lauantai 8. helmikuuta 2020

SEINÄJOEN TAIDEMUSEON VAIHEITA


Seinäjoen taidemuseota kaavailtiin 1970-luvulla Mallaskosken tehtaiden upeaan ympäristöön. Kunnes koko kiinteistö pantiin maan tasalle. Kuva Raimo Joensuu.


Taide ei muuta ainoastaan näkemistä, vaan se muuttaa myös sen, mitä näemme.
Alva Noë

Seinäjoen taidehallin menestyksekkäiden vuosikymmenten jälkeen näytti luontevalta, että kaupungin kuvataide-elämä siirtyy taidemuseoon. Viime vuosina kaupungin päättäjät olivat kuitenkin ryhtyneet kuvataiteen alasajoon. Taidehallin näyttelyjen taso heikkeni kulttuurilautakunnan lopetettua näyttelyistä vastaavan näyttelytyöryhmän. Samaan syssyyn oli lopetettu myös kaupungin vuosikymmeniä toiminut taidehankintatyöryhmä. Varsin kirjavan loppukauden jälkeen oli selvää, että Seinäjoki ja sen näkökyvyltään vajavaiset päättäjät eivät tule taidemuseon asiaa ajamaan.

Vasta nyt näin kulttuurilautakunnan kirjaamat syyt, jotka johtivat taidehallin osalta ”uuteen kulttuuriajatteluun” – ”uuteen konseptiin”. Lautakunnan mukaan syynä oli ”toiminnan kankeus ja suuri byrokratia”, mutta myös asiantuntemus oli työryhmiltä kadonnut kuin yhdessä yössä. Aiemmin se oli kyllä riittänyt menestykselliseen toimintaan, mutta nyt se oli tipotiessään. Sen kuviteltiin paranevan poistamalla asiantuntijat. Se oli suorastaan nerokasta. Tosin viimeinen taidehallin vanhalla mallilla 2012 toteutettu Carolus Enckellin maalausten näyttely oli huipputasoa kaikin puolin.

Lautakunnan paperista saa sellaisen kuvan, että 2013 perustettu ”taiteen edistämisen työryhmä” olisi päätynyt esittämään ko. toimenpiteitä. Erikoista on sekin, että olisin itse työryhmän jäsenenä ollut toteamassa tuolloin työryhmissä toimineiden taiteilijoiden Tanninen ja Mäki-Tuuri asiantuntijuuden romahtamisen. Vain pari kertaa kokoontunut ”työryhmä” ei käsitellyt taidehallin asioita juuri lainkaan. Jos kysyttiin jotakin, niin vastausta siihen ei saatu. Viimeisessä kokouksessa puheenjohtaja Kivisaari sanoi, että epävarman huhun mukaan Kalevan navettaan saattaa tulla ”jotakin”.

Uusi konsepti ajoi myös lähes ilmaista kulttuurityötä kaupungissa vuodesta 1960 lähtien tehneen Seinäjoen Taiteilijaseuran mierolle. Ensimmäisen kerran yli 40 vuoteen seuralla ei ole minkäänlaista paikkaa, missä näyttelyitä voisi toteuttaa. Kaupungin kuvataidevihamielisyyttä osoitti kulttuuritoimen tyly vastaus: ”Jos seura haluaa kaupungissa toimia, se voi toki vuokrata itselleen tilat, tämä on vapaa maa.”

Mutta varsin lähellä taidemuseon toteutuminen oli monta kertaa. Ehkäpä kaikkein lähimpänä taidemuseon toteutumista oltiin 2014, kun kaupungin kulttuuri- ja taideväki yhdessä tuumissa innostui hankkeesta muuntaa talouskoulu ja sen kellarissa oleva taidehalli taidemuseoksi. Seppo Kari laati jo museon luonnospiirustuksetkin. Vanha taidehalli olisi jäänyt vaihtuvien näyttelyiden tilaksi ja kokoelmat siirretty yläkertaan. Ylistettiin mahdollisen toteutuksen kätevyyttä ja kohtuuhintaisuutta.

Mutta taidemuseo ei kuulunut kaupungin kulttuuristrategiaan silloinkaan eikä tule näillä näkymin koskaan kuulumaankaan. Taide lisää hyvinvointia ja viihtyisyyttä, kuten tutkitusti tiedetään. Ilman paikallista kuvataidetta keräävää ja vaalivaa taidemuseota Etelä-Pohjanmaa on Suomen ainoa maakunta, joka on evännyt oman alueensa taiteen kokemisen elähdyttävän voiman niin nykyisiltä kuin tuleviltakin sukupolvilta.

Katse täytyisi siirtää muualle, vaikka pakkohan se on myöntää, että Seinäjoki on alueen ainoa vähänkin kaupungilta näyttävä kasautuma. Mutta kuten sanottu, kaupunki ei ole kaupunki, ellei siellä ole taidemuseota.

Teksti on ilmestynyt kolumnina julkaisussa Seinäjoen varrelta 5 (2019).


Kaarakan talo. Kuvakaappaus nettisivulta.


Kolumniin ei paljon asiaa mahdu – joten hieman lisää.

Oiva Polari puuhasi Seinäjoelle taidemuseota jo 1960-luvulta alkaen. Asiaansa vauhdittaakseen hän ripusti taiteilijaystäviltään keräämäänsä taidekokoelmaa kaupungintalolle, teatteriin, kirjastoon ja milloin mihinkin. Muutin Seinäjoelle 1970-luvun lopulla – sitä aikaisemmin olin vain käynyt kaupungissa kerran tai pari. Noihin aikoihin taidemuseoasia taas putkahti esiin. Kohteena oli häikäisevän komea Mallaskosken tehtaiden päärakennus, jonka idyllinen paikka kosken rannalla oli vertaansa vailla.

Seinäjoki-seuran järjestämässä kokouksessa puhuttiin myötämielisesti hankkeesta, ja jotkut olivat jopa valmiita tekemään talkootyötä asian edesauttamiseksi. Mutta sitten astuivat esiin virkamiehet – nuo miehet ja naiset jotka eivät tarvitse muuta kuin virkansa. He olivat jo purkaneet lähes kaiken vanhan kaupungista, ja tämä rotanpesä olisi seuraava. Lausunnot olivat murhaavia.

Aikaa kului ja nuo mainiot virkamiehet murskasivat kaiken, mikä liittyi kuvataiteen aseman parantamiseen kaupungissa. Yllättäen taidehalli saatiin kaupunkiin 1980, kuin vahingossa – ilmeisesti virkamiehet olivat juuttuneet ylipitkälle kahvitunnille. Ainoa mikä heidät voi pysäyttää onkin kahvi. Taidemuseohanke nousi jälleen kuin tuhkasta esiin ja asiaa jamaan perustettiin Taidemuseoyhdistys 1994. Perustavassa kokouksessa oli innokas satapäinen yleisö.

Yhdistys alkoi kartoittaa sopivia kiinteistöjä, kuten Tiklaksen kiinteistö, vanhat veturitallit, Kalevan navetta, Helluntaiseurakunnan temppeli ja monia muita epämääräisiä paikkoja.

Vakavin yritys oli Kaarakan talo, johon arkkitehti Riia Hakola oli ehtinyt jo tehdä alustavat piirustuksetkin. Talo oli ja on jo olemukseltaankin kuin museo. Siellä oli jo valmiiksi kuvanveistäjä Pauli Aaltosen maalaamat freskot ja muutama veistos. Talon oli alkujaan rakentanut 1932 rakennusmestari Viktor Kontusaari asuin- ja toimistotilakseen. Talon nimi vaihtui kun asukkaaksi tuli 1950-luvulla maineikas silmälääkäri Olavi Kaarakka. Ehkä taloon olisi pitänyt tarttua totisimmin ottein, vaikka paikoitusalueen puute hiersi.

Taidetta taloon tuli lisää, kun perheen poika Esko Kaarakka (1929-1996) alkoi työskennellä siellä. Hän oli opiskellut Suomen Taideakatemian koulussa 1952-56. Hän suoritti myös opintoja ulkomailla, kuten Hopeapeili-lehti tiesi kertoa tekemässään artikkelissa 1968. Tuolloin graafikko Kaarakka yhä asui Seinäjoella. Valitettavasti hänen teoksensa ovat hävinneet Seinäjoelta ja seinäjokelaisilta.

Juuri 1968 olin muuttanut Helsinkiin opiskelemaan Taideakatemian koulussa, joten olisin aivan hyvin voinut tietää ja tunteakin Esko Kaarakan, kuten tunsin Seinäjoen taiteilijat Oiva Polarin, Alpo Keturin ja Seppo Karin. Mutta en ollut kuullut hänestä mitään, kunnes vasta nyt. Kohtalon outoa peliä oli, että jouduin siviilipalvelukseen 1978 Seinäjoen Keskussairaalaan. Aivan ensimmäisiä tehtäviäni oli ryhtyä toimittamaan sairaalan tenavakodin lehteä. Ja missä tuo Tenavakoti toimi, no tietenkin tuossa Kaarakan talossa.

Jälkeen päin voin vain todeta, että sen parempaa toimituskuntaa kuin nuo ihanat hoitajat ja villit kakarat ei päätoimittajalla olisi voinut olla. Materiaalia – juttuja ja piirustuksia – suorastaan sinkosi joka suunnasta. Siis paras homma mitä eteeni on tullut.

Seinäjoen Taidemuseoyhdistys on toiminut nämä vuosikymmenet ikään kuin imaginaarisena taidemuseona, kun oikeaa museota se ei ole saatu aikaiseksi. Virkamiehet ovat vieneet pelin 6-0. Mutta kaikkea muuta yhdistys on tehnyt, järjestänyt näyttelyitä, seminaareja ja luentotilaisuuksia sekä julkaissut kirjat Oiva Polarista ja Alpo Keturista. Yksi tärkeimmistä yhdistyksen toimista on ollut järjestää taidematkoja ulkomaita myöten jäsenilleen ja muillekin sellaisiin kaupunkeihin, joissa on taidemuseo.

En tiedä, onko tällä hetkellä mitään suunnitelmia taidemuseon osalta. Luultavasti ei, tosin Kaarakan talo on taas tyhjillään.


Esko Kaarakan etsaukset Kukko (1954) ja Ravurit (1955). Kuvaaja tuntematon.