Näyttelyä pystytetään, Lapuan Taidemuseo 4.2.2026.
Miten voisimme nähdä valon,
ellei silmä olisi auringon kaltainen.
– Goethe
Se, minkä näemme (maalaus)taiteessa, on todellisuudessa näkymätöntä.
– Derrida
Aivan kokonaan näkymätöntä se ei kuitenkaan ole. Samankaltaisen tilallisuuden, valollisuuden ja värillisyyden synergian huimauksen kuin maalausta katsellessa voi kokea myös luonnossa. Voi nousta Petrarcan tavoin vuorelle (tai Sepon kanssa katolle) ja antaa näkymän virrata sisään silmänrei’istä, jotka Goethe väitti valon poranneen luisiin kalloihimme. Maisemassa toteutuvat samat parametrit kuin maalauksessakin. Turhaan ei Derrida sijoita maalaustaidetta tilataiteiden joukkoon. Maalauksen mielen muodostuminen tapahtuu – tilallistuu – tilassa.
Näiden kysymysten ja paradoksien pariin maalarit palaavat yhä uudestaan. Ja silloin tällöin he onnistuvat mahdottomassa tehtävässään tehdä näkymättömästä näkyväistä. Muutoinhan ei koko touhussa olisi mitään mieltä. Hyvällä taidolla ja tuurilla nämä näkyväisyyden tilallistumiset saattavat ottaa maalauksen haltuunsa – eivät vain abstraktia maalausta vaan minkä tahansa lajityypin teoksen. Taideteokselle ei ole olemassa vain yhtä yksiselitteistä tulkintaa, vaan näkökulmia ja näkemisen tapoja on lukemattomia. Kuten oheisesta tekstistä tulemme huomaamaan.
Vuosien uurastuksen jälkeen – kun olin jo lähes luopunut toivosta – eräänä päivänä onnistuin sellaisen maalauksen tekemään. Kuin vahingossa, kuten on tapana sanoa. Se ilmestyi eteeni kuin ihmeen kaltaisena maalin suttuisesta (maanmutaisesta) sekasorrosta. Katselin sitä lumoutuneena myöhälle iltaan saakka – siinä oli jotakin sellaista mikä ei katsomalla valmiiksi tullut. Näkökyvyn heikentyessä olin löytänyt ikään kuin uudenlaista näkemistä. Siinä toteutui Alva Noën ennustus: ”Taide ei muuta ainoastaan näkemistä, vaan se muuttaa myös sen, mitä näemme.”
Kaikki taide on olemukseltaan runoutta, koska se antaa olevan totuuden saapumisen tapahtua sellaisenaan.
– Heidegger
Sellainenkin maalari joka on luopunut seinien maalaamisesta, tarvitsee jotakin maalattavaa – muotoja joihin maalia sivellä. Aina ei toimi edes mestarin neuvo, että kunhan vain seisoo pensselit tanassa, niin maalattavaa kyllä löytyy. Perusmuotoja on variaatioineenkin vain muutama – kolmio, neliö, ympyrä – ne on äkkiä maalattu. Joten aloitin sinnikkään uusien muotojen metsästyksen. Siitä huolimatta, että filosofi oli sanonut, että ellei jollekin ole sanaa (sanallista määritelmää), sitä ei ole olemassa. Hans Scharounin mukaan ”funktionaalista ja orgaanista” muotoa ohjaava laki voidaan käsittää vain metafyysisesti, poeettisesti. ”Suuri mysteeri luovassa työssä on epäilemättä muoto, muoto orgaanisessa ja moninaisessa mielessä.”
Jatkuvasta muodonmuutoksesta puhuminen maalauksen yhteydessä tuntuu jotenkin oudolta ja johtavan jälleen harhapolulle, jossa koko prosessi siselöityy mielipiteeksi. Maalauksen perustilaa ei hallitse muutostaistelut ja melskeet, vaan mykkä hiljaisuus – pysähtyneisyys – joten muotoutumista voi ilmentää lähinnä muotokielen omintakeisuus, ellei peräti omituisuus. Jos filosofin tehtävä on saavuttaa kirkas ajatus menettämättä kaaosta näköpiiristä niin mitä jää maalarille. ”Antaa kaaokselle muoto menettämättä sen kaoottista luonnetta.”
Jos ajattelua hallitsevat liialliset ennakkorakenteet, menetämme kosketuksen kaaoksen luovaan voimaan. Mutta jos vajoamme suoraan kaaokseen, emme saisi muodostettua mitään pysyvää ymmärrystä. Ajattelun tehtävä on olla vuoropuhelussa kaaoksen kanssa.
– Deleuze
Gilles Deleuze lanseeraa ”objektiilin” idean, jossa näkyvät muodot ovat sarja alituisesti muuntuvia objekteja. Muotoutuminen (deformation) ”pilaa” ja vääristää alkuperäistä muotoa synnyttäen siirroksia, poimuja, rakoja ja mitä tahansa. Deleuzen mukaan objektin status ei ole enää riippuvainen pysyvästä tilallisesta muodosta, vaan se on muuntautunut jatkuvaan varioitumiseen ja kehittymiseen. ”Objekti on tässä manieristinen, ei olemuksellistava: se on muuttunut tapahtumaksi.” Uuden muotokielen ilmitulomuotoja saattaisivat olla kaaos, kompleksisuus, emergenssi, morfogeneesi, taitteisuus, epälineaarisuus, fraktaalisuus jne.
Tässä katsannossa myös maalaus jää arvoitukseksi, jota ei voi sanoilla tavoittaa. Sen voi vain nähdä. Kun olin lopulta onnistunut tällaisen maalauksen maalaamaan annoin sille nimeksi Koan. Koan on zen–buddhalaisuudesta tuttu arvoitus (paradoksi), jota ei voi loogisella järjellä ymmärtää, sen voi vain nähdä (oivaltaa). Eli se on kovasti maalauksen kaltainen.
Iltapäivällä postilaatikkoon kopsahti juuri ilmestynyt uunituore kirja, Nykyisyyden haamuja (2025), jonka avattuani törmäsin välittömästi tähän samaan kysymykseen maailmankuvan realistisuudesta tai antirealistisuudesta. Kaikki havaittu on kulttuurisesti värittynyttä ja vääristynyttä. Me emme suoraan näe ”sellaisuudessaan” sitä mitä näemme, vaan havainto koostuu perinteisistä tavoista ja sosiaalisista havaintotottumuksista. ”Se mikä soveltui taiteen eri aikakausiin ja niille ominaisiin tyyleihin, päti myös tieteeseen”, kirjoittaa Eilenberger. Jos lopputulos ei näytä näköiseltä, se ehkä tulee näyttämään.
Niin sanottu ”naturalismi” on itsekin vain yksi tyyli muiden joukossa. Ja ennen kaikkea se, mikä ylevöitetään ”realismiksi” ja siten ainoaksi oikeaksi todellisuuden kuvaukseksi, on aina pelkästään viimeisin muoti historiallisesti päättymättömässä sarjassa tapoja ”nähdä maailma oikein”.
– Wolfram Eilenberger
Pahin suoran näkemisen (kokemisen) este on ”luonnollinen asenne”, eräänlainen yleisasetus, joka saa maailman näyttäytymään kaikesta vieraudesta ja outoudesta huolimatta tuttuna todellisuutena. ”Aivan kuin me olisimme olleet täällä aina, kuten auringon nousu ja lasku, vuorten jyly ja laaksossa viipyilevä päivänpaiste. Ehkä maailma ei edes tiedä, että me olemme täällä.” (SJT 2026) Husserlin mukaan meidän on mitä pikimmin suljettava nuo luonnollisen asenteen viettelykset tiedostuksemme ulkopuolelle ja omaksuttava todellinen kriittinen filosofinen (fenomenologinen) asenne. (Husserliana VI, 183-184)
Maalauksen synerginen muotokieli saa kokijansa kokemaan konkreettisia koskettamisen kaltaisia tuntemuksia. Teos ei vain katso minua – se käy käsiksi. Rohkeasti Alva Noën ajatusta seuraten voitaisiin väittää, että taideteos ei vain muuta kokemusmaailmaamme, vaan se muuttaa myös kokemamme maailman. Myös Deleuze nousee todistamaan, että taidekokemus voi ylittää vakiintuneet inhimilliset käsitykset ja pakottaa katsojansa ja kokijansa keksimään uusia ajattelun ja olemisen tapoja. Liike ja jopa kuviteltu liike vaikuttaa maalauksen muotokieleen – mutta myös katsojaan. Havainnon haptisuus saa aikaan sen, että silmät toimivat kuin kosketuselimet, tarraavat persuksista kiinni ja vievät sokkotanssiin.
Todellisuus on kiinteä kudos, joka ei odota meidän arvostelmiamme liittääkseen toisiinsa mitä yllättävimmät ilmiöt eikä hylätäkseen kaikkein totuudenkaltaisimmat kuvitelmamme. Havaitseminen ei ole tiedettä maailmasta se ei ole edes teko, harkittu kannanotto, vaan perusta, jolta kaikki teot lähtevät ja jonka ne edellyttävät. Maailma ei ole objekti, jonka rakentumisen säännön löytäisin itsestäni, se on luonnollinen ympäristöjä kaikkien ajatusteni ja eksplisiittisten havaintojeni kenttä.
– Maurice Merleau-Ponty
Maalausta kannattaa lähestyä arkeologian tekniikalla, kerros kerrokselta. Näkemisen louhinnan voi aloittaa teoksen pintakerroksen esittävästä aineksesta, josta löytyy näkemisen evästä ja jutunjuurta elämismaailmasta tutuista ilmiöistä pitkäksi aikaa. Syrjäpoluille eksymisestä ei kannata piitata. Vähitellen voi edetä syvempiin ja merkityksellisimpiin ilmaisun kerroksiin. Abstraktit maalaukset vaativat kyvyn suunnistaa jonnekin ei-esittävän maailman tienoolle. Siellähän se Platonkin taiteilijoita vartoo, ja jos vain kiinni saisi….
voitelisi heidän päänsä mirhamilla,
seppelöisi heidät villanauhoin
ja lähettäisi heidät toiseen valtioon.
– Platon taiteilijoista
Tuskin kukaan uskoo enää hegeliläiseen maailmanhengen ohjaukseen, jossa historia kulkee vääjäämättä järki johtotähtenään kohti yhä vain parempaa tulevaisuutta. Tiedämme kokemuksesta, että kulku voi suuntautua yhtä hyvin taivaaseen kuin helvettiinkin, niin hyvään kuin pahaankin. Slavoj Žižekin mukaan kulttuuri ja taide ovat vain hengähdyspaikkoja, joista tuo henkipahanen kerää lisää voimia jatkaakseen matkaansa kohti barbariaa. Mutta tällaiseen synkkyyteen me taiteilijat emme voi vaipua, jopa barbariassakin tarvitaan taidetta ja taiteen valaisemia ihmisiä. Ilman taidetta elämä ei ole elämisen arvoista – ei missään olosuhteissa.
Jos se on taidetta, se ei halaa eikä hoivaa – se täräyttää ilmat pihalle!
– SJT, 1968
Suunnittelen näyttelyä, kun koko muu maailmaa suunnittelee sotaa. Naapurin pulskea kolli Ville katselee sillä silmällä kun kannan isokokoista maalausta pihan yli pakettiautoon. Ville-kolli nyökyttää päätään hyväksyvästi – se kyllä tietää, mikä on se juttu maalaustaiteessa.
– SJT, Hallila 20.7.2025
Philip Ball: Kirkas maa. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2003
Pentti Määttänen: Taide maailmassa, Pragmatistisen estetiikan lähtökohtia. Gaudeamus, 2012.
Maurice Merleau-Ponty: Filosofisia kirjoituksia. Toim. & suom. Miika Luoto ja Tarja Roinila. Nemo, 2012.
John Dewey: Art as Experience. Perigee 1980.
Nick Enfield: Language vs. Reality: Why Language is Good for Lawyers and Bad for Scientists, 2022.
Martin Heidegger: Taideteoksen alkuperä. Suom. Hannu Sivenius. Taide, 1998.
Jacques Derrida: Platonin apteekki ja muita kirjoituksia. Suom. Janne Ikonen ja muita. Gaudeamus, 2003.
Wolfram Eilenberger: Nykyisyyden haamuja. Suom.Tommi Uschanov. Siltala, 2025.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti