Vanharouva Elsa asettui luontevasti suosikkipaikkaansa kuvattavaksi. Kuva SJT.
Kaanaanmaa on Seinäjoen suuralueella sijaitseva maaseutumainen kaupunginosa ja kylä. Alue on tunnettu aktiivisesta kyläyhteisöstään, ja se sijaitsee Kyrönjoen, Seinäjoen ja sen oikaisukanavan ympäröimänä. Vuoden 2022 lopussa Kaanaanmaalla asui 1209 asukasta.
– Wikipedia
Alkusyksyn tuulet puhaltavat jo vinhasti ja puut liuhtovat vihamielisesti lehdykäisillään. Aurinko paistaa kylmin kyljin ja varjot pitenevät pitenemistään. Taas on yksi kesä hävinnyt ajan liukkaisiin poimuihin. Kesän valokuvia käsitellessä (photoshopatessa) muistuu erityisesti mieleen yksi kuvausreissu. Joten aivan kaikki kesän hämyistä ja kajoista ei ole vielä pudonnut unohduksen kaivoon.
Peltolakeuden takaa siintää profaani kaupunki. Öisessä valaistuksessa se näyttää kangastukselta preerian laidalla, ehkäpä se onkin. Kuva SJT.
Oli sovittu, että tulen Kaanaanmaalle kuvaamaan kylän vanhimman hevosen. Olin markilla sovittuun aikaan vaan ketään ei näkynyt. Läheisessä aitauksessa maleksi ilmiselvästi nuorempia kauranpurijoita – tosin en ollut nähnyt hevosia niin läheltä sitten lapsuuteni, joten paha mennä sanomaan mitään niiden i’istä (lopultakin pääsin kirjoittamaan tuon taivutusmuodon). Sitten ilmestyi paikalle talonväkeä ratsastussaappaissaan. He sanoivat, että oli soitettu hevosen hoitajalle, se tulee kun ehtii. Hevonen itse oli kuulemma viettämässä kesäpäivää suosikkipaikassaan luoman rannassa, ja vain yksi hoitaja (hevosen suosikki) saisi sen tulemaan sieltä pois.
Aurinko paistoi täydeltä terältään, mutta suuret kuuset ja tammet varjostivat mukavasti ja tällaista vanhempaa herrasmiestä alkoi ramaista. Joten päätin suunnata autolle ja ottaa nokoset. Vaan eikö mitä, yllättäen siihen ilmestyi takkuinen tallikissa tekemään tuttavuutta. Otin siitä muutamia kuvia – sen parempaa mallia olisi turha etsiä. Mutta kuten tiedetään kissojen kanssa ei puhuta niin kuin ihmisten kanssa, että mistäs olet kotoisin ja mitä teet ja miksi olet juuri nyt siinä kohtaa maailmaa. Kissoja eivät tuollaiset pintapuoliset asiat kiinnosta.
Takkuinen tallikissa tuli juttusille. Kuva SJT.
Sitten siihen pyöräili toinen vanhempi herrasmies, itse asiassa vanha tuttu joskus 40 vuotta sitten pitämältäni taidekurssilta. Hänkin oli nykyään valokuvaaja – kurssini sommitteluopit olivat kuulemma tulleet hyvään käyttöön. Vaikka eihän valokuvia sommitella, kunhan vain rajataan ja painetaan nappia – mutta en nyt lähtenyt sille tielle. Sanoin, että mukava tallikissa täällä, ja kuvauksellinenkin. Ei täällä ole kissaa, talon koira ajaa ne huishelkkariin, sanoi tämä uusvanha tuttu. Katselin ympärilleni eikä kissaa näkynyt missään. Outo juttu.
Iltapäivä oli jo pitkällä kun hiekkatieltä alkoi kuulua kavioiden kopsetta. Latasin kameran valmiiksi, mutta hevosta taluttava nuori nainen nosti sormensa varoittavasti pystyyn. Puron rannassa oli myös hevosen suosikki savikuoppa, jossa se oli ottanut mutakylvyn, joten kuvaaminen ennen perusteellista sukimista ei tullut kysymykseen. Hevonenkin katsoi minua alta otsatupsunsa niin kuin toistaitoista katsotaan. Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan, ajattelin ja mutustin nälkääni muutaman koivunlehden. Tähän aikaan kesästä puutarhan muut antimet olivat vielä raakoja.
Ajattelin tehdä pienen lenkin, vaikkapa kiertää laajan tallirakennuksen ympäri. Naapuriin tehtiin uutta kattoa, sitäkään ei saanut kuvata, jos oikein osasin tulkita nyrkin heristystä. Ja osasinhan minä, en ollut ensi kertaa näissä hommissa. Metsänlaidassa tallirakennuksen takana oli jokin ihme laite, jossa hevoset kirmasivat aidattua ympyrää pitkin. Lantaa talikoinut mies ilmoitti, että se oli hevosten ”liikuttaja eli karuselli”. Se muistutti perinteistä hevoskiertoa, paitsi että tässä vehkeessä kierto pyöritti hevosia eikä päinvastoin. Eikö se olisi mainio vehje myös liikuttamaan ihmisiä – erityisesti tulivat mieleen nuo laitoskoppeihin unohdetut vanhukset.
Automaattinen hevostenliikuttaja eli karuselli. Kuva SJT.
Impivaaran suunnalta kuului koiran haukku – se oli taatusti se kissojen ”kurmoottaja”. Huomasin heti kaukaa, että savikylkisestä kaakista oli sukeutunut tyylikäs vanharouva Elsa – selkä tosin jo hieman notkolla kuten vanhoilla rouvilla tapaa olla. Olimme jo matkalla kohti kuvauspaikkaa, kun huomattiin että Elsan suitset olivat ”ne vanhat risat” ja uudet roikkuivat tallin naulassa. Sekä hevonen että hoitaja nyökyttivät päitään samaan tahtiin, että suitset on vaihdettava, ei tästä muuten mitään tule. Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme kuvauspaikalle tuijapuiden eteen. Siitä eteenpäin kaikki sujuikin kuin rasvattuna.
Puusta katsoen maailma
ei ole muuttunut juuri
lainkaan, tuumii vanha varis
korkealta oksaltaan – paitsi
joitakin istumiskelvottomia
teräshäkkyräpuita on
ilmestynyt maisemaan,
siinä kaikki.
(SJT 2025)
Ps. Tämän jutun kuvat ovat kuvitusta Tellervo Lahden kirjaan: ”Niemistönmaa – Kaanaa, Kyläelämää kulttuurimaiseman äärellä”, Seinäjoen Historiallinen Yhdistys ry 2025.
