torstai 20. joulukuuta 2018

TAITEEN JA MAAILMAN RAJAT



Mesi Tanninen (10 v.): Kesäinen perhostutkielma (2018). Kuva SJT.




Taide on olemukseltaan alkuhyppy, korostunut tapa totuuden tulla olevaksi.
Martin Heidegger


Inhimillistä todellisuutta ylläpitäväksi ”toimijaksi” on länsimaisessa filosofiassa oletettu metafyysinen subjekti, joka luo itselleen maailman ja määrittää sen merkitykset. Tänä vuonna Suomessa luennoimassa vierailleen Alphonso Lingisin mukaan meidän on korkea aika palauttaa asiat oikeaan järjestykseen. Minä ja me emme olekaan kaiken johdossa. Meitä ohjaavat ja komentelevat kuin huomaamatta jokapäiväiset esineet ja asiat – taiteesta puhumattakaan. (Lingisin haastattelu, niin & näin 3/2018.)

Taiteen kautta voimme kokea yhteenkuuluvuutta maailman kanssa, sanoo Lingis ja jatkaa:
taideteokset voivat tuoda esiin esineisiin ja asioihin liittyviä voimia ja tällä tavoin paljastaa maailmasta jotain, jonka vain taide voi paljastaa, ja jota emme muulla tavoin oppisi ymmärtämään.” Lingis viittaa Nietzschen ajatukseen taiteesta kosmisena energioiden virtauksena, johon taiteen kokija voi osallistua. Näin taide tuo lohtua rajallisuuden kokemuksen edessä, ”sillä taiteessa osallistumme kaiken taustalla olevaan ontologiseen voimaan, joka luo uusia muotoja ja hajottaa vanhoja”.

Artikkelissaan Reality and its Shadow (1948) Emmanuel Levinas väittää, että taideteos venyttää kielelliseen tiedostukseen nojaavaa ”luontaista havaintoa” – ja menee jopa sen tuolle puolen. Sen minkä luonnollinen havainto arkipäiväistää ja jopa usein epähuomiossa kadottaa kokonaan, taideteos nostaa esille paljastavassa aitoudessaan. Näin taide on todellisempaa kuin todellisuus ja todiste taiteellisen mielikuvituksen voimasta. Levinasia seuraten päädymme hurjan ajatuksen äärelle. Taide ei olekaan todellisuuden varjo, vaan itse todellisuus on asettunut taiteen varjoon.

Wittgensteinin mukaan kielemme rajat ovat myös maailmamme rajat. Voimme nähdä ja kokea vain sen, minkä kykenemme sanojen avulla määrittämään ja haltuun ottamaan. Mutta eikö tuo Levinas juuri äsken sanonut, että taiteen avulla voimme ylittää niin kielen kuin maailmankin rajat. Martin Heidegger korosti erityisesti paikallisen kuvataiteen merkitystä havainnon ja tiedostuksen ”virittäjänä”. Taideteoksessa ”maailma maailmoi ja se on olevampi kuin se, minkä voimme nähdä ja kuulla ja missä luulemme olevamme kuin kotonamme”.

Toisaalta, me voimme valita, elämmekö ennakko-oletusten määräämässä todellisuudessa vai ylitämmekö sen rajat taiteen keinoin.

Syystäkin maailman ”todellisiin” kaupunkeihin on perustettu aivan ensimmäisinä kulttuurihankkeina taidemuseoita. Näiden edellä äänessä olleiden aikamme merkittävimpien filosofien mukaan sellaisessa kaupungissa, jossa ei ole taidemuseota eikä sen myötä esillä olevia taidekokoelmia, myös maailman rajat ovat ahtaammat. Väite on hypoteettinen – suorastaan mieletön – sillä sellaisia taidemuseottomia kaupunkejahan ei ole edes olemassa. Vai?

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 20.12.2018


Harri Mäcklin: Älä koskaan kieltäydy luentokutsusta, niin & näin, 3/2018.
Martin Heidegger: Taideteoksen alkuperä, suom. Hannu Sivenius, Taide, 1998.


Kolumnista ylijäänyttä:

Jaan Kaplinski kirjoittaa lyhyessä tekstissään (Jälkipuhe kirjaan Johdatus uralilaiseen filosofiaan, 2010), että ”Länsi-Euroopassa on siis Sokrateesta ja Aristoteleesta lähtien uskottu sanojen ja asioiden tiiviiseen sidokseen”. Sanojen ja maailman asioiden välinen lukko on avautumaton. Tietäminen on nimen tietämistä. Tätä tietä päädytään siihen, että tärkeintä maailmassa olemisessa on todellisuudessa havaittujen ilmiöiden ja olioiden nimeäminen, luokittelu ja luettelointi.

Siis turhaanko Rainer Maria Rilke urputtaa nimeämistä vastaan eräässä runossaan: ”Minua pelottaa ihmisten sanat, / he kaiken niin selvästi ilmoittavat: / tässä on talo, ja koira tuossa. / Ja tässä on alku, ja loppu tuossa.” Rilken lohduttoman epäilyksen mukaan me olemme täällä vain luettelemassa outoja asioita jollekin tuntemattomalle taholle: ”Entä jos me olemmekin täällä vain sanomassa: / talo, silta, kaivo, portti, ruukku, puu, ikkuna / ja enimmilläänkin: pylväs, torni...”

Me emme osaa enää katsoa asioita irrallaan niiden käyttötarkoituksesta, väittää Lingis edellä mainitussa haastattelussa. Mutta Rilken runossa pilkistää orastava valo. Taiteen kautta ja taiteessa voimme kokea villien visioiden maailman, jossa ilmenemiset virtaavat vapaasti (ilman käyttöohjeita). Taideteoksen äärellä meidän ei tarvitse kysyä, mikä se on, mitä se esittää, mitä sillä voi tehdä. Taideteosta tarkastellessa emme ole nimeämässä asioita, meidän ei tarvitse höpöttää kuin idiootit: talo, silta, kaivo, portti, ruukku... Runoilijana Rilke tunsi sen kyllä munaskuitaan myöten.

Taiteella on voimaa, se ohjaa meitä, tarttuu meihin, vetää meitä puoleensa ja käskee tulemaan lähelle.
Alphonso Lingis


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti