HURMEISIA AIKOJA II

Otto Dix: Flanderi, 1934-36. Kuvitusta Peter Englundin kirjasta Kirjeitä nollapisteestä.

Järjestäytyneellä kaaoksella, jota ”Euroopaksi” kutsutaan, ei ole tarjota aatteita eikä työtä, ei vieraanvaraisuutta eikä kykyä nähdä kaukaisuuteen — siitä huolimatta, että kreikan Eurōpē tarkoittaa kauaskatseista. Samalla ”läntinen maailma” on kuitenkin jo kauan sitten ylittänyt ja peräti kumonnut omat maantieteelliset rajansa. Yhtä lailla länsi on ylittänyt, rääkännyt ja kalunnut loppuun oman perinteensä suuret käsitteet: järjen, edistyksen, demokratian, kansakunnan, valtion, lain ja tietenkin myös ihmisen, taiteen ja tieteen”.

– Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen (2021)

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä virisi pelko, että se loppuisi tuota pikaa eikä siihen ehtisi mukaan. Suuren seikkailun mahdollisuus näytti olevan ohi tuossa tuokiossa. Mutta sodan jatkuessa virisi jo toinenkin pelko – ehkäpä tämä helvetti ei pääty koskaan. Pahimmillaan taistelutantereet olivat silkkaa mutavelliä, josta ei enää suojaa löytynyt. Kaikkialla oli ruumiita ja ruumiiden osia, ihmisjätettä, jota kaavittiin kasaan ja haudattiin yhä uusille hautausmaille. Sankarihautojen rivistöt jatkuivat silmän kantamiin, mutta yhtään sankaria siellä ei enää ollut.

Sodan kauhut kalvoivat ikään kuin silmät puhki. Paul Nashin sotatantereen maalauksista järjestettiin näyttely Englannissa. Se saavutti kyllä jonkinasteista menestystä, mutta Nash ei enää itse halunnut niitä nähdä – saati puhua koko sodasta. Myöhemmin hän ryhtyi maalaamaan ilmavoimien laskuun akvarelleja lentokoneista. Samankaltainen kohtalo oli myös saksalaisella ekspressionistilla Otto Dixilla, joka oli suurin odotuksin lähtenyt sotaan laukussaan Nietzschen Iloinen tiede. Sodan jälkeen hänen maalauksiaan piilotettiin ja tuhottiin, kuten monien muidenkin sota-aiheisia teoksia.

Mutta vähitellen alkoivat sodan kauhut haaleta ja painua unholaan. Dix sai huomata, että jälleen oli alettu levittää kuvitelmia sankareista ja sankariteoista, jotka ensimmäisen maailmansodan ampumahaudat olivat todistaneet mielettömyyksiksi. Ihmiset eivät enää muistaneet, miten hirvittävää kärsimystä sota oli heille tuottanut.

Intellektuellit ja taiteilijat haluavat mieluusti nähdä itsensä vapaana ja riippumattomana totuudenpuhujien kaartina, joka on seissyt kulkueen vieressä huutamassa, että keisari on alasti. Joskus on myös ollut niin. Kuitenkin 1900-luvulla vähintäänkin yhtä monet, elleivät useammat, ovat olleet ompelemassa hänen vaatteitaan. Ja on tietysti pelottavaa nähdä miten helposti monet näistä järkevimmistä, kriittisimmistä, herkimmistä ovat muuttuneet jonkun toisen purjeisiin puhaltavaksi tuuleksi.

– Peter Englund

Sodan kauheuksia kuvanneet kirjat, kuten Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, hukkuivat kirjastojen hyllyihin. Lukulistojen kärkeen nousivat Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan tapaiset hupaisat metsäretkeilyt sodan jaloissa ja moninaisten sissikuvausten ikoniset hiihtelyt kimaltavilla hangilla näppäriä surmatöitä tehden. Kaikki se oli isänpäivien taattua myyntitavaraa. Näihin päiviin saakka ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotakirjallisuutta on ilmestynyt sellainen määrä, että sen toteuttaminen todellisen maailman tapahtumina vaatisi tuhatvuotisen sodan.

Kerran muinaisina aikoina osuin samaan junaan menestyneen sotakirjailijan Reino Lehväslaihon kanssa. Hänen tuotantovauhtinsa oli hurja – parhaimmillaan sotakirja jokaiselle isänpäivälle. Olin käynyt aikaisemmin päivällä WSOY:llä kirjoittamassa runoteoksen julkaisusopimuksen, josta olin saanut ennakkoa 240 markkaa. Reino oli ollut samoilla asioilla samalla kustantajalla ja kuitannut käsikirjoituksestaan ennakkoa yli 10000 markkaa. Näin se menee, ajattelin. Reiluna miehenä Reino lupasi tarjota oluet ja oopperaleivät ravintolavaunussa. Naiset lukevat Nyyrikkiä ja lääkäriromansseja, täytyyhän miehilläkin jotakin lukemista olla, totesi kirjailija.

Sotakirjailijan saama kustannusennakko oli ihan oikeaa ostovoimaista rahaa, koska tulevan teoksen myyntiin voitiin luottaa kuin auringonnousuun. Kun taas runoteoksen myynniltä ei juuri taloudellista menestystä odotettu, ja runoilijan ennakko jäikin useimmiten nimelliseksi – ”haamuvelaksi” kustantajalle. Runoilijan positio kustannusmaailmassa olikin siinä, että hän tulevina vuosina miehistyy ja ryhtyy romaanikirjailijaksi.

Isoisäni luki pääosin venäläistä kirjallisuutta, niin klassikkoja kuin sotakirjallisuuttakin. Muistan erään talvikauden kun hän luki Stalingradin taisteluista – se oli ilmeisesti hänellekin liian kovaa kamaa. Usein hän luki ääneen, varsinkin jos satuin istuksimaan askarteluineni siinä lähettyvillä. Mutta Stalingradin juttuja hän ei ääneen lukenut. Isoisä ei ollut ollut sodassa, mutta sisällissodan aikaan häntä oli ammuttu läpi. Isoäiti muisti sen aina itsenäisyyspäivän tienoilla tuoda esiin, että isoisä oli niitä läpiammuttuja.

Keittiön seinällä meillä oli Mannerheimin kuva, lähes näkymättömäksi tummunut hahmo sotisovassa seisovasta miehestä. Siitä ei koskaan puhuttu mitään, arvelin että se oli jokin kaukainen sukulainen – ehkä isoisän isoisä. Vasta jälkeen päin sain tietää, mikä mies kuvassa oli. Isoisän kuoltua keittiön seinässä oli vain päivänpolttama suorakaide. Sinä saat piirtää siihen uuden kuvan, sanoi isoäiti minulle. Ja minä piirsin.

Selvittämättä jäi, miksi marsalkan kuva oli roikkunut keittiön parhaalla seinällä jo vuosikaudet. Ihailiko isoisä sotapäällikköä vai oliko hän todennut, että juuri tuo mies on syypää siihen, että meidät oli karkotettu kauniista Karjalasta tänne Suomen Siperiaan, kolkolle Pohjanmaalle. Sitä sopi miettiä, vaikka eihän se siitä sen kummemmaksi tullut. 

Hiljaisia olivat myös isäni sotakaverit – vain alkoholin voimalla saattoi joskus sodastakin jotakin puheenpartta irrota. Kun kynnelle kykenevät karjalaiset olivat lähteneet 1939 maanpakoon – evakkoon – oli isäni jäänyt 17-vuotiaana Kannakselle kotiseutuaan puolustamaan. Ehkä siitä hyvästä hän sai jälkikäteen sotilasansiomitalin. Olin hiekkakasalla leikkimässä kuorma-autolla, jonka isäni ja setäni olivat nikkaroineet. Se oli järeä peli, mutta – kuten naapurin pojat olivat huomanneet – se ei ollut mitään merkkiä. Isäni tuli hiekkalaatikolle ansiomerkin kanssa ja naulasi sen isolla naulalla suoraan kuormurin nokkaan. ”No nyt sillä on merkki”, hän sanoi ja käveli pois. Mitalissa oli Suomen leijona ja kellanpunainen nauha.

Peter Englund toteaa kirjansa Kirjeitä nollapisteestä (1998) esipuheessa, että ”ajattelimme kauan, että vuosisatamme alkupuolen katastrofit olivat vain satunnaisia, että niitten pelkkä monumentaalinen koko tekisi ne vaikeasti unohdettaviksi ja etteivät ne toistuisi. Nyt tiedämme valitettavasti enemmän.” Jo ensimmäinen maailmansota piti olla ainoa laatuaan, mikään sellainen ei voisi koskaan enää toistua. Mutta hyvin pian ihmiskunta sai huomata, että varustelu oli edennyt hyvin ja uusia mainioita tappoaseita oli kehitetty. Jälleen heräsi umpipimeissä vallankamareissa ääneen lausumaton kysymys, että koskas niitä päästään testaamaan – ei vain harjoituksissa vaan oikeissa olosuhteissa.

Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa. Kun sumu täytti juoksuhaudat, sadat miehet tuupertuivat kouristellen ja tukehtuivat omiin ysköksiinsä keltaisen liman kupliessa suusta ja ihon sinertäessä hapen puutteesta. ”Sääennuste piti paikkansa. Päivä oli kaunis, aurinko paistoi. Ruoho vihersi siellä, missä sitä oli. Meidän olisi ollut parempi mennä piknikille eikä tehdä sitä, mitä meidän oli määrä tehdä”, kirjoitti Willi Siebert, yksi niistä saksalaissotilaista, jotka avasivat sinä aamuna Ypresissä kuusituhatta kloorikaasusylinteriä.

– Benjamin Labatut

Nykyään sotakoneisto on niin kehittynyttä, että sodat voitaisiin käydä pelkillä aseilla ja roboteilla. Mutta tyydyttäisikö se toivottomiin tekoihin kaipaavien sankareiden nälkää ja kuoleman viettiä – sillä kuolla ne eivät osaa. Ympäristöä saastuttavaa romua vain kertyy valtavat määrät. Ympäristön suojelukin on unohtunut tärkeimmän edessä – sillä mitä ympäristöllä tekee ellei sitä voi käyttää sotimiseen. Ja mitä niillä aseilla tekee, jos ei niitä voi käyttää – tositoimiin. Aseet ovat siitä harvinaisia entiteettejä (olioita), että niille ei ole olemassa mitään harmitonta sijaiskäyttöä. Ei, vaikka kuinka yrittäisi kuvitella.

Jos jokakuka seuraisi tätä kilpavarustelua ja alati jatkuvaa sotimisen touhua jostakin syrjemmältä – ulkopuolelta – niin kyllä se saisi nauraa mahansa kippuralle. 

Olemme äskettäin nähneet tapahtumia, jotka pakottavat meidät ajattelemaan, että nämä suuret tragediat eivät ehkä olleetkaan väliaikaisia ulkoisia häiriöitä, vaan että niillä kenties on samat juuret kuin ilmeisillä edistys askelillamme. Voimmekin nyt nähdä merkittäviä yrityksiä tapahtuneen kieltämiseksi ja tällainen toiminta täydellistyy loogisesti juuri tapahtumien uusiutumisessa. Siksi muistaminen on nykyään tärkeämpää kuin koskaan ennen.

– Peter Englund

 ”Älysota horjuttaa voimasuhteita. Tulevaisuudessa sotaa käyvät robottiarmeijat. Strategiat on laatinut tekoäly. Taisteludrooneja ohjataan aivokäyriä lukevilla päähineillä.” (Suomen Kuvalehti 28.4.2025.)

Tuon äskeisen uutisen mukaan robottisotaa on jo käyty Ukrainassa. ”Suurvaltojen sotilasjohdot valmistautuvat jo tulevaisuuteen, jossa sotakoneiden ja asejärjestelmien kyky toimia autonomisesti lisääntyy selvästi”, kertoo Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Matti Puranen. Sotia voidaan johtaa kotibunkkereista. Asevarustelusta ja armeijoiden logistiikoista tulee lähes hävyttömän edullista. Ja algoritmit takaavat, ettei sivullisia uhreja tule. Tulevaisuudessa muistoseppeleetkin käydään laskemassa droonihajottamoille. 

Poikkesin pari päivää sitten divarissa. ”Sotakirjallisuus on huippusuosittua”, sanoi kirjoja hyllyttävä nainen, ”ne menevät ennen kuin niitä ehtii edes hyllyyn saada”. Kertooko se samaa tarinaa kuin yhäti kiihtyvä asevarustelu ja sodanvastaisen aatemaailman (kynnyksen) romahtaminen. Kirjoissa kuvattua ylevää sankarikuolemaa ei sodissa tapahdu, siellä siivotaan elinkelvottomia pahan ruumiillistumia. Propaganda on tehnyt sen jo etukäteen mahdolliseksi, kuten Timothy Snyder kirjoittaa teoksessaan Vapaudesta (2025).

Natsien propagandassa itäeurooppalaiset olivat ali-inhimillisiä petoja. Neuvostoliittolaisissa julisteissa rikkaat talonpojat olivat sikoja. Nykyään Venäjän televisio vie tämän ajatuksen postmoderniin äärimmäisyyteen: ukrainalaiset on hävitettävä, koska he ovat natseja, juutalaisia, homoja, saatananpalvojia, haamuja, zombeja, tuholaisia. Seuraava askel on väkivalta, kehon tunnustamisen vastakohta. Kun kidutamme tai nöyryytämme kehoa, esineellistämme sitä entisestään. Kun ruumis on häpäisty ja ihminen nöyryytetty, tappajan on helpompi kestää työtään. Jotkut nauttivat siitä.

– Timothy Snyder

Peter Englund: Kirjeitä nollapisteestä, suom. Timo Hämäläinen, WSOY 1998.

Matti Puranen: Älysota, Teos (ilmestyy 15.5.2025).

Timothy Snyder: Vapaudesta, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2025.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys, suom. Antero Tiittula. Tammi 2023.

Muutama vuosi sitten heräsi epäily, että ovatko isänpäivän näyteikkunassa sotakirjat syrjäytyneet jo toisenlaisten sankarien toisenlaisilla saavutuksilla. No, eivät ole, ne menevät niin kiivaasti kaupaksi, etteivät edes ikkunaan ehdi.