keskiviikko 5. elokuuta 2020

ELÄMÄ TAIDETEOKSENA

Dekonstruktiota ennen lopullista différancea kadotetulla 1980-luvulla. Kuva SJT.


Mikään ei ole todennäköistä, mikä tahansa on mahdollista.



Jo antiikin Kreikassa ajateltiin, että elämän päämäärä ei voi olla alituinen työntouhu ja hyödyn tavoittelu vaan kontemplatiivinen viisauden mietiskely. Tätä pohtiessaan Michel Foucault päätyi ajatukseen ”elämästä taideteoksena”. ”Minua hämmästyttää, että meidän yhteiskunnassamme taide on vain suhdetta esineisiin, mutta ei yksilöihin tai elämään. Eikö yksilön elämä voisi olla taideteos? Miksi taulu tai rakennus on taideteos, muttei oma elämämme?”


Millaista elämä taiteena voisi olla? Filosofin oma kokeilu elämästä taideteoksena sai varsin traagisen lopun. Toisaalta Foucault korosti yksilön tietä ”muokattavana materiaalina”, joka itsekäytäntöjen kautta kulkisi kohti parempaa tiedostusta. Näihin käytäntöihin lukeutuisivat taiteiden lisäksi myös filosofia – filosofia ”askeesina” ja ”itsen koetteluna ajattelun alueella”.


Foucault ei ollut ajatuksensa kanssa yksin. 1960-luvun kulttifilosofi Herbert Marcuse lähestyi elämää taiteena yhteiskunnallisesta suunnasta. Tieteen ja tekniikan kehittymisen myötä ihminen vapautuu työn velvollisuudesta ja löytää ikään kuin luonnostaan elämän taiteen kaltaisena luovana leikkinä. Tekniikka ja taide lähentyisivät kumoten mielikuvituksen ja järjen, taiteellisen ja tieteellisen ajattelun vastakohtaisuuden. ”Syntyisi uusi todellisuusperiaate jonka alaisina uusi aistiherkkyys ja sublimoinneistaan vapautettu tieteellinen äly yhtyisivät luomaan esteettistä elämäntapaa”.


Koronapandemian aikana monet ovat ajautuneet miettimään omaehtoisen elämän mahdollisuutta. Onko sitä vai olemmeko hukanneet sen yhteisöllisyyden humuun. Onko meillä muuta vaihtoehtoa? Marcuse uskoo, että ”uudenlaisen aistiherkkyyden” (the new sensibility) omaava ihminen syntyy omasta vapautumisen tahdostaan ”maailmaan jossa aistillisesta, leikinomaisesta, levollisesta ja kauniista on tullut olemassaolon muoto ja siten yhteiskunnan itsensä muoto”.


Miten käy taiteen maailmassa, jossa tuo niin elintärkeä kuilu taiteen ja todellisuuden väliltä häviää. Marcusen mukaan taiteilijoista tulee jälleen – kuten aikoinaan antiikissa – elinympäristöä koristelevia käsityöläisiä. Kukaan ei muista enää heidän nimiään. Taideteoksia ei enää ole, ja jos onkin, kukaan ei erota niitä maailman muista tavaroista.


Saavuttaaksemme taiteena elämisen herkkyyden menettäisimme taiteen kokemisen herkkyyden. Kun taide lakkaisi olemasta esteettisyys nousisi määrittämään todellisuuden kokemusta. ”Samalla kävisi mahdottomaksi liiketoiminnan ja kauneuden, riiston ja nautinnon kaupallinen yhdistäminen. Taiteelle palautettaisiin joitain sen primitiivisempiä merkityksiä: taide olisi taitoa valmistaa, kultivoida, kasvattaa, antaa asioille ja olioille muoto joka ei loukkaa niiden sisältöä eikä aisteja.”


Performansseissa taiteilijat ovat jo pitkään esiintyneet taideteoksina, mutta se on vain sitä samaa ”illusorista taiteen teeskentelyä”, varoittaa Marcuse. Joka tapauksessa Foucault oli aivan tosissaan hankkeensa kanssa – maailma ei vain ollut vielä siihen kypsä. Onko lie koskaan.


Ilmestynyt kolumnina Ilkka-Pohjalaisessa 5.8.2020


Pari lisähuomiota:


Jos taide lupaisi, että hyvä voittaa pahan, historiallinen totuus kumoaisi lupauksen. Todellisuudessa paha voittaa – hetkellisiä pakopaikkoja voi löytää vain hyvyyden saarekkeista.

Herbert Marcuse


Elämästä itsestään ilman taidettakin on tullut kiihkeän intensiivistä ja hektistä, kuten me mieluusti huoaten toteamme. Mutta elämä taideteoksena on yhtä kaukana jokapäiväisestä todellisuudesta kuin se on aina ollut. Nykyään siitä pitävät huolen taidekasvatuksen suuntaukset niin museoissa kuin kaduilla ja toreillakin keskittyen ihmisten vieroittamiseen hankalasta taidekokemuksesta tarjoamalla helppoja oheiskokemuksia ja metatarinoita taideteosten äärellä. Helppoa se onkin, sillä jo lähtökohtaisesti taide ei kuulu ”tavallisen tallaajan” myönteisten elämysten piiriin.


Juhani Ihanuksen mukaan ”tarvitsemme taiteen lumoa voidaksemme elää ristiriitaisten, murheellisten, julmien ja viettelevien tapahtumien maailmassa”. Tämä lumon ja ylevyyden mahdollisuus meiltä olisi siis kokonaan kadonnut ja elämä olisi päivästä toiseen yhtä ja samaa tasapaksua ”taide-elämää”.


Äkkiseltään tuntuu, että vain ani harvat valitsisivat mahdollisuuden elää taideteoksena – ja nekin vain kiväärinpiippuun tuijottaen. Miten se kaikki tapahtuisi? Marcuse antaa ymmärtää, että pieni valistuneiden – esteettisyyteen heränneiden kumouksellisten – etujoukko johdattaisi ja lopulta pakottaisi kansalaiset uuteen maailmaan. Ja viimein ”taiteen esteettinen välttämättömyys syrjäyttää todellisuuden kauhistavan välttämättömyyden, sublimoi todelliset tuskat ja nautinnot; luonnon ja ihmisluonnon sokeaan kärsimiseen ja julmuuteen tulee mieltä ja tarkoitusta — runollista oikeudenmukaisuutta”.


Marcusen mukaan kapitalismi on kytkenyt isät ja pojat samaan kahleeseen, helppoon ja hyvin palkattuun elämään. Mutta naisista filosofi ei puhu mitään, joten lisätään letkaan myös äidit ja tyttäret. Marcusen on pakko myöntää, ettei tästä laiskan pulskeasta ”väestä” ole kyseiseen tehtävään. Esiin piirtyy makaaberi kuva hyvinvoivasta (ja hyvin amerikkalaisesta) paksua sikaria tupruttavasta filosofista etsimässä slummeista ja maanalaisen tunneleista tarpeeksi vihaisia hylkiöitä ryhtymään kapinaan.


Mitä muuta vapaus voisi olla kuin vapautta aineellisesta puutteesta, pauhaa Marcuse 1960-luvun ytimessä, mutta teknologia loi jo vaurautta ja teki työnorjista monien mukavien tuotteiden omistajia, ”tyydyttämällä ihmisten tarpeet heiltä viedään erimielisyyden ja protestoinnin syyt ja heistä tulee vallitsevan järjestelmän passiivisia työkaluja”. Mutta mikä on vaihtoehto – taide, elämä taideteoksena?


Sellaisessa maailmassa ihmiset – miehet ja naiset – puhuvat ja toimivat estottomammin kuin vanhan maailman velvollisuuksien raskauttamina, lupaa filosofi. ”He ovat hävyttömämpiä (kiroilevat jo eduskunnassa ja kirkossakin, kolumnistin huomautus) rakkaudessaan ja vihassaan. He ovat uskollisia intohimoilleen silloinkin, kun ne tuhoavat heidät. Mutta he ovat myös tietoisempia, reflektiivisempiä, rakastettavampia ja halveksuttavampia. Ja heidän maailmansa objektit ovat läpinäkyvämpiä, itsenäisempiä ja kiehtovampia.”


Miten käy taideteosten – noiden omituisten esineiden – joita museot ja taiteilijoiden varastot ovat tulvillaan. Ihmettelemmekö me maalauksen äärellä, että mikä ihme se on – siinä on maalia, miksi se ei ole seinässä tai piha-aidassa. Vaikka taide katoaakin Marcusen ihannemaailmasta, niin kuvat jäävät, tuskinpa ne mihinkään katoavat – kuvat ilman esteettisiä määreitä. Ne vain ovat, niin kuin maailmakin on. Toki kuvat edelleenkin esittävät jotakin, viittaavat johonkin itsensä ulkopuolelle. Mutta sillähän ei sinänsä ole mitään tekemistä taiteen kanssa (vaikka monet niin luulevat); se on vain eräänlaista ylijäämää tai lisäarvoa – siinä kaikki.


Toisaalta valokuva pääsisi lopultakin irti sitä pitkään vaivanneesta ”taiteen” painolastista. Sellainen uusi vapaus saattaisi olla valokuvan pelastus. Entä musiikki, miten sen käy? Tutkimukset ovat pahasti kesken, joten palaamme tähän teemaan myöhemmin.


Elämä taideteoksena saattaisi olla ensin huumaavaa kuin lottovoiton jälkeen, mutta nopeasti se taantuisi tylsiin arkirutiineihin. Ja jälleen elämää vaivaisi nuo Ihanuksen esiin tuomat murheelliset sudenkuopat – taiteesta ei olisi ”arkisessa” olemisessa (the everyday life) enää jälkeäkään. En löydä nyt muistiinpanoa, mutta myös Marcuse totesi jossakin, että kuilu todellisen elämismaailman ja taidemaailman välillä on ylittämätön ja pitääkin olla, muutoin taiteen lumo ja autonomia katoaisivat eikä sellaisesta taiteesta olisi lohtua kenellekään.


Kodittomien” väki luottaa ymmärrykseen, ”yleisiin paikkoihin”. Se on omalla tavallaan ajattelijoiden väki – jopa siellä, missä monilla on vain peruskoulutodistus eivätkä he lue kirjaa kidutettaessakaan.

Paolo Virno, Väen kielioppi (2006)



Herbert Marcuse: Ihmisen vapautuksesta, suomennos ja kriittinen jälkipuhe Markku Lahtela, Weilin+Göös, 1971. 

Herbert Marcuse: Taiteen ikuisuus, suom. ja esipuhe Ville Lähde, niin & näin 2011.

Michel Foucault: Parhaat, suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä ja Johan L. Pii, niin & näin 2014.