torstai 13. tammikuuta 2011

KUINKA MEITÄ VIIHDYTETÄÄN



"Pihalla kuin lumiukko." Villenraitin nuoret taiteilijat ovat harjoittaneet tilataiteen perinteisiä aktiviteettejä.



Luullakseni meillä kaikilla 'Kekkosen aikaan' tajuisuuteen varttuneilla on tylsänpuoleinen näkemys, että parhaat puitteet maailmassa viihtymiseen tarjoaa ahkera työnteko ja sopivat vapaa-ajanharrastukset, kuten hiihto, kalastus ja saunominen hyvässä seurassa. Toki taiteitakin sopii harrastaa; itsekin tapasin Kekkosen ainoan kerran (elävänä) Ateneumissa Ars69-näyttelyn avajaisissa. Kekkonen näytti viihtyvän hyvin, kun taas minun piti Sakari Saarikiven kehotuksesta tarkkailla boheemitaiteilija Edward Kienholzia, ettei hän sytytä sikarillaan koko taloa palamaan. Pari päivää aikaisemmin olin turhaan etsinyt intendentti Saarikiveä hänen Ateneumin työhuoneestaan en löytänyt muuta kuin kirjakasan päällä käryävän piipun.


Kienholz oli mukava mies, hän rakenteli keväällä 1969 avustajineen Ateneumin vintille tilateostaan Roxy's. Näyttelyluetteloon teoksen tekotavaksi merkittiin ”ympäristökuva – miljöbild – environment”; tilataide ja sortin installaatiot olivat vasta tulemisensa kynnyksellä. Millainen kuva tuollainen ”ympäristökuva” voisi olla, jos sellainen ylipäätään olisi mahdollinen. Moinen käsitesekasikiö saattoi syntyä vain 1960-luvulla kuvataiteen viimeisessä suuressa myllerryksessä. Jos se olisi mahdollista (jossain mahdollisissa maailmoissa), se tarkoittaisi että ”ympäristökuva” olisi yhtä aikaa sekä kohde että itsensä kuva. Se olisi melkoinen kumous; minäkin voisin olla yhtä aikaa S. J. Tanninen ja S. J. Tannisen kuva. Muotokuvamaalarit kävisivät tarpeettomiksi.

Sen sijaan, että olisin saanut Kienholzin sikarinpolton järjestykseen aloin itsekin polttaa sikaria. Olinhan minäkin taiteilija, vaikkakin 'boheemiudessa' vielä kaukana mestarien tasosta. Mutta Kienholzia seurailemalla pääsin jotensakin jyvälle taiteilijana olemisesta ja viihtymisestä. Nykyään tuollainen oleminen ja viihtyminen ei ole enää mistään kotoisin. Tylsää mikä tylsää. Tosin vieläkin ollaan (mukamas) sitä mieltä, että taiteen harrastaminen tekee ihmiselle hyvää, suorastaan edistää viihtymistä ja estää antioksidanttien tavoin sairauksien puhkeamista.

Tuolloin 1960- ja 1970-luvuilla oltiin vakaasti sitä mieltä, että taiteentekeminen ei ole työntekoa ollenkaan ja vapaa-ajanharrastukseksikin melko joutavanpäiväistä. Minunkin vanhemmillani oli sellainen käsitys, että ”ei tänne viihtymään ole tultu”, työnteon piti olla ankaraa uurastusta – korkeintaan sunnuntaisin voitiin ottaa hieman rauhallisemmin. Tuntui kuin päivä olisi ollut pilalla, jos ruvettiin liikaa viihtymään. No, mehän olimme karjalaisia ja 'mopo' karkasi joskus käsistä. Mutta karvaasti sen sai aina tuta: ”Itku pitkästä ilosta”, kuten isoäiti asian kiteytti.

Posti toi mustanpuhuvan kirjekuoren, jonka päällä huutaa keltainen teksti VIIHDYTÄ ITSEÄSI! Tarjolla on ylivoimaisesti parhaat mahdolliset viihdekanat antennitalouksiin. Siis me asumme antennitaloudessa. Onko se rajoitus viihteytymisen kannalta, olisiko kaapelitaloudessa jotakin enemmän ja parempaa, entä lautasantennitaloudessa? Juuri kun ehdin heittää postit kierrätykseen soi puhelin ja innokas naisääni vakuuttaa, että viihdekanavani voidaan aktivoida kuukauden ajaksi nyt heti ainoastaan 40 senttiä per päivä, plus kaksi viikkoa aikuiskanavineen kaupan päälle. Ei kiitos, sanon, olen lähdössä matkalle. Pitääkö juuri nyt lähteä, kun olisi tällainen tarjous, mutisee pettynyt ääni.

VIIHDE ON HYVÄKSI! Näin vakuuttaa myös yksi television maksuttomista (miten niin maksuttomista!?!) ei-viihdekanavista. Viihdettä ei tarvitse enää hävetä. Pakostakin tulee mieleen 1960- ja 1970-lukujen intellektuellit, jotka eivät muka katsoneet televisiota lainkaan. Nykyään voi viihteyttää itseään sydämensä kyllyydestä aamusta iltaan. Ja se tekee hyvää! Liikuntaakaan ei tarvitse enää harrastaa, sen voi hoitaa kätevästi tanssimatolla (?) sisätiloissa. Eikö tässä lopultakin ole totuudellisuus nostamassa päätänsä. Kissan paskat se taide mitään hyvää tehnyt. Tylsää mikä tylsää. Eräs täkäläisistä haitarinsoittajista kirjoitti jo pari vuotta sitten yleisönosastossa, että yksikään tervejärkinen ihminen ei viihdy klassisen musiikin konsertissa tai nykytaiteen näyttelyssä, että sellainen viihtyminen on suurta teeskentelyä. Piinata nyt itseään mokomalla vain sen takia, että jotkut toiset 'piinaajat' luulisivat sinua kulttuuripersoonaksi.

Itse olen eksistentialistisen koulukunnan katveessa varttunut tylsän totinen persoona, suosikkimielialani on kepeä alakulo, jota pari angstin poikasta päivittäin höystää. Viihde sopii huonosti tällaiseen habitukseen, mutta moderni taide ja nykymusiikki on siihen vallan äikkistä. Viihtyäkseni en kummoisia puitteita tarvitse, useimmiten tilan volyymi ja valaistus väreineen ovat suoranaista ilotulitusta. Tuntuu kuin suurin osa taiteenlajeistakin (elokuvat, teatterit, valokuvat, videot ynnä muu muutaide) olisi silkkaa viihdettä. Myönnetään, liikaa provosoimatta, että poikkeuksiakin on. 

1 kommentti:

  1. Eilen illalla lueskellessani törmäsin Richard Eldridgen taiteenlajien mielenkiintoiseen luokitteluun. Jos ajatellaan, että taideteos on sitä viihdyttävämpi, mitä enemmän siinä on havaittuun todellisuuteen kytkeytyviä elementtejä. Tämä esittävyyden jana voisi alkaa vaikka koristeellisesta tapetista ja päätyä reaaliseen todellisuuteen. Näkyäkseen taiteena teoksen tulisi sijaita jossakin ääripäiden välillä.

    Eldridgen lista on seuraava: abstrakti maalaus, valokuvaus, soitinmusiikki, tanssi, arkkitehtuuri, esittävä maalaus, valokuvaus, kuvanveisto, kirjallisuus, elokuva.

    Eldridge myöntää, että lista on mielivaltainen. Miksi valokuvaus on siinä kaksi kertaa, kuten myös maalaus, mutta runous ei ole listalla lainkaan. Pitäisikö runoudenkin olla siinä kaksi kertaa. Toisaalta voidaan perustellusti väittää, jos joku uskaltaisi, että valokuva ei ole ilman ohjaavaa kontekstia itsenäinen 'kuvataiteen' laji lainkaan. Onneksi sellaiset yrmeät käsitteet kuin 'taidevalokuva' ja 'taidemusiikki' ovat hävinneet ainakin arkikielen käytöstä.

    VastaaPoista