SCHOPENHAUERIN LISTA

Etruskien maanläheistä veistotaidetta. Museo Civico Archeologico, Fiesole. Kuva S.J.Tanninen

”Taideteokset ovat kaikkein hyödyllisimpiä asioita, joita meillä ihmisillä on.”

Nicholas Wolterstorff

Näin ajatteli myös Schopenhauer, joka syvällisenä ajattelijana halusi tietää myös mikä taidemuoto olisi kaikkein hyödyllisin. Niinpä hän listasi taiteet paremmuusjärjestykseen sen mukaan miten vapaita ne ovat käsitteellisestä ajattelusta ja todellisuuden kuvaamisesta. Kirkkaimpaan kärkeen hän sijoitti musiikin, koska se on täysin vapaa sanoilla kuvatusta tai kuvilla jäljennetystä todellisuudesta. Musiikki edusti suoraan inhimillistä neroutta, vapaata tahtoa ja tahdosta vapautumista. Musiikki ei jäljittele mitään, se on kaukana kivuliaasta todellisuudesta ja silti se yltää ”sanoinkuvaamattomaan syvyyteen”.

Seuraavaksi Schopenhauerin listalle nousi sanataide tai paremminkin runous ja erityisesti tragedia. Viimeiselle sijalle jäi arkkitehtuuri, joka on tiiviissä vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa, ellei peräti osa todellisuutta – siinähän voi jopa asua. Kuvataiteet sijoittuivat jonnekin keskivaiheille. Maalaustaide ylsi Schopenhauerin mukaan parhaimmillaan ideoiden kuvaamisen tasolle, vaikka sillä näyttikin olevan pakonomainen pyrkimys todellisuuden jäljentämiseen. Varsinkin maisemamaalaus sai filosofilta kovan tuomio, se oli yksinkertaisesti typerryttävän tylsää ajanhaaskausta. ”Muutoinkin vain harvat maalarit yltävät täyteen mittaansa, suurin osa taiteilijoista on tylsämielisiä jäljittelijöitä.” Nykypäivän teatteria, valokuvaa ja elokuvaa Schopenhauer tuskin olisi hyväksynyt taiteiden listalleen lainkaan.

Mutta täytyy muistaa, että Schopenhauerin aikana ei vielä ollut abstraktia taidetta, vaan tuolloin pullistelivat museoiden ja porvariskotien seinillä ”paistinkastikkeenväriset” maalaukset esittävyyden kurasaappaissa. Kaukana olivat vielä nuo vapaan näkemisen kunnaat ja puhtaiden värien juhla, jolle Adorno sittemmin antoi vakuuttavat puitteet: ”Taiteen täytyy olla abstraktia, koska ihmisetkin ovat abstrakteja.” Myös Noel Carroll on kiinnittänyt huomiota siihen, että juuri abstraktit maalaukset ja orkesterimusiikki ovat sellaisia hyvää tekeviä taidemuotoja, joilla ei ole mitään hyötytarkoitusta, vaan ne antavat kokijoilleen täydellisen ”mahdollisuuden keskittyneeseen havaintokokemukseen”.

Samaa taideteosten hyödyttömyyttä todistaa myös Wolterstorff sanoessaan, ettei taideteoksilla ole itsensä ulkopuolista tarkoitusta olemassaololleen: ”Taideteokset eivät ole sitä varten, että niillä tehtäisiin jotakin.” Toki kaikki taideteokset esittävät tai eksistoivat jotakin, sillä taideteosten kaikki elementit ovat maailmasta peräisin – maailmasta tuttuja – ja käytäntöjen arkipäiväisyyteen hämärtynyt todellisuus ikään kuin antautuu taideteosten kautta koettavaksi. Maailma todentuu taideteoksissa. Usein lainataan ties kenen tokaisua, että ”maailma jäljittelee taidetta”. Nelson Goodmanin mukaan se on turhan vaatimattoman johtopäätös, sillä inhimillisten tietoisten olentojen eksistentiaalinen ”maailma on taiteen pystyttämä”. Ei yhtään enempää eikä vähempää.

Taiteen pystyttämässä tietoisuuden maailmassa kelpaa askarrella tärkeimpien ja arvokkaimpien asioiden parissa, kuten politiikka, kaupankäynti, rahatalous, yhteiskunnalliset intressit, todellisen todellisuuden ylläpito ja mitä niitä on. Oman tietoisuuteni lasitalon ylläpitäjiksi listaisin kuvataiteen, musiikin ja kirjallisuuden, joiden suhteen koen olevani hieman paremmassa ”näkökulmassa” kuin Schopenhauer. Vaikka useimmiten tuntemukseni ovat kuin kahden jyrkänteen harjalla, jossa ”ei tohdi peistään nostaa”.

Ehkä juuri tällaisessa huimauksen tilassa Richard Eldridge on lähtenyt vesittämään ”havaintokontemplaatiota” tärkeimpänä taiteen ja erityisesti maalaustaiteen käyttötapana. ”Vaikka maalarimme haluavat meidän huomaavan heidän maalauksensa, monet haluavat myös esittää asioita ja haluavat meidän huomaavan, mitä he esittävät. Käsitys, että kaikki taideteokset ovat autonomisia tai tarkoitettuja kohdeltavaksi autonomisesti, on suuri romanttinen illuusio.”

Tämä on rankkaa puhetta eikä sitä luulisi kuulevansa hotdog-kojun ulkopuolella. Eldridge väittää, että tuo samainen illuusio estää meitä erottamasta estetiikkaa ja taidefilosofiaa toisistaan. ”Ihmiskunnan taiteella ei ole mitään erityistä tekemistä estetiikan kanssa. Eikä estetiikalla ole mitään erityistä tekemistä taiteen kanssa.” Tällainen ajattelu ajaa Eldridgen esittämään oman taidelajien listansa, vaikka tuollainen listaaminen on jo ajat sitten käynyt mahdottomaksi ja täysin mielivaltaiseksi.

Mutta näin se menee: ”Jazz (Armstrongista Coltraneen ja niin edelleen), moderni läpisävelletty musiikki, joka käyttää kansanomaisia aineksia (Stravinskista Sostakovitsiin ja Ned Roremiin), moderni romaani (Joycesta ja Faulknerista Morrisoniin, Pynchoniin ja Rushdieen), tanssi (Balanchinesta Twyla Tharpiin, Mark Morrisiin ja heistä eteenpäin) ja moderni elokuva (Renoirista ja Hitchcockista Herzogiin ja Scorseseen) monien muiden käytäntöjen ohella todistavat taiteen jatkuvasta kyvystä uudistua muuttuvassa yhteiskunnassa.”

Antaa Eldridgen jatkaa, varsinkin kun hän yltyy kehumaan taiteen kriitikoita. ”Emme tarvitse sääntöjä taideteoksen merkityksen selvittämiseksi ja sen arvon määrittämiseksi, vaan Deweyn sanoin meidän on ”koulutettava uudelleen tapamme havaita taideteoksia”. Taideteoksen kriittisestä tulkinnasta voi olla hyötyä tässä, sillä kriitikon näkemys taideteoksen elementeistä ja niiden sommittelusta saattaa ”auttaa meitä siinä, että vähitellen ja vaivalloisesti opimme näkemään ja kuulemaan”.

”Taideteos on hyödytön, sillä ei ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusta eikä perustetta olemassaololleen.”

Nicholas Wolterstorff

Richard Eldridge (2009): Johdatus taiteenfilosofiaan, suom. Markku Lehtinen, Gaudeamus.