MIKSI TAIDE ON TYLSÄÄ

S. J. Tanninen: Objekti B, 1996. Kuva SJT.

Olla osallisena jossakin mitä ei lainkaan ymmärrä, juuri se on mielestäni kiihottavimpia puolia elämässä.

– Agatha Christie

Taiteen hyötyä ja hyödyttömyyttä on pohdittu jo antiikista alkaen. Kantin mukaan taidekokemus on hyödyntavoittelusta vapaa ylevyyden tunne, jolla saattaa olla moraalisesti kehittävä vaikutus. Sen kummempaa hyötyä eivät nykyajan filosofitkaan ole taiteelle löytäneet. Myöhemmät teoreetikot yrittivät sijoittaa taiteen erityiseen ”taidemaailmaan”, mutta eihän se siellä pysynyt. Taide ilmenee myös kaikkialla reaalimaailmamme todellisuudessa eli ”mielekkyyskontekstissa”.

Havainnon filosofiaa tutkineen Alva Noën kirja ”Omituisia työkaluja, taide ja ihmisluonto” (2019) on parasta, mitä taiteesta on kirjoitettu pitkään aikaan. Noë selvittää teoksessaan, miksi taide on niin hyödytöntä ja miksi se on niin tylsää. Kirjoittajan mukaan ihmisen käytännön arkiset työt ja toimet muuttuvat nopeasti itsestäänselviksi toiminnoiksi. Ne eivät enää pysäytä eivätkä herätä minkäänlaista ihmetystä.

Toisin on taiteen laita, se pysyy alati mysteerinä, vaikka monet haluaisivat kokea taiteenkin ”tavallisen arkisena toimintana”. Omituisen työkalun taiteesta tekee tuo selittämättömyys – sille ei löydy selkeää käyttöä kuten vasaralle tai täikammalle. Taideteoksia on mahdoton ymmärtää – ne puhuvat kerta kerran jälkeen eri kieltä ja esittävät alati uusia arvoituksia.

Juuri hämmennys taideteoksen edessä aiheuttaa tylsyyden tunteen. Noë vertaa tuota tylsyyttä lapsuudessa koettuun tylsyyteen. Hitto soikoon, mitä nyt tehtäisiin, kun aika ei kulu. Taideteokset antavat tylsyytensä kadottaneelle ihmiselle mahdollisuuden palata lapsuuden kokemusmaailmaan. Noë vertaa tilannetta kouluun, ei ole sattumaa, että koulussa on tylsää. ”Opettajat eivät ainoastaan kerro, mitä tiedetään. He tuovat tietoa maailmaan ja tekevät sen millä keinolla tahansa.”

”Tylsistyminen on lahja, jonka taide antaa meille”, sanoi Alva Noë haastattelussaan (niin & näin 2/2019) vieraillessaan Suomessa viime vuonna. ”Se on olennaista taiteelle, filosofialle ja myös kasvatukselle. Asioiden ei pidä olla liian helppoja.” Nykyään taidemuseot ja -galleriat

yrittävät estää tämän tarjoamalla kävijöille kaikenlaista viihdykettä valmiiksi pureskeltuine esittelyineen. Tällainen ”yleisötyö” poistaa taiteen kokijalta mahdollisuuden tuntea tuo ajankulun pysäyttävä voimattomuuden tunne. ”Poistamalla mahdollisuus tylsistyä, tullaan samalla riistäneeksi mahdollisuus organisoitua uudelleen. Tällöin katsojalta jää kohtaamatta taide ja se, miten taide tarjoaa meille mahdollisuuden kohdata itsemme.”

Edellä kerrottu ei tietenkään vähennä taidekokemuksen syvyyttä ja ”ylevyyttä”, päin vastoin. Taide riisuu totutun todellisuuden ympäriltämme ja pakottaa meidät ihmisinä esiin uudelleen muotoutuneeseen maailmaan. Näin taide muuttaa kokemusmaailmaamme ja myös meitä itseämme. ”Mutta taide ei ole viihdettä, viihteenä sillä ei ole mitään voimaa,” kirjoittaja huomauttaa. Siitä huolimatta taiteen parissa voi olla viihtyisää – jopa hauskaakin.

Ilmestynyt kolumnina 9.1.2020 Ilkassa ja Pohjalaisessa.

Jos se on hauskaa, se ei ole taidetta.

Noë käsittelee myös Stephen Daviesin teoriaa, jossa esteettistä tajua verrataan ”ihmiskoiraan nänneihin” – niistä ei ole mihinkään, mutta silti tuntuisi oudolta jos ne joltakulta miehenpuolelta puuttuisivat. Kirjoittaja päättelee, että esteettinen taju on evoluutiossa ”kehkeytynyt ilmaisu ihmisluonnostamme”. Se on kyky osallistua havaittujen asioiden arviointiin, miltä ne vaikuttavat ja miltä ne näyttävät. Lähes kaikki ympäröivä on tämän esteettisen silmän tuomiolla. Mutta ”esteettinen taju ei ole taideaisti”, se ei kerro mitään kyvystä ymmärtää taidetta.

Daviesin mukaan taidekäyttäytyminen on adaptaatiota – kelpoisuuden osoittamista. Mikä tahansa voi saada adaptiivisen merkityksen – ei vain riikinkukon pyrstön kaltaiset hirvitykset. Vaikka miesten navalla tai nänneillä ei olekaan adaptiivista tehtävää, saattavat ne kuitenkin ”normaaliutensa” kautta merkitä kelpoisuutta, huomauttaa Davies. Samalla tavoin taideaistin puute osoittaisi epäkelpoisuutta. ”Henkilö, joka ei osoittaisi mitään kiinnostusta mitään taidemuotoa kohtaan, olisi yhtä epähoukutteleva kuin sellainen, jolla ei ole älyä, huumorintajua, sosiaalista sulokkuutta, huolta toisia kohtaan ja napaa.”

Henkilökohtainen uskoni adaptaation – napojen ja nännien – osalta kuljettuun polkuun horjuu jo melkoisesti, mutta viis siitä. Tietä ei voi tietää vääräksi kuin kulkemalla.

Taidekäyttäytyminen – kyky tehdä, harrastaa ja omistaa taidetta – kertoo kelpoisuudesta. Mutta, kuten Noë huomauttaa, pulma piilee siinä, että mikä tahansa muukin voimansa osoittanut ihmisellinen käyttäytymismuoto voi olla adaptaatiota. Toisaalta esteettinen taju käsittää laajemman alueen kuin vain taide. Mutta ilman taidetta ei olisi estetiikkaakaan, ”taide nimittäin antaa meille kuvia, ja juuri kuvat tekevät esteettisen tajun mahdolliseksi. (…) Jos meiltä puuttuisi kyky omaksua esteettinen asenne, emme oikeastaan tarvitsisi taidetta tai filosofiaakaan.”

Taiteen todellinen työ ja tehtävä on filosofista, huomauttaa Noë. Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta taide ja filosofia ovat ”samaan sukuun kuuluvia lajeja, jotka käsittelevät organisoituneisuuden tapoja ja mahdollisuutta organisoida itsemme”. Jo näkeminen sinänsä on organisoitua toimintaa, ”jolla luodaan pääsy meitä ympäröivään maailmaan”.

Paul Virilion tavoin Noë väittää, että näkökyky voi olla myös este näkemiselle. Miksi me näemme niin vähän? Toisenlainen ”taiteilijan tavalla” näkeminen ei ole helppoa, se ei tapahdu automaattisesti – ”olemme liiankin alttiita olemaan näkemättä sitä, mikä on”. ”Näkeminen on saavutus, meidän saavutuksemme, saavutus, jossa saadaan yhteys siihen, mitä on.” Havaitut objektit ovat välttämättömiä kaikille mahdollisille ajatuksille meistä riippumattomasta maailmasta – sellaisena kuin se mahdollisesti on. Emme voi luopua objekteista, kirjoittaa Noë, ”objektit ovat todellisia; tarvittiin kuvia, että löysimme ne”.

Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta, olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.

– Paul Virilio

Alva Noe: Omituisia työkaluja – Taide ja ihmisluonto, suom. Tapani Kilpeläinen, niin & näin 2019.

NIIN & NÄIN 2/2019.