ALASTON MAALAUS – MAALAUS SELLAISENAAN

 

The Catch, 2019. ”Vaellus Pahajoen laaksossa”, 

Taidekeskus Harri, Alavus 2.–24.8.2025.

Siis voiko taideteos, kuten maalaus, olla riittävä sellaisenaan – tathata – eikä vain jonkin poissaolevan sijaistajana. Ehkä me emme ole vielä huomanneet sen sellaisuutta. Ehkä lopullista ratkaisua ei olekaan. Jokainen on näkemisensä kanssa yksin. Sen kanssa voi näköjään elää – ja on pakkokin. Kun jotakin nähdään (todella nähdään), näkijänä olen aina minä.

Maalaustaide tulee alastomana – ilman rihman kiertämää.

Maalaus yrittää kätkeytyä vain silloin kun se on jonkin muun

kuin itsensä – taiteen – asialla. Kun se on esittävinään

jotakin muuta kuin itseään.

Aloin maalata tauluja 1960-luvun alkupuolella. Isälläni – lankkumaalarimestarilla – oli verstas värejä pullollaan. Se houkutteli maalaamaan. Kun olin käynyt Vode Kantokorven ateljeessa, innostuin yhä enemmän. Vode maalasi suurin elein Stravinskyn ”Kevätuhrin” pauhatessa taustalla. Tilasin itsellenikin samanlaista musiikkia ja soitin kovaa, niin kovaa että äitini ryntäsi harjaa heristäen ullakolle ja sanoi tekevänsä lopun tästä paholaisen menosta. Varhaisimmat säilyneet maalaukseni ovat juuri noilta ajoilta.

        Äidit lähtevät, Pahajoki 1966.

Kesti vielä pitkään ennen kuin taiteen muusat avasit silmäni ja opin erottamaan taideteokset kaikista muista maailman artefakteista (tekeleistä). Janne ja Vode (Kantokorvet) kävivät ”ateljeessani” Pahajoella ja antoivat ymmärtää, että olin oikealla tiellä ja juuri tiestähän taiteessa on kysymys. Vasta Taideakatemian koulussa 1960-luvun lopulla huomasin, että näkemisen taika oli ilmestynyt ymmärrykseeni. Ei se mikään shokki olut mutta jonkinlainen tärähdys kumminkin. Saatoin ryhtyä myös kirjoittamaan taiteesta – siis muutakin kuin runoja. Se tiesi tienestiä.

Luovuin esittävistä aiheista kokonaan ja ryhdyin maalaamaan abstraktioita. Siinä ei ollut mitään erikoista, abstraktin ilmaisun idea oli ollut maalaustaiteen ytimessä alusta alkaen. Renessanssimaalari Giotto tiesi jo 1300-luvulla esittävienkin maalausten koostuvan kolmioista, neliöistä, palloista ja muista perusmuodoista, kuten Julia Kristeva kirjoittaa. Katsoja ei niitä nähnyt, eikä edes aikalainen Boccaccio ylistäessään Giottoa maailman parhaaksi maalariksi. Usein Giotton maalaaminen riistäytyi valloilleen ja haki omia ääriään, kuten Kristeva toteaa. ”Seuraava askel olisi ollut esittävän aineksen hylkääminen, jäljelle olisi jäänyt vain värin ja muodon (tilan) ilo – tai ei mitään”.

Maalauksen kautta voi aistia samaa

syvää iloa kuin maiseman parametrien

äärellä: tilallisuuden, valollisuuden

ja värillisyyden synergiaa.

Ensimmäinen abstrakti taideteos jonka näin oli isäni Lauri Tannisen Alavuden yhteiskoulun uuden juhlasalin peräseinään 1950-luvulla maalaama geometrinen seinämaalaus. Hän vastasi uudisrakennuksen maalaustöistä. Arvoitukseksi on jäänyt kuka sen tilasi ja mitä mieltä siitä oltiin. Taiteilijasieluinen rehtori Lumiala on hyvinkin saattanut olla hankkeen takana. Myöhemmin teos peitettiin ja sittemmin koko rakennus on purettu. Teoksesta on jäljellä vain hieman epätarkka mustavalkoinen valokuva. (Ilvas, Lahti: Maalattu maailma – Painted World, 2009, s. 91)

Yleinen käsitys jopa taiteilijoiden piirissä oli, että abstrakti taide on ”realistisesta” havainnosta pelkistettyä – abstrahoitua – ydinmehua. Eli se saattoi esittää sittenkin jotakin – vain toisin keinoin. Göran Augustson (ohjaajani Taideakatemian koulussa) totesi, että valitsemallani maalarin tiellä tulisi nopeasti seinä vastaan – joudut jäämään jo kolmikymppisenä eläkkeelle. Maalaamista on kuitenkin riittänyt, vaikka maalarin käytössä oleva ideoiden alue on uhkaavasti kaventunut. Tien toisella reunalla vaanii vaara sortua todellisuuteen ja toisella eriytyminen niin kauas todellisuudesta, että siellä ei ole enää ketään kenen kanssa taideteosta katsoisi.

Kauneus joka löytää itsensä vain suhteessa johonkin toiseen,

kietoutuu ilmajuuren tavoin löydetyn ornamentin kohtaloon.

– T. W. Adorno

       Morning Mist, 2020 / Oblivion I, II, III, 2019.

Autonomiansa hylännyt taide taipuu yhteisön vaatimuksille ja siitä tulee pelkkää harmitonta koristetta. Saman kohtalon koki myös yhteiskunnallisesti osallistuva taide. Adornon sanoin siitä tuli ”diskursiivista barbariaa”, jota räikeimmillään edusti sosialistinen realismi. Monessa tapauksessa taiteilija ei tiennyt, mitä vastaan tai minkä puolesta hänen maalauksensa kapinoivat. Nopeasti nekin laimentuivat markkinakapitalismin kauppatavaraksi. Toki abstrakti taidekin ensi shokin jälkeen alkoi käydä hyvin kaupaksi, mutta sen avulla ei voitu myydä mitään muuta aatetta kuin ”taidetta” itseään. Ostaja tiesi tarkalleen mitä sai.

Maalaustaiteessa esittävä aines on ikään kuin lisäbonusta, joka tarjoaa ja usein jopa tyrkyttää mykkää lohdutustaan, vaikka se ei sinänsä taidetta olisikaan. Siihen ei pidä suin päin suistua, kuten Roger Fry jo 1920-luvulla viisaasti varoitti. ”Se, joka todella ymmärtää maalaustaidetta ja hallitsee visuaalisen ilmaisun kielen, ei kiinnitä huomiota teoksen esittävään aiheeseen. Hän kysyy miten, ei mitä.” Esittävä maalaus on hyvää (tai huonoa) taidetta aivan samoista syistä kuin ei-esittäväkin.

Miten maali on abstraktissa maalauksessa,

onko se yhtä mykkää kuin purkissa?

Miksi ihmiset ylipäätään ryhtyivät maalaamaan, on yhä ratkaisematon arvoitus. Taiteen tekemiseen ja esittämiseen käytetään valtavat määrät resursseja kaikkialla maailmassa. Ainoastaan sotateollisuuteen ja toistemme tappamiseen käytetään enemmän. Taiteilijat ovat kuin outo yli maapallon levittäytynyt heimo, joka hyväksytään pitkin hampain. Taiteilijoita kehutaan ja palkitaan – tai unohdetaan niille sijoilleen. Taiteilijat ymmärtävät toistensa teokset ilman yhteistä kieltäkin. Silti (maalaus)taiteella ei ole mitään puhutuin kielen ominaisuuksia, joten ”taidetta” ei ymmärretä järkeilemällä, vaan se on ilmestyksen omaista.

Kaikkialta vyöryvä kuvatulva on tehnyt meistä näkökyvyttömiä ja erityisesti valokuva on latistanut katseemme yksisuuntaisen litteäksi. Siitä näkökulmasta on vaikea kuvitella sellaista kuvatonta maailmaa, joka vallitse vielä ennen valokuvausta. Toisaalta ”kuvallinen kuvallisuus” on tuonut lisäarvoa(kin) tiedonvälitykseen. Jopa niin pitkälle, että monet kuvittelevat lukevansa, kun he lehteilevät kuvajulkaisuja. Adornon mukaan ainoa tie pois kuvia tulvivasta kaaoksesta oli ”musta estetiikka” – mitään esittämätön abstrakti taide, joka palauttaisi henkisen ulottuvuuden läpikotaisin esineellistyneeseen taidemaailmaan.

Pyrkiessään välttämään kuvaamista taiteilija kieltäytyy kapitalismin ydinuskonkappaleesta: ihmisen esineistämisestä myynnin välikappaleeksi. Kapitalismin paradoksi, rajaton kasvu rajallisessa tilassa eli herkeämätön kuluttaminen ja luonnonvarojenriistäminen ei pysyisi käynnissä ellei ihmistä esineistettäisi psykologisesti vetoavalla tavalla.

– Kalle Lampela

Mitään tällaista ei liittynyt omiin mustiin maalauksiini 1970-luvulla, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan ”kuvakiellosta” tai ”mustasta estetiikasta”. Sitä paitsi mustavalkoisuus oli tuohon aikaan aivan normaalia, lähes kaikki julkaistavat valokuvat olivat mustavalkoisia. Taidekirjoissa saattoi olla erillinen värillisten painokuvien osio, jonka kuvat olivat ties minkä värisiä. Kun myöhemmin näki samat maalaukset todellisessa maailmassa ei ollut uskoa silmiään. Ensimmäisen mustan maalauksen tein 1960-luvulla Pahajoella. Löysin purkin mustaa tököttiä (pikeä) ja levitin sitä lastulevylle. Sisätilassa lämmittyään se alkoi valua ja tippua lattialle. Kunnian kukko ei sillekään laulanut.

Kuten on jo käynyt ilmi, abstraktien maalausten hiljainen seura on valaissut oloani ja eloani. Nykyään asun taloa jossa maalauksia on ripustettuna kaikkiin mahdollisiin paikkoihin kellarista vintille. Aamulla herään maalausten ympäröimänä. Ne katsovat minua. Yleensä olen niihin tyytyväinen ja jo tottunut niiden muotokieleen ja värimaailman kontrasteihin. Mutta toisinaan herää epäilys, että olisikohan tuon voinut tehdä toisin. Usein sellainen silmänräpäyksellinen tasapainon järkkyminen johtaa uuteen maalaukseen. Pienikin särö visuaalisessa maailmassa voi murtaa kokonaisen kallion.

Ensin katsotaan ja katsotaan ja sitten

maalaus katsookin meitä, sinua, minua…

Jos maalaukseni esittäisivät reaalitodellisuudesta tuttuja asioita ja olioita, en kovin pitkään viihtyisi niiden seurassa vaan haluaisin katsoa tyhjää seinää. Asiaa tutkittaessa on käynyt ilmi, että juuri abstraktin taiteen katselu kehittää näkemisen kykyä. Tosin jotkut väittävät, että ei ole muuta katsottavaa kuin oliot sinänsä – esineet ja asiat itsessään. Niiden väliin jäävää tyhjyyttä ei ole olemassakaan, vaikka maalauksessa maalari on joutunut senkin sutimaan. Niin tiukasti olemme paaluttaneet näköhavainnon ennalta säädettyihin kohteisiin. Jos maalauksesta ei tunnista mitä se esittää, se on epäonnistunutta taidetta. ”Näin taulussa kissan ja nimesin sen kissaksi – ja sillä hyvä.”

Elämismaailman ja maalausten välillä vallitsevasta aavemaisesta hiljaisuudesta (mykkyydestä) on helppo paeta mimesikseen eli todellisuuden pakonomaiseen jäljentämiseen. Valitsemme sen vaikka tiedämmekin, että se on silkkaa silmänlumetta. Jo antiikin kreikkalaiset pitivät kuvataidetta arveluttavana keinona tuottaa lisää todellisuutta, jota oli jo muutenkin tarpeeksi ellei peräti liikaa. Hän (jonka housut eivät helposti tutise) valitsee abstraktin teoksen ja löytää jotakin, mikä ei entisestään kuulunut hänen tiedostukseensa ja näkee muutosten tuulten puhaltavan silmiensä edessä.

Kysymys taiteen hyvyydestä tai huonoudesta nousee tuon tuosta esiin juuri kuvataiteen kohdalla (kuten musiikin myös). Että mistä voi tietää, mikä teos on hyvä jos ja kun aiheen mukainen näköisyys ei ole mittana. Taiteilijalta edellytetään taideteoksen toteuttamisessa omien kykyjensä ylittämistä. Onnistuakseen taiteellisessa tehtävässään – idean toteutuksessa – taiteilijan on seurattava kulloisenkin teoksen sisäisiä vaatimuksia – hallittava niin materiaalit, tekniikka kuin visuaalinen näkemyskin. Se kaikki on lopulta valmiissa maalauksessa näkyvissä ja nähtävissä alastoman häpeämättömästi.

Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta,

olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään

näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.

– Paul Virilio

                                  The River, 2021.

Pahin näkemisen este on fenomenologiasta tuttu ”luonnollinen asenne” – mutkaton ja kritiikitön suhde todellisuuteen. Tällaista luonnollista näkemättömyyttä suojellaan kuin kansallisaarretta – siitä ollaan suorastaan ylpeitä. Maalauksiani oli ensimmäistä kertaa esillä Seinäjoella joskus 1970-luvun lopulla. Näyttelysaliin astui kaksi keski-ikäistä miestä vaimoineen. Oitis toinen miehistä hyppäsi tasajalkaa ja karjaisi: ”Nyt ei Jussi ymmärrä yhtään mitään.” ”Perskules, mä en ymmärrä senkään vähää”, vastasi siihen toinen mies. Naisten mielipidettä ei kysytty.

Kaikenlaisia taiteen katsomisen tekniikoita on kehitelty tuon viheliäisen luonnollisen asenteen ylittämiseksi, vaivihkaista vilkaisua, ohikatsomista ja silmät sirrillään tuijottamista, kuten näkee usein maisemamaalareiden tekevän. Katsomista kannattaa kyllä harjoitella, mutta välttämättä se ei johda näkemiseen, vaan pelkistyy jälleen näkökenttään ilmestyvien esineellistyneiden kohteiden nimeämiseen. Näkemistä ei voi omistaa – se synty kuin vahingossa. Näkeminen ei lopultakaan ole katsojan omassa hallussa, vaan se tulee annettuna – meidät on kutsuttu näkemisen äärelle, ilman ennakko-oletuksia ja opittuja havainnointitapoja.

Taide on olemukseltaan alkuhyppy,

korostunut tapa totuuden tulla olevaksi.

– Martin Heidegger

Tällainen Kierkegaardin ajattelusta tuttu ”hyppy” ei Heideggerin mukaan suuntaudu pimeyteen tai tyhjyyteen, vaikka se edellyttääkin järkiperäisestä päättelystä luopumista, vaan johonkin jossa ihminen ja oleminen – subjekti ja objekti – löytävät yhteisen kokemuksen. Mutta voiko maalaus (taideteos) olla aito objekti vai onko se vain subjektin (minän) laajentuma (uloke) elämismaailmaan. Kokonaisvaltaiseksi subjektin ja objektin yhdistäväksi absoluutiksi se voi muodostua vain kuvitteellisessa taidemaailmassa, joka ei sinänsä eroa millään tavalla elämismaailmasta.

Joudumme myös kysymään, voiko tämä kyky avoimeen näkemiseen myös sulkeutua yhtä vaivihkaisesti kuin se on avautunutkin. ”Avoimuus ja sulkeutuneisuus ovat joka tapauksessa suhteellisia kysymyksiä”, kirjoittaa filosofi Tere Vadén, ”meille välttämättömänä näyttäytyvä voi kadota, meille kokematon voi syntyä tai kadota, ei tahdostamme eikä (edes) elinaikanamme”. Heidegger – jonka eetosta Vadén tässä seuraa – on todennut, että taide (ja myös totuus) voi asettua taideteokseen ikään kuin asumaan. Ja se voi tapahtua ilman, että teoksen tekijä ja/tai katsoja ovat siitä lainkaan tietoisia.

Mitä hittoa, eikö kaikki tarpeellinen nähtävä olekaan vielä nähtävissä? Milloin se sitten on, vai onko koskaan? Tämä on kummalista puhetta, jopa vaikeaselkoiseksi tiedetyn ajattelin suusta kuultuna. Mutta tähän kuoppaan emme lankea, vaan nousemme takaisin tielle ja lähdemme aivan toiseen suuntaan. Sillä taiteessa – erityisesti maalaustaiteessa – kaikki on nähtävissä jo nyt. Siis periaatteessa, sillä sellaistakin sattuu että ”se” (siis taide) saattaa toisinaan kadota kokonaan näkyvistä ja sitten taas ilmestyä kuin tyhjästä – yhteen ja samaan teokseen. Ja mitään muuta emme voi tehdä kuin vartoa – tietämättä edes mitä vartoa – avoimin ja viattomin silmin.

Tosin meillä ei ole viattomia silmiä. Me olemme jo syntyessämme sotkeneet ne maailman mutaan. Toisaalta juuri maailma ja maa pystyttää maalauksen ja saa sen värit hehkumaan. Maan vastus ja valaistuksen harsoisuus tekevät väreistä yleviä. Väriaineista sekoitetut värisävyt (maalit) ovat aina maaperän sotkemia – ja maanläheisiä. Vain valona väri on puhdasta. Valomaaluksia (valotaideteoksia) on kyllä tehty, mutta niiden värisävyt tuntuvat räikeiltä ja mitäänsanomattomilta. Ne väreilevät eteerisessä kaukaisuudessa kuin myrskyn jälkeinen sateenkaari, jonka juurelle ei löydy tietä. Ei, vaikka kuinka hartaasti etsisi.

Entä mitä maali on? Värillistä likaa.

– Philip Guston

        Sarjasta ”Summer Nights”, 2019.

Tätä tietä seuraten päädymme ajatukseen, että absoluuttisen puhdasta ääntä ei voi kuulla eikä absoluuttisen puhdasta väriä nähdä. Tälle ajatukselle löytyy pohjaa jo hyvin kaukaa 1500-luvulta. Splitin piispa Antonio de Dominis väitti, että valo ja värit ovat satunnaisia heijastuksia – petollisia ilmestyksiä – maailman pimeydessä. Siis värit ovat eräänlaista likaa ja sotkua – pilaantunutta valoa. Taivaassa eivät asiat ole näin hullusti, sillä siellä ei värejä ole lainkaan vaan kaikki on kirkkaan mustavalkoista. Mentiin niin pitkälle, että epäiltiin yön (pimeyden) olevan luomistyön kaunein saavutus. Kaukana Aleksandriassa Filon oli kuitenkin vakuuttunut, että kaikista olioista paras on valo.

Näin järkeili Dominis, eikä ihan turhaan, sillä hän oli tehnyt tutkimuksen valon taittumisesta sateenkaaren vesipisaroissa – juuri siellä missä kaikki värisävyt oleilevat kaikessa loistossaan. Mutta mustaahan siellä ei ole, sen kai piispakin oli huomannut. Siitä huolimatta hänen mielestään maailmassa vallitsi umpipimeys, jota vain oudot satunnaiset väri-ilmestykset valaisivat. Katseessamme avautuva ilmankirkas maisema on pelkkää illuusiota ja yhtä konkreettista tiukkaa ainetta kuin me itsekin olemme – aineeton näkymä olisi meille näkymätön ja käsittämätön.

Taide on rohkeutta maailman paljastumisen

edessä – sankarillinen mutta turha kapina

katoavaisuutta vastaan.

Maalasin itsekin pari vuotta 1970-luvun alussa mustavalkoisia maalauksia, joihin loihdin kineettisiä visioita isävainaan koristemaalarinvälineillä. En muista mikä tuohon värittömyyteen johti; mustasta valosta tai pimeästä maailmasta en tuolloin vielä ollut kuullut mitään. Ehkä se oli silkkaa provokaatiota, mutta hyvin se toimi, näyttelykutsuja alkoi tulla ulkomaita myöten. Ensimmäinen näyttelynikin Kluuvin Galleriassa Helsingissä 1973 oli mustavalkoinen. Seuraavassa näyttelyssä Vaasan taidehallissa 1974 olin palannut jo osittain värien pariin – vaan mustat maalaukset olivat edelleenkin käyntikorttini.

Bernhard Baasin mukaan ääni avaa tilan, johon puhe voi asettua puhumaan tai soitto raikaamaan. Samaa voidaan sanoa väristä, joka on valon ”kyyditsijä” – värit avaavat tilan jossa näkeminen ryhtyy näkemään. Toki puhe voi joskus vaieta maailman mykkyyden edessä ja näkemine herpaantua silkaksi katseluksi ja entiteettien (tavaroiden) nimeämiseksi maailman romuvarastossa. Mutta tähän hätään tulee taide – tässä tapauksessa maalaustaide – ja pakottaa ikiaikaisin salvoin suljetut silmät sepposen selälleen. Taiteen myötä nuo kyvyt palaavat yhä uudelleen ja uudelleen.

Värien voimassa näkyy myös maan väkevyys.

Lähteet:

T. W. Adorno: Esteettinen teoria, suom. Arto Kuorikoski, Vastapaino 2006.

Arto Kuorikoski: Toiseuden elementtejä, STK 2004.

Kalle Lampela: Näkymätön näkyvässä, Kuvataideakatemia 2015.

Julia Kristeva: Giotton ilo (1877), Taide 1989.

Quentin Bell: Bad Art, Chatto & Windus, 1987.

HURMEISIA AIKOJA II

Otto Dix: Flanderi, 1934-36. Kuvitusta Peter Englundin kirjasta Kirjeitä nollapisteestä.

Järjestäytyneellä kaaoksella, jota ”Euroopaksi” kutsutaan, ei ole tarjota aatteita eikä työtä, ei vieraanvaraisuutta eikä kykyä nähdä kaukaisuuteen — siitä huolimatta, että kreikan Eurōpē tarkoittaa kauaskatseista. Samalla ”läntinen maailma” on kuitenkin jo kauan sitten ylittänyt ja peräti kumonnut omat maantieteelliset rajansa. Yhtä lailla länsi on ylittänyt, rääkännyt ja kalunnut loppuun oman perinteensä suuret käsitteet: järjen, edistyksen, demokratian, kansakunnan, valtion, lain ja tietenkin myös ihmisen, taiteen ja tieteen”.

– Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen (2021)

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä virisi pelko, että se loppuisi tuota pikaa eikä siihen ehtisi mukaan. Suuren seikkailun mahdollisuus näytti olevan ohi tuossa tuokiossa. Mutta sodan jatkuessa virisi jo toinenkin pelko – ehkäpä tämä helvetti ei pääty koskaan. Pahimmillaan taistelutantereet olivat silkkaa mutavelliä, josta ei enää suojaa löytynyt. Kaikkialla oli ruumiita ja ruumiiden osia, ihmisjätettä, jota kaavittiin kasaan ja haudattiin yhä uusille hautausmaille. Sankarihautojen rivistöt jatkuivat silmän kantamiin, mutta yhtään sankaria siellä ei enää ollut.

Sodan kauhut kalvoivat ikään kuin silmät puhki. Paul Nashin sotatantereen maalauksista järjestettiin näyttely Englannissa. Se saavutti kyllä jonkinasteista menestystä, mutta Nash ei enää itse halunnut niitä nähdä – saati puhua koko sodasta. Myöhemmin hän ryhtyi maalaamaan ilmavoimien laskuun akvarelleja lentokoneista. Samankaltainen kohtalo oli myös saksalaisella ekspressionistilla Otto Dixilla, joka oli suurin odotuksin lähtenyt sotaan laukussaan Nietzschen Iloinen tiede. Sodan jälkeen hänen maalauksiaan piilotettiin ja tuhottiin, kuten monien muidenkin sota-aiheisia teoksia.

Mutta vähitellen alkoivat sodan kauhut haaleta ja painua unholaan. Dix sai huomata, että jälleen oli alettu levittää kuvitelmia sankareista ja sankariteoista, jotka ensimmäisen maailmansodan ampumahaudat olivat todistaneet mielettömyyksiksi. Ihmiset eivät enää muistaneet, miten hirvittävää kärsimystä sota oli heille tuottanut.

Intellektuellit ja taiteilijat haluavat mieluusti nähdä itsensä vapaana ja riippumattomana totuudenpuhujien kaartina, joka on seissyt kulkueen vieressä huutamassa, että keisari on alasti. Joskus on myös ollut niin. Kuitenkin 1900-luvulla vähintäänkin yhtä monet, elleivät useammat, ovat olleet ompelemassa hänen vaatteitaan. Ja on tietysti pelottavaa nähdä miten helposti monet näistä järkevimmistä, kriittisimmistä, herkimmistä ovat muuttuneet jonkun toisen purjeisiin puhaltavaksi tuuleksi.

– Peter Englund

Sodan kauheuksia kuvanneet kirjat, kuten Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, hukkuivat kirjastojen hyllyihin. Lukulistojen kärkeen nousivat Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan tapaiset hupaisat metsäretkeilyt sodan jaloissa ja moninaisten sissikuvausten ikoniset hiihtelyt kimaltavilla hangilla näppäriä surmatöitä tehden. Kaikki se oli isänpäivien taattua myyntitavaraa. Näihin päiviin saakka ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotakirjallisuutta on ilmestynyt sellainen määrä, että sen toteuttaminen todellisen maailman tapahtumina vaatisi tuhatvuotisen sodan.

Kerran muinaisina aikoina osuin samaan junaan menestyneen sotakirjailijan Reino Lehväslaihon kanssa. Hänen tuotantovauhtinsa oli hurja – parhaimmillaan sotakirja jokaiselle isänpäivälle. Olin käynyt aikaisemmin päivällä WSOY:llä kirjoittamassa runoteoksen julkaisusopimuksen, josta olin saanut ennakkoa 240 markkaa. Reino oli ollut samoilla asioilla samalla kustantajalla ja kuitannut käsikirjoituksestaan ennakkoa yli 10000 markkaa. Näin se menee, ajattelin. Reiluna miehenä Reino lupasi tarjota oluet ja oopperaleivät ravintolavaunussa. Naiset lukevat Nyyrikkiä ja lääkäriromansseja, täytyyhän miehilläkin jotakin lukemista olla, totesi kirjailija.

Sotakirjailijan saama kustannusennakko oli ihan oikeaa ostovoimaista rahaa, koska tulevan teoksen myyntiin voitiin luottaa kuin auringonnousuun. Kun taas runoteoksen myynniltä ei juuri taloudellista menestystä odotettu, ja runoilijan ennakko jäikin useimmiten nimelliseksi – ”haamuvelaksi” kustantajalle. Runoilijan positio kustannusmaailmassa olikin siinä, että hän tulevina vuosina miehistyy ja ryhtyy romaanikirjailijaksi.

Isoisäni luki pääosin venäläistä kirjallisuutta, niin klassikkoja kuin sotakirjallisuuttakin. Muistan erään talvikauden kun hän luki Stalingradin taisteluista – se oli ilmeisesti hänellekin liian kovaa kamaa. Usein hän luki ääneen, varsinkin jos satuin istuksimaan askarteluineni siinä lähettyvillä. Mutta Stalingradin juttuja hän ei ääneen lukenut. Isoisä ei ollut ollut sodassa, mutta sisällissodan aikaan häntä oli ammuttu läpi. Isoäiti muisti sen aina itsenäisyyspäivän tienoilla tuoda esiin, että isoisä oli niitä läpiammuttuja.

Keittiön seinällä meillä oli Mannerheimin kuva, lähes näkymättömäksi tummunut hahmo sotisovassa seisovasta miehestä. Siitä ei koskaan puhuttu mitään, arvelin että se oli jokin kaukainen sukulainen – ehkä isoisän isoisä. Vasta jälkeen päin sain tietää, mikä mies kuvassa oli. Isoisän kuoltua keittiön seinässä oli vain päivänpolttama suorakaide. Sinä saat piirtää siihen uuden kuvan, sanoi isoäiti minulle. Ja minä piirsin.

Selvittämättä jäi, miksi marsalkan kuva oli roikkunut keittiön parhaalla seinällä jo vuosikaudet. Ihailiko isoisä sotapäällikköä vai oliko hän todennut, että juuri tuo mies on syypää siihen, että meidät oli karkotettu kauniista Karjalasta tänne Suomen Siperiaan, kolkolle Pohjanmaalle. Sitä sopi miettiä, vaikka eihän se siitä sen kummemmaksi tullut. 

Hiljaisia olivat myös isäni sotakaverit – vain alkoholin voimalla saattoi joskus sodastakin jotakin puheenpartta irrota. Kun kynnelle kykenevät karjalaiset olivat lähteneet 1939 maanpakoon – evakkoon – oli isäni jäänyt 17-vuotiaana Kannakselle kotiseutuaan puolustamaan. Ehkä siitä hyvästä hän sai jälkikäteen sotilasansiomitalin. Olin hiekkakasalla leikkimässä kuorma-autolla, jonka isäni ja setäni olivat nikkaroineet. Se oli järeä peli, mutta – kuten naapurin pojat olivat huomanneet – se ei ollut mitään merkkiä. Isäni tuli hiekkalaatikolle ansiomerkin kanssa ja naulasi sen isolla naulalla suoraan kuormurin nokkaan. ”No nyt sillä on merkki”, hän sanoi ja käveli pois. Mitalissa oli Suomen leijona ja kellanpunainen nauha.

Peter Englund toteaa kirjansa Kirjeitä nollapisteestä (1998) esipuheessa, että ”ajattelimme kauan, että vuosisatamme alkupuolen katastrofit olivat vain satunnaisia, että niitten pelkkä monumentaalinen koko tekisi ne vaikeasti unohdettaviksi ja etteivät ne toistuisi. Nyt tiedämme valitettavasti enemmän.” Jo ensimmäinen maailmansota piti olla ainoa laatuaan, mikään sellainen ei voisi koskaan enää toistua. Mutta hyvin pian ihmiskunta sai huomata, että varustelu oli edennyt hyvin ja uusia mainioita tappoaseita oli kehitetty. Jälleen heräsi umpipimeissä vallankamareissa ääneen lausumaton kysymys, että koskas niitä päästään testaamaan – ei vain harjoituksissa vaan oikeissa olosuhteissa.

Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa. Kun sumu täytti juoksuhaudat, sadat miehet tuupertuivat kouristellen ja tukehtuivat omiin ysköksiinsä keltaisen liman kupliessa suusta ja ihon sinertäessä hapen puutteesta. ”Sääennuste piti paikkansa. Päivä oli kaunis, aurinko paistoi. Ruoho vihersi siellä, missä sitä oli. Meidän olisi ollut parempi mennä piknikille eikä tehdä sitä, mitä meidän oli määrä tehdä”, kirjoitti Willi Siebert, yksi niistä saksalaissotilaista, jotka avasivat sinä aamuna Ypresissä kuusituhatta kloorikaasusylinteriä.

– Benjamin Labatut

Nykyään sotakoneisto on niin kehittynyttä, että sodat voitaisiin käydä pelkillä aseilla ja roboteilla. Mutta tyydyttäisikö se toivottomiin tekoihin kaipaavien sankareiden nälkää ja kuoleman viettiä – sillä kuolla ne eivät osaa. Ympäristöä saastuttavaa romua vain kertyy valtavat määrät. Ympäristön suojelukin on unohtunut tärkeimmän edessä – sillä mitä ympäristöllä tekee ellei sitä voi käyttää sotimiseen. Ja mitä niillä aseilla tekee, jos ei niitä voi käyttää – tositoimiin. Aseet ovat siitä harvinaisia entiteettejä (olioita), että niille ei ole olemassa mitään harmitonta sijaiskäyttöä. Ei, vaikka kuinka yrittäisi kuvitella.

Jos jokakuka seuraisi tätä kilpavarustelua ja alati jatkuvaa sotimisen touhua jostakin syrjemmältä – ulkopuolelta – niin kyllä se saisi nauraa mahansa kippuralle. 

Olemme äskettäin nähneet tapahtumia, jotka pakottavat meidät ajattelemaan, että nämä suuret tragediat eivät ehkä olleetkaan väliaikaisia ulkoisia häiriöitä, vaan että niillä kenties on samat juuret kuin ilmeisillä edistys askelillamme. Voimmekin nyt nähdä merkittäviä yrityksiä tapahtuneen kieltämiseksi ja tällainen toiminta täydellistyy loogisesti juuri tapahtumien uusiutumisessa. Siksi muistaminen on nykyään tärkeämpää kuin koskaan ennen.

– Peter Englund

 ”Älysota horjuttaa voimasuhteita. Tulevaisuudessa sotaa käyvät robottiarmeijat. Strategiat on laatinut tekoäly. Taisteludrooneja ohjataan aivokäyriä lukevilla päähineillä.” (Suomen Kuvalehti 28.4.2025.)

Tuon äskeisen uutisen mukaan robottisotaa on jo käyty Ukrainassa. ”Suurvaltojen sotilasjohdot valmistautuvat jo tulevaisuuteen, jossa sotakoneiden ja asejärjestelmien kyky toimia autonomisesti lisääntyy selvästi”, kertoo Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Matti Puranen. Sotia voidaan johtaa kotibunkkereista. Asevarustelusta ja armeijoiden logistiikoista tulee lähes hävyttömän edullista. Ja algoritmit takaavat, ettei sivullisia uhreja tule. Tulevaisuudessa muistoseppeleetkin käydään laskemassa droonihajottamoille. 

Poikkesin pari päivää sitten divarissa. ”Sotakirjallisuus on huippusuosittua”, sanoi kirjoja hyllyttävä nainen, ”ne menevät ennen kuin niitä ehtii edes hyllyyn saada”. Kertooko se samaa tarinaa kuin yhäti kiihtyvä asevarustelu ja sodanvastaisen aatemaailman (kynnyksen) romahtaminen. Kirjoissa kuvattua ylevää sankarikuolemaa ei sodissa tapahdu, siellä siivotaan elinkelvottomia pahan ruumiillistumia. Propaganda on tehnyt sen jo etukäteen mahdolliseksi, kuten Timothy Snyder kirjoittaa teoksessaan Vapaudesta (2025).

Natsien propagandassa itäeurooppalaiset olivat ali-inhimillisiä petoja. Neuvostoliittolaisissa julisteissa rikkaat talonpojat olivat sikoja. Nykyään Venäjän televisio vie tämän ajatuksen postmoderniin äärimmäisyyteen: ukrainalaiset on hävitettävä, koska he ovat natseja, juutalaisia, homoja, saatananpalvojia, haamuja, zombeja, tuholaisia. Seuraava askel on väkivalta, kehon tunnustamisen vastakohta. Kun kidutamme tai nöyryytämme kehoa, esineellistämme sitä entisestään. Kun ruumis on häpäisty ja ihminen nöyryytetty, tappajan on helpompi kestää työtään. Jotkut nauttivat siitä.

– Timothy Snyder

Peter Englund: Kirjeitä nollapisteestä, suom. Timo Hämäläinen, WSOY 1998.

Matti Puranen: Älysota, Teos (ilmestyy 15.5.2025).

Timothy Snyder: Vapaudesta, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2025.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys, suom. Antero Tiittula. Tammi 2023.

Muutama vuosi sitten heräsi epäily, että ovatko isänpäivän näyteikkunassa sotakirjat syrjäytyneet jo toisenlaisten sankarien toisenlaisilla saavutuksilla. No, eivät ole, ne menevät niin kiivaasti kaupaksi, etteivät edes ikkunaan ehdi. 

 

 

HURMEISIA AIKOJA I

 

Umberto Boccioni: Omakuva, (1907). ”Jokainen yksinään maan sydämellä / auringonsäteen lävistämänä: / ja äkkiä on ilta.” (Salvatore Quasimodo: Ed è subito sera, suom. Elli-Kaija Köngäs). Kuva SJT.

Mutta voi, miten kapean särmän varassa varmuus on. Pienikin käännähdys, ja kohta jo katse tuijottaa jonnekin yli tutun ja ystävällisen, ja äsken vielä niin lohdullinen ääriviiva tarkentuu kauhun rajaksi. Sillä kaikki se mikä tuskana ja kauhuna on lähtenyt mestauspaikoilta, kidutuskammioista, hullujenhuoneista, leikkaussaleista, siltakaarien alta myöhään syksyisin: kaikki se on sitkeästi katoamatonta, hellittämättä se pitää puoliaan ja riippuu mustasukkaisesti kiinni kauheassa todellisuudessaan.

– Rainer Maria Rilke: Malte Laurids Briggen muistiinpanot (1910/1984)

Monesta taideteoksesta on sanottu, että se on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan. Ja todellakin, meidän ihmisten sielunmaisema on sillä tavoin ylöspantu, että nykyisyydestä tarkastellen menneisyyden kauhut ja hirmuteot ovat mitä parhainta muisteltavaa. Vladimir Nabokovin Kutsu mestaukseen (1959/2024) on juuri tuollainen kirja, joka on karmean ajankohtainen juuri nyt. Sen äärellä ymmärrys polkee tyhjää ja haroo turhaan apua ajan labyrinteista. Se panee kysymään yhä uudelleen, miten tällaiseen maailmaan on ylipäätään päädytty. Ja miksi?

Erään vastauksen tarjoaa Peter Englundin esseeteos Kirjeitä nollapisteestä (1998). Kirjan yksi päähenkilöistä on englantilainen taidemaalari Paul Nash, joka niin monien muiden tavoin oli vuosikymmenet jatkuneen sodan ihannoinnin uhri. Ennen ensimmäistä maailmansotaa häikäilemättömiä sotaa kaunistelevia valheita tarjoiltiin mediassa enemmän kuin koskaan aiemmin tunnetussa historiassa. ”Miten tehokkaasti totuus voitiinkaan tukahduttaa, kun koko valtiokoneisto oli asialla”, kirjoittaa Peter Englund. Kirjeitä nollapisteestä olisi pitänyt lukea jo ajat sitten.

Rauhaa oli jatkunut Euroopan sydämessä jo aivan liian pitkään – jo vuosikymmenet – joten sodan kutkutus alkoi käydä sietämättömäksi. Ja kun välttämättömäksi todettu sota oli saatu aikaiseksi, rynnättiin suin päin taistelukentille heti kun se oli mahdollista. Ja jos sinne ei päästy, ajauduttiin jopa itsemurhaan viimeisenä vaihtoehtona. Koto-Englannissa juhlittiin niitä, jotka olivat valikoituneet taistelun hurmioon ja päässeet näin kokemaan parempia ja eläväisempiä aikoja.

Paul Nash: Me teemme uuden maailman, (1918). "Edes aurinko ei kyennyt enää tätä ihmisenjälkeistä maisemaa valaisemaan."

Paul Nash oli onnistunut keplottelemaan itsensä ”sotataiteilijaksi” – viralliseksi sodan kunnian ja mainetekojen todistajaksi suoraan etulinjaan. Vähemmän kunniakkaasti hän putosi jo ensimmäisenä päivänä maalauskimpsuineen juoksuhautaan ja mursi pari kylkiluutaan. Nash makoili paraikaa sotasairaalassa luonnoksia piirrellen, kun Ypresin taistelukentällä saksalaiset kaasuttivat hänen taistelutovereitaan kloorikaasulla – se tappoi kymmenessä minuutissa 5000 sotilasta sekä vammautti ja sokeutti toiset 5000.

Tämäkään ei Nashin hurjaa intoa lannistanut, hän halusi päästä mahdollisimman lähelle ”vaaran huumausta”. Vaimolleen hän kirjoitti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi, ”luulen todellakin, että olen taisteluhaudoissa onnellisempi kuin missään muualla. Se vaikuttaa mielettömältä, mutta elämällä on täällä suurempi merkitys ja siinä on uusi tunne, ja kauneus on viiltävämpi.” Elämä ei koskaan aikaisemmin ollut ollut niin täydellistä kuin juoksuhaudoissa, rintamalinjan lihamyllyn jauhaessa taustalla.

Taiteilijat ja muut intellektuellit (”hyödylliset idiootit”) olivat helppoa saalista ”sotataiteen” valheen levittämiseen kaikilla rintamalinjanjoilla. Tunnettua on, miten futuristit palvoivat sotaa, se oli uutta luova ”historian kätilö”, sanottiin. Sanottiin myös, että Oscar Kokoschkasta tuli entistäkin parempi taiteilija saatuaan luodin päänsä läpi. Tämän jälkeen hän ei enää palannut rintamalle, ja se sopi Kokoschkallekin, sillä ”elämä siellä oli aivan liian yksitoikkoista”. Ironista oli, että Kokoschka oli lähtenyt sotaretkelle kostamaan arkkiherttua Frans Ferdinandin murhan. Samainen arkkiherttua oli tokaissut Kokoschkan maalausten äärellä: ”Sen miekkosen ruumiin kaikki luut sietäisi murskata.” Mutta taiteilija oli sitkeää sorttia, hän eli pitkän ja rikkaan elämän. Ja kirjoitti loistavan elämäkerran My Life (1964).

Paul Nash oli onnistunut keplottelemaan itsensä ”sotataiteilijaksi” – viralliseksi sodan kunnian ja mainetekojen todistajaksi suoraan etulinjaan. Vähemmän kunniakkaasti hän putosi jo ensimmäisenä päivänä maalauskimpsuineen juoksuhautaan ja mursi pari kylkiluutaan. Nash makoili paraikaa sotasairaalassa luonnoksia piirrellen, kun Ypresin taistelukentällä saksalaiset kaasuttivat hänen taistelutovereitaan kloorikaasulla – se tappoi kymmenessä minuutissa 5000 sotilasta sekä vammautti ja sokeutti toiset 5000.

Tämäkään ei Nashin hurjaa intoa lannistanut, hän halusi päästä mahdollisimman lähelle ”vaaran huumausta”. Vaimolleen hän kirjoitti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi, ”luulen todellakin, että olen taisteluhaudoissa onnellisempi kuin missään muualla. Se vaikuttaa mielettömältä, mutta elämällä on täällä suurempi merkitys ja siinä on uusi tunne, ja kauneus on viiltävämpi.” Elämä ei koskaan aikaisemmin ollut ollut niin täydellistä kuin juoksuhaudoissa, rintamalinjan lihamyllyn jauhaessa taustalla.

Taiteilijat ja muut intellektuellit (”hyödylliset idiootit”) olivat helppoa saalista ”sotataiteen” valheen levittämiseen kaikilla rintamalinjanjoilla. Tunnettua on, miten futuristit palvoivat sotaa, se oli uutta luova ”historian kätilö”, sanottiin. Sanottiin myös, että Oscar Kokoschkasta tuli entistäkin parempi taiteilija saatuaan luodin päänsä läpi. Tämän jälkeen hän ei enää palannut rintamalle, ja se sopi Kokoschkallekin, sillä ”elämä siellä oli aivan liian yksitoikkoista”. Ironista oli, että Kokoschka oli lähtenyt sotaretkelle kostamaan arkkiherttua Frans Ferdinandin murhan. Samainen arkkiherttua oli tokaissut Kokoschkan maalausten äärellä: ”Sen miekkosen ruumiin kaikki luut sietäisi murskata.” Mutta taiteilija oli sitkeää sorttia, hän eli pitkän ja rikkaan elämän. Ja kirjoitti loistavan elämäkerran My Life (1964).

Futuristien toivoma kauhistuttavan suurenmoinen spektaakkeli ja ”kauniit tappavat ajatukset” jäivät kuitenkin vain pihaukseksi. ”Ei edes pientä apokalypsia silmänkantamalla.” Mutta sekin koitui monien taiteilijoiden kohtaloksi, heistä tunnetuin oli Umberto Boccioni, jonka sotaretki Lombardian polkupyöräkomppaniassa päätyi myös nolosti. Hän putosi harjoituksissa hevosen selästä, löi päänsä kiveen ja kuoli vain 34-vuotiaana. Yhtä turhan kuoleman olisi voinut kohdata missä tahansa. Sodan jumalat olivat (ja ovat) ironiaan taipuvaisia.

Ei vain ”sotataiteilijat” vaan koko media – lehdistö ja historian kirjoittajat – harjoittivat sotakertomuksissaan valkopesua. Ne olivat kuin tanssiaisten kuvauksia. Sodan kaameudet, hyökkäysten verinen kaaos konetuliaseiden räiskeessä ja ihmisjätteen raivaus jäivät ikiaikaisten kliseiden alle. Sodan todellisuus oli karmaisevaa, sen myönsi lopulta Boccionikin kuolemaa tehdessään: sota ei syönyt vain ruumista, se söi myös sielun. ”Se oli kamalaa.” Edes aurinko ei kyennyt enää tätä ihmisenjälkeistä maisemaa valaisemaan.

Taistelu kuvattiin seikkailun ja urheilun sekoituksena, jossa yksilölle annettiin käsitettävässä tapahtumisessa mielekäs osa. Nämä harhakuvat viekoittelivat lukuisia ihmisiä, etenkin niitä jotka luokka-asema ja köyhyys olivat tuominneet ikävään ja näköalattomaan elämään teollisuuskaupunkien harmaudessa. Kirjallisuudessa ja historiankirjoituksessa syyllistyttiin samanlaisiin harhanäkyihin: niissäkin oli äärimmäisen harvinaista, että joku kuvasi sodan riettauden koko ruokottomuuden.

– Peter Englund

Järjestäytynyt väkivalta on hyvä ja reilu ratkaisu maailman ongelmiin historian lunastajana (Marx). Järjestäytynyttä se on vain nimellisenä äkseerauksena. Todellisuudessa se ei sitä ole. Sinä et todellakaan kelpaa roiskimaan vertasi ja suoliasi pitkin taistelukenttää, ellei asetakkisi viimeinenkin nappi ole kiinni ja saappaat hyvässä rasvassa. Kannattaa muistaa, että maan uumenista ”isät katsovat poikiaan”. Tilanne oli absurdi, sillä ”rauhanaikana ei viitsitty mielellään harjoitella taisteluhaudoissa, koska kaivaminen olisi tahrinut ikävällä tavalla sotilaitten univormut saveen ja liejuun”.

Kaikki kansat oppivat poikkeuksetta koulussa ja populaarikynäilijöittensä teksteistä, että niitten oli kiittäminen menestyksekkäitä ja suurenmoisia sotiaan nykyisestä suuruudestaan; ajatuksen julki lausumaton logiikka sai niin monet helpolla uskomaan, kuten edellä on kerrottu, että tie tulevaisuuteen kulki taistelukentän kautta.

– Peter Englund

Paul Nash: Autius, (1918). ”Kranaatit räjähtelevät ja maapaakut sinkoilevat ilmassa.”

Venäjän vallankumouksen myötä väkivalta ja tappamisen meininki oli saavuttanut infernaaliset mittasuhteet. Kutsu mestaukseen on kirjoitettu 15 vuotta sen jälkeen kun kirjailija oli paennut bolsevikkeja Venäjältä, siis samaan aikaan kun Berliinissä juhlitaan natsien valtaannousua. Koittaneet ajat saavat kirjailijalta tylyn kuvauksen. ”Minä en vaivaa päätäni miettimällä – eikä arvon lukijankaan pidä tehdä niin – näkyykö kirjassa jollain tapaa se, kuinka aivottomana ja elukkamaisena farssina näiden molempien valtakautta pidän.”

Teos ilmestyi ensin jatkokertomuksena 1935-36 venäläisten emigranttien lehdessä Pariisissa, ja sittemmin kirjana 1938. Englanniksi se ilmestyi 1959 Invitation to beheading (Kutsu kaulankatkaisuun). Erilaiset jatkokertomukset olivat suosittuja erilaisissa aikakauslehdissä – ei vain Nyyrikissä – vielä 1960-luvullakin. Mutta enpä tiedä olisinko tätä kertomusta koulupoikana lukenut, jos se olisi Seura-lehdessä tai Joka Pojassa ilmestynyt, sen verran kylmäävää tekstiä se on. Toki siinä on myös nimeä myöten tyypillistä nabokovilaista kuivaa huumoria. Saatesanoissa englanninkieliseen painokseen kirjailija harmittelee kriitikoita, jotka alituisesti vertaavat häntä joihinkin muihin kirjailijoihin, kuten vaikkapa Kafka tai Tolstojevski (?) ja jopa sellaiseenkin kuin Sebastian Knight (Nabokovin omaan keksintöön). Mutta, kuten kirjailija toteaa, kutsu mestaukseen ei saa lapsia nauramaan eikä naisia pois tolaltaan. ”Se on tyhjyydessä soiva viulu.”

Kirjan päähenkilö Cincinnatus on tuomittu kuolemaan, hänen rikoksensa on ”tieto-opillinen eksytys”. Kuulostaa jotenkin tutulta, kaikkihan me olemme syyllisiä vaan kaikki eivät tiedä mihin rikokseen. C. on vangittu ja siirretty jonkin kolkon linnan tornissa olevaan kolkkoon selliin vartomaan kaulansa katkaisua. Hän ei ehkä vielä sisäistä syyllisyyttään, mutta ei pane hanttiinkaan. Hän ymmärtää sellissä lappaavien viranomaisten toimesta, että kaiken täytyy sujua protokollan mukaan – se ylittää jokapäiväiset välttämättömyydet. Vankilan johtaja teroittaa, että viivyttely ei ole hyväksi, mutta päivät ja yöt venyvät, vaihtuvat piinallisesti toisiin päiviin ja öihin.

Vasta teoksen viimeisissä luvuissa Nabokov päästää suitsista irti ja antaa hallavan runoratsunsa kirmata täysillä. Teoksen julkaisu – onnistunutta käännöstyötä myöten – on merkkitapaus. Olenkin jo täällä omassa tornissani (vinttikammiossa) poksauttanut – en tokikaan ranteita – vaan korkit auki. Mielikuvitukseni korvin kuulen miten ihmiset hurraavat ja riemuitsevat katujen varsilla kun C:ta kiidätetään kohti viimeistä pölkkyä.

– Niin, suurenmoisen aistikas, suurenmoisen aistikas, toisteli johtaja palatessaan nurkasta käsikoukkua asianajajan kanssa. – Te olette siis terve, nuori mies, hän lörpötteli Cincinnatukselle, joka oli kömpinyt takaisin petiin. – Mutta silti ei pidä oikutella. Yleisö – ja me kaikki yleisön edustajina – haluamme teidän parastanne, se lienee selvää. Olemme jopa valmiita tulemaan teitä vastaan yksinäisyyden lievittämisen osalta. Lähipäivinä yhteen meidän luksusselleistämme asettuu uusi pidätetty. Tehkää tuttavuutta, se piristää teitä.

– Lähipäivinäkö? tarkisti Cincinnatus. – Jäljellä on siis vielä useita päiviä?

– No onpas, naurahti johtaja, – aina vain hän haluaa tietää. Vai mitä sanotte, Roman Vissarionovits?

– Voi ystävä hyvä, turha puhuakaan, huokaisi asianajaja.

Kun 1930-luvun hilpeitten ja niin jazzahtavien aikojen ylle alkoi kerääntyä mustia pilviä, myös Joka Poika -lehdessä huomattiin, että taatot katsoivat jälleen sillä silmällä. Vuoden 1939 ensimmäisessä numerossa ilmestyi V. J. Arolan kolumni Marttyyripoika.

Sanon sinulle, joka luet tätä, yhden tärkeän totuuden. Maailmassa on paljon hyviä ja jaloja asioita, mutta ei niiden takia kannata uhrata nuorta elämäänsä. Harvoin meiltä sellaista uhria vaaditaankaan. Mutta jos meitä kielletään uskomasta Jumalaamme taikka jos vihollinen uhkaa riistää isänmaamme, silloin – silloin hetki on tullut, jolloin panemme pantiksi henkemme ja elämämme. Uskon, että suomalaisissa pojissa on paljon marttyyripojan rohkeutta. Emmekö me uskaltaisi tehdä samoin, jos sitä meiltä vaadittaisiin? Olkaa rohkeita!

Joka Poika -lehti oli perustettu 1938 ohjaamaan Suomen nuorisoa (pojankoltiaisia) kohti perinteisiä arvoja. Tytöthän – siis nuoret naiset – eivät vielä tuolloin olleet nuorisoa, ei sen puoleen pojatkaan – nuoriso keksittiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Me 1940-luvulla syntyneet synnyimme valmiiksi vanhoina ukkoina. Taustalla kummitteli saksalaisen eksistentialismin angstinen hahmo ”jokakuka” (Das Man) – kuka tahansa eikä kukaan. Me olimme vielä 1950-luvullakin ”jokakukapoikia” – suosikkilukemistona yhä vain Joka Poika ja Tex Willer. Mutta me tuskin olimme valmiita ottamaan vastaan maailman(hengen) kutsun toteuttaaksemme ”oman potentiaalisen itsemme”.

Umberto Boccioni: Maisema Lombardiasta, (1908). Kuva SJT.

Jos lentokoneesta katsoo alas tätä meidän ”paratiisin jälkeistä maailmaa”, se näyttää idylliltä jossa onnelliset ja hyväntahtoiset ihmiset toteuttavat Luojan tai Maailmanhengen hyvää suunnitelmaa rakentaakseen kadotetun paratiisin uudelleen. Jos sanoisi vierustoverille, että tosiasiassa siellä rakennetaan yhä parempia tappokoneita ja suunnitellaan yhä hirveämpiä sotia (joukkoteurastuksia) kanssaihmisten päiden menoksi, ei hän sitä uskoisi. Vaan pitäisi sitä silkkana hulluutena.

Ps. Paul Nashin maalausten kuvat Englundin teoksesta Kirjeitä nollapisteestä.

Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen, suom. Vappu Orlov, Moebius 2024.

Rainer Maria Rilke: Malte Laurids Briggen muistiinpanot, suom. Sinikka Kallio, W&G 1984

Peter Englund: Kirjeitä nollapisteestä, suom. Timo Hämäläinen, WSOY, 1998.

Joka Poika – lehden 1/1939 kuvitusta Jan Stykan maalauksesta ”Kristittyjen kidutus Roomassa” (1896).