DIIVAA MUOTOKUVAAMASSA

Vanharouva Elsa asettui luontevasti suosikkipaikkaansa kuvattavaksi. Kuva SJT.

Kaanaanmaa on Seinäjoen suuralueella sijaitseva maaseutumainen kaupunginosa ja kylä. Alue on tunnettu aktiivisesta kyläyhteisöstään, ja se sijaitsee Kyrönjoen, Seinäjoen ja sen oikaisukanavan ympäröimänä. Vuoden 2022 lopussa Kaanaanmaalla asui 1209 asukasta.

– Wikipedia

Alkusyksyn tuulet puhaltavat jo vinhasti ja puut liuhtovat vihamielisesti lehdykäisillään. Aurinko paistaa kylmin kyljin ja varjot pitenevät pitenemistään. Taas on yksi kesä hävinnyt ajan liukkaisiin poimuihin. Kesän valokuvia käsitellessä (photoshopatessa) muistuu erityisesti mieleen yksi kuvausreissu. Joten aivan kaikki kesän hämyistä ja kajoista ei ole vielä pudonnut unohduksen kaivoon.

Peltolakeuden takaa siintää profaani kaupunki. Öisessä valaistuksessa se näyttää kangastukselta preerian laidalla, ehkäpä se onkin. Kuva SJT.

Oli sovittu, että tulen Kaanaanmaalle kuvaamaan kylän vanhimman hevosen. Olin markilla sovittuun aikaan vaan ketään ei näkynyt. Läheisessä aitauksessa maleksi ilmiselvästi nuorempia kauranpurijoita – tosin en ollut nähnyt hevosia niin läheltä sitten lapsuuteni, joten paha mennä sanomaan mitään niiden i’istä (lopultakin pääsin kirjoittamaan tuon taivutusmuodon). Sitten ilmestyi paikalle talonväkeä ratsastussaappaissaan. He sanoivat, että oli soitettu hevosen hoitajalle, se tulee kun ehtii. Hevonen itse oli kuulemma viettämässä kesäpäivää suosikkipaikassaan luoman rannassa, ja vain yksi hoitaja (hevosen suosikki) saisi sen tulemaan sieltä pois.

Aurinko paistoi täydeltä terältään, mutta suuret kuuset ja tammet varjostivat mukavasti ja tällaista vanhempaa herrasmiestä alkoi ramaista. Joten päätin suunnata autolle ja ottaa nokoset. Vaan eikö mitä, yllättäen siihen ilmestyi takkuinen tallikissa tekemään tuttavuutta. Otin siitä muutamia kuvia – sen parempaa mallia olisi turha etsiä. Mutta kuten tiedetään kissojen kanssa ei puhuta niin kuin ihmisten kanssa, että mistäs olet kotoisin ja mitä teet ja miksi olet juuri nyt siinä kohtaa maailmaa. Kissoja eivät tuollaiset pintapuoliset asiat kiinnosta.

Takkuinen tallikissa tuli juttusille. Kuva SJT.

Sitten siihen pyöräili toinen vanhempi herrasmies, itse asiassa vanha tuttu joskus 40 vuotta sitten pitämältäni taidekurssilta. Hänkin oli nykyään valokuvaaja – kurssini sommitteluopit olivat kuulemma tulleet hyvään käyttöön. Vaikka eihän valokuvia sommitella, kunhan vain rajataan ja painetaan nappia – mutta en nyt lähtenyt sille tielle. Sanoin, että mukava tallikissa täällä, ja kuvauksellinenkin. Ei täällä ole kissaa, talon koira ajaa ne huishelkkariin, sanoi tämä uusvanha tuttu. Katselin ympärilleni eikä kissaa näkynyt missään. Outo juttu.

Iltapäivä oli jo pitkällä kun hiekkatieltä alkoi kuulua kavioiden kopsetta. Latasin kameran valmiiksi, mutta hevosta taluttava nuori nainen nosti sormensa varoittavasti pystyyn. Puron rannassa oli myös hevosen suosikki savikuoppa, jossa se oli ottanut mutakylvyn, joten kuvaaminen ennen perusteellista sukimista ei tullut kysymykseen. Hevonenkin katsoi minua alta otsatupsunsa niin kuin toistaitoista katsotaan. Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan, ajattelin ja mutustin nälkääni muutaman koivunlehden. Tähän aikaan kesästä puutarhan muut antimet olivat vielä raakoja.

Ajattelin tehdä pienen lenkin, vaikkapa kiertää laajan tallirakennuksen ympäri. Naapuriin tehtiin uutta kattoa, sitäkään ei saanut kuvata, jos oikein osasin tulkita nyrkin heristystä. Ja osasinhan minä, en ollut ensi kertaa näissä hommissa. Metsänlaidassa tallirakennuksen takana oli jokin ihme laite, jossa hevoset kirmasivat aidattua ympyrää pitkin. Lantaa talikoinut mies ilmoitti, että se oli hevosten ”liikuttaja eli karuselli”. Se muistutti perinteistä hevoskiertoa, paitsi että tässä vehkeessä kierto pyöritti hevosia eikä päinvastoin. Eikö se olisi mainio vehje myös liikuttamaan ihmisiä – erityisesti tulivat mieleen nuo laitoskoppeihin unohdetut vanhukset.

Automaattinen hevostenliikuttaja eli karuselli. Kuva SJT.

Impivaaran suunnalta kuului koiran haukku – se oli taatusti se kissojen ”kurmoottaja”. Huomasin heti kaukaa, että savikylkisestä kaakista oli sukeutunut tyylikäs vanharouva Elsa – selkä tosin jo hieman notkolla kuten vanhoilla rouvilla tapaa olla. Olimme jo matkalla kohti kuvauspaikkaa, kun huomattiin että Elsan suitset olivat ”ne vanhat risat” ja uudet roikkuivat tallin naulassa. Sekä hevonen että hoitaja nyökyttivät päitään samaan tahtiin, että suitset on vaihdettava, ei tästä muuten mitään tule. Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme kuvauspaikalle tuijapuiden eteen. Siitä eteenpäin kaikki sujuikin kuin rasvattuna.

Puusta katsoen maailma

ei ole muuttunut juuri

lainkaan, tuumii vanha varis

korkealta oksaltaan – paitsi

joitakin istumiskelvottomia

teräshäkkyräpuita on

ilmestynyt maisemaan,

siinä kaikki.

(SJT 2025)

Ps. Tämän jutun kuvat ovat kuvitusta Tellervo Lahden kirjaan: ”Niemistönmaa – Kaanaa, Kyläelämää kulttuurimaiseman äärellä”, Seinäjoen Historiallinen Yhdistys ry 2025.

ALASTON MAALAUS – MAALAUS SELLAISENAAN

 

Morning Mist, 2020 / Oblivion I, II, III, 2019. 

 ”Vaellus Pahajoen laaksossa”, 

Taidekeskus Harri, Alavus 2.–24.8.2025.

Siis voiko taideteos, kuten maalaus, olla riittävä sellaisenaan – tathata – eikä vain jonkin poissaolevan sijaistajana. Ehkä me emme ole vielä huomanneet sen sellaisuutta. Ehkä lopullista ratkaisua ei olekaan. Jokainen on näkemisensä kanssa yksin. Sen kanssa voi näköjään elää – ja on pakkokin. Kun jotakin nähdään (todella nähdään), näkijänä olen aina minä.

Maalaustaide tulee alastomana – ilman rihman kiertämää.

Maalaus yrittää kätkeytyä vain silloin kun se on jonkin muun

kuin itsensä – taiteen – asialla. Kun se on esittävinään

jotakin muuta kuin itseään.

Aloin maalata tauluja 1960-luvun alkupuolella. Isälläni – lankkumaalarimestarilla – oli verstas värejä pullollaan. Se houkutteli maalaamaan. Kun olin käynyt Vode Kantokorven ateljeessa, innostuin yhä enemmän. Vode maalasi suurin elein Stravinskyn ”Kevätuhrin” pauhatessa taustalla. Tilasin itsellenikin samanlaista musiikkia ja soitin kovaa, niin kovaa että äitini ryntäsi harjaa heristäen ullakolle ja sanoi tekevänsä lopun tästä paholaisen menosta. Varhaisimmat säilyneet maalaukseni ovat juuri noilta ajoilta.

        Äidit lähtevät, Pahajoki 1966.

Kesti vielä pitkään ennen kuin taiteen muusat avasit silmäni ja opin erottamaan taideteokset kaikista muista maailman artefakteista (tekeleistä). Janne ja Vode (Kantokorvet) kävivät ”ateljeessani” Pahajoella ja antoivat ymmärtää, että olin oikealla tiellä ja juuri tiestähän taiteessa on kysymys. Vasta Taideakatemian koulussa 1960-luvun lopulla huomasin, että näkemisen taika oli ilmestynyt ymmärrykseeni. Ei se mikään shokki olut mutta jonkinlainen tärähdys kumminkin. Saatoin ryhtyä myös kirjoittamaan taiteesta – siis muutakin kuin runoja. Se tiesi tienestiä.

Luovuin esittävistä aiheista kokonaan ja ryhdyin maalaamaan abstraktioita. Siinä ei ollut mitään erikoista, abstraktin ilmaisun idea oli ollut maalaustaiteen ytimessä alusta alkaen. Renessanssimaalari Giotto tiesi jo 1300-luvulla esittävienkin maalausten koostuvan kolmioista, neliöistä, palloista ja muista perusmuodoista, kuten Julia Kristeva kirjoittaa. Katsoja ei niitä nähnyt, eikä edes aikalainen Boccaccio ylistäessään Giottoa maailman parhaaksi maalariksi. Usein Giotton maalaaminen riistäytyi valloilleen ja haki omia ääriään, kuten Kristeva toteaa. ”Seuraava askel olisi ollut esittävän aineksen hylkääminen, jäljelle olisi jäänyt vain värin ja muodon (tilan) ilo – tai ei mitään”.

Maalauksen kautta voi aistia samaa

syvää iloa kuin maiseman parametrien

äärellä: tilallisuuden, valollisuuden

ja värillisyyden synergiaa.

Ensimmäinen abstrakti taideteos jonka näin oli isäni Lauri Tannisen Alavuden yhteiskoulun uuden juhlasalin peräseinään 1950-luvulla maalaama geometrinen seinämaalaus. Hän vastasi uudisrakennuksen maalaustöistä. Arvoitukseksi on jäänyt kuka sen tilasi ja mitä mieltä siitä oltiin. Taiteilijasieluinen rehtori Lumiala on hyvinkin saattanut olla hankkeen takana. Myöhemmin teos peitettiin ja sittemmin koko rakennus on purettu. Teoksesta on jäljellä vain hieman epätarkka mustavalkoinen valokuva. (Ilvas, Lahti: Maalattu maailma – Painted World, 2009, s. 91)

Yleinen käsitys jopa taiteilijoiden piirissä oli, että abstrakti taide on ”realistisesta” havainnosta pelkistettyä – abstrahoitua – ydinmehua. Eli se saattoi esittää sittenkin jotakin – vain toisin keinoin. Göran Augustson (ohjaajani Taideakatemian koulussa) totesi, että valitsemallani maalarin tiellä tulisi nopeasti seinä vastaan – joudut jäämään jo kolmikymppisenä eläkkeelle. Maalaamista on kuitenkin riittänyt, vaikka maalarin käytössä oleva ideoiden alue on
uhkaavasti kaventunut. Tien toisella reunalla vaanii vaara sortua todellisuuteen ja toisella eriytyminen niin kauas todellisuudesta, että siellä ei ole enää ketään kenen kanssa taideteosta katsoisi.

Kauneus joka löytää itsensä vain suhteessa johonkin toiseen,

kietoutuu ilmajuuren tavoin löydetyn ornamentin kohtaloon.

– T. W. Adorno

       The Catch, 2019.

Autonomiansa hylännyt taide taipuu yhteisön vaatimuksille ja siitä tulee pelkkää harmitonta koristetta. Saman kohtalon koki myös yhteiskunnallisesti osallistuva taide. Adornon sanoin siitä tuli ”diskursiivista barbariaa”, jota räikeimmillään edusti sosialistinen realismi. Monessa tapauksessa taiteilija ei tiennyt, mitä vastaan tai minkä puolesta hänen maalauksensa kapinoivat. Nopeasti nekin laimentuivat markkinakapitalismin kauppatavaraksi. Toki abstrakti taidekin ensi shokin jälkeen alkoi käydä hyvin kaupaksi, mutta sen avulla ei voitu myydä mitään muuta aatetta kuin ”taidetta” itseään. Ostaja tiesi tarkalleen mitä sai.

Maalaustaiteessa esittävä aines on ikään kuin lisäbonusta, joka tarjoaa ja usein jopa tyrkyttää mykkää lohdutustaan, vaikka se ei sinänsä taidetta olisikaan. Siihen ei pidä suin päin suistua, kuten Roger Fry jo 1920-luvulla viisaasti varoitti. ”Se, joka todella ymmärtää maalaustaidetta ja hallitsee visuaalisen ilmaisun kielen, ei kiinnitä huomiota teoksen esittävään aiheeseen. Hän kysyy miten, ei mitä.” Esittävä maalaus on hyvää (tai huonoa) taidetta aivan samoista syistä kuin ei-esittäväkin.

Miten maali on abstraktissa maalauksessa,

onko se yhtä mykkää kuin purkissa?

Miksi ihmiset ylipäätään ryhtyivät maalaamaan, on yhä ratkaisematon arvoitus. Taiteen tekemiseen ja esittämiseen käytetään valtavat määrät resursseja kaikkialla maailmassa. Ainoastaan sotateollisuuteen ja toistemme tappamiseen käytetään enemmän. Taiteilijat ovat kuin outo yli maapallon levittäytynyt heimo, joka hyväksytään pitkin hampain. Taiteilijoita kehutaan ja palkitaan – tai unohdetaan niille sijoilleen. Taiteilijat ymmärtävät toistensa teokset ilman yhteistä kieltäkin. Silti (maalaus)taiteella ei ole mitään puhutuin kielen ominaisuuksia, joten ”taidetta” ei ymmärretä järkeilemällä, vaan se on ilmestyksen omaista.

Kaikkialta vyöryvä kuvatulva on tehnyt meistä näkökyvyttömiä ja erityisesti valokuva on latistanut katseemme yksisuuntaisen litteäksi. Siitä näkökulmasta on vaikea kuvitella sellaista kuvatonta maailmaa, joka vallitse vielä ennen valokuvausta. Toisaalta ”kuvallinen kuvallisuus” on tuonut lisäarvoa(kin) tiedonvälitykseen. Jopa niin pitkälle, että monet kuvittelevat lukevansa, kun he lehteilevät kuvajulkaisuja. Adornon mukaan ainoa tie pois kuvia tulvivasta kaaoksesta oli ”musta estetiikka” – mitään esittämätön abstrakti taide, joka palauttaisi henkisen ulottuvuuden läpikotaisin esineellistyneeseen taidemaailmaan.

Pyrkiessään välttämään kuvaamista taiteilija kieltäytyy kapitalismin ydinuskonkappaleesta: ihmisen esineistämisestä myynnin välikappaleeksi. Kapitalismin paradoksi, rajaton kasvu rajallisessa tilassa eli herkeämätön kuluttaminen ja luonnonvarojenriistäminen ei pysyisi käynnissä ellei ihmistä esineistettäisi psykologisesti vetoavalla tavalla.

– Kalle Lampela

Mitään tällaista ei liittynyt omiin mustiin maalauksiini 1970-luvulla, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan ”kuvakiellosta” tai ”mustasta estetiikasta”. Sitä paitsi mustavalkoisuus oli tuohon aikaan aivan normaalia, lähes kaikki julkaistavat valokuvat olivat mustavalkoisia. Taidekirjoissa saattoi olla erillinen värillisten painokuvien osio, jonka kuvat olivat ties minkä värisiä. Kun myöhemmin näki samat maalaukset todellisessa maailmassa ei ollut uskoa silmiään. Ensimmäisen mustan maalauksen tein 1960-luvulla Pahajoella. Löysin purkin mustaa tököttiä (pikeä) ja levitin sitä lastulevylle. Sisätilassa lämmittyään se alkoi valua ja tippua lattialle. Kunnian kukko ei sillekään laulanut.

Kuten on jo käynyt ilmi, abstraktien maalausten hiljainen seura on valaissut oloani ja eloani. Nykyään asun taloa jossa maalauksia on ripustettuna kaikkiin mahdollisiin paikkoihin kellarista vintille. Aamulla herään maalausten ympäröimänä. Ne katsovat minua. Yleensä olen niihin tyytyväinen ja jo tottunut niiden muotokieleen ja värimaailman kontrasteihin. Mutta toisinaan herää epäilys, että olisikohan tuon voinut tehdä toisin. Usein sellainen silmänräpäyksellinen tasapainon järkkyminen johtaa uuteen maalaukseen. Pienikin särö visuaalisessa maailmassa voi murtaa kokonaisen kallion.

Ensin katsotaan ja katsotaan ja sitten

maalaus katsookin meitä, sinua, minua…

Jos maalaukseni esittäisivät reaalitodellisuudesta tuttuja asioita ja olioita, en kovin pitkään viihtyisi niiden seurassa vaan haluaisin katsoa tyhjää seinää. Asiaa tutkittaessa on käynyt ilmi, että juuri abstraktin taiteen katselu kehittää näkemisen kykyä. Tosin jotkut väittävät, että ei ole muuta katsottavaa kuin oliot sinänsä – esineet ja asiat itsessään. Niiden väliin jäävää tyhjyyttä ei ole olemassakaan, vaikka maalauksessa maalari on joutunut senkin sutimaan. Niin tiukasti olemme paaluttaneet näköhavainnon ennalta säädettyihin kohteisiin. Jos maalauksesta ei tunnista mitä se esittää, se on epäonnistunutta taidetta. ”Näin taulussa kissan ja nimesin sen kissaksi – ja sillä hyvä.”

Elämismaailman ja maalausten välillä vallitsevasta aavemaisesta hiljaisuudesta (mykkyydestä) on helppo paeta mimesikseen eli todellisuuden pakonomaiseen jäljentämiseen. Valitsemme sen vaikka tiedämmekin, että se on silkkaa silmänlumetta. Jo antiikin kreikkalaiset pitivät kuvataidetta arveluttavana keinona tuottaa lisää todellisuutta, jota oli jo muutenkin tarpeeksi ellei peräti liikaa. Hän (jonka housut eivät helposti tutise) valitsee abstraktin teoksen ja löytää jotakin, mikä ei entisestään kuulunut hänen tiedostukseensa ja näkee muutosten tuulten puhaltavan silmiensä edessä.

Kysymys taiteen hyvyydestä tai huonoudesta nousee tuon tuosta esiin juuri kuvataiteen kohdalla (kuten musiikin myös). Että mistä voi tietää, mikä teos on hyvä jos ja kun aiheen mukainen näköisyys ei ole mittana. Taiteilijalta edellytetään taideteoksen toteuttamisessa omien kykyjensä ylittämistä. Onnistuakseen taiteellisessa tehtävässään – idean toteutuksessa – taiteilijan on seurattava kulloisenkin teoksen sisäisiä vaatimuksia – hallittava niin materiaalit, tekniikka kuin visuaalinen näkemyskin. Se kaikki on lopulta valmiissa maalauksessa näkyvissä ja nähtävissä alastoman häpeämättömästi.

Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta,

olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään

näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.

– Paul Virilio

                                  The River, 2021.

Pahin näkemisen este on fenomenologiasta tuttu ”luonnollinen asenne” – mutkaton ja kritiikitön suhde todellisuuteen. Tällaista luonnollista näkemättömyyttä suojellaan kuin kansallisaarretta – siitä ollaan suorastaan ylpeitä. Maalauksiani oli ensimmäistä kertaa esillä Seinäjoella joskus 1970-luvun lopulla. Näyttelysaliin astui kaksi keski-ikäistä miestä vaimoineen. Oitis toinen miehistä hyppäsi tasajalkaa ja karjaisi: ”Nyt ei Jussi ymmärrä yhtään mitään.” ”Perskules, mä en ymmärrä senkään vähää”, vastasi siihen toinen mies. Naisten mielipidettä ei kysytty.

Kaikenlaisia taiteen katsomisen tekniikoita on kehitelty tuon viheliäisen luonnollisen asenteen ylittämiseksi, vaivihkaista vilkaisua, ohikatsomista ja silmät sirrillään tuijottamista, kuten näkee usein maisemamaalareiden tekevän. Katsomista kannattaa kyllä harjoitella, mutta välttämättä se ei johda näkemiseen, vaan pelkistyy jälleen näkökenttään ilmestyvien esineellistyneiden kohteiden nimeämiseen. Näkemistä ei voi omistaa – se synty kuin vahingossa. Näkeminen ei lopultakaan ole katsojan omassa hallussa, vaan se tulee annettuna – meidät on kutsuttu näkemisen äärelle, ilman ennakko-oletuksia ja opittuja havainnointitapoja.

Taide on olemukseltaan alkuhyppy,

korostunut tapa totuuden tulla olevaksi.

– Martin Heidegger

Tällainen Kierkegaardin ajattelusta tuttu ”hyppy” ei Heideggerin mukaan suuntaudu pimeyteen tai tyhjyyteen, vaikka se edellyttääkin järkiperäisestä päättelystä luopumista, vaan johonkin jossa ihminen ja oleminen – subjekti ja objekti – löytävät yhteisen kokemuksen. Mutta voiko maalaus (taideteos) olla aito objekti vai onko se vain subjektin (minän) laajentuma (uloke) elämismaailmaan. Kokonaisvaltaiseksi subjektin ja objektin yhdistäväksi absoluutiksi se voi muodostua vain kuvitteellisessa taidemaailmassa, joka ei sinänsä eroa millään tavalla elämismaailmasta.

Joudumme myös kysymään, voiko tämä kyky avoimeen näkemiseen myös sulkeutua yhtä vaivihkaisesti kuin se on avautunutkin. ”Avoimuus ja sulkeutuneisuus ovat joka tapauksessa suhteellisia kysymyksiä”, kirjoittaa filosofi Tere Vadén, ”meille välttämättömänä näyttäytyvä voi kadota, meille kokematon voi syntyä tai kadota, ei tahdostamme eikä (edes) elinaikanamme”. Heidegger – jonka eetosta Vadén tässä seuraa – on todennut, että taide (ja myös totuus) voi asettua taideteokseen ikään kuin asumaan. Ja se voi tapahtua ilman, että teoksen tekijä ja/tai katsoja ovat siitä lainkaan tietoisia.

Mitä hittoa, eikö kaikki tarpeellinen nähtävä olekaan vielä nähtävissä? Milloin se sitten on, vai onko koskaan? Tämä on kummalista puhetta, jopa vaikeaselkoiseksi tiedetyn ajattelin suusta kuultuna. Mutta tähän kuoppaan emme lankea, vaan nousemme takaisin tielle ja lähdemme aivan toiseen suuntaan. Sillä taiteessa – erityisesti maalaustaiteessa – kaikki on nähtävissä jo nyt. Siis periaatteessa, sillä sellaistakin sattuu että ”se” (siis taide) saattaa toisinaan kadota kokonaan näkyvistä ja sitten taas ilmestyä kuin tyhjästä – yhteen ja samaan teokseen. Ja mitään muuta emme voi tehdä kuin vartoa – tietämättä edes mitä vartoa – avoimin ja viattomin silmin.

Tosin meillä ei ole viattomia silmiä. Me olemme jo syntyessämme sotkeneet ne maailman mutaan. Toisaalta juuri maailma ja maa pystyttää maalauksen ja saa sen värit hehkumaan. Maan vastus ja valaistuksen harsoisuus tekevät väreistä yleviä. Väriaineista sekoitetut värisävyt (maalit) ovat aina maaperän sotkemia – ja maanläheisiä. Vain valona väri on puhdasta. Valomaaluksia (valotaideteoksia) on kyllä tehty, mutta niiden värisävyt tuntuvat räikeiltä ja mitäänsanomattomilta. Ne väreilevät eteerisessä kaukaisuudessa kuin myrskyn jälkeinen sateenkaari, jonka juurelle ei löydy tietä. Ei, vaikka kuinka hartaasti etsisi.

Entä mitä maali on? Värillistä likaa.

– Philip Guston

        Sarjasta ”Summer Nights”, 2019. 

            Taidekeskus Harri, Alavus 2.–24.8.2025.

Tätä tietä seuraten päädymme ajatukseen, että absoluuttisen puhdasta ääntä ei voi kuulla eikä absoluuttisen puhdasta väriä nähdä. Tälle ajatukselle löytyy pohjaa jo hyvin kaukaa 1500-luvulta. Splitin piispa Antonio de Dominis väitti, että valo ja värit ovat satunnaisia heijastuksia – petollisia ilmestyksiä – maailman pimeydessä. Siis värit ovat eräänlaista likaa ja sotkua – pilaantunutta valoa. Taivaassa eivät asiat ole näin hullusti, sillä siellä ei värejä ole lainkaan vaan kaikki on kirkkaan mustavalkoista. Mentiin niin pitkälle, että epäiltiin yön (pimeyden) olevan luomistyön kaunein saavutus. Kaukana Aleksandriassa Filon oli kuitenkin vakuuttunut, että kaikista olioista paras on valo.

Näin järkeili Dominis, eikä ihan turhaan, sillä hän oli tehnyt tutkimuksen valon taittumisesta sateenkaaren vesipisaroissa – juuri siellä missä kaikki värisävyt oleilevat kaikessa loistossaan. Mutta mustaahan siellä ei ole, sen kai piispakin oli huomannut. Siitä huolimatta hänen mielestään maailmassa vallitsi umpipimeys, jota vain oudot satunnaiset väri-ilmestykset valaisivat. Katseessamme avautuva ilmankirkas maisema on pelkkää illuusiota ja yhtä konkreettista tiukkaa ainetta kuin me itsekin olemme – aineeton näkymä olisi meille näkymätön ja käsittämätön.

Taide on rohkeutta maailman paljastumisen

edessä – sankarillinen mutta turha kapina

katoavaisuutta vastaan.

Maalasin itsekin pari vuotta 1970-luvun alussa mustavalkoisia maalauksia, joihin loihdin kineettisiä visioita isävainaan koristemaalarinvälineillä. En muista mikä tuohon värittömyyteen johti; mustasta valosta tai pimeästä maailmasta en tuolloin vielä ollut kuullut mitään. Ehkä se oli silkkaa provokaatiota, mutta hyvin se toimi, näyttelykutsuja alkoi tulla ulkomaita myöten. Ensimmäinen näyttelynikin Kluuvin Galleriassa Helsingissä 1973 oli mustavalkoinen. Seuraavassa näyttelyssä Vaasan taidehallissa 1974 olin palannut jo osittain värien pariin – vaan mustat maalaukset olivat edelleenkin käyntikorttini.

Bernhard Baasin mukaan ääni avaa tilan, johon puhe voi asettua puhumaan tai soitto raikaamaan. Samaa voidaan sanoa väristä, joka on valon ”kyyditsijä” – värit avaavat tilan jossa näkeminen ryhtyy näkemään. Toki puhe voi joskus vaieta maailman sanattomuuden edessä ja näkeminen herpaantua silkaksi katseluksi ja entiteettien (tavaroiden) nimeämiseksi maailman romuvarastossa. Mutta tähän hätään tulee taide – tässä tapauksessa maalaustaide – ja pakottaa ikiaikaisin salvoin suljetut silmät sepposen selälleen. Taiteen myötä nuo kyvyt palaavat yhä uudelleen ja uudelleen.

Värien voimassa näkyy myös maan väkevyys.

Lähteet:

T. W. Adorno: Esteettinen teoria, suom. Arto Kuorikoski, Vastapaino 2006.

Arto Kuorikoski: Toiseuden elementtejä, STK 2004.

Kalle Lampela: Näkymätön näkyvässä, Kuvataideakatemia 2015.

Julia Kristeva: Giotton ilo (1877), Taide 1989.

Quentin Bell: Bad Art, Chatto & Windus, 1987.

HURMEISIA AIKOJA II

Otto Dix: Flanderi, 1934-36. Kuvitusta Peter Englundin kirjasta Kirjeitä nollapisteestä.

Järjestäytyneellä kaaoksella, jota ”Euroopaksi” kutsutaan, ei ole tarjota aatteita eikä työtä, ei vieraanvaraisuutta eikä kykyä nähdä kaukaisuuteen — siitä huolimatta, että kreikan Eurōpē tarkoittaa kauaskatseista. Samalla ”läntinen maailma” on kuitenkin jo kauan sitten ylittänyt ja peräti kumonnut omat maantieteelliset rajansa. Yhtä lailla länsi on ylittänyt, rääkännyt ja kalunnut loppuun oman perinteensä suuret käsitteet: järjen, edistyksen, demokratian, kansakunnan, valtion, lain ja tietenkin myös ihmisen, taiteen ja tieteen”.

– Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen (2021)

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä virisi pelko, että se loppuisi tuota pikaa eikä siihen ehtisi mukaan. Suuren seikkailun mahdollisuus näytti olevan ohi tuossa tuokiossa. Mutta sodan jatkuessa virisi jo toinenkin pelko – ehkäpä tämä helvetti ei pääty koskaan. Pahimmillaan taistelutantereet olivat silkkaa mutavelliä, josta ei enää suojaa löytynyt. Kaikkialla oli ruumiita ja ruumiiden osia, ihmisjätettä, jota kaavittiin kasaan ja haudattiin yhä uusille hautausmaille. Sankarihautojen rivistöt jatkuivat silmän kantamiin, mutta yhtään sankaria siellä ei enää ollut.

Sodan kauhut kalvoivat ikään kuin silmät puhki. Paul Nashin sotatantereen maalauksista järjestettiin näyttely Englannissa. Se saavutti kyllä jonkinasteista menestystä, mutta Nash ei enää itse halunnut niitä nähdä – saati puhua koko sodasta. Myöhemmin hän ryhtyi maalaamaan ilmavoimien laskuun akvarelleja lentokoneista. Samankaltainen kohtalo oli myös saksalaisella ekspressionistilla Otto Dixilla, joka oli suurin odotuksin lähtenyt sotaan laukussaan Nietzschen Iloinen tiede. Sodan jälkeen hänen maalauksiaan piilotettiin ja tuhottiin, kuten monien muidenkin sota-aiheisia teoksia.

Mutta vähitellen alkoivat sodan kauhut haaleta ja painua unholaan. Dix sai huomata, että jälleen oli alettu levittää kuvitelmia sankareista ja sankariteoista, jotka ensimmäisen maailmansodan ampumahaudat olivat todistaneet mielettömyyksiksi. Ihmiset eivät enää muistaneet, miten hirvittävää kärsimystä sota oli heille tuottanut.

Intellektuellit ja taiteilijat haluavat mieluusti nähdä itsensä vapaana ja riippumattomana totuudenpuhujien kaartina, joka on seissyt kulkueen vieressä huutamassa, että keisari on alasti. Joskus on myös ollut niin. Kuitenkin 1900-luvulla vähintäänkin yhtä monet, elleivät useammat, ovat olleet ompelemassa hänen vaatteitaan. Ja on tietysti pelottavaa nähdä miten helposti monet näistä järkevimmistä, kriittisimmistä, herkimmistä ovat muuttuneet jonkun toisen purjeisiin puhaltavaksi tuuleksi.

– Peter Englund

Sodan kauheuksia kuvanneet kirjat, kuten Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, hukkuivat kirjastojen hyllyihin. Lukulistojen kärkeen nousivat Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan tapaiset hupaisat metsäretkeilyt sodan jaloissa ja moninaisten sissikuvausten ikoniset hiihtelyt kimaltavilla hangilla näppäriä surmatöitä tehden. Kaikki se oli isänpäivien taattua myyntitavaraa. Näihin päiviin saakka ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotakirjallisuutta on ilmestynyt sellainen määrä, että sen toteuttaminen todellisen maailman tapahtumina vaatisi tuhatvuotisen sodan.

Kerran muinaisina aikoina osuin samaan junaan menestyneen sotakirjailijan Reino Lehväslaihon kanssa. Hänen tuotantovauhtinsa oli hurja – parhaimmillaan sotakirja jokaiselle isänpäivälle. Olin käynyt aikaisemmin päivällä WSOY:llä kirjoittamassa runoteoksen julkaisusopimuksen, josta olin saanut ennakkoa 240 markkaa. Reino oli ollut samoilla asioilla samalla kustantajalla ja kuitannut käsikirjoituksestaan ennakkoa yli 10000 markkaa. Näin se menee, ajattelin. Reiluna miehenä Reino lupasi tarjota oluet ja oopperaleivät ravintolavaunussa. Naiset lukevat Nyyrikkiä ja lääkäriromansseja, täytyyhän miehilläkin jotakin lukemista olla, totesi kirjailija.

Sotakirjailijan saama kustannusennakko oli ihan oikeaa ostovoimaista rahaa, koska tulevan teoksen myyntiin voitiin luottaa kuin auringonnousuun. Kun taas runoteoksen myynniltä ei juuri taloudellista menestystä odotettu, ja runoilijan ennakko jäikin useimmiten nimelliseksi – ”haamuvelaksi” kustantajalle. Runoilijan positio kustannusmaailmassa olikin siinä, että hän tulevina vuosina miehistyy ja ryhtyy romaanikirjailijaksi.

Isoisäni luki pääosin venäläistä kirjallisuutta, niin klassikkoja kuin sotakirjallisuuttakin. Muistan erään talvikauden kun hän luki Stalingradin taisteluista – se oli ilmeisesti hänellekin liian kovaa kamaa. Usein hän luki ääneen, varsinkin jos satuin istuksimaan askarteluineni siinä lähettyvillä. Mutta Stalingradin juttuja hän ei ääneen lukenut. Isoisä ei ollut ollut sodassa, mutta sisällissodan aikaan häntä oli ammuttu läpi. Isoäiti muisti sen aina itsenäisyyspäivän tienoilla tuoda esiin, että isoisä oli niitä läpiammuttuja.

Keittiön seinällä meillä oli Mannerheimin kuva, lähes näkymättömäksi tummunut hahmo sotisovassa seisovasta miehestä. Siitä ei koskaan puhuttu mitään, arvelin että se oli jokin kaukainen sukulainen – ehkä isoisän isoisä. Vasta jälkeen päin sain tietää, mikä mies kuvassa oli. Isoisän kuoltua keittiön seinässä oli vain päivänpolttama suorakaide. Sinä saat piirtää siihen uuden kuvan, sanoi isoäiti minulle. Ja minä piirsin.

Selvittämättä jäi, miksi marsalkan kuva oli roikkunut keittiön parhaalla seinällä jo vuosikaudet. Ihailiko isoisä sotapäällikköä vai oliko hän todennut, että juuri tuo mies on syypää siihen, että meidät oli karkotettu kauniista Karjalasta tänne Suomen Siperiaan, kolkolle Pohjanmaalle. Sitä sopi miettiä, vaikka eihän se siitä sen kummemmaksi tullut. 

Hiljaisia olivat myös isäni sotakaverit – vain alkoholin voimalla saattoi joskus sodastakin jotakin puheenpartta irrota. Kun kynnelle kykenevät karjalaiset olivat lähteneet 1939 maanpakoon – evakkoon – oli isäni jäänyt 17-vuotiaana Kannakselle kotiseutuaan puolustamaan. Ehkä siitä hyvästä hän sai jälkikäteen sotilasansiomitalin. Olin hiekkakasalla leikkimässä kuorma-autolla, jonka isäni ja setäni olivat nikkaroineet. Se oli järeä peli, mutta – kuten naapurin pojat olivat huomanneet – se ei ollut mitään merkkiä. Isäni tuli hiekkalaatikolle ansiomerkin kanssa ja naulasi sen isolla naulalla suoraan kuormurin nokkaan. ”No nyt sillä on merkki”, hän sanoi ja käveli pois. Mitalissa oli Suomen leijona ja kellanpunainen nauha.

Peter Englund toteaa kirjansa Kirjeitä nollapisteestä (1998) esipuheessa, että ”ajattelimme kauan, että vuosisatamme alkupuolen katastrofit olivat vain satunnaisia, että niitten pelkkä monumentaalinen koko tekisi ne vaikeasti unohdettaviksi ja etteivät ne toistuisi. Nyt tiedämme valitettavasti enemmän.” Jo ensimmäinen maailmansota piti olla ainoa laatuaan, mikään sellainen ei voisi koskaan enää toistua. Mutta hyvin pian ihmiskunta sai huomata, että varustelu oli edennyt hyvin ja uusia mainioita tappoaseita oli kehitetty. Jälleen heräsi umpipimeissä vallankamareissa ääneen lausumaton kysymys, että koskas niitä päästään testaamaan – ei vain harjoituksissa vaan oikeissa olosuhteissa.

Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa. Kun sumu täytti juoksuhaudat, sadat miehet tuupertuivat kouristellen ja tukehtuivat omiin ysköksiinsä keltaisen liman kupliessa suusta ja ihon sinertäessä hapen puutteesta. ”Sääennuste piti paikkansa. Päivä oli kaunis, aurinko paistoi. Ruoho vihersi siellä, missä sitä oli. Meidän olisi ollut parempi mennä piknikille eikä tehdä sitä, mitä meidän oli määrä tehdä”, kirjoitti Willi Siebert, yksi niistä saksalaissotilaista, jotka avasivat sinä aamuna Ypresissä kuusituhatta kloorikaasusylinteriä.

– Benjamin Labatut

Nykyään sotakoneisto on niin kehittynyttä, että sodat voitaisiin käydä pelkillä aseilla ja roboteilla. Mutta tyydyttäisikö se toivottomiin tekoihin kaipaavien sankareiden nälkää ja kuoleman viettiä – sillä kuolla ne eivät osaa. Ympäristöä saastuttavaa romua vain kertyy valtavat määrät. Ympäristön suojelukin on unohtunut tärkeimmän edessä – sillä mitä ympäristöllä tekee ellei sitä voi käyttää sotimiseen. Ja mitä niillä aseilla tekee, jos ei niitä voi käyttää – tositoimiin. Aseet ovat siitä harvinaisia entiteettejä (olioita), että niille ei ole olemassa mitään harmitonta sijaiskäyttöä. Ei, vaikka kuinka yrittäisi kuvitella.

Jos jokakuka seuraisi tätä kilpavarustelua ja alati jatkuvaa sotimisen touhua jostakin syrjemmältä – ulkopuolelta – niin kyllä se saisi nauraa mahansa kippuralle. 

Olemme äskettäin nähneet tapahtumia, jotka pakottavat meidät ajattelemaan, että nämä suuret tragediat eivät ehkä olleetkaan väliaikaisia ulkoisia häiriöitä, vaan että niillä kenties on samat juuret kuin ilmeisillä edistys askelillamme. Voimmekin nyt nähdä merkittäviä yrityksiä tapahtuneen kieltämiseksi ja tällainen toiminta täydellistyy loogisesti juuri tapahtumien uusiutumisessa. Siksi muistaminen on nykyään tärkeämpää kuin koskaan ennen.

– Peter Englund

 ”Älysota horjuttaa voimasuhteita. Tulevaisuudessa sotaa käyvät robottiarmeijat. Strategiat on laatinut tekoäly. Taisteludrooneja ohjataan aivokäyriä lukevilla päähineillä.” (Suomen Kuvalehti 28.4.2025.)

Tuon äskeisen uutisen mukaan robottisotaa on jo käyty Ukrainassa. ”Suurvaltojen sotilasjohdot valmistautuvat jo tulevaisuuteen, jossa sotakoneiden ja asejärjestelmien kyky toimia autonomisesti lisääntyy selvästi”, kertoo Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Matti Puranen. Sotia voidaan johtaa kotibunkkereista. Asevarustelusta ja armeijoiden logistiikoista tulee lähes hävyttömän edullista. Ja algoritmit takaavat, ettei sivullisia uhreja tule. Tulevaisuudessa muistoseppeleetkin käydään laskemassa droonihajottamoille. 

Poikkesin pari päivää sitten divarissa. ”Sotakirjallisuus on huippusuosittua”, sanoi kirjoja hyllyttävä nainen, ”ne menevät ennen kuin niitä ehtii edes hyllyyn saada”. Kertooko se samaa tarinaa kuin yhäti kiihtyvä asevarustelu ja sodanvastaisen aatemaailman (kynnyksen) romahtaminen. Kirjoissa kuvattua ylevää sankarikuolemaa ei sodissa tapahdu, siellä siivotaan elinkelvottomia pahan ruumiillistumia. Propaganda on tehnyt sen jo etukäteen mahdolliseksi, kuten Timothy Snyder kirjoittaa teoksessaan Vapaudesta (2025).

Natsien propagandassa itäeurooppalaiset olivat ali-inhimillisiä petoja. Neuvostoliittolaisissa julisteissa rikkaat talonpojat olivat sikoja. Nykyään Venäjän televisio vie tämän ajatuksen postmoderniin äärimmäisyyteen: ukrainalaiset on hävitettävä, koska he ovat natseja, juutalaisia, homoja, saatananpalvojia, haamuja, zombeja, tuholaisia. Seuraava askel on väkivalta, kehon tunnustamisen vastakohta. Kun kidutamme tai nöyryytämme kehoa, esineellistämme sitä entisestään. Kun ruumis on häpäisty ja ihminen nöyryytetty, tappajan on helpompi kestää työtään. Jotkut nauttivat siitä.

– Timothy Snyder

Peter Englund: Kirjeitä nollapisteestä, suom. Timo Hämäläinen, WSOY 1998.

Matti Puranen: Älysota, Teos (ilmestyy 15.5.2025).

Timothy Snyder: Vapaudesta, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2025.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys, suom. Antero Tiittula. Tammi 2023.

Muutama vuosi sitten heräsi epäily, että ovatko isänpäivän näyteikkunassa sotakirjat syrjäytyneet jo toisenlaisten sankarien toisenlaisilla saavutuksilla. No, eivät ole, ne menevät niin kiivaasti kaupaksi, etteivät edes ikkunaan ehdi.