maanantai 31. maaliskuuta 2025

HURMEISIA AIKOJA I

 

Umberto Boccioni: Omakuva, (1907). ”Jokainen yksinään maan sydämellä / auringonsäteen lävistämänä: / ja äkkiä on ilta.” (Salvatore Quasimodo: Ed è subito sera, suom. Elli-Kaija Köngäs). Kuva SJT.



Mutta voi, miten kapean särmän varassa varmuus on. Pienikin käännähdys, ja kohta jo katse tuijottaa jonnekin yli tutun ja ystävällisen, ja äsken vielä niin lohdullinen ääriviiva tarkentuu kauhun rajaksi. Sillä kaikki se mikä tuskana ja kauhuna on lähtenyt mestauspaikoilta, kidutuskammioista, hullujenhuoneista, leikkaussaleista, siltakaarien alta myöhään syksyisin: kaikki se on sitkeästi katoamatonta, hellittämättä se pitää puoliaan ja riippuu mustasukkaisesti kiinni kauheassa todellisuudessaan.

Rainer Maria Rilke: Malte Laurids Briggen muistiinpanot (1910/1984)


Monesta taideteoksesta on sanottu, että se on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan. Ja todellakin, meidän ihmisten sielunmaisema on sillä tavoin ylöspantu, että nykyisyydestä tarkastellen menneisyyden kauhut ja hirmuteot ovat mitä parhainta muisteltavaa. Vladimir Nabokovin Kutsu mestaukseen (1959/2024) on juuri tuollainen kirja, joka on karmean ajankohtainen juuri nyt. Sen äärellä ymmärrys polkee tyhjää ja haroo turhaan apua ajan labyrinteista. Se panee kysymään yhä uudelleen, miten tällaiseen maailmaan on ylipäätään päädytty. Ja miksi?


Erään vastauksen tarjoaa Peter Englundin esseeteos Kirjeitä nollapisteestä (1998). Kirjan yksi päähenkilöistä on englantilainen taidemaalari Paul Nash, joka niin monien muiden tavoin oli vuosikymmenet jatkuneen sodan ihannoinnin uhri. Ennen ensimmäistä maailmansotaa häikäilemättömiä sotaa kaunistelevia valheita tarjoiltiin mediassa enemmän kuin koskaan aiemmin tunnetussa historiassa. ”Miten tehokkaasti totuus voitiinkaan tukahduttaa, kun koko valtiokoneisto oli asialla”, kirjoittaa Peter Englund. Kirjeitä nollapisteestä olisi pitänyt lukea jo ajat sitten.


Rauhaa oli jatkunut Euroopan sydämessä jo aivan liian pitkään – jo vuosikymmenet – joten sodan kutkutus alkoi käydä sietämättömäksi. Ja kun välttämättömäksi todettu sota oli saatu aikaiseksi, rynnättiin suin päin taistelukentille heti kun se oli mahdollista. Ja jos sinne ei päästy, ajauduttiin jopa itsemurhaan viimeisenä vaihtoehtona. Koto-Englannissa juhlittiin niitä, jotka olivat valikoituneet taistelun hurmioon ja päässeet näin kokemaan parempia ja eläväisempiä aikoja.


Paul Nash: Me teemme uuden maailman, (1918).




Paul Nash oli onnistunut keplottelemaan itsensä ”sotataiteilijaksi” – viralliseksi sodan kunnian ja mainetekojen todistajaksi suoraan etulinjaan. Vähemmän kunniakkaasti hän putosi jo ensimmäisenä päivänä maalauskimpsuineen juoksuhautaan ja mursi pari kylkiluutaan. Nash makoili paraikaa sotasairaalassa luonnoksia piirrellen, kun Ypresin taistelukentällä saksalaiset kaasuttivat hänen taistelutovereitaan kloorikaasulla – se tappoi kymmenessä minuutissa 5000 sotilasta sekä vammautti ja sokeutti toiset 5000.


Tämäkään ei Nashin hurjaa intoa lannistanut, hän halusi päästä mahdollisimman lähelle ”vaaran huumausta”. Vaimolleen hän kirjoitti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi, ”luulen todellakin, että olen taisteluhaudoissa onnellisempi kuin missään muualla. Se vaikuttaa mielettömältä, mutta elämällä on täällä suurempi merkitys ja siinä on uusi tunne, ja kauneus on viiltävämpi.” Elämä ei koskaan aikaisemmin ollut ollut niin täydellistä kuin juoksuhaudoissa, rintamalinjan lihamyllyn jauhaessa taustalla.


Taiteilijat ja muut intellektuellit (”hyödylliset idiootit”) olivat helppoa saalista ”sotataiteen” valheen levittämiseen kaikilla rintamalinjanjoilla. Tunnettua on, miten futuristit palvoivat sotaa, se oli uutta luova ”historian kätilö”, sanottiin. Sanottiin myös, että Oscar Kokoschkasta tuli entistäkin parempi taiteilija saatuaan luodin päänsä läpi. Tämän jälkeen hän ei enää palannut rintamalle, ja se sopi Kokoschkallekin, sillä ”elämä siellä oli aivan liian yksitoikkoista”. Ironista oli, että Kokoschka oli lähtenyt sotaretkelle kostamaan arkkiherttua Frans Ferdinandin murhan. Samainen arkkiherttua oli tokaissut Kokoschkan maalausten äärellä: ”Sen miekkosen ruumiin kaikki luut sietäisi murskata.” Mutta taiteilija oli sitkeää sorttia, hän eli pitkän ja rikkaan elämän. Ja kirjoitti loistavan elämäkerran My Life (1964).


Paul Nash oli onnistunut keplottelemaan itsensä ”sotataiteilijaksi” – viralliseksi sodan kunnian ja mainetekojen todistajaksi suoraan etulinjaan. Vähemmän kunniakkaasti hän putosi jo ensimmäisenä päivänä maalauskimpsuineen juoksuhautaan ja mursi pari kylkiluutaan. Nash makoili paraikaa sotasairaalassa luonnoksia piirrellen, kun Ypresin taistelukentällä saksalaiset kaasuttivat hänen taistelutovereitaan kloorikaasulla – se tappoi kymmenessä minuutissa 5000 sotilasta sekä vammautti ja sokeutti toiset 5000.


Tämäkään ei Nashin hurjaa intoa lannistanut, hän halusi päästä mahdollisimman lähelle ”vaaran huumausta”. Vaimolleen hän kirjoitti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi, ”luulen todellakin, että olen taisteluhaudoissa onnellisempi kuin missään muualla. Se vaikuttaa mielettömältä, mutta elämällä on täällä suurempi merkitys ja siinä on uusi tunne, ja kauneus on viiltävämpi.” Elämä ei koskaan aikaisemmin ollut ollut niin täydellistä kuin juoksuhaudoissa, rintamalinjan lihamyllyn jauhaessa taustalla.


Taiteilijat ja muut intellektuellit (”hyödylliset idiootit”) olivat helppoa saalista ”sotataiteen” valheen levittämiseen kaikilla rintamalinjanjoilla. Tunnettua on, miten futuristit palvoivat sotaa, se oli uutta luova ”historian kätilö”, sanottiin. Sanottiin myös, että Oscar Kokoschkasta tuli entistäkin parempi taiteilija saatuaan luodin päänsä läpi. Tämän jälkeen hän ei enää palannut rintamalle, ja se sopi Kokoschkallekin, sillä ”elämä siellä oli aivan liian yksitoikkoista”. Ironista oli, että Kokoschka oli lähtenyt sotaretkelle kostamaan arkkiherttua Frans Ferdinandin murhan. Samainen arkkiherttua oli tokaissut Kokoschkan maalausten äärellä: ”Sen miekkosen ruumiin kaikki luut sietäisi murskata.” Mutta taiteilija oli sitkeää sorttia, hän eli pitkän ja rikkaan elämän. Ja kirjoitti loistavan elämäkerran My Life (1964).


Futuristien toivoma kauhistuttavan suurenmoinen spektaakkeli ja ”kauniit tappavat ajatukset” jäivät kuitenkin vain pihaukseksi. ”Ei edes pientä apokalypsia silmänkantamalla.” Mutta sekin koitui monien taiteilijoiden kohtaloksi, heistä tunnetuin oli Umberto Boccioni, jonka sotaretki Lombardian polkupyöräkomppaniassa päätyi myös nolosti. Hän putosi harjoituksissa hevosen selästä, löi päänsä kiveen ja kuoli vain 34-vuotiaana. Yhtä turhan kuoleman olisi voinut kohdata missä tahansa. Sodan jumalat olivat (ja ovat) ironiaan taipuvaisia.


Ei vain ”sotataiteilijat” vaan koko media – lehdistö ja historian kirjoittajat – harjoittivat sotakertomuksissaan valkopesua. Ne olivat kuin tanssiaisten kuvauksia. Sodan kaameudet, hyökkäysten verinen kaaos konetuliaseiden räiskeessä ja ihmisjätteen raivaus jäivät ikiaikaisten kliseiden alle. Sodan todellisuus oli karmaisevaa, sen myönsi lopulta Boccionikin kuolemaa tehdessään: sota ei syönyt vain ruumista, se söi myös sielun. ”Se oli kamalaa.”


Taistelu kuvattiin seikkailun ja urheilun sekoituksena, jossa yksilölle annettiin käsitettävässä tapahtumisessa mielekäs osa. Nämä harhakuvat viekoittelivat lukuisia ihmisiä, etenkin niitä jotka luokka-asema ja köyhyys olivat tuominneet ikävään ja näköalattomaan elämään teollisuuskaupunkien harmaudessa. Kirjallisuudessa ja historiankirjoituksessa syyllistyttiin samanlaisiin harhanäkyihin: niissäkin oli äärimmäisen harvinaista, että joku kuvasi sodan riettauden koko ruokottomuuden.

Peter Englund



Järjestäytynyt väkivalta on hyvä ja reilu ratkaisu maailman ongelmiin historian lunastajana (Marx). Järjestäytynyttä se on vain nimellisenä äkseerauksena. Todellisuudessa se ei sitä ole. Sinä et todellakaan kelpaa roiskimaan vertasi ja suoliasi pitkin taistelukenttää, ellei asetakkisi viimeinenkin nappi ole kiinni ja saappaat hyvässä rasvassa. Kannattaa muistaa, että maan uumenista ”isät katsovat poikiaan”. Tilanne oli absurdi, sillä ”rauhanaikana ei viitsitty mielellään harjoitella taisteluhaudoissa, koska kaivaminen olisi tahrinut ikävällä tavalla sotilaitten univormut saveen ja liejuun”.


Kaikki kansat oppivat poikkeuksetta koulussa ja populaarikynäilijöittensä teksteistä, että niitten oli kiittäminen menestyksekkäitä ja suurenmoisia sotiaan nykyisestä suuruudestaan; ajatuksen julki lausumaton logiikka sai niin monet helpolla uskomaan, kuten edellä on kerrottu, että tie tulevaisuuteen kulki taistelukentän kautta.

Peter Englund



Paul Nash: Autius, (1918). ”Kranaatit räjähtelevät ja maapaakut sinkoilevat ilmassa.”



Venäjän vallankumouksen myötä väkivalta ja tappamisen meininki oli saavuttanut infernaaliset mittasuhteet. Kutsu mestaukseen on kirjoitettu 15 vuotta sen jälkeen kun kirjailija oli paennut bolsevikkeja Venäjältä, siis samaan aikaan kun Berliinissä juhlitaan natsien valtaannousua. Koittaneet ajat saavat kirjailijalta tylyn kuvauksen. ”Minä en vaivaa päätäni miettimällä – eikä arvon lukijankaan pidä tehdä niin – näkyykö kirjassa jollain tapaa se, kuinka aivottomana ja elukkamaisena farssina näiden molempien valtakautta pidän.”


Teos ilmestyi ensin jatkokertomuksena 1935-36 venäläisten emigranttien lehdessä Pariisissa, ja sittemmin kirjana 1938. Englanniksi se ilmestyi 1959 Invitation to beheading (Kutsu kaulankatkaisuun). Erilaiset jatkokertomukset olivat suosittuja erilaisissa aikakauslehdissä – ei vain Nyyrikissä – vielä 1960-luvullakin. Mutta enpä tiedä olisinko tätä kertomusta koulupoikana lukenut, jos se olisi Seura-lehdessä tai Joka Pojassa ilmestynyt, sen verran kylmäävää tekstiä se on. Toki siinä on myös nimeä myöten tyypillistä nabokovilaista kuivaa huumoria. Saatesanoissa englanninkieliseen painokseen kirjailija harmittelee kriitikoita, jotka alituisesti vertaavat häntä joihinkin muihin kirjailijoihin, kuten vaikkapa Kafka tai Tolstojevski (?) ja jopa sellaiseenkin kuin Sebastian Knight (Nabokovin omaan keksintöön). Mutta, kuten kirjailija toteaa, kutsu mestaukseen ei saa lapsia nauramaan eikä naisia pois tolaltaan. ”Se on tyhjyydessä soiva viulu.”


Kirjan päähenkilö Cincinnatus on tuomittu kuolemaan, hänen rikoksensa on ”tieto-opillinen eksytys”. Kuulostaa jotenkin tutulta, kaikkihan me olemme syyllisiä vaan kaikki eivät tiedä mihin rikokseen. C. on vangittu ja siirretty jonkin kolkon linnan tornissa olevaan kolkkoon selliin vartomaan kaulansa katkaisua. Hän ei ehkä vielä sisäistä syyllisyyttään, mutta ei pane hanttiinkaan. Hän ymmärtää sellissä lappaavien viranomaisten toimesta, että kaiken täytyy sujua protokollan mukaan – se ylittää jokapäiväiset välttämättömyydet. Vankilan johtaja teroittaa, että viivyttely ei ole hyväksi, mutta päivät ja yöt venyvät, vaihtuvat piinallisesti toisiin päiviin ja öihin.


Vasta teoksen viimeisissä luvuissa Nabokov päästää suitsista irti ja antaa hallavan runoratsunsa kirmata täysillä. Teoksen julkaisu – onnistunutta käännöstyötä myöten – on merkkitapaus. Olenkin jo täällä omassa tornissani (vinttikammiossa) poksauttanut – en tokikaan ranteita – vaan korkit auki. Mielikuvitukseni korvin kuulen miten ihmiset hurraavat ja riemuitsevat katujen varsilla kun C:ta kiidätetään kohti viimeistä pölkkyä.


Niin, suurenmoisen aistikas, suurenmoisen aistikas, toisteli johtaja palatessaan nurkasta käsikoukkua asianajajan kanssa. – Te olette siis terve, nuori mies, hän lörpötteli Cincinnatukselle, joka oli kömpinyt takaisin petiin. – Mutta silti ei pidä oikutella. Yleisö – ja me kaikki yleisön edustajina – haluamme teidän parastanne, se lienee selvää. Olemme jopa valmiita tulemaan teitä vastaan yksinäisyyden lievittämisen osalta. Lähipäivinä yhteen meidän luksusselleistämme asettuu uusi pidätetty. Tehkää tuttavuutta, se piristää teitä.

Lähipäivinäkö? tarkisti Cincinnatus. – Jäljellä on siis vielä useita päiviä?

No onpas, naurahti johtaja, – aina vain hän haluaa tietää. Vai mitä sanotte, Roman Vissarionovits?

Voi ystävä hyvä, turha puhuakaan, huokaisi asianajaja.



Kun 1930-luvun hilpeitten ja niin jazzahtavien aikojen ylle alkoi kerääntyä mustia pilviä, myös Joka Poika -lehdessä huomattiin, että taatot katsoivat jälleen sillä silmällä. Vuoden 1939 ensimmäisessä numerossa ilmestyi V. J. Arolan kolumni Marttyyripoika.


Sanon sinulle, joka luet tätä, yhden tärkeän totuuden. Maailmassa on paljon hyviä ja jaloja asioita, mutta ei niiden takia kannata uhrata nuorta elämäänsä. Harvoin meiltä sellaista uhria vaaditaankaan. Mutta jos meitä kielletään uskomasta Jumalaamme taikka jos vihollinen uhkaa riistää isänmaamme, silloin – silloin hetki on tullut, jolloin panemme pantiksi henkemme ja elämämme. Uskon, että suomalaisissa pojissa on paljon marttyyripojan rohkeutta. Emmekö me uskaltaisi tehdä samoin, jos sitä meiltä vaadittaisiin? Olkaa rohkeita!



Joka Poika -lehti oli perustettu 1938 ohjaamaan Suomen nuorisoa (pojankoltiaisia) kohti perinteisiä arvoja. Tytöthän – siis nuoret naiset – eivät vielä tuolloin olleet nuorisoa, ei sen puoleen pojatkaan – nuoriso keksittiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Me 1940-luvulla syntyneet synnyimme valmiiksi vanhoina ukkoina. Taustalla kummitteli saksalaisen eksistentialismin angstinen hahmo ”jokakuka” (Das Man) – kuka tahansa eikä kukaan. Me olimme vielä 1950-luvullakin ”jokakukapoikia” – suosikkilukemistona yhä vain Joka Poika ja Tex Willer. Mutta me tuskin olimme valmiita ottamaan vastaan maailman(hengen) kutsun toteuttaaksemme ”oman potentiaalisen itsemme”.


Umberto Boccioni: Maisema Lombardiasta, (1908). Kuva SJT.




Jos lentokoneesta katsoo alas tätä meidän ”paratiisin jälkeistä maailmaa”, se näyttää idylliltä jossa onnelliset ja hyväntahtoiset ihmiset toteuttavat Luojan tai Maailmanhengen hyvää suunnitelmaa rakentaakseen kadotetun paratiisin uudelleen. Jos sanoisi vierustoverille, että tosiasiassa siellä rakennetaan yhä parempia tappokoneita ja suunnitellaan yhä hirveämpiä sotia (joukkoteurastuksia) kanssaihmisten päiden menoksi, ei hän sitä uskoisi. Vaan pitäisi sitä silkkana hulluutena.



Ps. Paul Nashin maalausten kuvat Englundin teoksesta Kirjeitä nollapisteestä.


Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen, suom. Vappu Orlov, Moebius 2024.

Rainer Maria Rilke: Malte Laurids Briggen muistiinpanot, suom. Sinikka Kallio, W&G 1984

Peter Englund: Kirjeitä nollapisteestä, suom. Timo Hämäläinen, WSOY, 1998.


Joka Poika – lehden 1/1939 kuvitusta Jan Stykan maalauksesta ”Kristittyjen kidutus Roomassa” (1896).






perjantai 14. maaliskuuta 2025

KUIN VALO KUVAISI VARJOJAAN

 S. J. Tanninen: Homage à Asger Jorn, valokuva (ilman kameraa), väritetty, 1966.



Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme

tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen

olemattomuudesta, poissaolosta!

Paul Virilio



Kun Peter Likin valokuvasta Phantom oli maksettu 6,5 miljoonaa dollaria, pudotti The Guardianin taidekriitikko Jonathan Jones melkoisen pommin julistaessaan, että valokuvat eivät ole taidetta. Erityisen sapekas oli väite, että valokuvat näyttävät paremmilta näytöllä kuin tulostettuina, joten on täysin tarpeetonta ripustaa niitä näyttelysalien seinille. Me valokuvaajat jo toki tiesimme tämän, mutta vapauttavan sanoman kohteena olivatkin kuvankuluttajien suuret harhaan johdetut massat.

Taidemaailman museoihmiset olivat jo vuosikymmeniä (vuosisadan) näpränneet valokuvien ripustamisen kanssa ja voivotelleet, pitäisikö ne kehystää vai eikö pitäisi. Mikä olisi valokuvan esille panemisen oikea tie – matta vai kiiltävä. Oli päädytty ilmitulemaan ja suureen harhaluuloon, että esittävyys on taidetta, ja mikä muu esittäisi (jotakin ja mitä tahansa) enemmän kuin valokuva. EI MIKÄÄN. Valokuvassa ei mitään muuta olekaan kuin ”esittävyys” – kun sen ottaa pois ei jäljelle jää mitään.


S. J. Tanninen: Öinen metsä, valokuva (ilman kameraa), 1966.


Jones sai kipakkaa palautetta. Todettiin, että valokuva on todellinen nykyajan taidemuoto. Se on kaikkien taidetta ja sitä on helppo ymmärtää, sillä se esittää aina jotakin – se on aina kuva jostakin. Se on nopeasti kopioitavissa ja se on kaikkialla saatavilla. Sitä paitsi valokuva on taidemuodoista edullisin. Valokuvalla ei ole muun kuvataiteen tavoin harvinaisuusarvoa rasitteenaan, joten sitä ei tarvitse eikä kannata omistaa, kuten John Berger vakuuttaa.

Taidemarkkinoiden hybris romutti sittemmin nämäkin väitteet, kuten olemme jo huomanneet. Kriitikko ja teoreetikko Berger halusi vapauttaa valokuvan sitä pitkään riivanneesta ”taiteen” painolastista, tuosta oudosta haamusta joka toisinaan kummittelee niin kirkkaan tosiolevaisen vaiheilla. Olisi valokuvan onni, jos se pääsisi mokomasta illuusiosta eroon.

Valokuvauksen perusperiaatteen mukaisesti tuloksena oleva kuvahahmo ei ole ainutlaatuinen, vaan päinvastoin loputtomasti toistettavissa. Näin kahdennenkymmenennen vuosisadan käsittein valokuvat ovat nähdyn taltiointeja. Älkäämme pitäkö niitä sen enempää taiteena kuin sydänfilmejäkään.

John Berger



Berger halusi myös vapautua siitä sotkusta, joka oli aiheutunut valokuvan vertailusta maalaustaiteeseen. Maalaus on dynaamisen sommittelun taidetta, kun taas valokuvaa ei opaskirjojen toitotuksesta huolimatta sommitella, vaan rajataan. Tosin me digivalokuvaajat onnistumme osin jo tuonkin esteen ylittämään. Bergerin mukaan sommittelu ei edes kuulu valokuvaukseen, sitä jopa kartetaan – kuten muutakin kuvamanipulointia – todellisuusvaikutelman vaatimuksesta. Valokuvan näkemiseen liittyy valikoivaa tulkintaa, joka useimmiten tarvitsee tuekseen kuvatekstin. Valokuvan silkoinen olemus antaa ymmärtää, että se on katsomisen arvoinen kaikilta niiltä osin mitä se rajatulla alueellaan näyttää – sillä se näyttää sen kumminkin.

Maalaus tulkitsee maailmaa, kääntää sen omalle kielelleen. Mutta valokuvauksella ei ole omaa kieltään. Valokuvaa opitaan lukemaan samoin kuin opitaan seuraamaan jalanjälkiä tai lukemaan sydänfilmiä. Kieli, jonka sisällä valokuva toimii on tapahtumienkieli. Kaikki sen viitteet ovat ulkopuolisia.

John Berger



L. Moholy-Nagy: Light Display, 1942. (Vision In Motion, 1947/1965).



Toinen suuri valokuvauksen uranuurtaja Lazlo Moholy-Nagy olisi halunnu 1930-luvulla valokuvan lähtevän modernin maalauksen tavoin kohti abstraktia kuvamaailmaa. Nagy teki jo tuolloin kokeiluja värivalokuvan keinoin ja kirjoitti: ”Värikuva vaatii mielen ja silmän uudelleen koulimista. Sen sijaan, että keskittyisi pigmenttimaalauksesta peräisin oleviin esteettisiin arvoihin, valokuvaajan on vapautettava itsensä taidemaalarin havainnointitavasta, joka keskittyy vain muutamiin valon lukemattomista ilmiöistä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että valokuvaajan on ajateltava valon ehdoin ja asetettava valoefektit ensisijaiseksi kohteekseen.” Kuin valo kuvaisi varjojaan.

Mutta valokuvaus valitsi toisen tien. Valokuvauksen yhteydessä korostetaan kyllästymiseen saakka dokumentaarisuutta. Valokuva ja todellisuus nidotaan mieluusti yhteen. Lähes jokainen valokuvaaja on dokumentaristi – ja ylpeä sellainen. Samaan syssyyn korostetaan kuvattavan kohteen valinnan tärkeyttä – juuri se on valokuvaamisen ydin. Mutta eikö todellisuus ole yhtä todellista ja dokumentaarista kaikkialla, ilman minkäänlaisia valintoja. Walter Benjaminin lanseerauksen mukaan kameran linssi on vain ”tyhjä reikä väkijoukossa”.

Berger lisää tuohon vielä kommentin: ”Taltioidut kohteet missä tahansa valokuvassa ovat samanarvoisia, yhtä vakuuttavia. Vain se intensiteetti muuttuu, jolla meidät saatetaan tietoisiksi poissaolon ja läsnäolon vastakkaisista navoista. Näiden kahden navan välissä valokuva saa oikean merkityksensä.” Vasta valukuvauksen myötä poissaolo – ja sen korvike, substituutti – sai todellisen merkityksensä. Se ei enää ollut pelkkä ajatus, kuten Paul Virilio jo ehti todeta. 


S. J. Tanninen: Pääsiäinen Pahajoella, väridiakuva, 1965.



 Nykyään emme enää tule toimeen hetkeäkään ilman valokuvia, me olemme kaikki valokuvaajia ja meillä on taskuissa mainiot vehkeet, joilla kuvata, katsoa ja jakaa kuvia. Kukaan ei kysy keskellä valokuvien paljoutta, onko valokuva totta – kysymys on jo pitkään ollut mieletön. Viimeinen yritys hallita karannutta ”kuvavirtaa” ovat ”yleisötyö” ja ”kuvanlukukurssit”, joissa opetellaan luettelemaan kuvassa ilmenevät entiteetit. Tällaisella nimeämisellä ei ole mitään tekemistä näkemisen, eikä edes katsomisen kanssa.


Näkemisen esteeksi muodostuu pakonomainen tapa hakea kuvasta tunnistettavia asioita, kuten Jussi Saarinen kirjoittaa esseessään Psykoanalyyttinen taiteentulkinta (2009 ja jatkaa: ”Tyhjälle katseelle ei ole sijaa, kun on tottunut näkemään asiat vakiintuneiden ja jäykkien mallien mukaisesti ja taipuvainen toistamaan tuttuja havainnoinnin kaavoja.”

Valokuvan yksitoikkoinen viehätys perustuu sen läsnä olemattomien osien kautta syntyvään nostalgiseen kaipuuseen kadotetun ajan hämyisiin naarmuihin ja varjojen suttuiseen estetiikkaan. Siitä huolimatta se riittää todentamaan ja tallentamaan tarpeeksi tietoa ymmärtävälle silmälle. Daniel C. Dennett vertaa kameraa vanhoihin kuvantamisen ”fiksuihin menetelmiin” ja toteaa, että kamerassa välineenä on jotain aivan erityistä, sillä se on ”tyhmä”. Mutta ehkäpä tiedon siirtäminen ympäristön älyttömiin välineisiin vapauttaa älyllisiä resursseja jossain muualla – jos ”muualla” ylipäätään on mahdollinen.

Joukkojen halu tuoda esineitä ja asioita tilan ja inhimillisen sisällön suhteen 'lähemmäksi' on yhtä voimakas kuin pyrkimys voittaa jokaisen ilmiön ainutkertaisuus hyväksymällä siitä tehty jäljennös.
– Walter Benjamin



Valokuvan ja minkä tahansa kuvan katseleminen teoksena on aivan erilaista kuin jonkin tarvekalun tutkailu. Nähdäksemme meidän on unohdettava tarkasteltavan kohteen nimi, olipa kohde mikä hyvänsä. Nimeämällä poistamme kohteen näkyväisen piiristä ja siirrämme sen muuttumattomien tosiolevaisten ikivarastoon. Valokuvan kohtaamisesta selviää useimmiten nimeämällä, mutta taideteosten (kuten maalausten) näkeminen on vaikeampaa – joskus lähes mahdotonta. Mutta otollisissa olosuhteissa mahdollistuu intersubjektiivinen taidekokemus eli juuri se mikä mahdollistaa taiteen olemassaolon. Ehkä juuri siinä tapahtuu tuo outo synteesi, jota Heidegger kuvaa ”sielun sokean kyvyn” aikaansaannokseksi.


Tästä synteesistä ei vastaa intuitio eikä ajattelu. Esiintyessään ikään kuin niiden ”välittäjänä” se on sukua kummallekin. Siksi sen täytyy jakaa elementtien kanssa niiden perusluonne, toisin sanoen olla mieltämistä. Synteesin ylipäätään saa aikaan, kuten jatkossa näemme, pelkkä kuvittelukyky, sielun sokea, joskin korvaamaton toiminto, jota ilman meillä ei olisi lainkaan tietoa mutta josta vain harvoin olemme tietoisia.”

Martin Heidegger



Ps.

Oheiset valokuvat ovat erilaisia kokeiluja 1960-luvulta. Isäni harrasti valokuvausta. Joskus hänen filminkehityksensä epäonnistuivat ja tuloksena oli varjojen ja valohämyjen outoja kiehtovia maailmoita. Tulokset olivat ilmeisesti niin vaatimattomia, ettei siitä intohimoa tullut. Ei tosin minullekaan. Pidin eräänä kesänä valokuvanäyttelyn piha-aitassa satunnaisille vieraille. Isoäitini kutoi samassa aitassa. Hän ei esittämättömille – abstrakteille – kuville lämmennyt. Valokuviaan katsellessa hän saattoi jupista: ”Kukas tää on, a hää onkin vällee naapurin Lissu.” Ja niin kuva sai armon olemassaololleen.



Kirjallisuus:

L. Moholy-Nagy: Vision In Motion, Paul Theobald and Company, 1965.

John Berger: Toisinkertoja, suom. Martti Lintunen, Literos 1987.

Jussi Saarinen: Psykoanalyyttinen taiteentulkinta, teoksessa Freudin jalanjäljillä, toim. Minna Juutilainen ja Ari Takalo, TEOS 2009.


https://proedu.com/blogs/photographer-spotlight/laszlo-moholy-nagy-photography-as-an-avant-garde-medium-pioneering-visionary-of-the-bauhaus-movement

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2017/12/reika-vakijoukossa.html


L. Moholy-Nagy: Photogram, 1922. (Vision In Motion, 1947/1965).






tiistai 22. lokakuuta 2024

PITKÄN KUUMAN KESÄN PANOT JA OTOT

 




Suuren kuusen alla

oravainen ja tanniainen

istuivat sadetta pitämässä.


Olen sen näreestä kasvattanut

tänään sen varjossa voisi

istua koko kylän väki.




VÄÄRÄN MINÄN PÄIVÄ


Onnista oli vaivaa

aina Aapelinkaupunkia

myöten – kunnes hän kuoli.


Sanottiin, että tulee

kuuma ja sateinen kesä,

molemmat yhtä aikaa.


Tällaisia me olimme,

jos lähti päästä hiukset

pärjäsimme ilman.


Kunpa tulisivat paremmat

ajat, sanottiin. Mutta turhaan,

aina ne tulivat, ajat, vaan

eivät ne koskaan sen

parempia olleet.




RIIVATUT RASTAAT


Oli aika pingottaa rastasverkot,

räkättäjät pomppivat jo pitkin

puutarhaa päät eestaas keikkuen,

mato nokanpielestä roikkuen.

Mitään hyvää sanottavaa niiden

puolesta ei ollut – ei puolta sanaa.

Ne eivät ole minkään värisiä,

eivätkä juuri minkään näköisiä,

jospa ne osaisivat edes laulaa…




SORBUS AUCUPARIA


Se oli niitä aamuja

kun pihapuussa lauloi

pihlajanmarjanmuikistelija

ja pöydän ääreen olivat

kokoontuneet tutut

tyhjät tuolit.


Se hypähteli kuin

lieasta irti päässeenä.

Pahinta oli läpikotaisin

tuttujen sanojen petos –

kaiken muun olisi voinut

selittää parhain päin.




SADEPÄIVÄ


Musta pilvi hiipii naapurin

ökytalon takaa ja ruiskii kylmät

pisaransa marjanmakustajan

arkaan niskaan. Uhkaavasti

huojuvat puut ja pensaat.


Turha on ryhtyä miettimään

singulaarisen pluraalisuuden

ontologiaa, kun on pinkaistava

suin ja päin kolmituisin jaloin

punssikatoksen suojaan.




TAO


Tie oli tuttu

perille päästyäni

olin eksynyt.


Kuurona tuli ukkonen

ja sade sokeana.


Tosiasiat voi kieltää

maailman tappiin saakka

sitten ne tarraavat

sinua tapista kiinni.


Jos väri näyttää maalauksessa

yhtä hyvältä kuin purkissa,

ollaan jo pitkällä.




IRTI LIEASTA


Heitin munan pannuun ja

kohta jo toisenkin, vaikka virallinen

ympyrä antoi suosituksen vain

yhteen munaan per aamu.


Muista että on myös lahjoja jotka

eivät tarvitse paketoimista.


Kun seisoo itsensä varjossa,

ei kannata valittaa maailman pimeyttä. 




TALO TAIDETEOKSENA


Opiskeluaikana asuin ensin pienessä

hellahuoneessa Kampissa. Sitä ei voinut

asunnoksi sanoa, vaikka tuolloin

asumuksiksi kelpasivat pahvilaatikko

sillan alla tai hulppea kattohuoneisto

Eirassa – ja kaikki siltä väliltä.

Kun parikymppisenä vaimon kanssa

saimme ensimmäisen kämpän, yksiön

Haagassa, ryhdyimme heti oitis asua

rotustamaan kuin vanhat tekijät.

Se tuntui teeskentelyltä, mutta samoin

näyttivät teeskentelevän kaikki muutkin

se (asumisen taide) oli julkinen

vaiettu salaisuus.


Yhä vielä vuosikymmenten jälkeen,

kun kotustan täällä Hallilassa, tuntuu

kuin jotakin puuttuisi (tai että jotakin

olisi hullusti) vaikka talo on suuri

ja moninainen hökötys tuuheiden

kuusipuiden juurella.


Yhä kysytään, onko bachelardilainen

tilan poetiikka toteutunut nousussa

kellarin piilotajuisista sokkeloista läpi

asuinkerroksen jokapäiväisyyksien

kohti ullakon kirkasta valostumista.

Vai olisiko pitänyt nousta

takaisin puuhun.


Vierailin Jyllannissa suureen

tammeen rakennetussa asumuksessa.

Auringonlaskun aikaan päivän viimojen

jo tasaannuttua pesämäinen tunnelma siellä

oli täydellinen. Asumisen filosofia ja käytännöt

ovat vielä keskeneräisiä. Ihmisten säilöminen

kerrostaloasuntoihin ei täytä asumisen

poetiikan vaatimuksia lainkaan.


Asumisessa ihmiselo saavuttaa esteettisen

tavoitteensa – asumisen taiteena. Siihen on

helppo uskoa vaikka hylkäämmekin suoralta

kädeltä Foucaultin ja Marcusen haaveen elämästä

taiteena. Olemmeko me matkalla – kuten on

ennustettu – asuinkoneista kohti asuintarhoja,

joissa nykytekniikan kätevyys yhdistyisi

risumajan viihtyvyyteen.




ELÄMÄ


Jos ostaa huonekalun saa mukana

ohjeet, miten se kootaan käyttökuntoon.

Mutta toisin on elämän suhteen, edes

alkeellisia ohjeita ei saa mukaansa.

On vain sotkettava niin summaa

kuin mutikkaakin.




ERÄSKIN KESÄPÄIVÄ


Puut huojuivat, pensaat huojuivat

ja musta pilvenlonka hiipi salavihkaa

naapurin ökytalon takaa ja alkoi

vihmoa kylmiä pisaroitaan pitkin pihaa

sekä puutarhaan eksyneen epätodennäköisen

vadelmanmakustajan arkaan niskaan.


Turhaa oli miettiä singulaarisen

pluraalisuuden ongelmaa, kun oli

suin päin karautettava kolmijaloin

punssikatoksen suojaan.




SATAA RANKASTI


Siitä huolimatta linnut palasivat

madonlierot nokanpielistä roikkuen.

Kaksi hönöä istuu koivun ylimmillä

oksilla vaappuen eestaas. Ehkä ne

ovat ne samat lapsuuteni kaksi

vanhaa variksenrahjusta – runostakin

tutut – jotka istuivat laholla aidalla

jupisemassa joutavia vaikka tuuli

vinkui ja sade pieksi jääkylmää

vettä lähes vaakasuoraan.


Aamuaurinko valaisi kaiken

vähäisintäkin sopukkaa myöten.

Iltapäivään mennessä se oli jo

paistanut kaiken kypsäksi.

Iltatee juotiin tavan mukaan

kuistilla auringonlaskun

maailmanlopullisissa

tunnelmissa.




ÄHÄKUTTI!


Räkätit ovat saapuneet,

ne keikkuvat pitkin pihaa päät

kallellaan pensaita tähyten.

Ei marjan marjaa yhdessäkään

puskassa – jotkin muut käkättäjät

ehtivät jo syödä ne.




TEENJUOJAT


Monien mielestä tee on liian

karvasta juotavaksi ilman sokeria,

niin järjettömältä kuin se kuulostaakin.

Muinoin lapsuudessani myös meillä

oli sokeritoppa keskellä pöytää, mutta

ei siitä kukaan viitsinyt teehen sokeria

louhia. Juotiin ja irvisteltiin – miellä

tee oli aina mustaa Princess-teetä,

lempeän mutaista kuin suovesi.


Turgenev kertoo (ehkä Metsämiehen

muistelmissa ehkä ei) että noina kalliin

sokerin aikoina oli tapana ripustaa

sokeritoppa roikkumaan pöydän yläpuolelle.

Jokainen teenjuoja lipaisi siitä vuorollaan

kielensä makoisaksi ja joi höyryävää

teetä päälle. Joissakin talouksissa

toppaa vain katsottiin – ja kun vesi

herahti kielelle maistui teekin jo

makoisalta.




YKSINKERTAISTA


Vaatimattomat yksinkertaiset asiat,

kuten käpylehmät ja kivikoirat,

johtavat suurempaan oivalluskykyyn

kuin monimutkaisemmat vehkeet.


Kuin painona palasi mieleen

menneet aurinkoiset päivät.

Eiväthän ne voineet

loputtomasti

jatkua…


Jussi nousi pöydästä juuri kun

tarjoilija toi liemen. ”Jättäkää se

vain siihen”, sanoi Jussi ja meni

etsimään puhelinta.




Enso taivaanrannan vaiheilla.Kuva SJT.



ENSO


Se alkaa tästä tai mistä tahansa.


Maalauksen elementit toimivat

vain tietyn välimatkan päässä toisistaan.

Se on todellista – todellisen kaltaista –

vain näillä erityisillä ehdoilla.


Sitä voi paeta, mutta jonakin

päivänä se saa sinut kiinni.


Sinä erityisenä aamuna, kun aurinko

oli jo kiivennyt vaaksan verran horisontin

yläpuolelle, yritykseni oli kirjoittaa tekstiä,

jossa lause pyörisi satunnaisesti enso-ympyrän

tavoin loputtomasti sanoja toistavana kehänä,

epäröiden vain nykäyksittäin hengityksen

suunnanmuutoksen mukaan: "Ei suuri

eikä pieni, ei leveä eikä kapea, ei hyvä

eikä paha, ei ohimenevä eikä ikuinen."


Jotkut enso-ympyrät on tehty yhdellä

rohkealla vedolla, puolihuolimattomasti,

toiset arkaillen ja epäröiden. Jotkut ovat

paksuja ja romuluisia, toiset taas ohuita

ja herkkiä. Jotkut aloittavat ympyröimisen

vasemmasta yläkulmasta uloshengityksen

kynnyksellä, toiset ylhäältä tai alhaalta

tai mistä tahansa. Enso voidaan piirtää tai

maalata ilmaan, hiekkaan, paperille, puulle

tai mille tahansa. Ensimmäinen Zen-maalaus

oli luultavasti enso, tehty kenelle tahansa

joka tarvitsi jotain konkreettista

merkkiä Tien seuraamiseksi.


Onko se kuu vai riisikakku”, kysyi mestari.

Mitä väliä”, vastasi oppilas, ”kunhan se

on pyöreä”.


Se koira haukkui väärästä puskasta!

Se koira haukkui väärästä puskasta!




YÖKKÖSET


Yön kuvajaiset vaativat

ilmatilaa – ja ottivat sen

joka tapauksessa.

Uutisissa kerrottiin, että

johtoportaan pöydistä

oli tippunut jotakin.

Naurettavaa, eihän sieltä

mitään löytynyt, vaikka

koluttiin koko lattia.

Naapurin pulska kolli suki

epäilyttävästi viiksiään.



 

SYKSY


Syksyn tullen koivunlatvuksissa

istuksivat hönöt ovat saaneet

lisävahvistusta. Ilta illan jälkeen

ne katselevat kylän menoa.

Vaan mistäpä sitä tietää, mitä

ne katselevat.




NÄKÖKULMIA


Puusta katsoen maailma

ei ole muuttunut juuri

lainkaan, tuumii vanha varis

korkealta oksaltaan, paitsi

joitakin istumiskelvottomia

teräshäkkyräpuita on

ilmestynyt maisemaan,

siinä kaikki.


Ihmeellistä se on – pilkon puita,

lämmitän takkaa…


Talvi on tulossa.




SYVÄÄ SYKSYÄ


Taas on yksi kesä mennyt,

poistunut kuin varas talosta.

Pilveillyt on ja poutaa pitänyt

ja heiluneet ovat kesäheinät.

On yritetty muistaa sekin kesä,

jota kukaan ei enää muista.

Paksu harmaus peittää tienoon

ja varjot tekevät tuttavuutta.

Tuttua se on, vaan joka syksy

se yllättää lahontuoksuillaan.

Ainoastaan lumen tulo voi

meidät enää pelastaa.



Yhtäkkiä on

syksyn väriloisto vain

roskaa pihassa.



(Satunnaisia muistiinpanoja ja -ottoja

kesän 2024 päiväkirjasta. Kuvat SJT.)




”Asuisimmeko me nyt tyytyväisinä viihtyisissä kaikilla mukavuuksilla varustetuissa risumajoissa, orgaanisissa talokomplekseissa, jotka kasvaisivat ympärillämme eräänlaisina asumispuutarhoina. Asumiskoneesta asumistarhaksi! Kaipaisimmeko me enää yhtään mitään, muuta paitsi hyvää taidetta. Sekin päivä on vielä tuleva, sanokaa minun sanoneen.”

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2011/09/kaikki-alkoi-maalaustaiteesta.html