PITKÄN KUUMAN KESÄN PANOT JA OTOT

 

Suuren kuusen alla

oravainen ja tanniainen

istuivat sadetta pitämässä.

Olen sen näreestä kasvattanut

– tänään sen varjossa voisi

istua koko kylän väki.

VÄÄRÄN MINÄN PÄIVÄ

Onnista oli vaivaa

aina Aapelinkaupunkia

myöten – kunnes hän kuoli.

Sanottiin, että tulee

kuuma ja sateinen kesä,

molemmat yhtä aikaa.

Tällaisia me olimme,

jos lähti päästä hiukset

pärjäsimme ilman.

Kunpa tulisivat paremmat

ajat, sanottiin. Mutta turhaan,

aina ne tulivat, ajat, vaan

eivät ne koskaan sen

parempia olleet.

RIIVATUT RASTAAT

Oli aika pingottaa rastasverkot,

räkättäjät pomppivat jo pitkin

puutarhaa päät eestaas keikkuen,

mato nokanpielestä roikkuen.

Mitään hyvää sanottavaa niiden

puolesta ei ollut – ei puolta sanaa.

Ne eivät ole minkään värisiä,

eivätkä juuri minkään näköisiä,

jospa ne osaisivat edes laulaa…

SORBUS AUCUPARIA

Se oli niitä aamuja

kun pihapuussa lauloi

pihlajanmarjanmuikistelija

ja pöydän ääreen olivat

kokoontuneet tutut

tyhjät tuolit.

Se hypähteli kuin

lieasta irti päässeenä.

Pahinta oli läpikotaisin

tuttujen sanojen petos –

kaiken muun olisi voinut

selittää parhain päin.

SADEPÄIVÄ

Musta pilvi hiipii naapurin

ökytalon takaa ja ruiskii kylmät

pisaransa marjanmakustajan

arkaan niskaan. Uhkaavasti

huojuvat puut ja pensaat.

Turha on ryhtyä miettimään

singulaarisen pluraalisuuden

ontologiaa, kun on pinkaistava

suin ja päin kolmituisin jaloin

punssikatoksen suojaan.

TAO

Tie oli tuttu

– perille päästyäni

olin eksynyt.

Kuurona tuli ukkonen

ja sade sokeana.

Tosiasiat voi kieltää

maailman tappiin saakka

– sitten ne tarraavat

sinua tapista kiinni.

Jos väri näyttää maalauksessa

yhtä hyvältä kuin purkissa,

ollaan jo pitkällä.

IRTI LIEASTA

Heitin munan pannuun ja

kohta jo toisenkin, vaikka virallinen

ympyrä antoi suosituksen vain

yhteen munaan per aamu.

Muista että on myös lahjoja jotka

eivät tarvitse paketoimista.

Kun seisoo itsensä varjossa,

ei kannata valittaa maailman pimeyttä. 

TALO TAIDETEOKSENA

Opiskeluaikana asuin ensin pienessä

hellahuoneessa Kampissa. Sitä ei voinut

asunnoksi sanoa, vaikka tuolloin

asumuksiksi kelpasivat pahvilaatikko

sillan alla tai hulppea kattohuoneisto

Eirassa – ja kaikki siltä väliltä.

Kun parikymppisenä vaimon kanssa

saimme ensimmäisen kämpän, yksiön

Haagassa, ryhdyimme heti oitis asua

rotustamaan kuin vanhat tekijät.

Se tuntui teeskentelyltä, mutta samoin

näyttivät teeskentelevän kaikki muutkin

– se (asumisen taide) oli julkinen

vaiettu salaisuus.

Yhä vielä vuosikymmenten jälkeen,

kun kotustan täällä Hallilassa, tuntuu

kuin jotakin puuttuisi (tai että jotakin

olisi hullusti) vaikka talo on suuri

ja moninainen hökötys tuuheiden

kuusipuiden juurella.

Yhä kysytään, onko bachelardilainen

tilan poetiikka toteutunut nousussa

kellarin piilotajuisista sokkeloista läpi

asuinkerroksen jokapäiväisyyksien

kohti ullakon kirkasta valostumista.

Vai olisiko pitänyt nousta

takaisin puuhun.

Vierailin Jyllannissa suureen

tammeen rakennetussa asumuksessa.

Auringonlaskun aikaan päivän viimojen

jo tasaannuttua pesämäinen tunnelma siellä

oli täydellinen. Asumisen filosofia ja käytännöt

ovat vielä keskeneräisiä. Ihmisten säilöminen

kerrostaloasuntoihin ei täytä asumisen

poetiikan vaatimuksia lainkaan.

Asumisessa ihmiselo saavuttaa esteettisen

tavoitteensa – asumisen taiteena. Siihen on

helppo uskoa vaikka hylkäämmekin suoralta

kädeltä Foucaultin ja Marcusen haaveen elämästä

taiteena. Olemmeko me matkalla – kuten on

ennustettu – asuinkoneista kohti asuintarhoja,

joissa nykytekniikan kätevyys yhdistyisi

risumajan viihtyvyyteen.

ELÄMÄ

Jos ostaa huonekalun saa mukana

ohjeet, miten se kootaan käyttökuntoon.

Mutta toisin on elämän suhteen, edes

alkeellisia ohjeita ei saa mukaansa.

On vain sotkettava niin summaa

kuin mutikkaakin.

ERÄSKIN KESÄPÄIVÄ

Puut huojuivat, pensaat huojuivat

ja musta pilvenlonka hiipi salavihkaa

naapurin ökytalon takaa ja alkoi

vihmoa kylmiä pisaroitaan pitkin pihaa

sekä puutarhaan eksyneen epätodennäköisen

vadelmanmakustajan arkaan niskaan.

Turhaa oli miettiä singulaarisen

pluraalisuuden ongelmaa, kun oli

suin päin karautettava kolmijaloin

punssikatoksen suojaan.

SATAA RANKASTI

Siitä huolimatta linnut palasivat

madonlierot nokanpielistä roikkuen.

Kaksi hönöä istuu koivun ylimmillä

oksilla vaappuen eestaas. Ehkä ne

ovat ne samat lapsuuteni kaksi

vanhaa variksenrahjusta – runostakin

tutut – jotka istuivat laholla aidalla

jupisemassa joutavia vaikka tuuli

vinkui ja sade pieksi jääkylmää

vettä lähes vaakasuoraan.

Aamuaurinko valaisi kaiken

vähäisintäkin sopukkaa myöten.

Iltapäivään mennessä se oli jo

paistanut kaiken kypsäksi.

Iltatee juotiin tavan mukaan

kuistilla auringonlaskun

maailmanlopullisissa

tunnelmissa.

ÄHÄKUTTI!

Räkätit ovat saapuneet,

ne keikkuvat pitkin pihaa päät

kallellaan pensaita tähyten.

Ei marjan marjaa yhdessäkään

puskassa – jotkin muut käkättäjät

ehtivät jo syödä ne.

TEENJUOJAT

Monien mielestä tee on liian

karvasta juotavaksi ilman sokeria,

niin järjettömältä kuin se kuulostaakin.

Muinoin lapsuudessani myös meillä

oli sokeritoppa keskellä pöytää, mutta

ei siitä kukaan viitsinyt teehen sokeria

louhia. Juotiin ja irvisteltiin – miellä

tee oli aina mustaa Princess-teetä,

lempeän mutaista kuin suovesi.

Turgenev kertoo (ehkä Metsämiehen

muistelmissa ehkä ei) että noina kalliin

sokerin aikoina oli tapana ripustaa

sokeritoppa roikkumaan pöydän yläpuolelle.

Jokainen teenjuoja lipaisi siitä vuorollaan

kielensä makoisaksi ja joi höyryävää

teetä päälle. Joissakin talouksissa

toppaa vain katsottiin – ja kun vesi

herahti kielelle maistui teekin jo

makoisalta.

YKSINKERTAISTA

Vaatimattomat yksinkertaiset asiat,

kuten käpylehmät ja kivikoirat,

johtavat suurempaan oivalluskykyyn

kuin monimutkaisemmat vehkeet.

Kuin painona palasi mieleen

menneet aurinkoiset päivät.

Eiväthän ne voineet

loputtomasti

jatkua…

Jussi nousi pöydästä juuri kun

tarjoilija toi liemen. ”Jättäkää se

vain siihen”, sanoi Jussi ja meni

etsimään puhelinta.

Enso taivaanrannan vaiheilla.Kuva SJT.

ENSO

Se alkaa tästä tai mistä tahansa.

Maalauksen elementit toimivat

vain tietyn välimatkan päässä toisistaan.

Se on todellista – todellisen kaltaista –

vain näillä erityisillä ehdoilla.

Sitä voi paeta, mutta jonakin

päivänä se saa sinut kiinni.

Sinä erityisenä aamuna, kun aurinko

oli jo kiivennyt vaaksan verran horisontin

yläpuolelle, yritykseni oli kirjoittaa tekstiä,

jossa lause pyörisi satunnaisesti enso-ympyrän

tavoin loputtomasti sanoja toistavana kehänä,

epäröiden vain nykäyksittäin hengityksen

suunnanmuutoksen mukaan: "Ei suuri

eikä pieni, ei leveä eikä kapea, ei hyvä

eikä paha, ei ohimenevä eikä ikuinen."

Jotkut enso-ympyrät on tehty yhdellä

rohkealla vedolla, puolihuolimattomasti,

toiset arkaillen ja epäröiden. Jotkut ovat

paksuja ja romuluisia, toiset taas ohuita

ja herkkiä. Jotkut aloittavat ympyröimisen

vasemmasta yläkulmasta uloshengityksen

kynnyksellä, toiset ylhäältä tai alhaalta

tai mistä tahansa. Enso voidaan piirtää tai

maalata ilmaan, hiekkaan, paperille, puulle

tai mille tahansa. Ensimmäinen Zen-maalaus

oli luultavasti enso, tehty kenelle tahansa

joka tarvitsi jotain konkreettista

merkkiä Tien seuraamiseksi.

”Onko se kuu vai riisikakku”, kysyi mestari.

”Mitä väliä”, vastasi oppilas, ”kunhan se

on pyöreä”.

Se koira haukkui väärästä puskasta!

Se koira haukkui väärästä puskasta!

YÖKKÖSET

Yön kuvajaiset vaativat

ilmatilaa – ja ottivat sen

joka tapauksessa.

Uutisissa kerrottiin, että

johtoportaan pöydistä

oli tippunut jotakin.

Naurettavaa, eihän sieltä

mitään löytynyt, vaikka

koluttiin koko lattia.

Naapurin pulska kolli suki

epäilyttävästi viiksiään.

 

SYKSY

Syksyn tullen koivunlatvuksissa

istuksivat hönöt ovat saaneet

lisävahvistusta. Ilta illan jälkeen

ne katselevat kylän menoa.

Vaan mistäpä sitä tietää, mitä

ne katselevat.

NÄKÖKULMIA

Puusta katsoen maailma

ei ole muuttunut juuri

lainkaan, tuumii vanha varis

korkealta oksaltaan, paitsi

joitakin istumiskelvottomia

teräshäkkyräpuita on

ilmestynyt maisemaan,

siinä kaikki.

Ihmeellistä se on – pilkon puita,

lämmitän takkaa…

Talvi on tulossa.

SYVÄÄ SYKSYÄ

Taas on yksi kesä mennyt,

poistunut kuin varas talosta.

Pilveillyt on ja poutaa pitänyt

ja heiluneet ovat kesäheinät.

On yritetty muistaa sekin kesä,

jota kukaan ei enää muista.

Paksu harmaus peittää tienoon

ja varjot tekevät tuttavuutta.

Tuttua se on, vaan joka syksy

se yllättää lahontuoksuillaan.

Ainoastaan lumen tulo voi

meidät enää pelastaa.

Yhtäkkiä on

syksyn väriloisto vain

roskaa pihassa.

(Satunnaisia muistiinpanoja ja -ottoja

kesän 2024 päiväkirjasta. Kuvat SJT.)

”Asuisimmeko me nyt tyytyväisinä viihtyisissä kaikilla mukavuuksilla varustetuissa risumajoissa, orgaanisissa talokomplekseissa, jotka kasvaisivat ympärillämme eräänlaisina asumispuutarhoina. Asumiskoneesta asumistarhaksi! Kaipaisimmeko me enää yhtään mitään, muuta paitsi hyvää taidetta. Sekin päivä on vielä tuleva, sanokaa minun sanoneen.”

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2011/09/kaikki-alkoi-maalaustaiteesta.html

AURINKOMYRSKY

    Vasemmalta SJT: Humilis (2012) / Evening Hum (2012).

 

Lapuan Taidemuseo 8.6.–7.9.2024

– Teoksia Lapuan Taidemuseon, Pirkanpohjan taidekeskuksen, Nelimarkka-museon / Etelä-Pohjanmaan taidemuseon ja Seinäjoen kaupungin kokoelmista.

”Abstrakti taide on tulossa.” – ”Abstrakti taide kestää aikaa.”

Otsikot ovat jo jonkin aikaa lupailleet ei-esittävän kuvataiteen komeaa paluuta. Toisaalta abstraktin taiteen määrittely on yhä vaikeaa ellei peräti mahdotonta. ”Abstrakti taide ei kuvaa mitään silmälle näkyvää kohdetta”, todetaan Kiasman sivuilla. Silmälle näkyvät luonnolliset kohteet ovat ehkä helposti kuviteltavissa, mutta mitä ovat sitten nämä silmälle näkymättömät elementit, ja miten niitä voidaan kuvata jos niitä ei voi edes nähdä. Goethe näki sielunsa silmin visuaalisen taiteen pyrkivän kohti abstraktia värien kompositiota eli lopullista näkemisen taidetta. Ehkä siinä on johtotähteä tarpeeksi.

Sam Vanni: Aurinkomyrsky, 1958.

Abstrakti taide abstraktiksi nimettynä on vasta reilut sata vuotta vanhaa, tosin varsinkin maalaustaiteessa on aina ollut ei-esittävät osionsa – alueet jotka sisältävät vain väriä ja pensselin jälkeä. Taiteen näkemistä (ymmärtämistä) häiritsi visuaalisen taidemaailman helppoheikki, valokuvaus – varsin uusi tulokas sekin. Kuvallisen kuvan (aiheen) tunnistamisesta tuli valokuvan myötä päätarkoitus, jopa niin pitkälle että tuota kuvallista esittämistä teoksessa pidettiin itse ”taiteena”. Kaikki muu oli ylimäärää. Kunnes modernin teoreetikot – eritoten Clive Bell 1920-luvulla – löivät pöytään klausuulin, että esittävä taideteos on taidetta juuri samoilla ehdoilla kuin ei-esittäväkin. Modernin kumouksen myötä ylimäärää (bonusta) olikin teoksen esittävä aines.

Sam Vanni: Nimeämätön, 1978 / SJT: Ronzatotore, 1986.

Esteettisen (taide)elämyksen maalauksen äärellä tuottavat samat tutut parametrit kuin maisemankin äärellä: tilallisuus, värillisyys ja valollisuus. Jo Tuomas Akvinolainen paalutti samankaltaiset taiteen kauneuden maksiimit: eheys, mitta (sopusuhtaisuus) ja kirkkaus. Joten jotakin yhteismitallista ja intersubjektiivista taiteen kokemuksessa täytyy olla. Taideteoksia arvottava jury voi hyvin nopeastikin päästä yhteisymmärrykseen teoksen laadusta ja taiteellisesta tasosta. Mikä ei olisi lainkaan mahdollista jos esteettinen taidekokemus olisi vain yksilön satunnainen omakohtainen aistimus.

Ihmistä piinaa joksikin näkemisen tarve, siitä on toki reaalimaailmassa tiettyä hyötyä. Siten ei-esittävästä teoksestakin on tunnistettava jokin tuttu aihio, muutoin se tuntuu jäävän suljetuksi ja jopa uhkaavaksi arvoitukseksi. Usein teoksen nimi viittaa johonkin josta katsojaparka voi hakea tunnistukseen apua, toisinaan taas nimikin on harhautusta. Kaikkein hankalimpia ovat nimettömiksi nimetyt teokset. Miksi ihmeessä, eikö tekijällä ollut sen vertaa mielikuvista tai vaivannäköä, että olisi vaivautunut antamaan taideteokselle kunnon nimen. Pakko myöntää, että olen urani varrella sortunut näihin kaikkiin vaihtoehtoihin. Tutkimuksen mukaan yleisin taideteoksen nimi (myös sävellyksissä) on ”Heijastuksia” – ”Reflections”.

Eero Hiironen: Pirun polska, 1986.

Itse en esittävyydestä enkä teoksen itsensä ulkopuolelle viittaamisesta piittaa. Usein väitän olevani tyystin vapaa joksikin näkemisen pakkomielteestä. Siten voin nähdä ihan mitä vaan. 1970-luvulla maalatusta pelkistetyn geometrisesta mustavalkoisesta maalaussarjasta olin erityisen ylpeä. Olin varma, että ne eivät taatusti esittäisi kenellekään yhtään mitään. Kunnes sitten näyttelyssä eräs pikkutyttö kertoi taiteilijasedälle karmean tosiasian: ”Ne ovat salmiakkeja.” Sen jälkeen olen itsekin nähnyt noissa maalauksissa salmiakkeja. Kerran tunnistettu kuvitusmalli ei enää koskaan päästä irti, se sulkee näkemisen vapauden tyystin.

Vielä sotkuisemmaksi asian tekevät abstrahoidut teokset, joiden lähtökohdat ovat reaalitodellisuudessa, mutta jotka jostain pirullisesta syystä on pelkistetty (abstrahoitu) lähes tunnistamattomaan tilaan. Onko tarkoituksena huijata katsojaa, suorastaan vetää nenästä. Monet luulevatkin, että tämä on kaikkien abstraktien teosten tie, sanoipa tekijä mitä hyvänsä. Taannoin työhuoneellani vieraili teoksistani kiinnostunut taiteen aktiiviharrastaja. Katsoimme vintiltä kellariin kymmeniä maalauksia. Hämmentynyt vieras kysyi, että miten minä voin muistaa mitä mitkäkin maalaukset esittävät. Että onko minulla jokin luettelo, josta käyn vilkaisemassa mitä mikin teos esittäisi jos se jotakin esittäisi.

Oiva Polari: Vihreä liike, 1971.

Usein kuulee myös väitettävän, että abstrakti taide on eräänlainen ”kieli”, jonka opettelemalla abstraktien teosten tulkitseminen on kuin leikkiä vaan. Mutta ei ole sellaista erityistä visuaalista kieltä, vaikka esimerkiksi maalausten sommitteluun ja värien käyttöön sisältyykin määrättyjä käytäntöjä ja lainalaisuuksia. Jokainen teos puhuu ikään kuin ”omaa kieltään”, joka kyllä avautuu ennakkoluulottomalle silmälle. Onhan se avautunut tekijälleenkin. Taidetta oppii näkemään vain katsomalla. Ja Lapuan Taidemuseossa on siihen nyt hyvä mahdollisuus.

Näyttelyn taiteilijat: Anna-Liisa Aho (s. 1937), Ellen Alakanto (1918-1971), Arto Dahlbo (s. 1946). Jorma Hautala (s. 1941), Erkki Hienonen (1933-2020), Eero Hiironen (1938-2018), Maija Hopeavuori (s. 1982), J. P. Köykkä (s. 1987), Liisa Malkamo (s. 1941), Aira Niemi-Pynttäri (1924-2011), Lars-Gunnar Nordström (1924-2014), Oiva Polari (1912-1996), Ger Sweeney (s. 1959), Veikko Takala (1923-2008), Seppo J. Tanninen (s. 1948), Matti Vainikainen (1925-2011) ja Sam Vanni (1908-1992).

Lisää:

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/05/tangram-versus-tanngram.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2021/06/enso-circle-of-life.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2018/04/kun-abstrakti-taide-saapui-pahajoelle.html

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2017/08/taideteoksen-ajaton-lasnaolo.html

    Oikealla SJT: Lucid Moon (1999) / Torrid Evening (1999).

JOUTILAISUUDESTA

Jouppilanvuoren legendaarinen meditaatiolava. Monet ovat täällä mietiskelleet ei-mitään ja saaneet runsaasti kosmista säteilyä avaruudellisiin ideoihinsa. Alhaalla laaksossa maailmoi Kultavuoren asuntoalue. Kuva SJT.

Of Man’s first disobedience, and the fruit

of that forbidden tree, whose mortal taste

brought death into the World,

and all our woe with loss of Eden.

– John Milton, Paradise Lost (1667)

Usein kuulee ihmisten ylistävän joutilaisuuden auvoisuutta. Kunhan pääsen lomalle, en tee yhtään mitään. Usein kuvitellaan myös, että parasta ei-minkään tekemistä on aurinkoisella hiekkarannalla makoilu. Vieressä seisoo väljähtynyt kaljapullo ja mahan päällä levitoi lukematon salapoliisiromaani. Vaan toisin on todellisuudessa, kuten Brian O’Connor kirjoittaa esseessään Joutilaisuus (2022). Kaiken aikaa olemme ryhtymässä ties mihin tekemiseen, sillä joutilaisuus on tylsää ja sopimatontakin. Elämä ei olekaan olemista, vaan tekemistä.

Joutilaisuuden viehätys johtuu äärimmäisestä itsekkyydestä. Marxin (kuten Kantin, Hegelin ja monen muunkin joutilaisuuden demonisoijan) mukaan joutilaisuus ei ole vaihtoehto missään olosuhteissa, ainoa tie edistykseen ja onneen on työ – vaikkapa sitten pakkotyö. Työ kykenee tarjoamaan ihmiskunnalle tien vapauteen ja onnellisuuteen, kaiken sen mitä ylipäätään millään elämänalueilla voisi tavoitella. Työ tarjoaa iloa ja huvia, se on vihonviimeinen vakava asia – se on ainoa asia. Työ on parempaa kuin taivaanmanna – se on jopa parempaa kuin paratiisillinen seksi.

Joten poikkeamme ensin paratiisissa. Erikoista on, että raamattu ei kerro juuri mitään syntiinlankeemusta edeltäneestä viattomuuden ja yltäkylläisyyden ajasta. Vaan mitäpä kertomista siitä olisi ollutkaan – pitkäpiimäistä loikoilua ties minkä puun varjossa. John Milton (Paradise Lost, 1667) on hieman verhoa raottanut villeistä paratiisillisista leikeistä ja hillittömistä eroottisista kirmailuista. Aadamilla oli ennen syntiinlankeemusta erektio päällä kaiken aikaa, kuten kirkkoisä Augustinus on vakuuttanut. Ja Lilith ja Eeva hyörivät halukkaina ympärillä yllään ei rihmankiertämää. Aikaa ei ollut tai jos olikin, niin kukapa sen kulumista olisi huomannut. Ja ruokaa tippui suoraan puista.

Mutta näinhän ei voinut jatkua, se oli selvää. Paratiisissa oli myös käärme. Jotkut arvelevat, että se olisi ollut moneen kyvykäs vanha rouva Lilith. Jotkut taas ovat tietävinään, että se oli paikallisen osaston sosialidemokraatti, joka vaati porukkaa liittymään puolueeseen ja panemaan housut jalkaan! Palkkioksi demari tarjosi hedelmää tiedon ja tietämättömyyden puusta, josta nimenomaan ei pitänyt syödä. Siitä oli sovittu itse Jumalan kanssa. Samassa silmänräpäyksessä Eeva ja Aadam huomasivat olevansa alasti. Oitis Eeva tokaisi, että ”Aatamilla on rumat vehkeet”. Martoa myöten punastunut Aadam haroi vaahterasta lehtiä peittääkseen rumuutensa.

Siltä tieltä ei ollut enää paluuta. Siitä lähtien kysymykset moraalisista arvoista ovat olleet pohdinnan ytimessä. Jo hetken pohdiskelu tekee selväksi, että menestyäksemme järjestäytyneessä maailmassa meidän ihmisten on muuntauduttava kaikkea muuta kuin luonnollisiksi olioksi. Ihanteellinen yhteiskunnallinen olio ei ole jouten, hän ei istu jalat ristissä haaveilemassa, vaan hän touhuaa aamusta iltaan toimen touhuissa. Jopa filosofit ovat kautta aikain laatineet argumentteja joutilaisuuden kiroista. Vaikka, kuten O’Connor huomauttaa, ”jokainen meistä tuntee joutenolon houkutukset ja joskus lankeaa niihin”.

Itsetietoinen joutilaisuus on elämäntapa, jota tavoitellaan ja jalostetaan luomaan mielikuva mukavasta elämästä, joka on massojen käsittämättömän uurastuksen tuolla puolen. (…) Näistä piirteistä on helppo päätellä, että joutilaisuus vastustaa suurta osaa siitä, mitä pidetään oikeana ja normaalina: joutilaisuudella ei ole mitään tekemistä tuottavuuden, työn, aseman tai kunnian kanssa.

– O’Connnor (s. 15)

Ylistäessään työn luomaa yhteisöllistä hyödyllisyyttä – kovan ponnistelun ja uupumuksen nautinnollisuutta – Marx kieltää ankarasti toimeliaisuudesta ”laiskuuteen” vetäytymisen. Modernin ajan ihminen ei enää osaa edes kuvitella paratiisillista joutilaisuutta, kirjoittaa O’Brien. ”Marxin täytyy toisaalta teoriansa tähden kieltää ja mustamaalata nämä nautinnot yhdistämällä ne kapitalismin vääristämään maailmaan. Uudenlaisessa maailmassa odottavat kokemukset, jotka eivät kärsi tällaisesta vääristymästä. Joutilaisuus on Marxin uudenlaisen maailman vihollinen.”

Niinpä Työ julistettiin pyhäksi, se ei ollut vain elämisen vaan myös teorian kannalta tarpeellista ja hyödyllistä. Työtä oli ryhdytty kutsumaan ansiotyöksi – ihmisten (nyk. kansalaisten) toimeentulo oli kytketty työn suorittamiseen. Joten jako-osaakin oli tarpeen ihmetellä, että keiden taskuissa ne voittomarginaalit pyörivät. Siitä syntyi alituisia kismoja. Koko elämismaailma oli (ja on) alistettu työntekemisen uhrimenoille ja palvonnalle. Mitähän vanha rönöparta Marx sanoisi nykymenosta, kun juuri mikään työnteko ei enää ole pyhää, nippa nappa edes tarpeellista. Suurin osa työstä tuottaa turhaa tavaraa, pilaa ilmaston ja saastuttaa vedet.

Hannah Arendt huomauttaa (Vita activa s. 315), että ”oleminen” on ainoa suure jonka ihminen voi tiedostaa vain itseään tutkistelemalla. Tästä syystä niin monet filosofit (Marx, Nietzsche, Bergson jne.) erehtyivät samaistamaan ”elämän ja olemisen”. Tällainen ”olemalla oleminen” näytti olevan toiminnallisempaa ja tuottavampaa kuin tietoisuus, joka yhä tuntui olevan liian lähellä halveksittua kontemplatiivista mietiskelyä. Siitä oli enää vain kukonaskel riivattuun oivallukseen, että elämä oli (ja on) työntekoa valmistamisena – tavaroiden ja erityisesti turhien tavaroiden tuottamista.

Myönnämme kyllä, että kaikki eivät ole luontaisesti persoja työn perään. Mutta jotakin tekemistä ihmisille täytyy keksiä, siinä Marx on oikeassa, että joutilaasta ihmisestä koituu riesaa niin yhteisölle kuin koko luomakunnallekin. Mutta onneksi on olemassa taide ja taidemaailma, johon lahjakkaat ja höyrypäiset työnvieroksujat voidaan sijoittaa (karkottaa) kuin autiolle saarelle. Siellä he voivat elää merkityksellistä ja virikekylläistä taide-elämää. Usein sanotaan, että taiteen tekeminenkin on työtä. Mutta eihän sitä kukaan tosissaan usko.

Taiteilijoille luontainen maailmallisuus ei tietenkään häviä minnekään, jos »ei-subjektiivinen» taide korvaa asioiden kuvaamisen. Mikäli taiteilija käsittää »ei-objektiivisuuden» subjektiivisuudeksi eli tuntee kutsumusta »ilmaista itseään», omia subjektiivisia tuntemuksiaan, hän ei ole taiteilija vaan huijari. Taiteilija, oli hän sitten taidemaalari, kuvanveistäjä, runoilija tai säveltäjä, tuottaa maailmallisia esineitä eikä hänen luomistyöllään ole mitään tekemistä erittäin arveluttavan, tai ainakin täysin epätaiteellisen, itseilmaisun kanssa. Ekspressionistinen taide on käsitteellinen mahdottomuus toisin kuin abstrakti taide.

– Arendt (Vita activa s. 326)

Vain harvoilla päänsisäinen suhina on niin voimakasta, että se kestää pitkäaikaistakin joutilaisuutta suistumatta katastrofiin – tylsyyteen tai hulluuteen. Vain harvat kykenevät nykyään Nietzschen tavoin lähtemään vain omien ajatustensa kanssa iltakävelylle. Monille meistä on alituiseen järjestettävä ajankulua. Isoäitini tapasi usuttaa sadepäivinä meidät lapset tylsän lautapelin äärellä ja sanoa, että siinähän teidän peijoonien aika kuluu rattoisasti. Ikään kuin aika ei olisi kulunut kuluttamattakin.

Muinoin asiat olivat toisin, kun työntekemistä jopa hävettiin, huokaa Nietzsche. Työnteko oli välttämätöntä vain todellisessa hädässä – hengen pitimiksi. Kuten Tuomas Akvinolainen kirjoittaa. Pontta ajatuksiinsa hän haki Aristoteleelta (ei Raamatusta), kun hän vakuuttaa, että ”vain tarve pysyä hengissä pakottaa ruumiilliseen työhön”. ”Tästä hän päättelee, että kaikkien ei suinkaan ole tarpeellista ansaita leipäänsä otsa hiessä, vaan työ on viimeinen ja epätoivoinen keino ongelman ratkaisemiseksi ja velvollisuuden täyttämiseksi”.

Mutta animal laboransin voittokulun myötä työnteosta tuli elämänprosessin kaikkinielevä ulottuvuus. Kaikki ihmisen korkeimmat kyvyt alistettiin eloonjäämisen materiaaliselle kamppailulle. Luova taiteellinen työkin ohjautui samoista vieteistä, ”jotka panivat silkkiäistoukat kehräämään silkkiä”. Kontemplaatio ei ollut ainoa toiminto, joka katosi ihmisen elämismaailmasta. Jopa ajattelu muuttui aivojen toiminnoksi, jolla oli merkitystä vain laskennallisissa tehtävissä. Tosin tietokoneet tekevät nykyään senkin paremmin.

Maailmassa kaikki on jotakin varten, mikään ei ole ilman syytä. Myös ihminen on jotakin muuta kuin itseään varten, siis johonkin muuhun käyttöön, jonkin muun olemisen vuoksi. Näin ihminen saadaan määritellyksi osaksi eläinkuntaa, konekuntaa ja mitä tahansa kuntaa. Myös ihminen tulee ymmärretyksi siten, että hänen toimintansa ei sisällä mitään sellaista, joka ei selity riittävällä perustalla, kuten Juha Varto kirjoittaa kirjassaan Uutta tietoa (2001). ”Tämä on tarkoittanut, että ihmisen tarkastelusta on pyritty poistamaan ne piirteet, jotka ovat aina aiheuttaneet ongelmia niin tieteelle kuin politiikallekin, siis arvaamattomat yksilölliset piirteet.”

Kirjoittaja viittaa Weiliin, jonka mukaan olemme jättäneet vaivalloisen ajattelun, koska helpompaa on liittyä yhteiseen uskomukseen ja mielipiteenmuodostukseen. ”Tuohon Leviathaniin, joka on niellyt yksilöltä sen rauhan ja yksinäisyyden, jossa hän voisi ajatella, ja on antanut tilalle yhteisen puitteen, jossa voi muodostaa kysymyksiä ja antaa vastauksia.”

Tieteen ulkopuolella muhii ajatus, että niin ihminen kuin luontokin on jotakin muuta kuin mitä tieteen yksipuolinen kuva antaa ymmärtää, kirjoittaa Varto. ”Tämä ulkopuolinen asetus edellyttää, että on oltava myös jokin muu, aidosti erilainen todellisuus, joka ei ole yksiulotteinen eikä edellytä yksilön tuhoamista.”

Käytännöllisen puuhailun puuttuminen saattaa tuoda uudenlaisen tavan nähdä ympäröivä maailma. Turhaan eivät kreikkalaiset valinneet käytännöllisen vastakohdaksi sanaa ”katsella” (theorein), sillä muutos, joka käytännölliseen nähden tapahtuu, on touhuamisen muuttuminen tarkasteluksi, aktiivisuuden muuttuminen passiivisuudeksi, jossa me emme enää tee, vaan annamme todellisuuden olla sellaisenaan. Ideaalimuodossaan teoreettinen tarkastelu tarkoittaa olevan jättämistä silleen ja asettumista tarkastelukulmaan

– Varto

Vain muutaman sivun katkelma on säilynyt nykypäivään Senecan joutilaisuutta pohtivasta kirjoitelmasta vai pitäisikö sanoa esseestä. Jo 2000 vuotta sitten joutilaat ihmiset aiheuttivat päänvaivaa, vaikka kirjoittaja toteaakin, että he hyvinkin saattoivat olla ihmiskunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin kaikkialla hääräävät ”hikipingot”. Viisaan ei kannata edes hakeutua sellaiseen valtioon, jossa vallitsee jatkuva taistelu ja hajaannus, jossa oikeudenmukaisuus ja hyvyys eivät ole minkään arvoisia, ”ja jossa vihollisia kohdellaan säälimättömän julmasti, omia kansalaisia kuin vihollisia”.

Kunnon kansalaisena Senaca ei näe joutilastakaan täysin laiskaksi, sillä joutilaskin mietiskelee. Vita contemplativaa arvostettiin selvästi enemmän kuin muita olemisen muotoja, ”mietiskelevä” elämä oli yksikertaisesti parempaa kuin toiminnallinen elämä. Joutilaat olivat löytäneet rauhaan vetäytymisessä keinon, jossa he olivat suuremmaksi hyödyksi ihmiskunnalle kuin kaikki nuo kiireisinä ahertavat. ”Miksi sanon kaiken tämän? Jotta näkisimme, että mietiskely on kaikille mieleen. Toiset suorastaan tavoittelevat sitä – meille se on poukama johon pysähtyä, ei satama.”

Mutta selittämättä jää syy siihen, miksi vita activan järjestyksen muuttuessa homo faberin tappio päättyi animal laboransin voittoon, miksi ihmisen aktiviteeteista juuri työnteko kohotettiin korkeimmalle tasolle.

– Arendt

Brian O’Connor: Joutilaisuus, Essee filosofiasta, suom. Tommi Kakko, niin&näin 2022.

Lars Fr. H. Svendsen: Ikävystymisen filosofia, Tammi 2005.

Hannah Arendt: Vita activa, Ihmisen olemisen ehdot, käännöstyön ohjaus Riitta Oittinen, Vastapaino 2002.

Seneca: Joutilaisuudesta, teoksessa Elämän lyhyydestä, suom. Jarkko Torkki, Otava 2018.

John Milton: Paradise Lost, 1667.

Juha Varto: Uutta tietoa, Värityskirja tieteen filosofiaan, TUP 2001.

Juha Varto: Fenomenologinen tieteen kritiikki, TUP 1995.

Paradise Lost, SJT 2012.