Still I want my friends under the pines
when I sit on a rock and listen to them
as the pleasant monkeys.
– Wang Wei
Jo huhtikuussa kuulen
peltopyiden vihellyksen.
Kun kuivat heinänkorret
pistävät hangesta kuin neulat.
Kerrot kuulumisia kotikylästäni.
Muistan suuret kirsikkapuut
varjostamassa hänen ikkunaansa.
Hehkuivatko ne jo syksyn väreissä.
Puutarhassa lumen taakka painaa
puiden oksat maahan saakka.
Ikävöin jo kevään vehreyttä,
hortensianlehtien varjoja lattialla.
Syy on aamunkoiton hyisen tuulen
ja iltahämärän vihmovan sateen.
Karanneet kyyneleet päihdyttävät
ja pitävät otteessaan.
Polku vie suoraan joelle,
kaksi pyöräilijää ylittää sillan.
Voikukanlehdet ovat jo vaaksanmittaisia.
Veneeni takertuu lumpeisiin.
Palaavat lapsuuden muistot.
Miten avarana avautuikaan tienoo.
Miten korkealle kohosivat puut
ja miten kirkas oli vedestä heijastuva kuu.
Talossa suuren kuusen varjossa
harjoitin hiljaisuutta kun ruusut
kuihtuivat kukkulan rinteessä.
Kuinka ovat asiasi nyt, ystäväni.
Maalasimme kauan sitten
joen suvannon maisemaa.
Sinusta on tullut jo vanha mies.
Nyt me tiedämme,
kehnoa on vanhojen miesten elämä.
Ehkä törmäämme metsässä sienestäjään
ja unohdumme sille tielle.
Talosi on hylätty ja asumaton.
Pyöräni nojaa murheellisena aitaa.
Porttisi on suistunut saranoiltaan.
Ja aurinko laskee jo iltapäivällä.
Hämähäkki roikkuu tyhjässä ikkunassa.
Piisamit mellastavat lammessa.
Viileä viima tuo saniaisten tuoksua.
Ei ole sanoja tällaiseen tyhjyyteen.
Taivas on kuulas koko laakson mitalta.
Joelta kuuluu yksinäisen airon kitinä.
Pajut nuokkuvat, vesi kiitää kepeästi yli kivien.
Pilvet nojaavat raskaina puiden latvoihin.
Kuljen kohti kukkulalta nousevaa savua.
Muistathan pudistella lumet viitastasi.
Kuinka pitkä aika siitä onkaan, melkein ikuisuus.
Syksyn lehdet kuistilla ovat yhä lakaisematta.
Nojaan puuhun taloni edustalla
ja katselen alas laaksoon.
Kylmä kuu pilkistää mäntyjen lomitse.
Vaatteet kostuvat talven usvasta.
Varikset lentävät kohti länttä.
Uupuneena suljen oveni.
Hukkasin nauruni vuorelle.
Kevään tuulet eivät punaa poskiani.
En osaa nauttia viinipullostani,
enkä välitä vaikka kukat kuihtuvat.
Illan sumutkaan eivät enää tiedä
minne kokoontua.
PS.
We don’t see, because we have
opinions about what we see.
– J. Krishnamurti
Runosarja ”Vaellus Pahajoen laaksossa” on eräänlainen Wang Wei -pastissi, kirjoitettu Roomassa 1983, ilmestynyt teoksessa Ariel (2007). Runoelman lähtökohta on sama kuin Wang Wein vastaavassa runossa. Runoilija on työtehtävissä kaukana suuressa kaupungissa ja kyselee ystävältään kotikylän kuulumisia. ”Kerrot kuulumisia kotikylästäni. / Muistan suuret kirsikkapuut / varjostamassa hänen ikkunaansa. / Hehkuivatko ne jo syksyn väreissä.”
Wang Wei (699-759) oli maalari, runoilija, muusikko, harras zenin harjoittaja ja kasvissyöjä. Todennäköisesti yhtään hänen maalaustaan ei ole säilynyt muutamaa kopiota lukuun ottamatta. Mutta runot ovat, joten voimme ryhtyä laulamaan hänen kanssaan.
Kuvittelin Wang Wein vaeltamaan Pahajoen laaksoon samalla tavoin kuin johdatin myöhemmin 2010 runoilija ja filosofi Francesco Petrarcan (1304-1374) nousemaan Jouppilanvuorelle. Tiedetään, että 1336 Petrarca kiipesi Mont Ventoux’n laelle, joka on hiukka korkeammalla kuin Jouppilanvuoren laki. Tuohon aikaan ei ollut tapana kiipeillä huvin vuoksi vuorille vain katsoakseen miltä sieltä näyttää, kuten runoilija totesi. Turhaan ei häntä pidetä länsimaisen maiseman ensimmäisenä näkijänä ja keksijänä kuin myös vuorikiipeilyn isänä.
Seppo J. Tanninen, valokuvat kirjoittajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti