tiistai 24. huhtikuuta 2018

VINTTIKAMARIPOJAT



Pilvet kerääntyvät Västerbottenin ylle. Kuva SJT 2015.



Me olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietäsi pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaa – meidän elämämme, meidän onnemme.
Friedrich Nietzsche


Vielä taannoin 1980-luvulla Etelä-Pohjanmaan taiteilijat tekivät Artebotnia -projektin merkeissä aktiivisesti yhteistyötä Västerbottenin taiteilijoiden kanssa. Näyttelyitä pidettiin puolin ja toisin. Länsipohja ja Itäpohja olivat kuin yhtä ja samaa maakuntaa. Nykyään tuntuu, että maan nousu Merenkurkussa on kääntynyt laskuun, ja Länsipohja on Amerikkaakin kauempana.

Ehkä näistäkin syistä eräs suosikkikirjailijani on pitkään ollut viime vuonna edesmennyt Pohjanlahden läntisen puolen maiseman ja elämänmenon huikea kuvaaja Torgny Lindgren. Hän ehti kirjoittaa ”muistamattoman miehen” muistelmansakin Muistissa (2012), mutta sen jälkeen on ilmestynyt ainakin novelleja ja taiteilijaromaani Klingsor (2014), joka saatiin suomeksi viime vuonna.

Ensimmäistä kertaa ei Lindgren ole taiteilijaa kyydissä, sillä romaanissaan Oikea maisema (2001) hän teki hämmästyttävän matkan maisemamaalari Kirjo Lehden norsjöläiseen mielenmaisemaan. Pittoreskissa miljöössä poikkeaa myös prinssi Eugen, joka on oikea historiallinen henkilö ja suurenmoinen maalari. Kirjo Lehti oli alkujaan Herman Andersson, mutta eihän sellaisella nimellä saanut Ruotsissa tauluja kaupaksi.

Taiteilija Klingsor on näitä tyypillisiä vinttikamaripoikia, joita löytyy maakunnista kaukana suurkaupunkien melskeestä. Jokin ihmeellinen voima vetää osan noista hormonien armoilla kytevistä ihmisolioista taiteen piiriin. Klingsor äkkäsi nuoruudessaan paikallislehdestä kirjeopiston mainoksen ja ryhtyi kirjeopiskelemaan maalaustaidetta. Taiteen tie vie hänet lopulta aina Pariisiin saakka, kuten se yleensäkin vie.

Pakko myöntää, että itsekin aloitin urani Pahajoella Mäntyahon vinttikamarin ikkunasta alakuloista maisemaa aprikoiden. Kävin jopa kirjeopiston piirustuskurssin Kaisa-tädin yllyttämänä. Ehkä siinä on jotakin syvää ironiaa. Etenkin jos olisin saanut vielä nimekseni isoisä Aleksanderin ehdottaman Ensio Mäntyaho. Olisikohan sillä nimellä taulut menneet vieläkin paremmin kaupaksi.

Lindgren kirjoittaa Nietzscheä mukaillen: ”Kukaan ei uskonut että hänestä tulisi mitään erityistä. Ja halusiko kukaan sisimmässään tulla joksikin erityiseksi? Oikeastaan koskaan ei esiintynyt ajatuksia erityisyydestä, kuka pystyi mainitsemaan ainuttakaan ihmistä josta olisi tullut jotakin, mitä hän ei ollut alusta lähtien ollut?”

Kysymys kuuluukin, miten tulla siksi mitä on? Se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi, ei Klingsorille eikä meille muillekaan maalareille. Mutta taiteen avulla voi matkan varrella laajentaa merkittävästi näkemisen avaruutta ja keventää olemisen ankaruutta.


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 25.4.2018


LISÄHUOMIOITA

Toki Etelä-Pohjanmaaltakin olisi löytynyt värikkäitä taiteilijakohtaloita kirjoissa kuvattaviksi, mutta jostakin kumman syystä niin ei ole käynyt. Suurin osa pohjalaisesta taiteestakin on varastoihin piilotettuna, joten sitä ei näe juuri missään. Paitsi nelimarkkaa Nelimarkka-museossa, joka on muuten mainio museo kaikin puolin. Jos se olisi Ruotsin tai Tanskan maaseudulla, siellä virtaisi väkeä solkenaan.

Lindgren antaa Västerbottenin maisemasta tarkan kuvauksen: ”Jokainen joka on joskus tutkaillut Västerbottenin karttoja tietää että ne esittävät suurin piirtein pelkkiä kuusimetsiä. Soita ja yksittäisiä vaaroja, ja yleisiä teitä ja tukkiteitä. Siinä maisemassa kukaan ei voi eksyä.” Kun Klingsor lopulta palaa takaisin kotimaakuntaansa ”vadelmat Storvikstjärnin suon laidalla kukkivat kerta kaikkiaan ylenpalttisesti”.

Eräänä yöpuhteena Klingsorin tuvassa valmistuu se lopullinen maalaus, joka ei esitä mitään muuta kuin itseään. Me olimme ainoat, jotka sen todella näimme. ”Kaikki muut näkivät jotain muuta tai eivät mitään.”

Ja niinpä taulu oli nyt Klingsorin keittiössä. Ja hän selitti meille että se oli tavallaan antanut uuden suunnan myös hänen elämälleen, tyhjyyden ja autiuden ja turhuuden.” ”Ja Klingsor sanoi tyynesti ja hiljaa: Minä en maalaa enää koskaan.”


Nusquam est qui ubique est.
(Joka on kaikkialla ei ole missään.)
Seneca


Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor, suom. Liisa Ryömä, Tammi 2017.


Mäntyaho talvella 2018. Kuva SJT.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti