ”hirvittävät ajat”, jotka Edvard Munch oli ennustanut
tuleviksi jo 1900-luvun alussa ekspressionismin syntyaikoina.
”Maalarin silmä näkee ja näkee, hahmottaa,
vertailee, järjestää ja muovaa, vielä nukkuessakin se tuottaa
kuvia ja usein kauniimpia kuin mitkään valveilla nähdyistä.”
Emil Nolde
Emil Nolde: Südsee-Skizzen, München, 1961.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti