L.
Moholy-Nagy: Dyfay Color photograph, kokeellista valokuvaa vuodelta 1935. "Vision In Motion" (1947/1965).
Missä yksinäisyys loppuu, siinä
tori alkaa.
– Nietzsche
Yhä
useammat kokevat kulttuurin kuuluvan taiteineen päivineen huvitusten
piiriin. Jos teatterissa ei naurata tai konsertissa esitettyjä
”kappaleita” ei osaa viheltää eivätkä taidenäyttelyyn
ripustetut teokset esitä mitään, niin kyseessä on elitistinen
huijaus. Sitä paitsi nykyrunouden voisi kokonaan lopettaa – sitten
Runebergin ja Leinon ei ole kirjoitettu mitään kunnollista.
Kaupunkien
tarjoama houkutus ei olekaan kulttuurin ja taiteen tarjonnan runsaus
vaan väkijoukko – värikäs toreilla parveileva ihmisten paljous.
Se on yhä se tärkein mittari, jolla kaupunkien viihtyvyysarvoa
varsinkin nuorison keskuudessa oletetaan. Se on salaperäinen tekijä
X, jonka vähäisinkin väkijoukossa lorvaileva tai kiiruhtava yksilö
voi kiinnittää omanarvontuntoaan pönkittämään.
Ensimmäisenä
väkijoukon lyyriset ominaisuudet oivalsi Charles Baudelaire, joka
vei 1800-luvun puolivälissä kirjoittamissaan runoissa havaitsevan
silmän väkijoukkoon. ”Sielun antaminen väkijoukolle on
kuljeksivan flaneurin tyypillisin ominaispiirre”, kirjoittaa
Walter Benjamin kirjassaan Silmä väkijoukossa (1986).
Kohtaamiset väkijoukon kanssa olivat hänelle elämys, josta hän
väsymättä puhui.
Noihin
aikoihin ei lorvailijan vauhti päätä huimannut. Hyvään
käytökseen saattoi kuulua kilpikonnan kävelyttäminen
bulevardeilla, se määräsi askeleen mitan, kuten Benjamin todistaa.
Nykyään vauhti on toinen ja askeleen mitan määrä sosiaalinen
media; siellä puhaltavat hallitsemattomat tuulet vievät
ennakkoluulot ja luutuneet mielipiteet mennessään. Kaikki saavat
ansionsa mukaan – ja enemmänkin.
Myös
Seinäjoen kaupunki sai taannoin aimo latauksen, kun somessa kiiri
postaus: ”Tiedättekö muuten, että Seinäjoki on Suomen
väkiluvultaan suurin kaupunki, jossa ei ole taidemuseota.” Tuo
kiusallinen tosiasia riehui aikansa, kunnes se laantui uusien
paljastusten vyöryyn. Ilmeisesti kukaan Seinäjoelta ei ollut valmis
viestiin vastaamaan. Ehkäpä kaupungintalon johonkin soppeen pitäisi
valita somevastaava.
Tällaisessa
maailmassa onkin ihmeellistä, että yhä tehdään merkityksellistä
taidetta ja julkaistaan hyvää kirjallisuutta. Vanhoista
klassikoista uuden loistavan käännöksen on saanut myös
Baudelairen Pahan kukat joka edelleen 150 vuotta
ilmestymisensä jälkeen on yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä
runoteoksia, vaikka väkijoukossa ei vaellakaan enää näkevä silmä
vaan kamera – mitään näkemätön reikä. Se on hyvää
vastalääkettä viihdekirjojen ja julkkismuistelmien tulvan
aiheuttamaan ödeemaan.
Ilmestynyt
kolumnina Ilkassa 13.12.2017
Lisähuomioita:
Kaupungistumisen
myötä ihmiset ovat tottuneet asumaan kaupungin ahtaudessa ja
unohtaneet siinä shokissa maaseudun tyhjyydessä asumisen eetoksen.
Sohva ja ikkunanäkymä katukuiluun riittää, vain harva uskaltautuu
fyysiseen kontaktiin väkijoukon kanssa. Suurin osa ihmisistä asuu
nykyään luultavasti lähiöissä – epämääräisellä kaupungin
rajaseudulla. Itsekin asun jossakin kaupungin rajalla – fuori le
mura, kuten entisinä aikoina sanottiin, jolloin kaupungin muuri
tarjosi turvaa jota nykyään ei enää tarvita. Muistan toki Rooman
ajoilta 1980-luvulta sen huumaavan höyryn, joka illan mittaan
kaduilla tunkeilevasta väenpaljoudesta nousi.
Tuollaisen
henkilökohtaisen ”boostauksen” luulisi laajentavan tietoisuutta
ja vapauttavan ennakkoluuloista kohti avoimempaa hengen kulttuuria.
Mutta näin ei ole, vaan yhä useammat haluavat sisällyttää
kulttuurin kaikkine taiteineen helppojen huvitusten piiriin. Jos
teatteriesitys ei naurata, konsertin ”kappaleet” eivät vihellytä
tai taidenäyttelyn teokset eivät esitä mitään, niin kyseessä on
silkka elitistinen huijaus. Jos kulttuuri ei huvita, se saa mennä.
Elämme
eräänlaista ”taiteen jälkeistä aikaa”, jossa taideteokset
ovat taantuneet merkityksistä vapaiksi kummallisiksi esineiksi,
joilla on enää vain somistamisen arvo. Taiteen jälkeiseen
maailmaan taideteokset ovat jääneet reliikkeinä jostakin
aikaisemmasta jo unohtuneesta todellisuudesta, jossa niillä vielä
oli merkitystä ja ilmaisuvoimaa. Nykyään uutta taidetta
kaupitellaan ja lanseerataan yhä suuremmilla mainoskampanjoilla ja
yhä typerryttävimmillä metakertomuksilla, joiden tarkoituksena on
vakuuttaa näyttelyn teosten olevan sataprosenttisesti merkityksistä
ja ”taiteesta” vapaita.
Viilentävässä
välihuomautuksessa on todettava, että tietenkin on poikkeuksia niin
kaupungeissa, rajamailla kuin korpikylissäkin. Sehän on selvää.
Muutoin me yhä örisisimme luolissa ja söisimme toisiamme.
Valokuvauksen
yleistymisen myötä kuvan läsnäolo on käynyt mahdolliseksi vain
suhteessa muihin kuviin ja selittäviin metakertomuksiin. Jacques
Rancièren mukaan valokuvat olivat alkujaan kuin ratkottavan
palapelin osia, joten tuekseen ”ne tarvitsivat kuvatekstejä, siis
selväsanaista selostusta kuvaamastaan maailman menosta”. Tätä
ristiriitaa – tai puutetta –käsittelivät kirjoituksissaan
kriittisesti Baudelaire ja Benjamin. Mutta siitä huolimatta
”museomme ja galleriamme tuppaavat kumoamaan niin Baudelairen kuin
Benjamininkin väitteet antaessaan maalauksen paikan valokuvalle,
joka sujahtaa taulun formaattiin ja jäljittelee sen läsnäolon
tapaa”, kuten Rancière kirjoittaa.
Siitä
lähtien valokuva on teeskennellyt taideteosta maalauksen paikalla
näkemisen ja merkityssisältöjen kannalta tuhoisin seurauksin. Jopa
taidekritiikki oppi lähestymään valokuvaa maalaustaiteesta
lainattua terminologiaa käyttäen. Baudelaire kirjoitti esseessään
kiivaasti: ”Viime vuosina olemme kuulleet tuhannella eri tavalla:
Kopioi luontoa, kopioi luontoa. Ja tätä taiteen vihollisen
doktriinia sovelletaan ei vain maalaustaiteeseen vaan kaikkiin
taiteisiin.” Mutta eihän se tuohon jäänyt, tuota pikaa maalarit
ryhtyivät kopioimaan myös luonnosta napattuja valokuvia.
Valokuvalla
ei ole maalauksen kaltaista fyysistä olemusta, joka vaatisi
paperille tulostetun ja seinälle ripustetun teoksen.
Epätodennäköisenä taideteoksena valokuva säilyy erinomaisesti
pitteinä tiedostojen uumenissa, ja sieltä tulostettuna tai seinälle
heijastettuna se on yhä tuhannen vuoden kuluttuakin yhtä
erinomainen kuin tallennuksensa hetkellä. Siinä vaiheessa maalaus
on jo ns. mennyttä kalua tai ehkä siitäkin on vielä valokuva
jäljellä.
On
päivänselvää, että tuon oudon kytköksen purkauduttua avautuu
niin maalauksen kuin valokuvankin kokemiselle aivan uusia
mahdollisuuksia. Luultavasti näemme jonakin päivänä hybridin,
jossa valokuva on löytänyt maalaustaiteen fyysisen olemuksen –
tekstuurin ja dynaamisen sommittelun – ehkäpä silloin taide on jo
lopullisesti jättänyt kuvan. Mutta vielä pitkään valokuvat ja
niitä selventävät metakertomukset tulevat terrorisoimaan
tiedostustamme ympäröivästä maailmasta.
Yllättäen
mieleen muistuu Arlandan lentokentän julkean suurikokoiset
arrogantit valokuvat ruotsalaisista julkkiksista, joista
suomalainenkin bongaa helposti pari tuttua naamaa. Sanoma on selvä:
tällaisia pallinaamoja asuu täällä, joten älä luule mitään.
Nöyrtyneenä vieraan maan matkustavainen siirtyy väenpaljoudesta
seinän viereen eikä todellakaan luule mitään.
Tähän ilkeään maailmaan eksyneenä,
väkijoukon tuuppimana, olen kuin väsynyt mies, jonka silmä ei näe
takanaan, kaukana vuosien päässä, mitään muuta kuin pettymystä
ja katkeruutta eikä edessään mitään muuta kuin rajumyrskyn, joka
ei sisällä mitään uutta, ei opetusta eikä tuskaa.
– Charles Baudelaire
Charles
Baudelaire: Pahan kukat, suom
Antti Nylén, Sammakko, 2012.
Walter
Benjamin: Silmä väkijoukossa, suom. Antti Alanen, Odessa,
1986.
Jacques
Rancière: Vapautunut katsoja, Tutkijaliitto, 2016.