"Lähestyessäni Pahajokea maisema muuttui täysin hylätyksi." Kuva SJT.
Kirjoitin oheisen tekstin varhain keväällä koronaviruksen jo
vaaniessa uhrejaan. Sitten unohdin sen ulkoisen kiintolevyn uumeniin.
Löysin sen taas juhannuksena, mutta hylkäsin sen jälleen. Juhannus
kulahti niin kuin se aina kulahtaa, vinttikammion pöydälle jäi
vain tyhjä Cava-pullo ja kasa epämääräisiä muistilappuja.
Mitään tähdellistä sanottavaa ei ollut ollut. Harvoin on.
”Sillä valo, joka tuikahti eilen mitä mitättömimmissä
olosuhteissa, valaisee tietäni edelleen.”
Michel Tournier
On pilvinen
kevätaamu. Olen matkalla Pahajoelle, eväskorissa termos täynnä
teetä ja muovirasiaan pakattuna normaali juustoleipäviritys. Auton
tavaratilassa seisovat rivissä uudenkarheat kesärenkaat – nostin
ne sinne jo eilen illalla. Nihkeässä valossa maisema näyttää
kuolleelta, kuivalta ja ankealta. Tienvarren talot ovat kuin
hiljaiseen suruunsa vaipuneita – ihmisiä ei näy mailla eikä
halmeilla. Kaikki nämä negatiiviset virikkeet antavat jonnekin
havaintoja vastaanottavaan ydinkeskukseen viestin, että nyt
kannattaa masentua ja kunnolla.
Ojanpientareilla on
talven mittaan kertynyttä väsähtänyttä roskaa. Radiossa soi
Muistojen bulevardi – aivan liian hilpeätä musiikkia näin
varjoisaan aamuun. Kitsas valo on kuin jollakin uudella menetelmällä
pimeydestä tislattua ja likaisenharmaat pilvet mataavat metsänreunan
yllä. Älä kuuntele niitä jotka sanovat, että jokaisella
masennuksella on kultaiset pohkeet, ja että lopulta se saa sinut
juoksemaan entistä nopeammin. Ehkä juuri tuon olemattoman toivon
kannustamana järjestetään edelleenkin kevään kynnyksellä
Pahajoen ympärijuoksu – sillalta sillalle ja takaisin
nuorisoseuralle. Muistan miten me – suupielet mämmistä tahmeina –
siirryimme talon ikkunasta toiseen ja katsoimme laaksoa kiertävällä
hiekkatiellä kirmaavia kusiaisenkokoisia juoksijoita.
Juuri tähän aikaan
vuodesta kaivettiin esille Rimski-Korsakovin Šeherazade ja
Venäläinen pääsiäinen. Molemmat teokset olivat kätevästi
samalla levyllä. Se oli ikään kuin virallista pääsiäisajan
musiikkia. Mitään muuta ei soitettu, ei mitään passioita, vaan
ainoastaan tuota kuin äärimmilleen venytetyistä kissansuolista
kimpoavaa maailmanlopun kaihoa. Sen surullisempaa ei maailmassa ole
mikään. Sanoi isoäitikin, ja siinä hän oli kerrankin oikeassa.
Korpitaipaleen
synkeät kuusikot vaihtuvat ruskeankirjaviin peltoaukeisiin, joiden
laidoilla muoviset tuorerehumakkarat oleilevat omassa olemuksessaan.
Jos tuollaisia olisi nähnyt 1960-luvulla, se olisi aiheuttanut
shokin. Silloin värikkäisiin nuttuihin pukeutuneet tytöt
taittoivat pellonreunan pöheiköissä pajunkissoja. Ei ollut niin
toivotonta päivää, etteikö sitä pajunkissat olisi piristäneet.
Siinä sitä oli kissaa yksinäiselle runoilijallekin yllin kyllin.
Taidanpa poiketa johonkin Pahajoen ryteikköön kissa-asioissa –
siellä pajunkissatkin ovat kissankokoisia. Sellaisen kissan kanssa
saattaisi hurahtaa koko kesä.
Lähestyessäni
Pahajokea maisema muuttuu täysin hylätyksi. Talojen ikkunat
katsovat näkemättöminä ja vanhat puut nojaavat oksillaan maahan.
Tienviitassa lukee JOKIVARSI, vaikka siinä pitäisi lukea PAHAJOKI.
Vanhat hiekkakuopat kasvavat mäntyä. Yhdessä kuopassa on
toimintansa lopettanut sementtivalimo ja toisella puolen tietä
entinen Pahajoen Osuuskassan talo – vielä kuin ihmeen kaupalla
pystyssä.
Keskellä kylää
olevalla mäelle tuulee aina. Varsinkin näin keväällä
tuulenpuhurit nostattivat kuivilta pelloilta laajoja pölypilviä.
Samaan aikaan hormonit heräsivät horroksestaan ja mellastivat
kaikissa ilmansuunnissa. Se oli täydellisen hulluuden aikaa. Viisas
oli hän ken tervasi vehkeensä ja vetäytyi vintin uumeniin
vartomaan syksyn tuiskuja ja tulevia tulipalopakkasia. Nykyään ei
juuri ole pakkasia ja hiihtokelitkin jäivät tänä talvena
tulematta.
Me luimme vain
seikkailukirjoja, emmekä tienneet mistään mitään. ”Naisia ei
ole olemassa”, oli filosofi sanonut jo 1950-luvulla Ranskassa,
mutta kuultiinko siitä pihaustakaan vielä 1960-luvullakaan täällä
Pahajoella. Ei kuultu. Ja jos olisi kuultukin, ei olisi uskottu.
Täällä reaalitodellisuuden takamailla – ellei peräti tuolla
puolen – ei oltu edes valmistauduttu siihen, että joku saattaisi
jossakin sanoa jotakin.
Hannukselan Tuppu
väitti kuulleensa TVH:n ojankaivuutyömaalla, että ”Jumala on
kuollut” – joku saksalainen oli niin sanonut. Sitä toisteltiin
ja kuviteltiin, että nyt oli kuollut se, joka oli saanut aikaan
kaiken tämän maailmallisen ”sanalihamuhennoksen”. Mutta pian
kävi ilme, että kyse oli sanasta – sanasta ennen metaforaa –
sana oli kuihtunut ja kuollut, ja sanan mukana kaikki ”propositiot”
ja ”tosiasiat” – jäljellä oli vain pelkkä ”muhennos”.
Näin me mukavat
”tosiasiaihmiset” olimme päätyneet kirkkaaseen mutta
tapahtumaköyhään maailmaan, jossa yksikään tapahtuma ei ollut
toisen tapahtuman syynä. Sitäkin oli vaikea uskoa.
Mutta tänään on
aivan tyyntä – että sellainenkin ihme Pahajoen laaksossa. Juomme
teetä ja katsomme keittiön ikkunasta avautuvaa maisemaa. Muistan,
miten lapsuudessani seurasimme ikkunoista koko kylän toimia ja
tapahtumia. Sovinnossa siellä aherrettiin vuoden kierron töissä.
Toisinaan veri kuohahti, kun naapuri oli pystyttänyt aidan muutaman
sentin väärälle puolelle rajaa. Vieläkin näen sieluni silmin,
kun isännät Tastula ja Tastula löivät veräjän yli toisiaan
turpaan, kumpikin omalla puolella maapalstaansa seisten. Mutta kuten
jo sanottu, tähän aikaan vuodesta siellä ei ole mitään
katsottavaa.
Lankomies on ottanut
pihaan esille jo tunkin ja muuta tarpeelliset välineet
renkaanvaihtoa varten. Renkaat vaihtuvat ripeästi. Pihakuuset
nousevat synkeässä vehreydessään vasten roskapussinväristä
taivasta. Komeata se on kaikkineen, vaikka se onkin vain oma
individualistinen kokemukseni. Monien sattumusten ja pettymysten
kautta olen siihen päätynyt. Se on vaatinut paljon turhaa
tuijotusta.
Nyt se on todettava,
ettei ole olemassa mitään Akvinon Tuomaan lanseeraamaa anima
mundia – ei paikan henkeä, ei ilman henkeä. Kaikki on vain
inhimillistä havaintoa – omaa inhimillistä keksintöä. Maailma
ei havaintoja tee. Männikössä on vieläkin kivi, johon lapsena
kolhin jalkani. Yhä vain se on se sama kivi – kivi mikä kivi.
Vaikka Tuomas itse olisi siihen varpaansa telonut, niin ei sen
kivisyys olisi siitä sen kivisemmäksi tullut. Hannukselan tai
Akvinon Tuomas – miten vain.
Nojaan porraskaiteeseen
ja kuuntelen tuulen suhinaa.
Nopeasti kuluvat alkukesän päivät.
Öisin ikkunoissa viipyilee outo
valohämy, jossa voi aavistaa
yhtä aikaa illan kajon ja
aamun
sarastuksen.
Painepesurilla pestyt matot
tuoksuvat mäntysuovalta
ja joenrantaniityn villiyrteiltä.
Unohdin ostaa tofunakit
ja retiisit – vaan grillihiilet
sentään muistin.
Samantekevää, kaatosade
alkaa jo puolilta päivin – äkkiä on
juhannus, ja äkkiä se on ohi.