Näkemisen
pahin jarru on luonnollinen asenne. Kuva SJT.
Katse ei ole näön funktio, vaan se näkymätön, joka palaa
maailmasta takaisin kohti subjektia ja avaa sille näkyvyyden tilan.
– Bernard Baas
Jo antiikin
ajoista saakka näkemisen ihmeelliselle tapahtumalle on etsitty
selitystä. Erään teorian mukaan silmistä sinkoutuu eräänlaisia
näkemisen säteitä, jotka haravoivat ympäröivästä maailmasta
nähtävää. Toinen teoria väittää valonsäteiden tunkeutuvan
silmien kautta aivoihin ja muodostavan siellä kuvia kuin
elokuvaesityksessä ikään. Tähän jälkimmäiseen tarttui myös
aikansa yleisnero Descartes. Mutta jo Goethe oivalsi, että
näköaistimus on monimutkainen psykofyysinen prosessi, jolla ei ole
suoraa yhteyttä havaittuun.
Uutta näkemisen
tutkimusta ja teoriaa edustaa Alva Nöe kirjassaan Action in
Perception (2004). Havainto ympäröivästä maailmasta ei tule
tiedostukseemme valmiina annettuna visiona, vaan se on jotakin jonka
me itse teemme. Havainnoiminen on dynaamista toimintaa, näkevän ja
nähdyn vuorovaikutusta. Mielikuva maailmasta ei ole kuva lainkaan,
vaan sekava kooste erilaisia ärsykkeitä – kaoottisia havainnon
palasia – joista me koostamme erinäköisiä ja oloisia
maailmankuvia.
Kun
tällaisessa vuorovaikutustilanteessa katson jotakin –
maisemaa, taivaan pilviä, taideteosta – se katsoo takaisin minua
näkijää ja tavoittaa paikan, jossa näkeminen – havainnon
reduktio – tapahtuu ”ajattomana” valaistumisen välähdyksenä.
Ehkäpä näkemistapahtuman silmänräpäyksellinen hetki ikuisuutta
todistaa paremmin havaitsijan todellisuudesta kuin moninaisiin
mielteisiin karkaileva ajattelu konsanaan. Näen, olen olemassa. Jos
ei olisi mitään nähtävää, ei olisi silmääkään.
Tosin Hannah
Arendt huomauttaa (Viva Activa, 2002), että juuri mikään ei
voisi valmentaa mieliämme paremmin kaiken katoavaisuuteen ja
hajoamiseen kuin tämä kartesiolaisen itsetutkistelun synnyttämä
epäily. Kaikki niin todellisilta vaikuttavat maalliset asiat ja
esineet hukkuvat ”tajunnan prosessien virtaan”. ”Puu, joka
nähdään tajunnassa itsetutkiskelun kautta, ei ole enää näkö-
ja tuntoaistin antama puu, itsenäinen entiteetti, jolla on
muuttumaton tunnistettava muoto.”
Näkeminen nostaa
pakostakin esiin myös ylimuistoisuuden ongelman. Millainen oli
sellainen esihistoriallisessa maailma, jota yksikään silmä ei
ollut näkemässä. Olivatko värit jo silloin olemassa? Quentin
Meillassoux'ta lainaten: ”Mitään ei ole mahdollista ajatella
(kokea, nähdä) ilman, että se on aina jo annettu tosiasiana
jollekin. Emme voi ajatella maailmaa vailla olentoa, joka kykenee
ottamaan vastaan tämän annettuuden, siis vailla olentoa, joka
kykenee yleisessä mielessä ”ajattelemaan” tätä maailmaa –
havainnoimaan sitä ja puhumaan siitä ”
Onko silmiesi edessä koskaan muodostunut maailmoja? Ja onko
sinulla ollut tilaisuus havainnoida koko ilmiön edistymistä
järjestyksen ensimmäisestä ilmaantumisesta sen lopulliseen
täydellistymiseen?
– David Hume (1779)
Fenomenologista
havainnoinnin menetelmää (reduktiota) eritellessään Edmund
Husserl korostaa oikeaa asennetta, joka voidaan saavuttaa
sinnikkäällä harjoittelulla. Kun edetään näkemisen tiellä
opituista teorioista ja ennakkoluuloista piittaamatta ”saavutetaan
pian horjumattomia tuloksia, jotka ovat kaikille samoin
asennoituneille samoja”. Ehkä tämä selittää myös
intersubjektiivisuuden, jossa meille hahmottuu havaintojen kaaoksesta
jotakin ikään kuin yhteistesti nähtyä. Ehkäpä se on enemmän
kuin vain yhteistä unta, josta saattaisimme minä hetkenä hyvänsä
herätä.
Näkemisen
pahin jarru on ”luonnollinen asenne”, jonka houkuttamana näemme
vain yhteiseksi kokemukseksi typistetyn aika-avaruudellisen
todellisuuden. Käytännön maailmassa siitä on toki hyötyäkin,
mutta taiteen kokemisen yhteydessä ”luonnollinen asenne” on
sulkeistettava (irtikytkettävä), kuten alan termi kuuluu. Husserlin
mukaan fenomenologinen reduktio suistaa luonnollisen maailman
oletuksen raiteiltaan ja avaa mahdollisuuden ”puhtaaseen
ilmenemiseen” ja esteettiseen kokemisen ”iloon”.
Kaikki taiteen
uudet kokeilut ja kumoukset ovat kohdistuneet – ja kohdistuvat –
”luontaisen asenteen” houkutuksen murtamiseen. Monista taiteen
suurista saavutuksista ja häikäisevistä visoista huolimatta
tehtävä on osoittautunut mahdottomaksi tai ainakin vaikutukseltaan
vain hetkelliseksi.
Omistamisessa näkemisen kautta voidaankin omistaa vain jotakin jo
omistettua. Eikä vain jonkin toisen omistamaa, sillä toinen on
tässä pelkkä välittäjä, jota ääritapauksissa ei tarvitse olla
olemassakaan.
– Gilles Deleuze
On parempi nähdä kerran kuin kuulla sata kertaa.
Salama välähtää, kipinät sinkoilevat.
Silmänräpäyksessä olet kadottanut näkemäsi.
– Women Huikai
Muotojen alkuperää etsimässä
Lyhennetty
versio ilmestynyt kolumnina Pohjalaisessa ja Ilkassa 23.8.2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti