torstai 23. elokuuta 2018

NÄKEMISEN TAIDE



Näkemisen pahin jarru on luonnollinen asenne. Kuva SJT.



Katse ei ole näön funktio, vaan se näkymätön, joka palaa maailmasta takaisin kohti subjektia ja avaa sille näkyvyyden tilan.
– Bernard Baas

Jo antiikin ajoista saakka näkemisen ihmeelliselle tapahtumalle on etsitty selitystä. Erään teorian mukaan silmistä sinkoutuu eräänlaisia näkemisen säteitä, jotka haravoivat ympäröivästä maailmasta nähtävää. Toinen teoria väittää valonsäteiden tunkeutuvan silmien kautta aivoihin ja muodostavan siellä kuvia kuin elokuvaesityksessä ikään. Tähän jälkimmäiseen tarttui myös aikansa yleisnero Descartes. Mutta jo Goethe oivalsi, että näköaistimus on monimutkainen psykofyysinen prosessi, jolla ei ole suoraa yhteyttä havaittuun.

Uutta näkemisen tutkimusta ja teoriaa edustaa Alva Nöe kirjassaan Action in Perception (2004). Havainto ympäröivästä maailmasta ei tule tiedostukseemme valmiina annettuna visiona, vaan se on jotakin jonka me itse teemme. Havainnoiminen on dynaamista toimintaa, näkevän ja nähdyn vuorovaikutusta. Mielikuva maailmasta ei ole kuva lainkaan, vaan sekava kooste erilaisia ärsykkeitä – kaoottisia havainnon palasia – joista me koostamme erinäköisiä ja oloisia maailmankuvia.

Kun tällaisessa vuorovaikutustilanteessa katson jotakin – maisemaa, taivaan pilviä, taideteosta – se katsoo takaisin minua näkijää ja tavoittaa paikan, jossa näkeminen – havainnon reduktio – tapahtuu ”ajattomana” valaistumisen välähdyksenä. Ehkäpä näkemistapahtuman silmänräpäyksellinen hetki ikuisuutta todistaa paremmin havaitsijan todellisuudesta kuin moninaisiin mielteisiin karkaileva ajattelu konsanaan. Näen, olen olemassa. Jos ei olisi mitään nähtävää, ei olisi silmääkään.

Tosin Hannah Arendt huomauttaa (Viva Activa, 2002), että juuri mikään ei voisi valmentaa mieliämme paremmin kaiken katoavaisuuteen ja hajoamiseen kuin tämä kartesiolaisen itsetutkistelun synnyttämä epäily. Kaikki niin todellisilta vaikuttavat maalliset asiat ja esineet hukkuvat ”tajunnan prosessien virtaan”. ”Puu, joka nähdään tajunnassa itsetutkiskelun kautta, ei ole enää näkö- ja tuntoaistin antama puu, itsenäinen entiteetti, jolla on muuttumaton tunnistettava muoto.”

Näkeminen nostaa pakostakin esiin myös ylimuistoisuuden ongelman. Millainen oli sellainen esihistoriallisessa maailma, jota yksikään silmä ei ollut näkemässä. Olivatko värit jo silloin olemassa? Quentin Meillassoux'ta lainaten: ”Mitään ei ole mahdollista ajatella (kokea, nähdä) ilman, että se on aina jo annettu tosiasiana jollekin. Emme voi ajatella maailmaa vailla olentoa, joka kykenee ottamaan vastaan tämän annettuuden, siis vailla olentoa, joka kykenee yleisessä mielessä ”ajattelemaan” tätä maailmaa – havainnoimaan sitä ja puhumaan siitä ”

Onko silmiesi edessä koskaan muodostunut maailmoja? Ja onko sinulla ollut tilaisuus havainnoida koko ilmiön edistymistä järjestyksen ensimmäisestä ilmaantumisesta sen lopulliseen täydellistymiseen?
– David Hume (1779)


Fenomenologista havainnoinnin menetelmää (reduktiota) eritellessään Edmund Husserl korostaa oikeaa asennetta, joka voidaan saavuttaa sinnikkäällä harjoittelulla. Kun edetään näkemisen tiellä opituista teorioista ja ennakkoluuloista piittaamatta ”saavutetaan pian horjumattomia tuloksia, jotka ovat kaikille samoin asennoituneille samoja”. Ehkä tämä selittää myös intersubjektiivisuuden, jossa meille hahmottuu havaintojen kaaoksesta jotakin ikään kuin yhteistesti nähtyä. Ehkäpä se on enemmän kuin vain yhteistä unta, josta saattaisimme minä hetkenä hyvänsä herätä.

Näkemisen pahin jarru on ”luonnollinen asenne”, jonka houkuttamana näemme vain yhteiseksi kokemukseksi typistetyn aika-avaruudellisen todellisuuden. Käytännön maailmassa siitä on toki hyötyäkin, mutta taiteen kokemisen yhteydessä ”luonnollinen asenne” on sulkeistettava (irtikytkettävä), kuten alan termi kuuluu. Husserlin mukaan fenomenologinen reduktio suistaa luonnollisen maailman oletuksen raiteiltaan ja avaa mahdollisuuden ”puhtaaseen ilmenemiseen” ja esteettiseen kokemisen ”iloon”.

Kaikki taiteen uudet kokeilut ja kumoukset ovat kohdistuneet – ja kohdistuvat – ”luontaisen asenteen” houkutuksen murtamiseen. Monista taiteen suurista saavutuksista ja häikäisevistä visoista huolimatta tehtävä on osoittautunut mahdottomaksi tai ainakin vaikutukseltaan vain hetkelliseksi.

Omistamisessa näkemisen kautta voidaankin omistaa vain jotakin jo omistettua. Eikä vain jonkin toisen omistamaa, sillä toinen on tässä pelkkä välittäjä, jota ääritapauksissa ei tarvitse olla olemassakaan.
– Gilles Deleuze

On parempi nähdä kerran kuin kuulla sata kertaa.
Salama välähtää, kipinät sinkoilevat.
Silmänräpäyksessä olet kadottanut näkemäsi.
– Women Huikai


Muotojen alkuperää etsimässä

Lyhennetty versio ilmestynyt kolumnina Pohjalaisessa ja Ilkassa 23.8.2018.

lauantai 4. elokuuta 2018

VIRRAN JUOKSUA – EERO HIIROSEN TAIDE



Veden vuodet – Years of Water – Eero Hiironen 80 vuotta. Pirkanpohjan taidekeskus, Ähtäri 17.6. –2.9.2018. Kuva SJT.




Myös Eero Hiirosen (1938–2018) 80-vuotisjuhlanäyttely Pirkanpohjan taidekeskuksessa muuttui muistonäyttelyksi. Näyttely on komea, ehkä koko kesän paras, joten jälleen on syytä lähteä Ähtäriin. Sanotaan, että taiteilijan elämäntyö jää aina kesken, mutta tällä kertaa tämä yhden miehen voimanponnistus näyttää kyllä varsin valmiilta.

Tiemme kohtasivat Eeron kanssa monet kerrat moninaisissa taidenäyttelyissä aina ensimmäisestä Pirkanpohjan kesänäyttelystä 1974 Pohjalaisen taiteen näyttelyyn Budapestissa 2005. Pirkanpohja kansainvälisine taiteilijavieraineen nosti maaseudun ja erityisesti pohjalaisen näyttelytoiminnan aivan uudelle tasolle. Pirkanpohjan kesänäyttelyä kannatti lähteä katsomaan kauempaakin – ja ihmiset lähtivät. Kesänäyttelyitä jatkui vuoteen 1985 saakka. Jo seuraavalla vuosikymmenellä Sininen talo sai seurakseen pihapiiriin Punaisen talon, jonka jälkeen toiminta jatkui Pirkanpohjan taidekeskuksena.

Aivan uutena nähtävyytenä Ähtärin keskustassa on Eero Hiirosen Ylävedet-monumnetti (1983), joka tänä kesänä on siirretty Moksun korvesta Ouluveden rantaan lähelle Pirkanpohjan taidekeskusta. Tulevaisuudessa uuteen idylliseen puistoon sijoitetaan kuulemma lisääkin Hiirosen veistoksia.



Ylävedet (1983). Kuva SJT.




Kirjoitin Eero Hiirosen näyttelyistä Pohjanmaan museossa 1988 ja Tampereen taidemuseossa 1995. Monet osoittivat syyttävällä sormella, että olin kirjoittanut liian positiivisesti tästä abstraktista ”teräsveistäjästä”. Silloin oli ilmassa monenlaista mielipidettä, Helsingin Sanomissakin kehotettiin taiteilijaa painumaan Hollywoodiin moisen pintakiillon kanssa. Nyt, kun virrassa on vettä tarpeeksi juossut, tuollaista ties mistä kummunnutta negatiivisuutta on vaikea ymmärtää. Toisaalta juuri Hiirosen teräsveistosten hitsaussaumojen täydelliseen näkymättömyyteen saakka hiottu loistokkuus on taiteilijan taholta kunnianosoitus katsojan silmää kohtaa. Onhan kyse näkemisen taiteesta.



Virtaava vesi, haponkestavä teräs (1980). Kuva SJT.


Seuraava on kooste Ilkassa ilmestyneistä lehtijutuista.


VIRRAN JUOKSUA

Eero Hiirosen taiteilijanura on kattanut yllättävän moniulotteisen tuotannon pienimuotoisista akvarelleista maalausten kautta veistoksiin ja aina monumenttiteoksiin saakka. Harva taiteilija on saanut tai paremminkin kyennyt valtaamaan ilmaisulleen näin paljon tehokasta toiminta-aluetta. Jo se vaatii uskomatonta muodonmuutosta, että sama tekijä siirtyy sujuvasti pensselistä hiomalaikkaan, palettiveitsestä hitsipilliin. Ja tekee sen vielä samanaikaisesti toisinpäinkin.

Hiirosen käsittelyssä kova ja raaka teräsmateriaali on taipunut yhtäläiseen lyyrisyyteen kuin konsanaan keveän ilmava akvarelli tai notkean sujuva tempera. Kirkkaaksi kiillotettu teräsveistos tai -reliefi toimii kahteen suuntaan: sillä on oma esteettinen todellisuutensa, taiteellinen ulottuvuutensa ja toisaalta se sulkee heijastavaan pintaansa koko ympäröivän maailman.

Hiirosen muotokieli on rikas ja monivivahteinen kuin luonto ikään; elävän ympäristön varianteista löytyvät lähtökohdat lähes jokaiseen teokseen. Todellinen maailma ja luova abstrakti ajattelu kohtaavat toisensa visuaalisena vuoropuheluna. Joissakin teoksissa se tapahtuu lähes konkreettisella tasolla, kuten tältä vuodelta oleva veistos Siivu maata ja vettä (1995) osoittaa.



Kuuden hengen raikasvesikaappi, pronssi/haponkestävä teräs (2003). Kuva SJT.




Rinnakkain veistotaiteen kanssa Hiironen maalaa myös ahkerasti. Veistosten muotomaailma heijastuu maalauksiin ja jälleen takaisin veistoksiin, varsinkin ateljeekuviksi nimetyissä teoksissa. Tämä kontakti kahden poolin välillä tuntuu Hiirosen tapauksessa varsin toimivalta metodilta.

Maalarina Hiironen on modernismin sukupolven edustaja, värin, muodon ja tilan lyyrikko, yhtä aikaa intensiivinen koloristi ja rationaalinen konstruoija. Hiironen on onnistunut luomaan esittävän ja ei-esittävän aineksen välille sillan, synteesin, joka tekee tarpeettomaksi koko ongelman. Oliko sitä koskaan olemassakaan.

Näyttelyn vanhimmat teokset ovat nuoren pojanjolpin tekemiä, jolpin joka jo tiesi ja osasi ottaa sattumat irti välineestään. Myöhempi kehitys on ollut määrätietoista visuaalista hurmiota, mutta myös kovaa ja ahkeraa työtä. Peilikollaasien ja ensimmäisten silkalla tahdolla ja voimalla työstettyjen teräsveistosten kautta matka on jatkunut suvereeniin materian hallintaan. Materia on antanut periksi ja muovautunut tekijänsä näkyihin.



Kymmenen värin sommitelma, akryyli (2001). Kuva SJT.


Teräksen käsittelijänä Hiironen on korkeata luokkaa, hänen käsissään teräs on taipunut raskaasta raudasta valoa taittavan pinnan ja dynaamisen oivalluksen materiaaliksi. Taidokkaasti hiotuilla elementeillä hän loihtii esiin monivivahteisia kompositioita, jotka keveydessään vaikuttavat lähes aineettoman lyyrisiltä.


Hiirosen ideamaailma pohjautuu luonnonelämykseen, virtaavan veden peilaukseen, tuulen pyörteiseen liikkeeseen, jään kimmeltäviin heijastuksiin ja pohjoisen maiseman vuodenaikojen variantteihin. Lopullisen materiaalinsa hän pelkistää abstraktiseen muotokieleen, jonka elementteinä toimivat taipuvat pinnat ja painautumat, kaaret, vapaasti muotoutuvat linjat ja rytmisesti tehokkaat kontrastit. Hiirosen taide on nimenomaan futuristisen liikkeen taidetta, hänelle ominaista on selkeä pyrkimys puhtaasti visuaaliseen elämykseen.

Näyttelyssä voi kokea huikean tunteen, että yksi jääräpää on mennyt, ei vain harmaan kiven vaan myös ruostumattoman ja haponkestävän teräksen läpi.



Näyttelyn vanhin teos vuodelta 1953. Kuusikiven vanha riihi, öljy/tempera. Kuva SJT.